Viuruleuka

Olen aina vilpittömän iloinen, kun saan uuden kuvan lukijat osioon. Välillä huolestun, kun ketään ei kuukausiin ilmaannu, sitten taas onnellistun tuoreesta pikkuruisesta kuvakkeesta. Olen kylläkin tässä suhteessa kyltymätön. Huudan lisää. En siis vaatimattomasti kirjoittele itselleni vaan janoan lukijoita. Suunnittelen kaikenlaisten nolojen yksityiskohtien paljastamista eloni varrelta, ihan vaan ahneuttani. Ramppaan kulttuuririennoissa, jotta saisin jutunjuurta.

Pohdin jälkikäteen käyntiäni uudessa musiikkitalossa. Kaksi ensimmäistä teosta olivat sellaisia, joita en ihan vapaaehtoisesti kotonani kuuntelisi, vaikkakin ne lienevät upeita nykymusiikin rakastajille. Kuten kerroin, saatoin hetkeksi jopa torkahtaa. Eikös tuolloin voi puhua rentouttavasta taide-elämyksestä? Viimeisin kosketti,  oli siis todennäköisesti helppo. Schönbergin kaunis Kirkastunut yö oli kuvitettu nykytanssilla. Tanssissa esiintyi mies ja nainen, joilla oli  selvästi keskenään jotain säpinää. Lopussa he kuoriutuivat osasta vaatteitaan ja syleilivät kiihkeästi vaakatasossa. Kolmannen tanssijan, Jorma Uotisen psesaans (ei taatusti kirjoiteta noin) oli taas kerran mahtava. Mies kulki tummassa palttoossa edestakaisin lavalla. Käsissään hän heilutteli suurehkoa karahkaa (olin niin kaukana, etten ole puun laadusta ihan varma, koivua?). Koskettava esitys kerta kaikkiaan (ihan oikeasti).

Alan taantua hämäläiseksi. En tunne enää päivittäin liikkuvani Kummeli-vitsissä. Alussa huvituin jatkuvasti tamperelaisesta puheenparresta. Nyt lueskelen Hannu Salamaa ja suorastaan nautin sen kielestä. Minusta tuntuu, että kirjassa Siinä näkijä missä tekijä puhutaan koko ajan murretta, mutta kun aloin etsiä murresanontoja niin huomasin niitä käytettävän lopulta säästäväisesti.

"Pispalan enimmän kiroillut ahteetkin näytti kuin huvikummuilta sieluni silmin; ei huvituksia ei mitään, ja ihmiset jos ei tyhmänleuhkoja niin muuten viuruleukaisia."

Ahteet? viuruleukaiset? Opittavaa riittää.