Hilseilevä nainen (häpeämättömän naivi ja romanttinen versio)

Vastasyntyneenä Iiriksen iho oli kuin hienointa samettia, sileää ja vienosti nukkaista. Iiriksen äiti siveli lastaan parhailla voiteilla. Iiriksellä oli kaksi vanhempaa siskoa, kummankaan ihossa ei ollut moitittavaa.

Iiriksen iho alkoi hilseillä vasta kaksikymmenvuotiaana. Alkuun hän ei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Iho oli ikään kuin kuivempi, se tuntui käden alla vanhalta pehmeältä nyppyiseltä akryylineulepaidalta. Kun Iiris riisui vaatteensa, leijaili vastavalossa hentoja vaaleita höytyviä. Sittemmin mustiin kankaisiin alkoi ilmaantua vaaleita pilkkuja. Hiljalleen kuukausien kuluessa hilseily levisi kokoajan laajemmille ihoalueille.

Lopulta iho hilseili kaikkialta lukuun ottamatta kasvoja ja käsiä. Hilseily loppui siihen, mihin pitkät paidanhihat päättyivät. Ihon kesiminen kiihtyi niin, että irtoilevan ihon vuoksi Iiris joutui imuroimaan asuntonsa kaksi kertaa päivässä, muutoin vaaleaa pölyä kerääntyi lattioille kerrokseksi, jonka alta ruskean laminaattilattian pinta ei erottunut. Kun Iiris liikkui kotinsa ulkopuolella, kertyi hänen peräänsä hento hilsevana. 

Toinen toistaan viisaammat lääkärit yrittivät keksiä syyn hilseilyyn, turhaan. Iholta otettiin lukuisia koepaloja, joiden vastaus oli niin epämääräinen, ettei siitä ollut apua. Hilsettä syynättiin mikroskoopeissa ja se oli vain hilsettä.  Ihosta yritettiin viljellä bakteereita ja sieniä pyöreillä kiiltävillä maljoilla. Niissä ei kasvanut mitään. Hilseilyn syytä ei lukuisista ponnisteluista huolimatta saatu selville. Iiris kävi sairaalan ihotautipoliklinikalla lukuisia kertoja, ihotautilääkärit konsultoivat infektiolääkäreitä, jotka pyysivät monenlaisia vasta-ainetutkimuksia, mitään ei löytynyt. Kun Iiriksen aika näkyi ylilääkärin potilaslistassa, tämä huokaisi syvään. Nainen ei ollut tottunut epäonnistumisiin työssään. Ylilääkäri oli esitellyt Iiriksen tapauksen suuressa kansainvälisessä kongressissa, hän sai useita ehdotuksia diagnoosi- ja hoitovaihtoehdoiksi, jotka kaikki johtivat lopulta umpikujaan.  

Hoitona kokeiltiin kaikkea sienilääkkeistä antibiootteihin, solunsalpaajista valohoitoihin, Iiristä kylvetettiin monissa pahan ja hyvän tuoksuisissa kylvyissä. Iiris kävi jopa psoriasispotilaille tarkoitetulla ilmastomatkalla, hän hilseili enemmän kuin tämän hilseilevän joukon pahin hilseilijä. Monenlaisia luontaishoitojakin yritettiin, ihoa voideltiin milloin tervalla, milloin koivunmahlalla ja hunajalla. Hunajakokeilun aikana Iiris ei voinut liikkua ulkona, sillä mehiläiset ja ampiaiset seurasivat häntä suurina parvina.

Lopulta Iiris kyllästyi näihin hoitokokeiluihin, hän jätti menemättä ihotautipoliklinikalle ja päätti jatkaa omaehtoista hilsehtimistä.  Työpaikalle piti lisätä siivousresursseja. Kyläreissun jälkeen alkoi kyläpaikan imuri laulaa. Iiriksen pölynimuripussi täyttyi nopeasti. Pöytien pinnat ja ikkunalaudat näyttivät jatkuvasti pölyisiltä.

Iiris alkoi vetää polvisukat farkunlahkeiden päälle, hän hankki puseroita, joissa oli tiukat resorit ranteissa. Iltaisin hän tyhjensi sukat ja hihat hilseilevän ihon kappaleista. Kun Iiris meni kylpyyn, nousivat kevyet iholiuskat veden pinnalle: näytti siltä kuin Iiris kylpisi hentoisten valkoisten kukan terälehtien keskellä. Näky oli kaunis.

