Kaksi kissaa

Nykyajan ihmisen mitta on kiireisyys. Minulla on hillitön hoppu, olen siis olemassa. Aion osoittaa ihmisyyteni suuruuden kertomalla miten kiireinen olen.  Aloitan huomenna klo 8 työni (tämä ei liene suuri uutinen). Kahdentoista maissa istuudun kuuntelemaan ystävän väitöstä (jännittää). Viideltä tutustun erääseen terveyskeskuksen poliklinikkaan (tylsää) ja seitsemältä onkin jo työpaikan pikkujoulut. Riippuen siitä menenkö jatkoille vai olenko järkevä, nukun joko riittävästi tai sitten en. Lauantaiaamuna kahdeksalta raahaudun kammattavaksi ja kymmeneltä juna vie meidät (tytär, hänen tyttöystävänsä ja minä sponsorina) Helsinkiin. Katsomme näytelmän Homo, ohjelman mukaan kesto on kolme tuntia 15 minuuttia. Sieltä ryntään junaan ja takaisinTampereelle, jossa toivon olevani kuudelta. Minulla on tunti aikaa kotiutua, pukeutua akateemiseen juhla-asuun ja hilpaista väitöskaronkkaan. En tunne juhlista juuri muita kuin väittelijän, joten ilta vaatii melkoisia sosiaalisia ponnistuksia.

Sunnuntaina ei ole mitään menoja. Saan tehdä sitä mikä on minulle ominaisinta, maata sohvalla ja heilutella varpaitani, tuijottaa kattoon ja välillä surffata netissä. Pelaisin koneellani Spider-pasianssia, jos en olisi poistanut peliä vaikeaksi kehittyneen pasianssiriippuvuuden vuoksi.

Kisu hiipii rintakehäni päälle makaamaan ja surraamaan. Se tunkee sievän nokkansa kiinni nenääni ja katsoo moittivasti. Sitten se heltyy ja nuolee hiuksiani. Se on varsin epämiellyttävää. Kerttu ilmeisesti luulee, että minä olen hänen lajitoverinsa, eikä ymmärrä, että olen tärkeä, kiireinen ihminen.