lauantai 5. toukokuuta 2018

Annoin kissalleni anteeksi

Sain eräältä ihmiseltä järkeenkäypää palautetta siitä miten romaanikäsikirjoitustani pitäisi kehittää. Koska pidin hänen ohjeistaan, niin aion niitä toteuttaa, vaikka se onkin melko työlästä. Ei kannata hosua, luulisin.

Seuraan facessa ryhmää, jossa haahuilee kirjailijoita ja varsinkin kirjailijoiksi halajavia tyyppejä. Hämmästelen kun he kertovat kirjoittavansa kahdeksan tuntia päivittäin. Jos pääsen neljään tuntiin, olen itseeni kovin tyytyväinen.

Nukuin toissayön kehnosti, joten eilinen päivä eteni kuin sankassa sumussa. Tärkeä syy yöunien köykäisyydelle oli Kertun öinen riehuminen. Herätessäni en löytänyt riiviötä mistään ja epäilin sen menehtyneen jonnekin huonekalujen uumeniin ja ryhdyin jo pohtimaan lemmikkini ruumiin hävittämistapoja. Olin yöuneni tuhonneelle luontokappaleelle todella katkera. Lähdin kaupungille ja palatessani Kerttu tuli ovella vastaan suorastaan v-mäisen hyvävoimaisen, rennon ja levänneen näköisenä.

Huomasin illalla puoli kymmenen aikaan, etten ollut ostanut Kertulle märkäruokaa (hän syö myös raksuja, mutta kaipaa illalla tuoreempaa riistaa). Ei hätää, lähikauppa oli auki ja eläin sai mieleistään iltaruokaa. Olen antanut Kertulle taas kerran anteeksi yöuneni tärvelemisen.

Luin hyvän kirjan (Elisabeth Strout, Nimeni on Lucy Barton). Kirjan loputtua teki mieleni lukea se uudelleen. Ei siksi, että kirja oli huippu (sitä se oli) vaan koska minusta tuntui, että jotain tärkeää jäi huomaamatta. Teki mieli löytää lisää johtolankoja kirjan nimihenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Miksi? Mikä? Mitä h-vettiä? Rakastamani televisiosarja Olive Kitteridge on tehty kirjailijan samannimisen romaanin pohjalta.



Ei kommentteja: