Laahustin työpäivän päätteeksi ensiapuun, jossa minun on puuhasteltava päivystysarkena vähintään kuuteen saakka. Hoitajat istuvat porukalla keskellä huonetta pyöreässä pömpelissä ja seinien vierillä makaavat potilaat jalkapohjat ojennettuna kohti huoneen keskipistettä. Yritän puhua hiljaisella äänellä, etteivät ihan kaikki kuulisi potilaan asioita. Kuulevathan he kuitenkin, sillä verhokangas on huono äänieriste. Yleensä on sitäpaitsi pakko karjua niin, että väliverhot lepattavat. Niitä on muuten lähes toivotonta saada riittämään kunnolliseksi näköesteeksi.
Odotan hetkeä, jolloin minulle sanotaan, ettei minun enää tarvitse mennä sinne asioita sotkemaan. Joudun kuitenkin todennäköisesti tekemään hommaa niin kauan kun kykenen vielä naputtamaan tietokoneelle röntgenpyynnöt.
Kävin viemässä työtakin pukuhuoneeseemme, jossa oli pimeää ja äänetöntä. Olin lähes varma, että jäniskorvainen tyyppi ryntää huoneeseen ja iskee persaukseeni myrkkypiikin. Olen katsonut viikonloppuna liian monta osaa Silta- sarjaa
Ostin itselleni päivystyspalkaksi pussillisen lakuja ja söin ne sohvalla maaten, sillä istuminen on niin epäterveellistä.
4 kommenttia:
Niin se tosiaan on, että kaikki kuuluu verhojen takaa... Olin lapsen kanssa tänään sairaalassa eikä voi välttyä kuulemasta toisen asioita, vaikka hoitajat ja lääkärit puhuvat periaatteessa hiljaa. Heräämön hoitajilla oli kosketusnäytölliset tietokoneet ja aina välillä kuului "tihii", kuulemma uudet. Tunsin itseni saastaiseksi, kun menin omissa vaatteissani leikkaussaliin mukaan, luulin, että saa/pitää tulla vain kynnykselle ja sitten heippa.
Oikeastaan hupaisaa, ettei potilaita saisi kutsua nimellä vastaanotolle samalla kun potilashuoneissa ja ensiavussa kaikki kuulevat potilastovereiden asiat.
Joo todella hupaisaa. Olen vienyt omaa lasta fysioterapiaan aikanaan ja kärsinyt siitä, kun saa kuulla viereisen tyypin elämäntarinan. Kerran yksi vieras setä oli aidosti innoissaan mukana, kun intoilimme fysioterapeutin kanssa lapseni edistymistä... Tuntee itsensä idiootiksi, kun lukee lehteä ja on muka, että ei kuule mitään tietäen, että periaatteessa ei saisi kuulla mitään. Joo, se vastaanottokuvio on jotain tosi hassua. JOku sitten vielä aina tarkistaa, että TÄMÄHÄN LÄÄKE TEILLE ON ENNENKIN MENNYT tms.
Naapurin mummo oli kuunnellut, kun jollekin oli motkotettu, että "aina kun te otatte viinaa, te olette sitten täällä", mikähän oli sairaus... Itse olen roolissa, että neuvon hänelle, miten mitäkin lääkettä pitäisi käyttää ja joskus pitää soitella hänen puolestaan ja tuntuu niin URKKIJALTA, vaikka kai se on sitä yhteisöllisyyttä.
Jouduin vanhaan Malmin sairaalaan päivystykseen. Jotain vakavaa se oli, ymmärsin tuon lähettävän lääkärin ilmeistä. Pelotti.
No, kangasseinät siellä oli ja niin kuulin vanhan mummun ja henkilökunnan välisen keskustelun kokonaisuudessaan. Katetria hänelle yritettiin asentaa mutta mummu ei vastusteli, ei ymmäränyt, ehkä häpeili. Hoitajat puhelivat rauhallisesti ja ymmärtäväisesti ja saivat lopulta asiat kuntoon.
Kuulin siis kaiken mitä huoneesa tapahtui ja niin siinä yksinäisyydessäni hämärässä 'teltassani' pääsin pelostani tuon mummon äärellä puuhaavien hoitajien loputtoman rauhallisuuden ansiosta. Ymmärsin: Kyllä tämä tästä!
Yksityisyydellä on puolensa mutta myös se toinen.
Lähetä kommentti