Työpaikassani vietettin eilen suuria jokavuotisia juhlia. Olen työskennellyt sairaalassa muutaman vuoden. Olin tavallaan juhlien sisällä, keskiössä (professorin pöydässä, melkein kuin rovastin pöydässä siis), toisaalta ulkopuolinen. Moni on opiskellut , erikoistunut ja tehnyt koko uransa samassa sairaalassa. Minä en. Joukossamme on useita hyvin lahjakkaita ihmisiä. Itselläni on virka, jota joku voisi vaikka kadehtia. Onko sillä oikeasti väliä. Kaivauduin petiini jo ennen yhtätoista. FB:sta näin, että U oli ollut taksissa puoli kahden aikaan juhlittuaan kertomansa mukaan tappiin saakka. U:n kommentin mukaan juhlat olivat ok, joten en ilmeisimmin menettänyt mitään elämää suurempaaa (FB on loistava).Vielä kymmenen vuotta sitten en uskaltanut lähteä juhlista ennenkuin viimeinenkin vieras oli poistumassa. Pelkäsin jääväni paitsi jostain ainutlaatuisesta, jääväni ulkopuolelle.Haluan kuulua joukkoon.
Olen taas lauantain vaikeiden valintojen edessä, lähteäkö jumppaan, haahuillako päivä kaupungilla, esitelmää on ainakin pakko tehdä. Aurinko kutsuu haahuiluun, velvollisuudentunto vie kohti vaihtoehtoisia ajanviettotapoja. Kaupassa on käytävä, jääkaapissa asustaa kolme kananmunaa ja margariinirasia (joka sekin on puolillaan). Näky on masentava.
Viikonlopun runo on Hannu Mäkelä kokoelmasta Toden näköistä (Tammi 2011)
Saman puun oksia
Suru, ilo, tuska, kaipaus-
saman puun eri oksat
tuolla edelleen harovat valoa,
kurkottavat jokainen kohti taivaankorkeutta
mukanaan myös ne, joilla vielä ei ole nimeä.
Puu, vanha käärmemänty,on sekin vielä tallella,
jyrkän mäen reunalla se seisoo, seisoo vain,
yrittää sinnikkäästi pitää päätään pystyssä.
7 kommenttia:
Aurinko on tähän vuodenaikaan katoava luonnonvara, veikkaisin ettei siitä nauttimista ainakaan kadu :-)
Totta puhut. Kävin jumpassa ja nautin sen päälle vielä auringosta.
Kuuluin naisporukkaan, joka päätti polttaa roviolla kaikki Hannu Mäkelän teokset, ei kirjallisista vaan sisarellisista syistä. Sen jälkeen on ollut aina vähän huono omatunto Mäkelää lukiessa.
Nyt olen ihan pihalla. Mitä se Hannu Mäkelä on tehnyt?
Minä olen kehittänyt huippuunsa kyvyn poistua juhlista silloin, kun ne ovat juuri ohittaneet huippunsa. En muista yhtään kertaa että olisi jälkikäteen kaduttanut. Helpoimmaksi se muuttui siinä vaiheessa, kun ihmisetkin ymmärsivät lakata maanittelemasta jäämään.
En minäkään muista katuneeni aikaisin lähtemistä, enkä sitä, että joku juoma jäi nauttimatta.
Hannu Mäkelän tekoset voi lukea naistenlehdistä - ja loput rivien välistä. Enempää en sano.
Lähetä kommentti