Usko

Tämän päivän Hesarissa kysytään ihmisiltä mitä he nuoruudestaan katuvat, anonyymisti tietty. Nämä anonyymit haastattelut herättävät minussa aina epäilyksen siitä, että toimittaja on keksinyt tarinat omasta päästään.

Minä kadun nuoruudestani sitä, että murehdin liikaa (mikä on oikea määrä?). Pelkäsin nuorena tulevani uskoon. Uskovaiset kertoivat, miten Jeesus tunki heidän elämäänsä täysin varoittamatta, silloin kun sitä osasi vähiten odottaa. Uskovaisilla oli tylsää: he eivät saaneet meikata, lauloivat lauluja Jeesuksesta nuotion ympärillä, he eivät käyneet salaa tupakalla halkopinon takana eivätkä tanssineet diskossa. Uskovaiset pukeutuivat tylsästi, he eivät juoneet jonkun täysi-ikäisen välittämää alkoholia ja kokoontuivat toisten samanlaisten tylsimysten kanssa seurakunnan tiloihin. Pohdin nuorena hyvin paljon uskomista, minä suorastaan vatvoin sitä, kuten monta muutakin asiaa. En tullut uskoon.

Nyt vähän kadehdin uskovia. Haluaisin uskoa, mutta kun järki tulee aina tielle. Viimeisellä hetkellä aion varmuuden vuoksi uskoa, eihän siinä mitään menetä. Toisaalta lapsuuden pyhäkoulun taivaskuva on minusta haukottava: kultaiset kadut ja harppumusiikki.Olen kuullut monia erittäin viisaita teologeja, mutten kirkossa, sillä en ole käynyt Herran huoneissa kuin konserteissa. Läheisyydessäni toimii montakin eri kirkkokuntaa, joten siitä se ei ole kiinni. Raamattua olen yrittänyt lukea monesti, ihan jo yleissivistyksen vuoksi, projekti on edelleen suorittamatta kuten Volter Kilven Alastalon salissakin.

Johonkin olisi hyvä uskoa ja luottaa. Jos ei voi uskoa Jumalaan, eikä luottaa toisiin ihmisiin niin olisi hyvä uskoa edes itseensä, mutta kun tuo viimeksi mainittu on kaikkein useimmin koetuksella.