Olin tänään töissä niin kiireinen ja väsynyt, että olisi tehnyt mieli itkeä yhdessä nyyhkyttävän potilaan kanssa. Minulla oli vainoharhainen olo, epäilin että hoitajat tuovat muidenkin työt ja kysymykset eteeni. Yleensä on kyse siitä, että jollekin potilaalle pitäisi saada aika. Jos aikoja on niin silloin he eivät tietenkään kysy mitään, vaan antavat ajan. Muussa tapauksessa he kertovat, että joku on soittanut ja hänen tarvitsisi pikaisesti päästä vastaanotolle, eli voisitko jossain välissä katsoa. Ihan vain vilkaista, pikkuisen vain. Monen eri projektin lisäksi kannan tällä viikolla konsultaatiopuhelinta. Nyt muistin, että olen antanut tämän blogin osoitteen S:lle. Älä huoli en ala parkua, en ainakaan vielä.
Lenkkiseuranani oli T, joka työskentelee sinfoniaorkesterissa. Jos joku rakastaa musiikkia niin suosittelen, ettei hakeudu ainakaan muusikoksi, niin viheliäinen ammatti se tuntuu olevan. Pyyynikki loisti syksyisissä väreissään. Kotiin tultua kävin suihkussa, puin päälleni vanhan kylpytakin ja pehmeiksi kuluneet villasukat. En kuulu niihin talousihmeisiin, jotka vaihtavat näihin aikoihin kesäverhot talviverhoiksi. Sen sijaan vaihdoin keveän kesäpeiton ihanan paksuksi painavaksi talvipeitoksi. Sen alle on lutuista paeta pahaa maailmaa.
1 kommentti:
Suurta rakkautta ei ikinä pitäisi valita ammatiksi! Aikaa myöten se muuttuu AINA työksi. Paitsi joillain harvinaisilla poikkeuksilla, jotka "vahvistavat säännön" :-)
Lähetä kommentti