Sain eilen niin suuren pitsahimon, että tein pitsaa, jonka päällystin tomaattipyreellä, herkkusienillä, aurinkokuivatuilla tomaateilla, oliiveilla ja mozzarellalla.Se oli hyvää ja sitä on jäljellä. Tänään saan nauttia siitä kera punaviinilasillisen.
Kuuntelin illalla Händelin kuoroteoksia. Händelin Messiaksen Hallelujah saa aina ihokarvani pystyyn. Olimme kerran ex-mieheni kanssa Lontoossa, kyseistä teosta esitettiin eräässä kirkossa (en muista nimeä). Ostimme halvat paikat kirkon seinustalle (rakennuksesta oli tehty konserttisali). Vierestämme kulki orkesteri lavalle. Eräs viulisti sanoi minulle: You will play the violin today. Sanoin, etten osaa, hän vastasi, että luuletko, että hän osaa. Kirkon kellarissa oli pubi, jossa kävimme konsertin jälkeen.
En ymmärrä miksi novellit ovat jotenkin vähemmän arvostetuja kuin romaanit. Novellikokoelmien julkaisukynnys on korkeampi. Kun nuori kirjailija julkaisee novelleja, aletaan odottaa romaania. Minusta novellit sopivat kiireisille nykyihmisille. Aldomovarin elokuvassa Iho jossa elän, plastiikkakirurgin vangille toimitettiin kirjoja luettavksi. Hän sai kirjat ja ruoan pienellä hissillä, sellaisella, joita näkee joissain ravintoloissa. Hänen luettavakseen toimitettiin Alice Munroa. Munro on suosikkejani, samaten Jhumpa Lahiri sekä Anton Tsehov tietysti. Luin Laatunovelleja kokoelmaa (suunnattu koululaisille), siinä oli monta hienoa novellia, en ole varma, olisinko pitänyt niistä kouluaikaan. Yksi novelleista oli Teuvo Pakkalan novelli, jossa äiti komentaa Vappu tyttöään ostamaan kymmenellä pennillä siirappia. Vappu saa rahan toiseen kouraansa ja mukin toiseen. Tyttö on haaveilija, joka tietysti unohtaa asiansa, vaikka rallattaa sitä koko matkan ajan. Miksei edelleen voitaisi tuotteita myydä ostajan omaan astiaan. Hallista se kyllä onnistuu ja torilta.Ai niin, silloinhan tarvittaisiin myyjiä. Huomatkaa aasinsilta novelleista pakkausmateriaaleihin.
Radiossa Akilleen kantapää ohjelmassa keskusteltiin siitä kuinka mainoskamppanjoita käännetään englannista suomeksi. Libero vaipoista päätettiin lähettää näyte jokaiseen suomalaiseen kotiin. Pakkaukseen oli tarkoitus painaa teksti Ilmainen näyte, vahingossa siihen kuitenkin tuli teksti Limainen näyte.
Olen laajentanut lukutottumuksiani. Aiemmin vierastin kaikkea epärealistista. Nyt luen Johanna Sinisaloa ja aloitin jopa Leena Krohnin teoksen Tainaron, joka kertoo oudosta maailmasta, jossa on hyönteisen kaltaisia olentoja. Jotain kiehtovaa tuossa kummallisessa yhteiskunnassa on (teksti on runollista, eikä sen lukeminen ole silti yhtään vaikeaa!).
Viikonlopun runot ovat suomenruotsalaisen Edith Södergranin (1892-1923) kirjoittamia:
Vierge moderne
En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen...
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä, mutta polviin saakka uskalias,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ehdoitta.
Laulu vuorella
Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui,
ja vuorella seisoi joku ja lauloi.
Kun sanat putosivat mereen, olivat ne kuolleet.
Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois.
Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain,
että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,
aavistin hämärästi, että laulu oli
jostakin, mikä ei koskaan palaa.
4 kommenttia:
Hienosti sanottu "rehellisessä yhteydessä ehdoitta"...
Minulla on mielikuva, että novelli on aina vähän surullinen tai haikea; lukijan pitää oivaltaa itse paljon sellaista, mitä ei sanota. Tämä asenne haittaa enkä uskalla tarttua novellikokoelmiin.
Romaanissa väkeä on enemmän ja ainakin jollekulle käy yleensä vähän paremmin. Kertoja käyttää myös sanoja niin paljon että lukija voi välillä ajatella omiaankin, viesti tulee kumminkin selväksi.
Olisiko esittää jotain iloista novellikokoelmaa?
Olen melankolinen novelli-ihminen.
Iloista kokoelmaa en osaa heti mainita. Koen Jhumpa Lahirin kokoelmat positiivisina, mutta ehkä niissäkin on vähän apea pohjavire. Roald Dahlia en ole lukenut 30 vuoteen, olivatko ne iloisia, eivät tainneet olla. Pitää kysyä seuraavassa Viidassa asiaa.Veikko Huovinen?
Oletko löytänyt sen runon? Voitasiin kokeilla sosiaalista mediaa.
Ei ainakaan Runokauppa Kattilasta ole kuulunut.
Runo alkaa siis:
Tänään vailla tunteiluita
katson elämäni puita.
Lehtimetsä riisuutuu.
Syrjään pannaan suven korut,
suven laulut, suven lorut,
kohta rakenteensa näyttää
selvä runko, suora puu.
Lähetä kommentti