Hotelliasukki

Istun hotellihuoneen kirjoituspöydän ääressä. Seinällä minua vastapäätä on peili, josta tuijottaa keski-ikäinen nainen. Sängyn päällä on viikattu froteepyyhe (tyynyllä ei ole suklaakarkkia). Huoneessa hurisee, seinällä roikkuu persoonaton grafiikanlehti. Lattiaa peittää ruskea kokolattiamatto. Vietän täällä pari vuorokautta, en käy tänä aikana ulkona. Tämä huone voisi sijaita ihan missä vaan, mutta tämä sattuu olemaan Helsingissä.

Sain eilen sähköpostin, jota nyt lainaan: Following our request to the X national member societies for naming delegates to the X Standing Committees, your name has been given or confirmed to us as an official delegate of your society to our committee. Ensimmäinen kokous on ensi kesänä. En uskalla sanoa siellä mitään tai jos sanon, niin sitten häpeän pitkään jälkeenpäin. Pelkään, että olen tyhmempi kuin muut (ja minähän olen), pelkään, että teen kielivirheitä, pelkään munaavani itseni.


Pari päivää sitten YLEn iltauutisissa näytettiin opettajaa, joka opetti pienille lapsille englantia. Nainen hyppi tasajalkaa ja suhisi. Lapset hyppivät ja suhisivat. Ajattelin, ettei tuo nainen ei voi olla suomalainen, Hyppiminen ja suhiseminen näytti niin hölmöltä, ettei kukaan täkäläinen kykenisi moiseen. Naista haastateltiin ja hän puhui suomea murtaen. Nainen sanoi, että lapsille voi kotona ennen koulua opettaa englantia, mutta voi olla mahdotonta karsia ääntämisvirheitä, jotka pienenä opitaan. Minun kohdallani kaikki on jo suurella todennäköisyydellä menetetty.