Hullut päivät ja luova hulluus

Tänäkin vuonna päässäni viirasi, kävin Hulluilla Päivillä. Täsmäostin töihin laatikollisen n-rin pusuja ja siskolleni syntymäpäiväksi jotain, jota en voi tässä paljastaa, hän saattaa joskus lukea sepustuksiani. Lähden suoraan töistä junalla kyseisiin juhliin ja joku prkleen typerys on laittanut huomisen päivän niin täyteen, että ei tule mitään. Selityksenä oli kyseisen poliklinikan sulkeutuminen kahdeksi viikoksi. Entäpä jos se sulkeutuisi kahdeksi kuukaudeksi. Iltapäivä on täynnä ns. kirjeaikoja, joita en missään nimessä ehdi suorittaa. Kenties ehtisin, jos kyse olisi vain noista kirjeistä, mutta kun ihanaan potilastietojärjestelmäämme on kirjattava h-llinen määrä erilaisia koodeja ja määräyksiä. Tallennettaessa noita koodeja ruudulla näkyy pieni tiimalasi. Vihaan tuota tiimalasia. Se mitä manaan yksiskseni huoneessani tuota viheliäistä tiimalasia tuijottaessani, ei sovi säädyllisen ihmisen korville. Varasin junapaikan työskentelyhytistä, keskiviikkona on esitelmä. Tällainen ihminen olen, tämmöiseksi on elämäni mennyt. En ole varma milloin tämä käänne tapahtui. Muistelen haikeudella ammoisten kalenterieni tyhjiä sivuja. Silloin hain lapsia päiväkodista, siivosin ja laitoin ruokaa. Tyhjä tila täyttyy. Minua väsytti silloin ja väsyttää nyt.

Eilisestä näytelmästä vielä: se oli omintakeinen ja hullu. Tekijät kuitenkin mitä ilmeisimmin suhtautuivat näytelmän henkilöihin lämmöllä. Kaulus Larsson (Heikki Kinnunen) tuli äsken minua vastaan, melkein tervehdin.

Luovuutta on vaikea toteuttaa sairaalamaailmassa. Siitä huolimatta saan aina silloin tällöin ideoita, jotka säännönmukaisesti torjutaan mahdottomina tai ainakin niiden toteutuminen vie ikuisuudelta tuntuvan ajan.