tiistai 5. huhtikuuta 2011

Paha tapa

Kävin pitämässä luennon hoitajille. Aloitin sen puhumalla Kiminkisestä. Miehestä on tullut minulle pakkomielle. Mitä on olla kokopäiväinen Kiminkinen? Kiminkinen on Uutisvuodossa, Kiminkinen puhuu eläkeläisille, bussilastillinen eläkeläisiä ei mahdu sisälle. Kiminkinen lausuu Leinoa kirjamessuilla, hänellä on päällään lääkärinpalttoo ja kaulassa stetarit. Kiminkinen pysäyttelee mummoja Saarijärven raitilla, kyselee lonkkaproteesin vointia.

On suoraan sanoen mahtavaa olla muussa kuin lääkärin roolissa. Vaikka ei tätä hommaa kukaan järkevä tee, on tämä muutakin kuin työ, elämäntapa, tottumus, josta on vaikea päästä eroon. Tarjoaahan tämä arvostusta ja aineellista hyvää. Nyt sitäpaitsi kun alkaa osata hommansa. Ei voi lopettaakaan.

Aurinko paistaa ja paljastaa lian, valkoisesta on tullut harmaata. Paljon julmaa valoa, vähän turvallista hämärää. Olisi noustava sohvalta. Ikkunoissa on tahroja, nojatuolin alusen kehno siivo häiritsee, mutta ei niin paljon, että siihen viitsisi puutttua. Talvisaappaissa on kuratahroja, tikkitakki on aamulla liian vähän ja töistä kotiin polkiessa liikaa. Mekon helmat heiluvat kun täti kiitää ja murisee pyörätielle erehtyneille autoille.

2 kommenttia:

Liselott Lotantytär kirjoitti...

Luen mainiota blogiasi säännöllisesti ja syytänkin sinua siitä, että viime yönä unessani Kiminkinen asensi minulle kuparikierukan.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Pelottava uni.