lauantai 21. tammikuuta 2012

Näytelmän tasoinen katsoja

Ihanaa sipsutella yksin villasukissa lauantaiaamuna, pikkujoulun jälkeisenä päivänä. Koko tyhjä päivä on edessä ja sen saa täyttää miten haluaa.

Eräänä vuonna klinikan pikkujoulut jäivät pitämättä, siitä tuli nurinaa ja ne järjestettiin myöhässä, tammikuussa. Sen jälkeen ajankohta on aina ollut sama. Tammikuussa on helpompaa järjestää pikkujoulut kuin joulukuussa:  ihmiset viettävät tipatonta tammikuuta, juhlatiloja ja taksikyytejä on hyvin saatavilla. Olen ollut työpaikkassani viisi vuotta. Eilisissä juhlissa tuntui melkein kotoisalta.

Vieressäni istui loppuillasta suunnilleen ikäiseni mies. Hänellä on yhteensä kuusi lasta, vanhimmainen on saman ikäinen kuin poikani, nuorimmainen kolmevuotias (äitien lukumäärästä minulla ei ole tarkkaa tietoa). Mies on toteuttanut biologista tehtäväänsä ja levittänyt geenejään mahdollisimman laajalle. Mies on hyvin mukava. Muistuttaa jossain määrin entistä miestäni. Onneksi nainen ei voi hankkia lapsia enää viisikymppisenä.

Asunto numero 5.

Vanhempani ostavat ensimmäisen omistusasuntonsa. Talo sijaitsee Espoossa. Rahasta on jatkuvasti pulaa. Kerran olohuoneen suuren ikkunan takaa minua tuijottaa valtava hirvi. Taloa remontoi isän kanssa mies, jonka nimi on Suomi. Suomi  puhuu taukoamatta. Viikonloppuisin isä ja äiti juovat punaviiniä. Olen vakuuttunut, että heistä tulee alkoholisteja, niin koulussa meille opetetaan. Ensin juot ruoan kanssa lasin viiniä ja pian jo makaatkin katuojassa.

Käyn koulua Töölössä, tässä koulussa aloitetaan vuotta aiemmin oppikoulu kuin muualla, joten minun ei tarvitse vaihdella koulua niin useaan kertaan. Koulun käytävällä seisoo iso mies, joku kuiskaa, että kyseessä on Hector, joka laulaa "Hän on ammatiltaan sotilas..."Minä en vielä tiedä rockista mitään, isäni halveksii kevyttä musiikkia. Vanhempamme tarjoavat lukuisia helppoja tapoja kapinoida. Musiikki on yksi niistä. Kirjoituskoulutuksessa eräs nuori nainen kirjoitti isästään, joka ajaa moottoripyörällä ja kuuntelee rockia. Siinä ei kapinaksi riitäkään CCR:n kuuntelu kelamagnetofoonilla.

Luokkamme järjestää pippalot, joissa on ohjelmaa. Laulamme Ann Cristinen kappaleen Playboy, joku pitää laulua sopimattomana, onhan luokanvalvojamme pappi.

Autot tulipunaiset,
kalliit nahkaistuimet,
malli viimeinen sinuun luota en,
tytöt seurapiirien, niihin kuulu mä en,
hurmaat, naurat, viettelet, syyttää isät vihaiset.
Olet playboy, liukas playboy,
varma playboy, mutta verkkoos tartu en,
olet playboy, liukas playboy,
varma playboy, mutta verkkoos tartu en.

Viikonlopun runonpätkä on poimittu Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Orfiset laulut. Työviksessä esitettiin runoilijan elämästä kertovaa näytelmää, joka oli näin suoraan sanottuna tylsä. Tai minä en ollut näytelmän tasoinen katsoja.

Veneeni on vedetty korkealle,
tuuli ei korjaa sen kylkiä,
vesi ei siitä välitä,
olen yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi.

3 kommenttia:

Erja kirjoitti...

Ihana kun laitoit tohon tuon Ann Christinen biisin sanat.

Mun suurimpia aarteita ekaluokkalaisena oli Apu-lehdestä leikattu Ann Cristine paperinukke. Siinä kävi kyllä vähän ikävästi, kun kerran leikittyäni isompien tyttöjen kanssa nukke katosi. Oli inhottavaa epäillä ihailemiani tyttöjä varkaiksi. En muista pystyinkö purkamaan ahdistusta edes äidille;)

Heidi kirjoitti...

Lapsuuden ja nuoruuden biisien sanat säilyvät päässä vaikkei edes haluaisi. Uudet tippuvat pois ropisten.

Anonyymi kirjoitti...

Hehee, meidän luokkajuhlissa laulettiin "Oi niitä aikoja" ja pitkään pohdimme, voimmeko koulussa laulaa "ei tarvinnut siellä juoda salaa" - mutta sitten ajattelimme, että voihan se tarkoittaa vaikka maidon juomista. Ja uhkarohkeasti esitimme laulumme. Pyyhkeitä ei tullut (sitä paitsi vähitellen me viattoman sielutkin ymmärsimme, että kaksi opettajistamme ei pahemmin edes yrittänyt salata juomistaan :-)