sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Kliivia

Minun ja atsaleani yhteinen taivallus päättyi vihdoin. Kasvista jäi tyhjä paikka ikkunalaudalle ja muutama käppyräinen kuiva lehti lattialle. Vietin lyhyen hiljaisen hetken ja hankin kylmästi tilalle uuden ruukkukasvin, kliivian.

Kävin eilen U:n kanssa elokuvissa. En ole koskaan ollut Meryl Streepin ihailija, mutta hän oli erinomainen Margaret Thatcher elokuvassa Rautarouva. Iäkkään, dementoituneen naisen elo näyttää elokuvassa tyhjältä, lähes vangin elämältä. Asuntokin on harmaa, surullinen. Vaikka mitä me täällä saavutamme, niin kaikesta joudumme lopulta luopumaan.


Kirsti Ellilän blogissa on luettavissa laaja keskustelu Merete Mazzarellan esiintymisestä Voimalassa. Kirsti Ellilä paheksuu kirjailijaa, joka on uuden rakkauden vuoksi eronnut iäkkäästä aviomiehestään ja pohtii ratkaisuaan jälkeenpäin. Minä taas koen, että Mazzarella on rohkea, puhuessaan asiasta. Hän ihan oikeasti pohtii tilanteeseen liittyviä eettisiä ongelmia, eikä ole myöskään hylännyt kokonaan entistä miestään. Mazzarella on useissa teoksissaan analysoinut tärkeitä asioita oman elämänsä ja laajan sivistyksensä kautta. Viimeisessä kirjassa Ainoat todelliset asiat käsitellään vähintään yhtä paljon työtä ja vanhenemista kuin rakkautta.

Jatkan asuntosarjaani, eli asunto numero 6 ja 7

Asunto numero 6 voidaan ohittaa maininnalla. Se on väliaikaisasunto, johon muutamme, ennen varsinaisasuntoon muuttamista. Isä haluaa palata synnyinseudulleen Savoon. Tai lähemmäksi alkupistettä. Äiti ei haluaisi muuttaa Kuopioon. Lopulta päädymme pienelle omakotialueelle reilun kymmenen kilometrin päähän Kuopiosta. Muutamme rivitalokotiin. Naapurissamme asuvat pääministerimme tulevat vanhemmat ja myöhemmin pääministerivauva, jota minäkin joskus hoidan. Talossa asuu myös ystäväni S, jonka kanssa kävelemme edestakaisin pitkin kylänraittia. Meille hankitaan koira, joka myöhemmin syö ylioppilaslakkini. Rivitalossa on vilkasta sosiaalista elämää, vanhemmat ovat usein juhlissa. Minä olen nuorempien  sisarteni kanssa kotona ja pelkään. Käyn anelemassa isää ja äitiä kotiin, eivät he tule. Heidän mielestään minulla ei ole hätää, he ovat melkein naapurissa ja minulla on seuranani kuusi ja neljä vuotiaat siskoni. Ympäristö on sinänsä hyvin turvallinen. Elän rivitalossa tärkeitä vuosia, kymmenvuotiaasta ylioppilaaksi. Vaahtoan vanhemmille Biafran lasten nälästä, kun syömme jouluateriaa. Äänitän kelamankalle levyjä Nuorten sävellahjasta. Lähikampaaja vääntää hiuksiini Mini Voguen, näytän ihan keski-ikäiseltä. Ihastun ja seurustelen ensimmäistä kertaa.

6 kommenttia:

jaana kirjoitti...

Ihan kun kertoisit minun elämästä, ainoa ero, etten ole hoitanut pääministeriä tämän ollessa vauva. Vanhimpanan sisarena minäkin noudin vanhempia milloin mistäkin naapurista ja minivoguessa näytin mummoltani. Nykyään kutsumme kampausta humppakampaukseksi.

Minäkin ihailen ja kunnioitan Mazzarellaa. Hänen rohkeuttaan ja analyyttisyyttään.

Heidi kirjoitti...

Harvan elämäntarina on kovin ainutlaatuinen. Vaikka vanhempani olivat ja ovat kunnon ihmisiä, niin koin turvattomuutta, niinkuin taas omat lapseni lienevät tunteneet. Minusta tuntuu jälkeenpäin, että noita juhlia oli melko usein ja niissä käytettiin suomalaiseen tapaan kohtalaisen runsaasti alkoholia.

Anonyymi kirjoitti...

Suhtaudun sekä Mazzarellaan että Märta Tikkaseen ihaillen ja kunnioittavasti. Nuoremmille aivan verrattomia esikuvia, toki pyrin myös kriittisyyteen..Mutta mainitsemastasi blogikommentista sanon silti: moraalilla ja moralismilla on ero! Tuli myös mieleeni se, miten hankalaa näin blogin lukijana on erottaa tarkoituksellinen provokaatio.

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Protestoin! Mielestäni en paheksu Mazzarellaa, vaan ällistelen. Eläköön tämä mielestäni merkittävä ero. Miksi minä häntä paheksuisin, myötätuntonihan hän ansaitsee, kun on keittänyt itselleen tuollaisen sopan.

Heidi kirjoitti...

Ok. Tulkintani oli siis väärä. Luen blogiasi erittäin mielelläni. Sinänsä kaipaan valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä.

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Noo, ehkä on kysymys semantiikasta. Pelästyin vain, että sellainenko minä olenkin, ihminen joka paheksuu sitä ja tätä.