Heinäkuussa Eero näki Iiriksen. Oli hautovan helteinen päivä. Iiris istui kauppatorin kahvilassa ja söi hillomunkkia. Iiriksen ei tarvinnut pelätä lihomista, hilseily kulutti niin paljon energiaa, että hänen piti syödä jatkuvasti, ettei laihtunut olemattomiin. Naiset kulkivat sinä hiostavana päivänä kevyesti ja paljastavasti vaatetettuina. Eeroa viehätti Iiriksen poikkeava asu. Iiriksellä oli yllään löysät valkoiset pellavahousut (mustaa hän ei voinut käyttää, sillä siinä hilse näkyi selvemmin), leveät lahkeet oli tungettu valkoisiin sukkiin. Pellavahousut oli puettu valkoisen ohuen pellavapaidan päälle, paidassa oli pitkät hihat, jotka olivat pussimaiset ja päättyivät Iiriksen ohuisiin ranteisiin. Kun Iiris heilautti kättään, näytti ikään kuin ilmassa leijailisi valkeaa kimmeltävää pölyä. 

Eero haki suuren mukillisen kermakahvia. Kun hän lähestyi Iiriksen pöytää kahvikuppeineen, niin hän huomasi Iiriksen kadonneen. Tarjoilija pyyhki juuri pöydän päältä sokeria ja valkoista pölyä. Eero jätti kahvikuppinsa pöydälle ja lähti etsimään valkoiseen pellavaan pukeutunutta naista.

Eerolla oli poikkeuksellisen tarkka näkö. Hän huomasi maassa hentoa vaaleaa pölyä. Oli tyyntä, eikä hilse leijaillut tuulen mukana. Eero lähti seuraamaan vaaleaa vaivoin erottuvaa jälkeä. Hän kulki melkein nenä kiinni asfaltissa ja löysi Iiriksen läheisen hallin juustokaupan tiskiltä. 

Iiriksen ympärillä kimalsi. Eero käveli naisen luo ja tarttui tämän käteen. Komea vaalea mies viittoi Iirikselle kaikki kauneimmat tietämänsä viittomat. Iiris ei ymmärtänyt niistä sanaakaan, mutta seurasi miestä meren rantaan. Myöhemmin Iiris yritti opettaa Eerolle miltä lokin kirkaisu kuulostaa.

Viikon kuluttua he istuivat Iiriksen sohvalla, Eero veti Iiriksen lähelleen. Eero laski kätensä Iiriksen käsivarrelle. Nukkumaan mennessä Iiris huomasi käsivarressaan kämmenen kokoisen alueen, joka ei hilseillyt juuri lainkaan.

Iiris hakeutui viittomakielen kurssille työväenopistoon. Kurssille osallistui useita nuoria kauniita naisia. Kurssin alussa osallistujat esittelivät itsensä ja kertoivat motiiveistaan. ”Olen tavannut erään ihmisen, jonka vuoksi haluan oppia viittomaan” sanoivat nämä nuoret naiset. Naiset halusivat heti oppia viittomaan ”Minä rakastan sinua.”

Tunnin jälkeen Eero odotti työväenopiston ulkopuolella. Viisi naista riensi hänen luokseen. Iiris jäi seisoskelemaan ulko-ovelle. Eero katsoi naisia, puisteli päätään ja muodosti huulillaan sanan, ei. Hän käveli Iiriksen luo, katsoi Iiristä tarkasti, nyökkäsi ja otti tiukasti kiinni kädestä.
 

Kotona Iiris heitti kaikki vaatteet yltään. Hän ei ollut aiemmin seissyt ilman vaatteita kuin terveydenhoitohenkilöstön edessä. Puserosta lensi ilmaan hilsettä, rintaliiveistä putoili vaaleaa höytyvää, sukista lehahti ohuita hiutaleita, kuin perhosia, farkuista ja alushousuista hilsettä leijaili vähemmän. Iiris painautui Eeroa vasten, eikä onneksi havainnut Eeron silmissä inhoa. 

Kun he myöhemmin makasivat rinnakkain, otti Eero yöpöydältä lehtiön ja kynän. Lehtiö oli Iiriksen stressilehtiö, johon hän laati listoja tekemättömistä töistään.

                      ”Rakastan” Eero kirjoitti.

Iiris otti kynän ja lehtiön ja kirjoitti.

                      ”Ketä?”

                      ”Minua, ei kun sinua, meitä.”

                      ”ÄYÄÄYÄYÄÄYÄY!”

                      ”?”

                      ”Lokki:”

     

Aamulla Iiris katsoi alastonta vartaloaan peilistä. Kaikkialla mihin Eero oli koskenut, hilsettä oli vähemmän kuin aiemmin.

                      ”Minä rakastan sinua” viittoi Iiris Eeron nukkuvalle selälle. 

(Sorry V, ei pitänyt julkaista täällä. Tämä juttu on viimeistelty tähän muotoon sen jälkeen kun Jyrki Vainonen käski tehdä siitä parantavan rakkaustarinan. Tuskin hän tarkoitti tällaista. Vaikka tämä on hömppää niin tämä on minun, ei saa luvatta lainata.)