Anna Liisa

Tänä aamuna paistoin kananmunan, nostin viisi munaa sisältävän laatikon laittaakseni sen takaisin jääkaappiin. En ollut sulkenut pahvirasiaa kunnolla ja kananmunat lensivät keittiön lattialle, luonnollisesti kaapinoven ja lattian taitekohtaan, jossa on pieni rako, osittain sen sisällys levisi matolle (väitin taanoin, etteivät kirosanat tule suustani luontevasti, tällä kertaa kaikki alatyylin ilmaukset suorastaan soljuivat). Mieti siinä sitten syvällisesti syyllisyyden teemoja. Kävin nimittäin eilen mukavassa seurassa katsomassa Työviksen 110-vuotis juhlanäytelmän Anna Liisa. Minna Canthin kirjoittama tarina on raju: nuori talontytär on menossa naimisiin kunnollisen talollisen kanssa, neljä vuotta aiemmin hän on saanut salaa lapsen talon rengille ja tappanut vastasyntyneen lapsensa. Menneisyys astuu kuvaan renki Mikon muodossa. Katsomiskokemus ei ole siis aivan kevyt, kyse on syyllisyydestä sekä häpeästä ja kaikkiahan jonkinlainen syyllisyys kalvaa. Liekö sali ollut puolitäysi aiheen rankkuudesta johtuen?

Näytelmän toteutus oli hieno: näyttelijät olivat erinomaisia, lavastus vaikuttava, puvustus istui lavastukseen hyvin, laulu ja tanssi ei tuntunut päälleliimatulta. Oikeastaan näytelmää ei miellä musikaaliksi. Pauli Hanhiniemi oli niin sympaattinen. Nuori seuralaisemme ihasteli Jari Aholan ihanuutta, M sanoi, että Jari A vain näyttelee ihanaa. Ihan sama, mutta kyllä hän oli ihana. Suvi Sini Peltola teki koskettavan roolin Anna Liisana. Alkuun tuntui kyllä kummalta, miksi kaikki kylän nuoret miehet juuri häneen olivat lääpällään, mutta lopun traagiset osuudet hän oli todella hyvä.

Olen muutamaan kertaan nähnyt unta, jossa olen osallistunut jollain tavalla ihmisen tappamiseen. Syyllisyys unessa on ollut todentuntuista. Olen unessani miettinyt, miten tämän kanssa voi elää?  Voiko pahan teon unohtaa ja jatkaa elämää? Kaikki teemme tekoja tai sanomme asioita, joita jälkeenpäin häpeämme ja joista koemme syyllisyyttä. Tai ainakin minä teen.

Näin muuten viime yönä unta, jossa ulkomaalainen (amerikkalainen?) luennoitsija piti luentoa suuren avannon reunalla ja putosi avantoon ja hävisi näkyvistä. Joku mies hyppäsi perään ja nosti miesparan ylös hyisestä vedestä. Mikään ei ole yhtä mielenkiintoista kuin toisten unet. Eikö niin?