Näkymätön käsi

Lähden illalla katsomaan Työviksen 110-vuotis juhlamusikaalia Anna-Liisa, jonka on ohjannut Sirkku Peltola. Minna Canthin teos on aiheeltaan raju, nuori nainen surmaa vastasyntyneen lapsensa. Onneksi tiedän, että näytelmän loputtua kukaan ei ole kuollut vaan kaikki tulevat näyttämölle hymyillen kumartamaan. Exme kirjoitti joskus, että hänestä teatterissa hienointa ovat nuo kiitokset, joissa ihmiset esiintyvät omana itsenään. Viime vuoden hienoimpia ja rankimpia teatterikokemuksiani oli Työviksen Vincent River, jossa Tiina Wecström ja Markus Riuttu raatelivat toisiaan ja itseään koko esityksen ajan. Loppukiitoksissa he tulivat näyttämölle käsi kädessä katsellen toisiaan lempeästi. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni, ei se ollutkaan totta, he ovat loistavia ja pitävät toisistaan. Ihanaa!

Olisipa elämäkin samanlainen. Tyttäreni on lähes kokonaan katkaissut välinsä minuun. En voi tehdä asialle mitään. Se painaa minua välillä 24 tuntia vuorokaudessa. Olen varmasti ansainnut tämän. Haluaisin välirikon loppuvan siihen,  että me kävelisimme näyttämölle kumartamaan käsi kädessä. Elämä ei anna sellaista mahdollisuutta. Tätä on vain pakko sietää, monella on vielä huonommin. Harrastaessani opiskeluaikan teatteria, minulle selvisi, että loppukiitoksille on myös "käsikirjoitus" ja ne harjoitellaan, mistään täysin spontaanista ei siis ole kyse. Kiitosten hetki on upea silloin kun yleisö rakastaa esitystä ja näyttelijöitä.

Teatterista ja loppukiitosten aiheuttamasta liikutuksesta kirjoittaa myös Szymborska, runo on kokoelmasta Sillalla. 

TEATTERIKOKEMUS

Trakedian näytöksistä minulle tärkein on kuudes:
ylösnousemus näyttämön  taistelukentältä,
peruukin kohennus, viitan suoristaminen,
veitsen kiskominen rinnasta,
silmukan nostaminen kaulasta,
asettuminen elävien riviin
kasvot kohti yleisöä.

Yksittäiset ja ryhmäkumarrukset:
valkoinen käsi sydänhaavalla,
itsemurhan tehneen niiaus,
katkaistun pään nyökkäys.

Parikumarrrukset:
raivo halaa lempeyttä,
tuomittu katsoo autuaana pyöveliä silmiin,
kapinallinen käy kaunatta tyrannin viereen.

Ikuisuuden tallaaminen kultaisen kengän kärjellä.
Opetusten huitaiseminen syrjään hatun lierillä.
luonnonvastainen valmius ottaa kaikki huomenna uusiksi.

Hanhenmarssi, jossa ovat pääosissa kauan sitten kuolleet,
kolmannessa näytöksessä, neljännessä, tai väliajalla.
Tietämättömiin kadonneiden suloinen paluu.

Ajatus siitä, että he odottivat rauhassa kulissien takana,
pukua riisumatta,
huulipunaa pyyhkimättä,
koskettaa minua syvemmin kuin tragedian puheet.

Mutta ylevintä on esiripun laskeutuminen,
se, mitä kapeasta rakosesta vielä näkyy:
tuossa yksi käsi kiiruhtaa nostamaan kukan,
tuolla toinen tarttuu pudonneeseen miekkaan.
Vasta silloin komas käsi, näkymätön,
täyttää tehtävänsä:
kouraisee minua sydämestä.