sunnuntai 7. elokuuta 2011

Tappamisen raja

A kertoi tappaneensa 11-vuotiaana kissanpennun. A eli maalaistalossa, jonka navetassa asusti kissoja, joiden työnä oli rottien hävittäminen. A oli kuullut, että kissanraadon avulla saisi pyydystettyä paljon rapuja. Niinpä hän surmasi kissanpennun ja laittoi sen rapumertaan. Se ei ollut hyvä syötti, kalasyötti tuotti paremman tuloksen. A vaikuttaa lempeältä ihmiseltä, silti hän pystyi poikasena surmaamaan suloisen kissanpennun.

Se minkä olennon tappaminen tuntuu sallitulta, riippuu ainakin tuon otuksen koosta. Hyttysen tappaminen on ihmiskunnan mielestä hyväksyttävää, sitä taitavat vastustaa vain hartaimmat hindut. V pyydystää hyttysiä hyttysimurilla ja tuntee tyydytystä suuresta saaliista ja itikattomasta mökkipihasta. Hindun mielestä kyse olisi mahdollisesti joukkomurhasta. Suurin osa meistä pitää hiirten ja rottien hengiltä ottoa hyödyllisenä, monelle kuitenkin voisi olla vaikeaa tehdä tuota tappamista itse. Eläimiä tapetaan kokoajan syötäväksemme, eläimen hahmo on kuitenkin häivytetty paloittelemalla liha nätisti rasiaan. Syön tyytyväisenä noita siistejä geometrisia lihanpaloja, tappamisen raja kulkee minulla kuitenkin parissa senttimetrissä.

Jos en olisi lääkäri, kannattaisin todennnäköisesti eutanasiaa. Koska olen lääkäri, vastustan ajatusta ehdottomasti. En halua olla tuon armokuoleman toteuttaja. 
Tappamisasia tuli mieleen, sillä luen juuri seuraavaa lukupiirikirjaamme. Alice Munron Liian paljon onnea. Onneksi on lukupiiri, sillä en olisi kenties kirjailijaan muuten tutustunut. Viimeinen novelli on vielä lukematta, se on kuulemma paras, joten vähän säästelen sitä. Alice Munro on erittäin tarkkasilmäinen ihmisluonnon kuvaaja. Novelleissa on yleensä yksi tapahtuma tai asia, joka jotenkin muuttaa henkilöiden elämän. Usein siihen palataan vuosia myöhemmin, novelleissa siis siirrytään ajasta toiseen, mutta onneksi niin, että minäkin pysyn perässä. Inhoan kirjallisuutta, jossa menee aikatasossa sekaisin. Kirjassa on muutama hyvin epämiellyttävä ihmiskohtalo: äiti, jonka lapset on surmattu ja nainen, joka on lapsuudessaan hukuttanut erään jollain tavalla kehitysvammaisen lapsen yhteisymmärryksessä ystävättärensä kanssa. Jotenkin nuo teot kuvataan siten, että ne eivät herätä torjuntaa, joka lopettaisi lukemisen. Kirjailija on jo 80-vuotias. Hienoa, aikaa siis on, jos hengissä säilyy ja aivot pelaavat.

Minä keskeytän lukemisen, jos kirjan maailma on liian inhottava. Miksi pitäisi jatkaa? Maailma on jo  muutenkin tarpeeksi rujo paikka.

2 kommenttia:

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Olen huomannut, että minulle tappamisen raja vanhemmiten siirtyy. Lapsena ja nuorena oli vielä helppo pistää matoja koukkuun ja onkia kala, ei onnistu enää. Omavaraisviljelijänä pidin muutamaa kanaa, nekin tuli tapettua omin käsin, ja syötyä. Ei puhettakaan, että pystyisin sellaiseen enää. Nykyään pitää katiskaan tulleet kalatkin vapauttaa.Tänä kesänä en enää saanutkaan edes katiskoita veteen, verkoista puhumattakaan. Kaikki elämä säälittää, eläväisten kohtalo, vaikka vain tuleen vahingossa ajautunut siira saunanpesää sytyttäessä. Tuollaiset eutanasiakyselyt ovat syvältä, se on ihmisten mielipiteen muokkausta kun kysytään asioita tyypeiltä, joilla ei ole asiaan mitään omakohtaista tuntumaa. Omanlaistaan propagandaa.

Heidi kirjoitti...

Jonkinlaista passiivista eutanasiaa harrastetaan jo nyt. Vaikkapa laajalle levinnyttää syöpää sairastavaa ei elvytetä tai tehohoideta. Minusta se on oikein, mutta aktiivinen parantumattomasti sairaan ihmisen tappaminen, siihen en kykenisi.