sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Veden oppii janosta

Merete Mazzarella mainitsee viimeisessä kirjassaan, että muuton jälkeen on etsittävä uusi lempikahvila. En ole tehnyt lempikahvilani suhteen lopullista päätöstä. Pidän kahvila Runosta, joka sijaitsee Ojakadulla. Katu on runollinen, sen varrella asusti aikoinaan Eeva-Liisa Manner. Sympaattinen kahvila on kannaltani hieman syrjässä. Istun usein Keskus-Torin läheisyydessä sijaitsevassa Waynes Coffeessa, mutta periaattessa en pidä ketjukahviloista vaikka tämä onkin viihtyisä ja ystävällinen, riittävästi päivän lehtiä on saatavilla. Kahvila Valon sijainti on hyvä, osa leivonnaisista itse leipaistuja, myynnissä on myös erikoiskahveja ja laaja valikoima teetä. Alan kalllistua Valon puoleen. Istuimme siellä eilen tunnin verran luokkakaverini M:n kanssa. M on palannut elämääni vuosien jälkeen, sillä olemme vahingossa joutuneet samalle paikkakunnalle.

Kahvilasta siirryin suorittamaan päivän urakkaa, lyhytelokuvien katselua. Ensimmäinen työrupeama alkoi klo 14, otsikkona Petollinen on ihmissydän. Elokuvia ei ollut helppo katsoa, vaikeaksi sen teki se, että ahdistavia aiheita oli käsitelty ammattitaidolla. Australialainen Tethered sijoittui teurastamoon, eikä eläinten tappamisen ja suolistamisen seuraaminen ole koskaan ollut mielipuuhaani. Elokuva oli lohduton ja loppu vailla toivoa.  Unkarilainen Peto taas kertoi sadistisesta perheenisästä, romanialainen Ystävien kesken ihmiskaupan uhrista. Bosnia Herzegovinasta näytettiin lyhytfilmi aikuisesta pojasta, joka etsii kuolleiden vanhempiensa jäännöksiä. Kerron tämän, jotta ymmärtäisitte, ettei mielialani ollut kovin riemukas jälkeenpäin.

Kävin kotona syömässä, sikäli kun ruoka enää maistui, ja palasin elokuvateatteriin. Se oli täynnä nuoria, näytettiinhän animaatiofilmejä. Ne olivat ihania. Moxie, pyromaanikarhu ikävöi äitiään. Mistään lastenelokuvasta ei ollut kyse, sillä karhu välillä lohduttautui masturboimalla. Slovakialaisessa filmissä eläimet pakenevat metsästäjiä bussilla, eläimet on inhimillistetty pukemalla heidät vanhahtaviin vaatteisiin ja pakottamalla heidät kulkemaan kahdella jalalla. Abuelas on kaunis itkettävä tarina Argentiinasta, isoäidistä, jonka vasemmistolainen tytär siepattiin ja tapettiin, ja lopulta lapsenlapsen löytymisestä. Ruotsalainen räyhäturismia kuvaava Las Palmas sai yleisön nauramaan kyyneleet silmissä.Turistin osassa nukkehahmojen joukossa riehuu vauva vyölaukkuinen. Katja Ketun ja Jan Anderssonin Mankeli oli sekin liikuttava.

Lähden ensi vuonnakin. Vaikka välillä ahdistuin.

Kerttu ilkkuu runotyttöyttäni. Väittää, että vääntää nykyrunon tuosta vaan, vaikka vasemmalla tassullaan. Vaatimalla vaatii minua julkaisemaan runonsa, jossa ei ole järkeä. Jostain syystä Kerttu on runossaan jossain määrin pyrkinyt riimillisyyteen. Tässä se nyt sitten on:

Uni on ääretön avaruus
planeetat ja tähdet
               kiidän kuuhun
kuu on juustoa
leikkaan siitä palan
pistän sen suuhun
vatsani on pinkeä
mieleni vinkeä
                 en löydä kotiin.
Ei se haittaa
niin kauan
kuin juusto maittaa. 

Kissa kulkee nokka pystyssä ja on olevinaan suuri runoilija. Sanoo lähettäneensä tekeleensä jo kustantamoihin. Sieltä kisu on saanut positiivista palautetta. Vastaukset ovat läiskähtäneet kisun sähköpostiin ennätysvauhdilla. Kerttu käy puhelimellani tiukkoja neuvotteluja, kilpailuttaa paria kustantamoa, pienkustantamoille se nyrpistää nenäänsä.Kokoelmaa pukataan jo äitienpäivämarkkinoille.

Tähän päälle Emily Dickinsonia (1830-1886) Golgatan kuningatar (Tammi 2004) suomentaja on Merja Virolainen.

Veden oppii janosta
ja maan merenkäynnistä,
liidon kivusta,
rauhan pistinraudasta,
rakkauden haudasta,
linnut lumesta.

--------------

Se oli jumalaista hulluutta.
Jos vaivun vielä joskus uudestaan
surkeaan tervejärkisyyteen,
parannus siihen on lukea

taas järkäleittäin sulaa noituutta.
Tietäjät vaipuivat jo uneen,
vaan lumous on kuin Jumala:
se kestää iäisestä iäiseen.

4 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Voi kai olla monta lempparia! ;)

Runossa on liian avaraa; sellainen fiilis, että ei voi jutella kunnolla kun ei melkein kuule keskustelukumppaninsa ääntä muun sorinan seasta. Yläkerta on kiva!

Ojakadun Vohvelikahvila on myös kiva; varsinkin, jos osuu paikalle silloin kun siellä on tilaa. Eihän sinne monta asiakasta kerralla mahdukaan.

Raakakakkuja - aivan taivaallisia! - ei taida saada tällä hetkellä Tampereella mistään, kun Shasa pisti ovensa säppiin.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Tarkoitin tarkemmin ajatellen Runon suhteen sitä, että ei ole kiva istua keskellä avointa tilaa.

Feng shuikin sen jo sanoo, että seinän vieressä on mukavampaa ;)

Anonyymi kirjoitti...

Tiedän, että kuuntelet ainakin viikonloppuaamuisin radiota. Miten, oletko koskaan kuunnellut "Tämän runon haluaisin kuulla" -ohjelmaa? Minä kun en yhtään jaksa lyriikkakeskustelua, siis koulukunta- tai trokee- jankkausta, olen jo vuosia nauttinut näistä ohjelmista. Ensinnäkin loistavat lausujat tuovat runoihin omat sävynsä ja siinä juontajat ja soittajat avartavat ajattelua monellakin tavalla.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Minä taas pidän avoimesta ja valoisasta kahvilatilasta. Vohvelikahvilaan menen vain jos tekee mieli vohvelia.

Olen joskus kuunnellut tämän runon haluaisin kuulla. Siitä on kylläkin aikaa. Minusta vaan tuntuu, että kuulemisen lisäksi haluan nähdä tekstin. Kuuntelen tosiaankin paljon radiota, aina Ylen ykköstä, en siedä mainoksia.