tiistai 17. tammikuuta 2012

Laihtuva atsalea

Atsaleani laihtuu ja kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan. Eräs ylipainoinen entinen työkaverini, huumorimies hihkaisi "Mikä se on kun muut lihoo ja minä se vaan laihdun!" Atsaleani kukoisti hetken, sotki paikkoja ja kohta siirtyy ruukkukukkien taivaaseen. Sen verran vähän se ehti syntiä tehdä, että taivasosuus lienee melko varma. Pidän siitä tällaisena laihana, suomalaiselle ei käy runsaus, vaatimattomuus taas sopii.

Olen tehnyt kahden päivän ajan potilastyötä ja olen valmis sanomaan väsymystään valittavalle potilaalle "Sinä et väsymyksestä tiedä mitään." Kävelin töihin ja kotiin (osa uutta liikkumisstrategiaani), matkaa kertyy yhteensä kahdeksan kilometria. Olen kävelemistäni niin monelle mainostanut, että minun tehtävä se vielä ainakin kerran (laskin, että kävellessä kuluu kaloreita lähes kaksinkertainen määrä verrattuna pyöräilyyn).  Kotimatkalla Stockmannin kohdalla oli jo niin nälkä, että jalat löivät loukkua. Kotona, haukkasin omenaa, ennenkuin ehdin riisua talvitakkia. Sen jälkeen söin kaiken mitä löysin, sillä seurauksella, että nukahdin sohvalle.

Melkein koko päivän työskentelyani seurasi lääketieteen kandidaatti. Liikuttavaa katsoa hänen innostustaan ja yritystään olla mieliksi minulle ja potilaalle. Mihin se innostus katoaa ja tilalle tulee kyynisyys (ei toki kaikille). 

Päätin kirjoittaa kaikista asunnoista, joissa olen asunut. Synnyin pienessä savolaisessa kyläpahasessa. Kysyin muuten pari vuotta sitten isältäni, missä synnyin. Hän sanoi, ettei muista (muuta asiat hän kyllä tuntuu muistavan). Lopulta hän arveli minun syntyneen kansakoululla, jossa äidinäitini toimi opettajana. Mummo oli kahden tyttärensä yksinhuoltaja, hänen miehensä oli hilpeä stuertti, joka karkasi ameriikkaan. Mummo polki matkaharmonia ja veisasi virsiä. Savolaisten lasten koulukirjat oli päällystetty sanomalehtipaperilla. Koulussa oli ulkovessat. Muutimme sieltä urbaaniin Helsinkiin, asuntomme sijaitsi Yrjönkadun uimahallin vieressä. Asunnosta minulla ei ole mitään muistoja. Yrjönkadun uimahallista kyllä. Kansakoulusta kävimme siellä uimassa. Hävetti, sillä uida piti alasti. Jonotimme altaaseen hampaat kalisten, uimme altaan päästä päähän jonossa. Uimavalvojat seisoivat altaan reunalla ja kyttäsivät koululaisia keppien kanssa, joiden  päässä oli silmukka, jolla väsähtävä uimari pyydystettiin. Se oli suuri häpeä. Hallisssa haisi pahalta. Hämmästykseni olen myöhemmin nähnyt kuvista, että uimala onkin kaunis.Minulle se oli vain kylmä ja ankea.

6 kommenttia:

AuvoT kirjoitti...

Kävisikö väsymyksen hoito-ohjeeksi: Kuule se menee ohi kunnon yöunilla.

Meinaan, kun olin pari vuotta sitten lääkärissä ja kerroin että on kipeä olkapää, hän sanoi: "Ne tulee ja menee". Hän oli oikeassa, se meni parissa vuodessa ohi, diagnosoin itse netistä että se oli kiertäjäkalvosimen tulehdus. Syy ja oireet täsmäsivät.

Kirjoitustapasi on ehkä turhan tiivis ja "paljas". Minäkin sain aikoinaan ainekirjoitusopettajalta neuvon "lihaa luiden ympärille".

Merja kirjoitti...

Yrjönkadun uimahalli täysremontoitiin vuosia sitten, joten muistikuvasi saattaa olla ihan oikea. Nykyään se on tiedostavien uimareiden pyhättö, yhteen aikaan töihin mennessäni törmäsin usein halliin menevään tai sieltä tulevaan Hannu Taanilaan.

Liiolii kirjoitti...

Potilaana symppaan kandeja. Ovat niin liikuttavia ja hymyileväisiä, että tekisi mieli halata.

Anonyymi kirjoitti...

Minun täytyy ehdottomasti kertoa oma mielipiteeni, joka poikeaa Auvo T:n kommentista. Pidän kirjoituksissasi juuri tiiviydestä ja "paljaudesta". Ethän luovu niistä.

Sain hyvän kirjoitusidean kertoa paikoista, joissa olen asunut. Kirjoittelen huvikseni pieniä muistonpätkiä ja tätä ideaa pitää kokeilla.

mersu kirjoitti...

Samaa mieltä olen kuin anonyymi kirjoittaja. Älä vaihda tyyliäsi!

Heidi kirjoitti...

En taida osata edes vaihtaa tyyliäni, vaikka ehkä kannattaisi.