Tavallisesti röhjötän perjantai-iltana sohvalla puolikuolleena väsymyksestä ja sokerihumalasta (karkkipäivä). Tapasin eilen Pyynikillä tuttavani T:n ja sovimme urheilevamme yhdessä. Vääntäydyin silmät ristissä heidän kotiinsa kello seitsemäksi ja kiersimme hyvin reippasti tunnin verran Pyynikkiä. Sain siitä niin paljon enrgiaa, että imuroin huonekalujen aluset (yleensä tyydyn keskilattiaan). Kisu ryntäili pitkin asuntoa häntä suorana ja kauhun ilme viattomissa sinisissä silmissään. Kerttu ei ole vieläkään ilmaantunut kolostaan.
Mielenkiintoinen lenkki, T nimittäin soittaa työkseen patarumpuja, muusikon työ on niin erilaista ja vierasta, vai onko sittenkään. T oli saanut vihdoin vuosien jälkeen patarummut soimaan niin, että oli sointiin tyytyväinen.
Olen seurannut hyvin kaukaa erästä draamaa. Pariskuntaa, jolla on lapsia neljä, pienin vielä alle kouluikäinen. Mies on huomannut rakastavansa toista. Hän on sellaisessa huumassa, jota on vaikea käsittää, onnellisempikuin koskaan elämässän. Hän olettaa, että vaimo ja lapsetkin ovat yhtä onnellisia hänen suuremmoisesta onnestaan. Hän ei ymmärrä miten tämä hullaantuminen voisi olla ongelma kenellekään. Hän rakastaa koko maailmaa ja maailma häntä (niin hän luulee) ja samalla myös lapsiaan enemmän kuin koskaan. Nyt tajuan mitä tarkoitetaan kun sanotaan rakkauden olevan sokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti