Tiedän, ettei tästä pitäisi kirjoittaa, mutta on pakko, muuten ei voi kirjoittaa mistään.
Toinen lapseni, joka on jo aikuinen ei halua tavata minua, eikä puhua kanssani. Asiaan liittyy minun puoleltani surua, vihaa ja häpeää. Olenhan huono äiti ja ihminen. Sitä saa mitä tilaa ja metsä vastaa niikuin sinne huudetaan. Tähän asti olen kestänyt tämän hyvin äkillisesti ja arvaamatta alkaneen tilanteen, sillä olen nähnyt FB:sta, että hänellä menee hyvin, on töitä, harrastuksia, opiskelua ja ystäviä. Tänään hän viestitti poistavansa minut ystävistään. Tätä ennen tapasimme noin kerran viikossa. Ihmisellä on jonkilainen unelma perheestä, vaikkakin torsosta. Tämän kanssa on pakko elää.
Kävin tänään Tampereen lääkäripäivien näyttelyssä. Aiemmin sieltä saattoi kerätä särkylääkenäytteitä ja perusvoiteita. Nyt esillä olivat lähinnä rekrytoijat. Haaveilin tapaavani edes jonkun vanhan tutun, löysin yhden, jonka tapaan muutenkin huomenillalla. Onneksi yksi puolituttu pysäytti minut ja sanoi haluavansa kehua kolumniani.
Pakko tehdä huomista referaattia. Pakko mennä myös sunnuntaina töihin. Pakko itkeä tirauttaa ihan vähän.
4 kommenttia:
Voi hö. Supporttia.
Minun nuorimmaiseni halveksii useimpia arvojani eikä aio tulla käymään kotona "ellei ole pakko." Olemme peruskeskusteluväleissä toistaiseksi. Ehkäpä hän löytää omaani paremman elämän?
Ennenkuin sain omia lapsia ja vanhenin, en käsittänyt mitä kaikkea vanhempani kestivät; heistä tuli sittemmin sankareitani. Isälle en ehtinyt sitä koskaan kertoa enkä äidille kehtaa, välillä uskon hänen tietävän.
Oma nuori aikuiseni oli 14 kuukautta puhumatta minulle. Ei mitään kontaktia. Miekka äidin sydämen läpi. Sitten muuri murtui ja asiat ovat nyt hyvin, mutta kyllä se jälkensä jätti.
Voimia! Jospa se siitä vielä, parhain päin. Ajan mittaan.
Lähetä kommentti