torstai 8. syyskuuta 2011

Uskoa vai ei uskoa 2

Miten me surisimme yhdessä, jos meillä ei olisi kirkkoa? Norjan tapahtumien myötä tuli mieleeni, että onko suremiselle ja menetyksen käsittelemiselle mitään muuta tapaa tai paikkaa?

Onko niin, että en osaa valehdella, sillä minut on pyhäkoulussa ja koulussa kasvatettu siihen, että se on syntiä (kotini oli vain tapakristitty, kaksi mummoa piti huolta kristillisestä kasvatuksestani yhdessä koulun ja pyhäkoulun kanssa). En kykene vieläkään oikein kiroilemaan, koska minulle on kerrottu, että Jumala heittää taivaasta tulisen kiven, jos niin teen. Kirosanat eivät solju suustani luontevasti. Toki uskonnolliseen kasvatukseen sisältyvät monet yleisinhimilliset eettiset ohjeet kuten lähimmäisten rakastaminen ja tappamisen kieltäminen. Nämä ohjeet eivät kaikilla ole menneet perille, kuten maailmaa ja tätäkin maata tarkkailemalla saattaa havaita.

Rippikoulu ei ollut minulle mitenkään merkittävä kokemus,johtusiko siitä, että kävin päivärippikoulua. Parhaiten mieleeni on jäänyt kanttori, joka jahtasi ystävääni Saria. Silloin meille ei tullut mieleen, ettei se kenties ollut sopivaa: kanttori oli aikuinen mies.

Ei taida uskominen tässä ratketa. Olisihan se hienoa turvata johonkin, kun vaan kykenisi. Uskomisen yritelmät on järki tähän saakka tyrmännyt.

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kun joku muukin. Hämmästelen aina kun jotain sattuu, että tukea tarvitsevat ohjataan itsestäänselvästi kirkkoon. Ihan millaisen tragedian kohdalla tahansa. Otan sen henkilökohtaisena loukkauksena. Nimittäin jos itse tarvitsisin myötäelämistä, surun ja tilanteen jakamisen kokemusta en millään suostuisi sotkemaan siihen yhtään jumalaa tai uskovaa! Hämmästelen vilpittömästi miten puhutaan narsismista yms. mutta kukaan ei kyseenalaista näitä jumalan valittujen käsitystä siitä, miten juuri jollain ylimaallisella kaikkivaltiaalla on jatkuva, kaikenkattava yhteys juuri heihin. Tälläinen narsistinen oletus tulee parhaiten esiin ikävien asioiden kohdalla: syöpä paranee koska on rukoiltu, alkoholismista toivutaan koska on rukoiltu, vaikeuksissa jaksetaan koska jumala tukee jne. Onkos se sitten niin että uskonnottomien äitien lapset kuolevat leukemiaan viereiseen petiin juuri siksi, ettei heillä ole henkilökohtaista vuorovaikutussuhdetta jumalan kanssa?

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Minunkin on pitänyt jotenkin kauheasti painia sen asian kanssa, että lapsuudessani ja nuoruudessani usko yhdistettiin kaikenlaiseen kiltteyskasvatukseen. On tietenkin tärkeä kasvaa siivoksi aikuiseksi, mutta ytimeltään uskossa on kuitenkin kysymys pyhän läsnäolon kokemisesta. Se lienee aika yleisinhimillinen tarve ihmisessä. Miten ihmisiä voisi jotenkin saattaa pyhän portille, siitä kai on kysymys. Usko ei vaadi ihmiseltä järjettömyyttä, mutta ei toisaalta myöskään koskaan avaudu rationalisoinnin kautta. Kuten Augistinus sanoi: Uskon, että ymmärtäisin. Toisin sanoen, ensin pitää ottaa se Kierkegaardinkin mainitsema uskon hyppy, jonka jälkeen todellisuus alkaa hahmottua vähän uudesta näkökulmasta.

Kristilliseen uskoon ei nähdäkseni kuulu anonyymin mainitsema ajattelu, että uskonnottomien äitien lapset jätetään kuolemaan leukemiaan äidin uskonnottomuuden vuoksi. Se että joku uskovainen voi sellaisen sammakon päästää suustaan jossain tilanteessa on mielestäni silkkaa inhimillistä typeryyttä. Valitettavasti itse kukin meistä ehkä joskus päästelee suustaan sammakoita.

Heidi kirjoitti...

En taida olla kykeneväinen tuohon hyppyyn.

ketjukolaaja kirjoitti...

Vaikka bloggari uudemmassa postauksessaan kertookin olevansa halukas lopettamaan uskonasioista puhumisen, päästän vielä oman sammakkoni ponnahtamaan.

