Kotiin

Yksin matkustaessa ei voi kenellekään ihastella kadun laidassa esiintyviä nuoria naisia, joista toinen soittaa haitaria ja toinen laulaa chansoneita, voi miten hyviä he ovatkaan. Ei saata tulla päivähiprakkaan ja paljastaa noloja asioita elämästään ja kuunnella toisen vastaavia paljastuksia. Pelottaa kävellä yksin pimeällä kadulla. Toisaalta ei tarvitse sopeutua toisen erilaiseen vuorokausirytmiin, tapaan ryystää kahvia tai johonkin typerään mielipiteeseeen. Saa tehdä mitä tahtoo. Mutta mitä iloa siitä on, kun ei voi tönäistä toista ja sanoa ääneen sitä, jonka näkee ihan ilman tönäisyäkin.

Kulttuurinähtävyydeksi valitsin Magritte-museon, kun sitä matkaoppaassa kehuttiin. Hissimies vei minut modernin taiteen museon kolmanteen kerrokseen, josta näyttely alkoi. Olin ainoa matkustaja valtavassa hississä, johon olisi mahtunut lisäksemme vielä 46 henkilöä, joten melkoista tuhlausta minun kuljettamiseni oli. Näyttely oli jaettu kolmeen aikakauteen taiteilijan elämässä, ylin oli loogisesti se varhaisin, ja sieltä oli aloitettava. Luulin, että Magritte on minulle tuntematon, mutta hyvin pian huomasin taiteilijan teosten olevan erilaisista julisteista tuttuja. Museossa oli toisenkin surrealistin Paul Delvauxin,  työ, joka näytti jotenkin tutulta. Saman miehen maalaus on Sara Hildenin kokoelmassa ja olen lukenut, että se oli kaiken lisäksi Hildenin mieliteos. Matkaoppaan mukaan Magritte eli tunnollista elämää ja hänen mieliohjelmansa oli Bonanza. Taulujen perusteella miehestä saa toisenlaisen mielikuvan.

Hotellissa yöpyi suuri ryhmä japananilaisia turisteja. He näyttivät ekaluokkalaisilta, jotka äidit olivat ensimmäistä kertaa päästäneet yksin koulun retkelle. Aamulla he asettuivat hotellin respaan sieviin jonoihin. Illalla osa heittäytyi villeiksi ja tilasi hotellin baarista olutta viskiä ja valkoviiniä, näitä kaikkia peräkkäin ja melkoisella vauhdilla. Baarimikko pyöritteli silmiään.

Matkustin junalla lentoasemalle, junaa ei kuulunut vaikka olisi pitänyt.  Kuulutukset tapahtuivat ranskaksi ja flaamiksi, joista molempia osaan kovin heikosti. Onnekseni junaa odotti nainen, joka oli tutkija, meribiologi ja menossa Brasiliaan. Hän osasi neuvoa minua. Nainen kehui miten kaunis ja puhdas kaupunki Helsinki on ja valitti miten rumalta, kuluneelta ja likaiselta Brysseli puolestaan näyttää. Juna tuli aikanaan ja lentokonekin teki laskunsa Helsinkiin, vaikka olikin monta kertaa putoamaisillaan matkan varrelle. Lentoemännät jakoivat kalkkunaleipiä naama peruslukemilla vaikka tilanne oli koko matkan ajan  kriittinen. Sellaisiksi heidät on koulutettu, ei heihin voi luottaa.