Runorohkeus

Nykyaika on vihdoin saapunut työpaikalleni. Potilaat eivät enää ilmoittaudu iloiselle punahiuksiselle M:lle, jolla oli aina jotain ystävällistä sanottavaa jokaiselle. Potilaista on vihdoin tullut vähän enemmän asiakkaita. Tämä on ollut jo pitkään monen hallintoihmisen visio. Seinälle on ripustettu loota, jonka kitaan työnnetään kutsukirje tai kelakortti, jolloin kone suoltaa samantapaisen lipun, joka on  tavaratalon tiskille päästäkseen napattava. Lapussa on numero, joka kourassa asiakas, joka on siis entinen potilas, istuu odottamaan vuoroaan. Ei auta vaikka kuinka aikaisin lipun koneesta nyhtää, aika on silloin kun se on, tässä on ero lihatiskille jonottamiseen. Lääkäri näkee koneeltaan (jollei ohjelma ole kaatunut), että nyt siellä  joku odottaa parantajaansa. Lääkäri näpäyttää asiakkaan nimen alla olevaa laatikkoa, jossa lukee "kutsu potilas" ja samalla odotusaulan taulutelevisioon piirtyy numero ja siitä  kuuluu kilaus. Numero on sama, jonka potilas, anteeksi asiakas, on koneesta saanut. Hän työntää arasti ovea,  jota lääkäri riuskasti kiskoo auki. Sitten homma sujuukin normaalisti: asiakas katsoo lääkäriä ja kertoo asiansa ja lääkäri tuijottaa tietokoneen ruutua. Kaikki tapahtuu valtavan anonyymisti.

Olen etsinyt tänään erinäisiä asioita, jotka olen melkein kadottanut. Löysin sähköpostin, joka sisälsi keskiviikon lentolipun. Huomenna on vapaata ja olen jo nyt huolissani osaanko käyttää sen oikein. Sunnuntaina on töitä. Ostin kaupasta fenkolia ja ruusukaalia (olivat tarjouksessa) enkä tiedä mitä niistä valmistaisin. Ostin kehutun Wire- sarjan ja ehdin mahdollisesti joskus katsomaan sen. Huomenna menen katsomaan erään Rakkautta ja anarkiaa festivaalin filmin. Sellaista tuodaan näytille Tampereelle asti. Täällä vietetään runoviikkoa, johon tänään lähes osallistuin, mutta en kutenkaan rohjennut. Runorohkeuteni on romahtanut.