perjantai 6. huhtikuuta 2012

Pitkä perjantai

Ilma on sellainen kuin pitkäperjantaina kuuluukin. Harkitsen aamulenkistä luopumista. Nykyisin kävelen töihin (olen kyllästynyt Tampereen kaupunkiin, joka ei hoida kevyen liikenteen väylien aurausta ja tekee pyöräilystä hankalaa). Eilen taapersin vielä illalla Tamperetalolle kuuntelemaan Johannes passiota. Laskin, että kävelymatkaa kertyi yhteensä 12 kilometriä.

Bachin musiikki on meditatiivista, hoitaa sielua. En silti ole varma onko se uskonnollista musiikkia. Ilman sanoja ja evankelistaa, voisi kuvitella musiikin kertovan eroottisesta eikä agape rakkaudesta.

Konserttiyleisö on suuri taukojen aikana köhivä otus, joka kääntää samaan aikaan sivua vihkosta, josta passion sanoitus löytyy suomeksi ja saksaksi. Kollektiivisesta sivunkäännöstä syntyy kovaääninen rapina.

Kuuntelen edelleen Katja Ketun Kätilöä. Luin hiljattain Rosa Liksomin teoksen Hytti numero 16. Kätilössä kuvataan sukupuolielimiä yhtä rikkaasti kuin jälkimmäisessä kirjassa neuvostomaisemia. Mitään eroottista tai pornografista noissa kuvauksissa ei ole. Sukupuolielämän kirjallistaminen ei ole helppoa. Siitä tulee helposti noloa. Kirjoituskoulutuksessa L kirjoitti rakkaudesta nuoren miehen näkökulmasta. Tämä nuori mies rakasteli nuoren naisen kanssa. Pohdimme, käyttäisikö nuori mies kyseistä sanaa, mutta oli vaikea keksiä hänen suuhunsa sopivaa ilmaisua. Kirjoituksemme eivät ole juuri rakkautta käsitelleet. Taidamme olla joukko kyynikkoja, osa onneksi runollisia.

Viikonlopun runo: Kristiina Wallin Kaikki metrit ja puut (Tammi 2012)

Avaan napit. Riisun puseron. Oliivinvihreää villaa. Riisun hameen, sukat. Myttään lattialle. Näetkö minut nyt? Katso: tässä on teekuppi, lusikka. Pöytäliina on kolmekymmentä vuotta vanha, ruskeat suuret kukat. Jos katsot kuvioiden läpi, näet minut. Minulla on keltaiset sukkahousut, myyn hiekkakakkuja, leikkipuistossa asuu suuri possu. Kuuntele mitä sanon. Ravista kirjaimista irti vinyylilevyjä, villasukkia, unohtuneita ilmeitä.

Avaan napit. Olen oma heijastukseni. Kerron tarinan minusta. Kerron sinusta. Kerron isoäidistä, vieraista karttalehdistä. Olen rakeinen kuva. Riisun puseron. Heijastan surua. Oliivinvihreää villaa, jossakin liikahtaa ilo. Katoan. Sinä katoat. Me katoamme loputtomiin välähdyksiin, sirpaleiseen valoon. Täällä välkähtää puita ja kasvoja, nakkikioskeja ja monotonista naurua. Tartun sinuun, sinä räjähdät sanoiksi ja nykiviksi liikkeiksi. Olen tässä ja katoan. Tämä hauras päivä, niin käsin kosketeltava, todempi kuin.

1 kommentti:

bert kirjoitti...

Taukoköhinä! Valtavan huvittava ilmiö.