Usko ja järki ovat minunkin mielestäni eri asioita. Kärjistäen voisi väittää, että uskossa ei ole mitään järkeä.

Eilen oli teemalla tanskalainen tiededokumentti siitä, mihin sairauksien hoidossa voi olla mahdollista päästä "uskon voimalla". Merkittäviä vaikutuksia raportoitiin havaitun. Ohjelmassa tosin selkeästi, mutta kiihkottomasti rajattiin kristillinen usko pois ja tilalle vetäistiin mietiskely ja "mielen tyhjentäminen", jonka liitän itämaisiin uskontoihin.

Harhauduin pohtimaan niitä varsin harvoja kokemuksia, jolloin ahdistukseni hetkellä (niitä on kyllä ollut lukemattomia), olen ristinyt käteni ja rukoillut lapsuuteni iltarukouksen ja lopuksi todennut "tapahtukoon Sinun tahtosi". Olen kokenut tuolloin käsittämätöntä huojennusta. Rukous ja sen takana oleva usko on toiminut "ilmatyynynä", joka on riittänyt kannattamaan minun raskasta ruhoani hankalan vaiheen yli ja tuonut ainakin sillä hetkellä rauhan.

Heidi kirjoitti...

Taas astuu koululääketiede ja järki peliin. Tunnetaanhan lääkkeissäkin lumevaikutus. Lumelääkkeellä on ihan oikeitakin vaikutuksia esim. keskushermoston tasolla eli kun ihminen lujasti uskoo niin elimistökin uskoo, hermosolut uskovat, välittäjäaineita tuottavat solut uskovat. Minusta tämä ns. placebo-efekti on hyvin mielenkiintoinen asia.

Mitä tulee rukouksen huojentavaan vaikutukseen, niin toki voi olla kyseessä apu jostain ylhäältä, toisaalta helpottaa sekin, että päättää jättää asian murehtimisen. Alan kohta leimautua kyynikkojen ykköseksi. Minulle on suositeltu kyynisyydestä luopumista. Oikeasti minusta olisi mukava uskoa.

ketjukolaaja kirjoitti...

Ota kuule ensimmäinen askel ja ala nimittämään itseäsi epäilijäksi. Silloin voit arvioida kriittisesti yhtä hyvin uskovia kuin ateisteja.

Mitä lumelääkitykseen tulee, dokumentti alkoi juuri lumevaikutusten kuvailulla, joten käsitit sen pointin ohjelmaa näkemättä!

PS. Lukevatko kyynikot sitten runoja?

Heidi kirjoitti...

Kyynisyyteni ei (vielä) ulotu täysin kattavasti kaikille elämänalueille, siksi luen runoja.

Olen puolisen vuotta sitten kuunnellut erinomaisen esitelmän placeboefektistä.

Voidaan sopia, että olen epäilijä.

Anonyymi kirjoitti...

Minua ei kovinkaan merkittävästi kiinnosta, onko Jumalaa olemassa, mutta uskoa tahdon ehdottomasti. Olisin mielelläni katolinen, mutta en voi kuvitellakaan uskontokunnan vaihtamista, koska silloin olisin valitsemassa itse - ja uskoon ei kuulu oma valitseminen tai järki, vaan usko. Tässä on kyllä ristiriita: käyn lähetysjuhlilla, vaikka oikeastaan olen sitä mieltä, että hindu pysyköön hinduna ja islamilainen islamilaisena.

Joskus yritin olla uskomatta, mutta kun huomasin ilmoittavani Jumalalle, että nykyisin en sitten muuten enää usko Sinuun, niin tunsin itseni niin idiootiksi, että päädyin olemaan sitten vaan uskovainen kuolemaan saakka.

Ja vaikka kuoleman jälkeen kaikki vain haihtuisikin, niin olenpas sitten kuitenkin saanut elää onnellisena ikuiseen elämään uskovana koko tämän elämän! Jos en uskoisi, ei minulla olisi ikuista elämää edes tämän elämän aikana.

Heidi kirjoitti...

Tälle uskonnosta keskustelemiselle näyttää olevan tilaus. Hupaisa ajatus uskoa ikäänkuin varmuuden vuoksi. Mikä sitten on se ikuinen elämä? Lapsena puhuttiin taivaan kullalla päällystetyistä kaduista. En ole varma haluanko elää ikuisesti. Tai ehkä se riippuisi sen ikuisen elämän laadusta. Ehkäpä siitä ikuisesta elämästä puuttuisi kärsimys, joka vääjäämättä kuuluu elmäämme sillä olemme kuolevaisia.