Kirkasta valoa

Anonyymi lukija nimitti blogiani ankeaksi, mutta niin virkistäväksi. Vapaa-aikana on helppo olla ankean virkistävä ihminen, mutta työelämässä se ei tahdo onnistua. On tyydyttävä olemaan virkistävä.

Tänään kahvipöydässä eräs hoitaja suunnitteli lusikoiden asettelemista silmiinsä, jotta kiinni pyrkivät luomet pysyisivät auki. Ehdotin, että lusikoihin maalattaisiin empaattinen katse. Työpaikkamme kahvihuoneeseen on joku tuonut kotoaan kirkasvalolampun. Tuijotin sen kylmää valoa tänään tiiviisti usean minuutin ajan, ei auttanut.

Minulla on huomenna lehtireferaatti. Löysin koneeni kätköistä T:n vanhan esitelmän, josta muokkasin sopivan muutaman minuutin pläjäyksen. Kaikki tulevat tilaisuuteen kahvin ja pullan takia ja esitykseni ainoastaan häiritsee vilkasta keskustelua ja viikonlopun odotusta. Minulla on lauantaina päivystys ja ensi keskiviikkona se esitelmä, jonka olen täällä useaan kertaan maininnut. Viikonloppu on piloilla. Oikeastaan haluaisin viettää "rock and roll"- elämää. Minulla ei vaan ole siihen hommaan ketään kaveria ja yksin on ankeaa heittäytyä kilpailuyhteiskunnan ulkopuolelle.

Vein eilen lukupiirikirjamme V:lle, joka lenkitti leikkikoiran näköistä otusta Hämeenpuistossa. T heiluttaa pikkuruista häntäänsä innokkaimmin rappioalkoholistin kohdatessaan. V sanoi, että hän tunnisti minut kaukaa kävelytyylistäni. Useimmilla ihmisillä on oma persoonallinen tyylinsä liikkua. Liittyisikö se jotenkin evoluutioon? Ei tule hämärässä vahingossa otettua henkeä ystävältä tai perheenjäseneltä.

Hankin korvalehtiini uudet reiät ja yksinkertaiset valkokultaiset korvakorut (olen allergisoitunut hopeakoruillekin). Niihin on kiinnitetty kivet, jotka näyttävät kristallilta, en muista niiden nimeä. Myyjä ehdotti timattikorviksia. Niiden hinta olisi ollut 1000 euroa, joka tuntuu täysin järjettömältä, sitäpaitsi nämä kuttaperkka  korvakorut olivat huomattavasti kauniimmat. Miksi hinta tekee jostain rumemmasta tavoiteltavaa. Mikä stressi olisikaan kulkea 500 euroa molemmissa korvalehdissä.