Tänään on kansallisen epäonnistumisen päivä (minulla se päivä on huomattavasti useammin). Kirjoittamisessa on pakko ottaa epäonnistumisen riski (fiktiossa ja tieteellisesssä kirjoittamisessa). Lähetin toissapäivänä tieteellisen artikkelin, T:n luettavaksi. Nyt hermoilen, sillä T yleensä reagoi lähes heti. Pelkään, että juttuni on silkkaa p-aa, no ainakin huonoa englantia se on. Haluaisin pitää kaiken mahdollisimman yksinkertaisena, mikä tarkoittaa sitä, että minun kaltaiseni ihminen ymmärtää, mistä on kysymys. Statistikkomme on piirtänyt artikkeliin liian monimutkaiset kuvat.
Minulla olisi työssä erilaisia ideoita, joilla haluaisin toimintaamme parantaa, lähes jokainen niistä on tähän asti tyrmätty. Ehkä ne ovat olleet huonoja ideoita. Yksi projekti toteutuu ensi vuoden alussa (se ei ole keksimäni, vaan valtakunnallinen juttu). Sen toteuttaminen on vienyt noin kymmenkertaisen ajan verrattuna saman läpi viemiseen edellisessä työpaikassani (homma on vieläkin kesken). Mitä isompi laitos, sen byrokraattisempi. Pitäisi olla kärsivällisempi kuin on. Minua ärsyttää asioiden loputon vatvominen.
Kävin eilen kampaajalla. Sain kuulla perinteiset puheet nuorekkuudestani (nuorekkaaksi nimittäminen tarkoitta sitä, että nuoruus on kaukana takanapäin), kampaajani kehoitti minua lähtemään uusien hiuksieni kera viinilasilliselle. Kävelin muutaman askeleen kohti keskustaa, alkoi sataa vettä, joten käännyin kotiin. Istuin kotona hienon kampaukseni kanssa ja kuuntelin musikaalia Les Miserables. En edes erikoisemmin pidä musikaaleista. Onko minusta tulossa musikaali-ihminen?
Luin äskeisen tekstin: minä, minulla, minun...Pitänee seuraavaksi kirjoittaa maailmanpolitiikasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti