Palaan vielä Arja Tiaisen pinniin. Liikutus liitttyy omiin kokemuksiin. Siihen kuinka lapsena omat vaatteet hävettivät. Minulla oli koulussa liian paksut vaaleanruskeat sukkahousut, jotka myttääntyivät säärien kohdalle. Muistan vieläkin kuinka luokkakaveri kysyi miksi pidin niin paksuja sukkahousuja, en kehdannut sanoa, että ne olivat ainoat. Pihan lapset nauroivat rikkinäisille pikkuhousuilleni, jotka paljastuivat kun hameenhelma heilahti leikkiessä. Kun toivoin jotain lahjaa sain melkein mitä toivoin, mutta joko halpisversion tai jotain käytettynä ostettua. Kun sain ensimmäiset uutena ostetut kaunoluistimet lahjaksi, niin nukuin nuo ihanuudet vieressäni.
Nyt oivallan miksi en ole intohimoinen kirppari-ihminen ja pidän liiaksi uusista vaatteista. En lapsena saanut nauttia kuluttamisen autuudesta. Nykyisin saan siitä lyhytaikaisen nautinnon, joka helposti kääntyy huonoksi omatunnoksi.
Vanhempani olivat kuitenkin onnekseni niin hyvin ansaitsevia, että vältyin vaateavustuksen suurelta häpeältä.
Kaveri kertoi työkaveristaan, joka oli alkuaan venäläinen, viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa neuvostovenäjällä. Sen jälkeen hän asui Kainuussa. Kun nainen sitten muutti Helsinkiin häneen iski suunnaton kuluttamisvimma. Kun hän näki jotain televisiossa hän kävi tuotteen ostamassa ja onnellisena näytteli uutta ostostaan kaikille. Ilman minkäänlaista häpeäntuntoa.
1 kommentti:
Minä sain vaateavustuksen, enkä osannut hävetä sitä koska olin niin iloinen että sain uudet kengät. Lämpimät.
Miten eri asemassa olinkaan verrattuna luokkatovereihini! Nyt sen vasta ymmärrän.
Lapsiltani ei koskaan puutu mitään. Enkä osta käytettyä, vaikka kuinka tiedän sen olevan tärkeää.
Pikkutyttö sisälläni vaateavustuskengissä nauttii uusien kenkien tuoksusta ja riippumattomuuden tunteesta.
Lähetä kommentti