torstai 19. huhtikuuta 2012

Jos

Selailin äsken kirkkaan keltaista paksua luetteloa, joka putkahti postiluukustani, vaikka postiluukussa lukee pahviselle lapulle raapustettuna "Ei mainoksia!". Valitsin lehdykästä hyödykkeitä, joita en aio ostaa.

En ole koskaan kysynyt keneltäkään, onko muilla yhtä typerää tapaa. Nappaan vaikkapa sisustuslehden kirjaston lehtihyllystä ja alan valikoida kotiini huonekaluja, tekstiilejä ja kaikenlaisia kauniita esineitä. Huomaan lehden sivulla ihanan kutsuvan laiskanlinnan, jonka edessä seisoo pehmeä rahi, jolle voisin jalkani ojentaa.  Päätän ottaa tuon mukavan tuolin itselleni ja sijoitan istuimen olohuoneeseeni. Suunnittelen nojatuolin sijoittelun tarkkaan. Samalla pohdin, mihin kuskaan vanhan tuolini. Päätän kysyä huolisiko tyttäreni sen, jos tyttärelle ei vanha nojatuoli kelpaa, mietin sopisiko se jonkun ystäväni lapsen opiskelijaboksiin, viimeiseksi vaihtoehdoksi jää nojatuolin raahaaminen läheiselle kirpparille. Huomatkaa, että realielämässä en aio laiskanlinnaa hankkia, eikä se olisi edes mahdollista, sillä se seisoo jo jonkun olohuoneessa. Jos lehden myöhemmillä sivuilla on kauniimpi tuoli, saatan vaihtaa sen ensin näkemäni tilalle. En ota mööpeliä, joka ei mahtuisi asuntooni, tässä kulkee kuvittelun raja.

Bussilla matkustaessani valitsen ohikiitävästä maisemasta syrjäisen asumuksen ja mietin minkälainen elämästäni olisi muodostunut jos olisin syntynyt sinne, sen sijaan, että synnyin nuoren äidin lapseksi pienen pohjois-savolaisen kylän kansakoululle. Samanlaista leikkiä leikin eri puolilla maailmaa. Entäpä jos olisin lääkärin sijasta valmistunut vaikkapa kirjastonhoitajaksi: en olisi todennäköisesti tavannnut miestäni (joka ei ole enää mieheni vaan kauniin nuoren ja laihan naisen mies),  enkä saanut lapsiani. Jos taas en olisi mennyt erääseen koulutukseen, jos en olisi istahtanut katukahvilaan parin kollegan kanssa, jos toinen heistä ei olisi ollut Tampereelta, jos en olisi sanonut, että voisin kuvitella asuvani Tampereella, jos kollega ei olisi kertonut asiaa pomolleen, jos pomo ei olisi soittanut minulle ja kysynyt töihin, niin en koskaan olisi hakenut Viita-akatemiaan, enkä ehkä ikinä olisi lukenut Szymborskan runoja.

5 kommenttia:

syksyinen kirjoitti...

Sulla on luova ja hauska mielikuvitus :). Ja tämä ei ollut sarkasmia, ehkä se oli sitten elinikää pidettävää positiivisuutta, mitä tuolla aiemmin (ja aiheesta!) hieman kritisoit.

Jenni Kyllönen-Peltoniemi kirjoitti...

Meillä pelattiin aina kimpassa "mitä otat" -peliä, jossa lehdeltä piti ottaa omalta sivulta jotain. Kertonee siitä, että meille tuli sisustuslehtiä. Makasiini ja Avotakka.

Heidi kirjoitti...

Sosiaalisempi tuo teidän pelinne.

Anonyymi kirjoitti...

Minä jos-leikin myös jatkuvasti. Ja välillä yhä yritän saada miehenkin leikkimään, vaikka 25 vuoden uutteran yrityksen jälkeenkään hän ei ole suostunut kertaakaan miettimään, millaista kummankin elämä olisi ollut, jos esim. en olisi perunut erästä tiettyä virkavalintaa tai jos olisimmekin päässeet likkakaverin kanssa sisälle Cumulukseen tai jos esikoinen olisikin ollut tyttö ja kuopus poika tai jos olisimmekin jääneet entiseen asuinkuntaan tai jos eräs rakennusliike ei olisikaan mennyt konkurssiin... Keksin loputtomiin erilaisia vaihtoehtoja, jotka miehestä ovat kaikki yhtä käsittämättömiä (yksi mieluinen on myös ajatus, että tämä kaikki onkin unta. Lapsena ajattelin herääväni keskellä Vietnamin sotaa, mutta nyttemmin olen kehittänyt vähän mukavampia vaihtoehtoja)

Sari kirjoitti...

Kun olin nuori ja lapset olivat pieniä, matkustimme muutaman kerran talvella Balille. Ystäväni on siellä naimisissa.
Kun tyttäreni olivat pahimmassa murrosiässä, kuvittelin useasti, minkälaisia heistä olisi tullut jos olisin jättänyt heidät Balille kasvamaan :)