Kädet innostuksesta tutisten (en olisi tätä taannoin uskonut) avasin Tomas Tranströmerin Kootut runot. Tässä pikainen maistiainen:
KIVET
Kivien, jotka heitimme, kuulen putoavan
lasinkirkkaina vuosien halki. Laaksossa
silmänräpäyksen hämmentyneet teot
lentävät kirkuen puunlatvasta
toiseen, hiljenevät
ohuempaan ilmaan kuin nykyinen, liukuvat
pääskysten lailla
vuorenhuipulta toiselle
kunnes ovat saavuttaneet
olemisen rajan uloimmat ylängöt. Siellä
kaikki tekomme putoavat
lasinkirkkaina
ei muuta pohjaa päin
kuin itseämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti