Sitten maallisempiin asioihin. Inhosin aiemmin runoutta, minusta siinä oli jotain niin teennäistä. En ymmärtänyt runoja, en ymmärrä nytkään, mutta runot ovat tarttuneet minuun. Kirjastossa menen aina ensin runohyllylle, kun näen mielenkiintoisen runokirjan alkaa pulssini kiihtyä. Olen oppinut uuden runomuodon, joka on proosaruno. En tiedä mikä sen oikea määritelmä on, mutta se on sellainen pötkylä, jossa on tasaiset marginaalit vasemmalla ja oikealla. Saalistan divareista runokirjoja, kirjakaupat eivät niitä juuri tarjoa, Tampereella on poikkeus, pelkästään runouteen keskittyvä Runokauppa Kattila.
Viimeisin saaliini on Saila Susiluodon "Huoneiden kirja". Siitä on viikonlopun runo:
SAMAN IKKUNAN VUOSI
Yö lepää talvet päivän lumivalkeilla olkapäillä, painaa sen sydäntä niin
kuin rakastettu tahtomattaan. Keväällä yö aukaisee vuolaat käsivartensa,
levittää maahan multaisen sydämen, jotta päivä lämmittäisi sen hedelmät,
jotta päivä antaisi niille värin, johon pimeä ei pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti