Äitini ja isäni ovat lähdössä selkäyhdistyksen Pietarinmatkalle. Vanhemmillani ei ole selkävaivoja. Matkalla ei varmaankaan istuta pitkään bussissa. Välillä kaikki astuvat ulos jumppaamaan selkälihaksiaan. Ilallisella yhdistysaktiivit kertovat selkäleikkauksistaan.
Minä siis kaaduin ja satutin ranteeni. Kävin kuvissa ja ortopedi tarkisti ne, murtumia ei löytynyt. Ortopedi oli sitä mieltä, että tarvitsen rannetuen, käsi on niin pahasti tärähtänyt ja jänteet venähtäneet. Sain toimintaterapeutilta tuen. En tietenkään voinut pitää sitä töissä, hygieniasyistä. Laitoi tuen kotimatkalle, pyöräillessä ranne tuntuu hankalalta, tuki ei kuitenkaan mahtunut hanskan sisälle. Nyt yritän kirjoittaa rannetuen kanssa, se on hankalaa. Lääkärinä en voi liittyä potilasyhdistykseen, kaikki olisivat kimpussani kysymyksineen.
Hyvästä ystävästäni tuli mummo. Sain viestin onnelliselta isovanhemmalta aamuvarhain. Meillä oli muutama vuosi sitten kurssikokous. Kaikki vuoronperään kertoivat ammatillisista ansioistaan. Sitten tuli A:n vuoro, joka hihkaisi onnellisena: minäpä olen mummo. Viime kokouksessa ammattilliset saavutukset olivat selvästi siirtyneet taka-alalle, moni oli saanut lapsenlapsia. Eräs kollega sanoi, että tapaamiset muuttuvat vuosi vuodelta hauskemmiksi, enää ei tarvitse tuoda esille meriittejään.
Lauloimme viimeksi yömyöhään taistolaislauluja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti