Pysähtyisipä aika lauantaiaamuun. Kuuntelen kirjallisuusohjelmaa, lueskelen Viidan tekstejä. Olin unohtanut ostaa suodatinpaperia, joten keitin pienellä pannulla espressoa ja lämmitin maitoa. Tällä kertaa kahvit eivät levinneet pitkin keittiön seiniä. Yhdeltätoista saan aamiaisvieraita, joten voin kahteen kertaan nauttia aamiashetkestä.
Viidan ja lukupiirin myötä lukemiseni on muuttunut. Ennen luin sitä mitä teki mieli sen kummemmin analysoimatta. Nyt lukemisesta on tullut suorittamista. Oli hauska lukea Kirsti Ellilän Pelastusrenkaita, luin sen junassa, minun ei ollut pakko, en analysoinut enkä arvostellut, luin kepeästi ja viihdyin. Pieni levähdys kaiken raskaan keskellä. En muista milloin olisin viimeksi lukenut "naistenkirjaa" ja tämä ei ole väheksyntää kyseistä romaania kohtaan, ei ole helppoa kirjoittaa helposti luettavaa tekstiä jossa on huumoria: jotta sitä jaksaisi lukea on kirjassa oltava myös sisältöä. Olen tietoinen, että Kirsti Ellilä on blogini lukija, siksi hänen kirjansa luinkin.
Minusta on töissä tullut sellainen pienen luokan julkkis, hyvin pienen. Tämä liittyy kolumneihin, joita olen kirjoittanut alamme lehteen. Eilen jopa professori pysäytti minut ja keskusteli kanssani kuolemaa käsittelevästä kolumnistani. Hän kysyi mielipidettäni siitä, meneekö ihmisillä nykyään oikeasti huonommin kuin aiemmin. Totesimme, että kyseessä on mantra, jota nykyisin toistetaan. Suurimmalla osalla ihmisistä taitaa kuitenkin mennä aika hyvin. Alan tästä lähtien jakaa kaikille syvällisiä mielipiteitäni, vahinko vaan, ettei minulla ei ole mielipiteitä ja jos on niin nekin vaihtuvat yhtenään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti