keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Pientä toipumista havaittavissa

Minulle tuli nälkä (pidän nälän tunnetta paranemisen oireena) ja söin kaurapuuroa, jota jostain syystä teki mieli. Jos olisin halunnut jotain muuta, ei aineksia olisi ollutkaan. Ehkä alitajuntani kävi läpi realistisia ruokavaihtoehtoja ja päätyi tähän.

Pelkään juurtuvani sohvaan kiinni ja nousen välillä tarkastamaan, ettei selkääni ja takapuoleeni ole kasvanut sitkeitä juuria, jotka pakottaisivat minut sohvalle loppuelämäkseni.

Luin sairassohvallani Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö ja pidin kirjasta. Samaistuin täysillä päähenkilöön, joka ajaa pyörällä, josta ketjut putoilevat ja tuijottaa turhaa koukkua tyhjän huoneen katossa. Ketjuongelmissa hän joutuu turvautumaan siskon miehen apuun, mutta lopussa emansipoituu ja tekee homman itse ja onnistuu. Minussa ei moista kehitysta tapahdu.

Päähenkilö tuskailee kirjailijuudessaan samantapaisten häpeän tunteden kanssa kuin minäkin. Saara Turunen on palkittu kirjailija, minä en. Kirja pohtii naistaiteilijan asemaa ja sitä miksi klassikkolistoista ei löydy naiskirjailijoiden teoksia. Turusen päähenkilö kirjaa oman vaihtoehtoisen listansa.

Pidin aikoinaan Turusen kirjasta Rakkauden hirviö ja rakastin hänen näytelmäänsä Tavallisuuden aave, jonka näin Q-teatterin esityksenä.

6 kommenttia:

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

Mmmm, munakasta, taidan tehdä heti aamulla.

Nälkä on selvä paranemisen merkki,
(muista silti syödä kuuri loppuun.)

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Poistin sen munakkaan jostain syystä tekstistä.

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

:DDD, niimpäs poistitkin.

Ei oo eka kerta ku mulle käy tällee.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Minullakin pyörii Turusen romaani edelleen mielessä. Siinä on jotain hyvin rehellistä ja kaunistelematonta.
Odotan kiinnostuksella, mitä Turuselta tulee seuraavaksi, toivottvasti myös romaaneja, vaikka hän onkin paljon kiinni teatterissa.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Tuli hinku kirjoittaa autofiktiota, mutta rohkeus ei taida riittää, sillä pelkäisin loukkaavani sukulaisia niin, että he hylkäisivät minut poloisen.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Ymmärrän tuon. Minun tekisi mieli kirjoittaa tosi rehellisesti kaikki omiin muistelmiin, siis vain pienelle piirille jaettavaan, mutta eihän sitä voi kirjoittaa mitään negatiivista muista kuin kuolleista.
Yksi mahdollisuus olisi jonkinlainen peitetarina tai allegoria, mutta sepä ei olisikaan enää autofiktiota.