Isänmaankin puolesta

Lenkkeilin eilen Pyynikin näkötornin kahvilaan. Koska vuosi on "uusi" ja elän "uutta" elämää niin mussutin vain pienen munkin. Imeskelin jokaista palaa hartaasti onnellisena siitä, että sain edes sen. Vuoden ensimmäinen Pyynikkimunkki maistui ihanasti rasvalta ja sokerilta.

Valmistin eilen kaalikääryleitä, en muista, että olisin niitä koskaan aiemmin tehnyt. Niitä riittää tälle ja huomisellekin päivälle. Tein lähikaalikääryleitä, sillä korvasin riisin rikotuilla ohrasuurimoilla. Kääryleet olivat herkullisia. Tähän ruoanlaittoon typistyivätkin eiliset saavutukset.

Suunittelin elokuviin menoa. Yhtäkkiä kello olikin 21, en ymmärrä, miten se oli mahdollista. En viitsinyt enää lähteä mihinkään. Katsoin televisiosta elokuvan kahdesta englantilaisesta ikäneidosta, joiden elämään ajelehti mereltä  puolalainen nuori mies. Kokemus on heille rikastuttava kaikkine tunteineen. Liikuttavaa katsoa kohtauksia, joissa esiintyi toinen sisaruksista nuoren miehen kanssa. Olen keski-ikäisenä kokenut suurta yhteisymmärrystä hyvin nuoren miehen kanssa ja vähän haikeana seurannut kuinka nuori mies on löytänyt ikäisensä kumppanin. Näihin kokemuksiin ei ole liittynyt muuta fyysistä kuin olalle taputtamista. Elämässä on paljon lyhyitä kohtaamisia, jotka saattavat olla hyvinkin tärkeitä. Ikä ei ole näissä kohtaamisissa olennainen asia. Mielielokuviini kuuluu Lost in translation, jossa kaksi hetkellisesti irrallista ihmistä kohtaa Tokiossa.

Luin lukupiirikirjamme Jenni Linturin Isänmaan tähden. Kirjasta huomaa, että kirjailija on kirjoittamisopintonsa tehnyt (Turun yliopiston luovan kirjoittamisen linja, Kriittinen korkeakoulu). Kielen kiemurat oikein pistävät silmään:

"Pilvet repivät taivasta tuvan ikkunoiden takana. Tihkusade levisi mattona maiseman ylitse. Kaarlo ei välittänyt myrskystä. Vanhuus oli sellaista, mielialataistelut oli käytävä päässä eikä puutarhassa. Riemu ruokkii riemua, eikä ilolla saa koreilla, äiti oli sanonut, kun Kaarlo oli ylioppilasjuhlissa kärttänyt häneltä hymyä...."

Kirjassa suomalaiset nuoret miehet sotivat Saksan joukoissa. Heihin on vaikea samaistua, he herättivät minussa inhoa. Kirjassa oli varmaankin haluttu korostaa sodan mielettömyyttä ja tarkoituksettomuutta ja sankaruuden puutetta, mutta se etäännytti minua kirjan henkilöistä. Romaanissa hypitään aikatasosta toiseeen, menneisyydestä nykypäivään, jolloin osa nuorista miehistä on jo kuollut, muut sotaa harteillaan kantavia vanhuksia. Onneksi siirtymät on merkitty selvästi, että minäkin pysyin jotenkin kärryillä. Kirjassa oli liikaa Erkkejä, onhan Suomessa muitakin nimiä. Erkkien lukuisuus häiritsi lukemista.Kokonaisuudessaan en pitänyt kirjasta vaikka sillä on ansionsa ja on rankattu jopa Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kirja ei tunnetasolla koskettanut minua, minä vain suoritin lukemisen, joten varmaankin sisältö jäi osittain tavoittamatta. Ei voi mitään.

Viikonlopun runot ovat samasta kirjasta kuin eiliset. Runoilijan nimi on Amy Lowel. Netistä löytyvät kaikki hänen runonsa, mutta en jaksanut etsiä näille alkuperäisiä vastineita. Jenni Linturin kirjan kunniaksi ensin sota-aikaa:

SOTA-AIKANA

Äskettäin laastitun seinän ohi
syöksyilevät punaiset sudenkorennot:
niinkuin olisi ammuttu
vereen kastettuja nuolia.

HOPEAKETJU

Ajatukseni
ropisevat kylkiäni vasten
ja kierivät ympäriinsä kuin hopeiset rakeet.
Tahtoisin karistaa ne esiin
ja kaataa hohtavina
päällesi.
Mutta sydämeni sulkee ne sisäänsä
ja pitää ahtaudessaan.

Tule! ja avaa sydämeni,
etteivät ajatukseni enää ahdista minua
vaan kimaltavat hiuksissasi.