perjantai 6. tammikuuta 2012

Mana Aboda

U pohtii tyttönimeensä palaamista. Tyttönimi on hupaisa nimitys, paluu jollekin varhaiselle viattomalle kaudelle, jolloin ei ollut avioeroja. Olen puolet elämästäni sutaissut resepteihin nimen, jonka olen saanut mieheltä, johon en ole ollut minkäänlaisessa kontaktissa muutamaan vuoteen. Kun lapsetkin ovat aikuisia, en tunne mitään tarvetta pitää häneen yhteyttä, eikä toisin päinkään, vaikka olenkin niin ihana. Mennessäni naimisiin eivät naiset saaneet vielä pitää omaa nimeään. Vaihdoin siis savolaisen nen-päätteisen nimeni toiseen yleiseen samoin loppuvaan sukunimeen. Saan piiloutua tuohon epäaateliseen nimeen, jopa työpaikallani on toinen samanniminen henkilö. Niinpä postimme menevät aina sekaisin.

Kun  avioiduin saattoi kyllä ottaa yhdistelmänimen, mutta kahden pitkän nen-sukunimen peräkkäin liittäminen ei houkuttanut. Yhdistelmänimillä oli viesti: olen itsenäinen nainen, mutta olen päässyt naimisiin. Muutamat tutut ovatkin aloittaneet yhdellä nimellä, vaihtaneet toiseen, yhdistäneet tuohon toiseen mieheltä saatuun nimeen uudelta mieheltään saamansa nimen. Tiedän muutaman, jotka ovat keksineet kokonaan uuden nimen, ei hassumpi ajatus sekään.

Eron jälkeen en jaksanut pohtia nimiasiaa, nyt en enää viitsi muuttaa sitä, mihin olen jo niin tottunut. En sitäpaitsi kestäisi niitä kiusallisia onnitteluja, joita nimenvaihtajat saavat kuulla, vaikka taustalla saattaa olla suuri henkilökohtainen tragedia. Nyt jälkeenpäin ajatelleen nimenvaihto olisi pitänyt tehdä heti eron jälkeen. Ehkäpä siihen vaihtamattomuuteen liittyi pieni alitajuinen toive siitä, ettei tapahtunut olisikaan totta. Suomalainen sananlasku todistaa taas kerran niin oivallisesti "Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä" ei se varmaan naistakaan huononna, mutta parantaako se?

Kuvituksenani on kuva Charley Harperia. Ostin Chicagosta vuosikalenterin, jossa on hänen taidettaan.

Viikonlopun runo on teoksesta Älä puhu nyt enää, joka sisältää imaginistien runoutta. Runoilija on T.E. Hulme, suomentajat Pertti Nieminen ja Tuulia Toivonen (Basam Books 2011)

MANA ABODA

Kauneutta on havaitsemisen hetki, liikkumaton värähdys, jonkun estyneen herätteen kuviteltu hurmio, joka ei kypsy valmiiksi.

Mana Aboda, jonka taipunut muoto
on taivaan kaareva kehä,
näyttää aina surevan tuntematonta murhetta.
Jonakin päivänä kuulin sen huutavan:
"Olen rakastunut ruusuihin ja laulaviin runoilijoihin-
lapsellista kaikki, keskenkasvuisten yritystä."

MANA ABODA      Beauty is the marking-time, the stationary 
vibration, the feigned ecstasy of an arrested im-
pulse unable to reach its natural end.

MANA ABODA, whose bent form

     The sky in archéd circle is,
     Seems ever for an unknown grief
          to mourn.
Yet on a day I heard her cry :
" I weary of the roses and the singing
     poets--
Josephs all, not tall enough to try."



(Alkuperäinen löytyi netistä, jostain syystä runo säväyttää, vaikka ei ole hajuakaan mitä otsikko tarkoittaa, ilmeisesti se liittyy jotenkin juutalaiseen traditioon ja työntekoon, joka palkitaan sitten taivaassa, tai sitten olen ymmärtänyt väärin. Runo on vuodelta 1912)







2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Asun maassa jossa naiset eivät vaihda sukunimeään naimisiin mennessään. Siksi joissain virallisissa yhteyksissä vanhempieni tiedot ovat herättäneet hämmennystä ja jopa epäluuloisuutta, koska heillä on sama sukunimi. Kerran minulle vakuuteltiin pitkään ja hartaasti että näyttämässäni paperissa täytyy olla virhe.

Heidi kirjoitti...

Onneksi lainsäädäntö on muuttunut ja on mahdollista pitää oma sukunimi ja muitakin vaihtoehtoja on.