perjantai 21. lokakuuta 2011

Väärällä tiellä

Istun hievahtamatta sohvalla. Uskon siihen, että jos en tee mitään niin minua ei pyydetä töihin (takapäivystän). En saa pestä pyykkiä, en imuroida, en katsoa elokuvaa, en mennä kylään, en kutsua vieraita, en laittaa ruokaa enkä hengittää. Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta töistä soitettiin . Mietin, mitä tein väärin, kun tällainen kohtalo minua iski vasaralla päähän. Onneksi soitto oli vain puhelinkonsultaatio. Kerran erehdyin menemään teatteriin. Eräs kollega lupasi näytelmän ajan hoitaa päivystystä. Näytelmän Kohti kylmempää aikana minulle oli yritetty soittaa neljä kertaa, tekemäni soitonsiirto ei ollut onnistunut. Lähdin töihin klo 22.30 teatterin jälkeen. Moista virhettä en ole enää tehnyt enkä tee.

Eilen uutisissa joku teatterimies totesi jotensakin tähän tapaan: miksi ihmiset tekevät työtä, jota eivät jaksaisi tehdä ostaakseen tavaroita, joita eivät tarvitse. Sitä tässä pohdin ja samalla kuuntelen radiosta hartaita säveliä. Kun on työssään jotain saavuttanut,on siitä vaikea luopua, vaikka tietää, ettei se välttämättä ole itselle hyväksi. Se saavutettu ei ole pelkästään aineellista vaan mielikuvia, joissa itsellä on jonkinlainen merkitys. Olen saanut koulutukseni aikana, jolloin pidettiin julkista terveydenhuoltoa arvossaan. Sen parissa työskenteleminen oli hyvää ja oikeanlaista työtä, toisin kuin niiden työ,jotka ovat antaneet pikkusormen helpommalle elämälle yksityisen järjestelmän leivissä. Pyhäkoulussa kerrottiin risteyksestä, josta saattoi lähteä kahteen suuntaan: kiviselle polulle (oikea tie)  ja suoralle mukavalle asfaltille (kadotukseen vievä strada). Valitsin mielestäni sen oikean tien. Enää en ole niinkään varma, sillä helpommalla tiellä viettäisin huoletonta vapaata viikonloppua.

Kirjoittajan urani on edennyt lupaavasti. Saariselän hotelli Laanihovista kysyttiin saavatko he linkittää sivuilleen blogimerkintäni Monotanssit 2. Olen blogistin urani huipulla.

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Haluaisin sanoa, että 10 v. terveyskeskuksessa työskenneltyäni, n.30 pt /pv ja 3-4 päivystystä kk:ssa(=32 t töitä putkeen/kerta)antoi varmuuden siitä, että olen velkani ilmaisesta koulutuksesta yhteiskunnalle maksanut. Muistaakseni reilu 6 v meni vielä opintolainoja maksellessa.
Muistan, kun etsin halvinta makkaraa yms. ruokakaupassa vielä pari vuotta opintojen päättymisen jälkeen.
Nyt 8 v. privaatissa toimittuani valvoin viime yönä klo 2.28 lähtien stressatessani tämän pv:n potilaiden asioita. Eikä ollu eka kerta. Oli työpaikka mikä tahansa, niin ei se työpaine siitä miksikään muutu. Tosin ei tartte päivystää ja vkl:t on vapaat :-)

Heidi kirjoitti...

En usko, että privaatti olisi stressitöntä. Ei kuitenkaan tarvitsisi tehdä viikonlopputöitä, jotka muuttuvat vuosi vuodelta vastenmielisemmiksi. Pari tuntemaani privaatissa töitä tekevää kollegaa tekee nelipäiväistä työviikkoa. Vaikka sairaalassakin moni nykyään niin tekee, niin minun hommassani se ei olisi mahdollista. Kuten sanottu niin itsepähän olen tähän pyrkinyt, kukaan ei ole pakottanut. On tämä kuitenkin välillä tosi hyvä homma.

Tillman kirjoitti...

Heidi...

olen jäävi arvioimaan, koska olen saanut olla terve, syntynyt kotona 1954, en koskaan ollut päivääkäämn sairaalassa ja pelkäään silti kaikkia lääkäreitä hirveästi.

Mutta sen kerran kun olen paikallisessa ollut, olen saanut inhimillistä ja arvostavaa kohtelua.

Tosin, en ole koskaan rohjennut mennä sinne humalassa. Olenmennyt vasta silloin, kun minulla on ollut suuri hätä ja tarve. Ja aina on joku minua hoivannut ja suuremmat säikähdykset pois pyyhkinyt.

Lapsuudessa se oli mysiini. Nuorena aikuisena V-pen mega. Ja nyt ikääntyvänä se on yhä useammin lääkärin ymmärtävä lause tai sana

Keep on rolling !

Anonyymi kirjoitti...

No, nää on näitä ammatinvalintakysymyksiä.
Mitäs läksit, sanon itelleni.
Ja mitä pitempään olen töissä, sitä enemmmän pieni insinööri pään sisällä vaatii selkeitä vastauksia selkeisiin kysymyksiin (ihotaudit on epämääräisin ala mitä voisi kuvitella). Vaan ei jaksa teknillisen pääsykokeisiin enää...

Yleislääkäri on sellainen moniottelija:
se hyppää pituutta 2 m, juoksee satasen 16 sekuntiin , hyppää korkeutta 150 cm jne. Ja se onkin toisaalta tämän työn anti. Myöskin ihailen sitä joka on jonkun alan tietäjä ja jolle voi potilaan lähettää. Kiitos siitä.

Minerva kirjoitti...

Minäkin olen jäävi arvioimaan, koska olen luuhannut niin paljon sairaalassa lapsen läheisenä. Mutta ajoittaisen urputtamisen ja kyllästymisen jälkeen saa aina sopivan reality checkin, kun keskustelee ulkomaisten vertaisperheiden kanssa. Minä, tai lapsikaan, emme tule kumpikaan koskaan tienaamaan (edes hyvätuloisessa työssä) niin paljon, että julkisen sairaanhoidon puolella aiheuttamamme velka yhteiskunnalla tulisi joskus kuitattua. En kyllä tosin tunne siitä syyllisyyttä.

Kaiken kaikkiaan on koettu niin absurdeja hetkiä sairaalamaailmassa, hyvässä ja pahassa, että kertoo kuitenkin varmaan jotain jos se yleismielikuva on edelleen hyvä (ammattitaidon suhteen).

Anonyymi kirjoitti...

Turha syyllisyys pois !
Veroja maksamme kaikki ihan tarpeeksi k.o. kustannusten (hoitokustannusten ainakin) korvaamiseksi. Lääkärit rahastaa vaan privaatissa potilaita, jotka on sinne pakotettu kun ei julkinen puoli vedä.

Heidi kirjoitti...

Minerva: rahalla ei ole mitään merkitystä (sivistysvaltiossa). Olemme niin rikkaita, että sairaat on varaa hoitaa.

Anonyymi yleislääkäri: onneksi sellaisia vielä on. Minulla on monta yleislääkäriystävää, joilta aina kysyn neuvoa. Ne ovat viisaita naisia ja miehiä.

E-S kirjoitti...

Tuo teatterimiehen toteamus on mainio, kiitos jakamisesta; poimin sen talteen.

Ja tykkään blogistasi. Kirjoitustyylisi ja asiankatsantotyylisi ovat mainioita! :)

Heidi kirjoitti...

Kiitokset E-S.