Kosimattomuus

Kotiin laahustaessani tajusin, ettei minua ole koskaan kosittu. Jos nyt ei lasketa sitä, että radiomastomies halusi kerran keskellä yötä mennä kanssani naimisiin. Olin juuri tehnyt kadun vieren lumihankeen enkelin ja mies oli asiasta  kovin liikuttunut. Radiomastomies oli tuolloin vahvassa humalassa, eikä muistanut kosintaa seuraavana aamuna, joten sitä ei lasketa. T:n kanssa menin naimisiin, kun äiti painosti, olinhan jo viimeisilläni raskaana (lapsi oli kyllä hartaasti toivottu). En muista mitään kosintaa. Vihkiminen tapahtui maistraatissa, vihkikaavan luki tuomarin (?) kesäsijainen nuhruisesta pahvinpalasta. Tämä on elämäni tragedia: kukaan ei ole polvistunut eteeni ja kysynyt "Tuletko vaimokseni?".

Tänään ymmärsin myös, että vaikka on karkauspäivä, niin en tunne ketään, jota voisin kosia. Varattujen miesten kosiminen ei liene suotavaa. Ainoa tietämäni vapaa mies on meidän sivari, eikä sekään ole vapaa, sikäli kuin punaisista jäljistä hänen kaulallaan saattaa päätellä jotain.

Sitäpaitsi, jos en asuisi yksin, en voisi voidella käsiäni sillä rasvalla, joka haisee samalta kuin lapsuuteni hyönteismyrkky. Pari kertaa kesässä mummo sulki ikkunat ja suihkutti mummolan harmaaksi myrkystä, jota emme saaneet hengittää. Jälkeenpäin kärpäsenraadot lakaistiin lattialta ja talo tuuletettiin. Sen jälkeen se oli taas turvallinen asustaa. Ostin lentoasemalta tyyristä ranskalaista käsivoidetta, joka oli pakattu metalliseen tuubiin. Minusta se haisi tutulta, en ensin tavoittanut hajumuistoani. Pari päivää sitten tajusin, että sehän haisi aineelta, jolla mummo kaasutti kärpäset hengiltä.

Rakas Kerttu

Rakas Kerttu,

Kiitos vastauksestasi. Et olekaan tyystin lahjaton otus (osaat muutakin kuin huonekalujen repimisen). Olenkin kummastellut, kun selatessani läppärini sivuhistoriaa olen huomannut jonkun käyneen sivulla  "Treatment of Feline Chronic Renal failure". Olet kuitenkin huolestunut munuaisistasi. Varoitteluni eivät ole menneet ihan kuuroille korville. Ostin eilen Lidlin kissanruokaa, siihen et koskenutkaan, vaan söit pelkkää kuivamuonaa, vaarantaen taas kerran munuaistesi toiminnan.

Aamulla vaakasuoraan satanut lumi piiskasi ripsivärit poskilleni. Et voi asiaa ymmärtää, kun et ulos vaivaudu. Siinä mielessä on turhaa v-tuilla minulle liiasta tietokoneella istumisesta. Sinä taas nukut liikaa, paitsi tietysti yöllä. Me olemme niin kovin erilaisia. Olisi kätevämpää, jos emäntäsi olisi bilettäjä, joka valvoisi kaiket yöt. No kuljin siinä viheliäisessä kelissä kuunnellen Risto Isomäen ekotrilleriä Sarasvatin hiekkaa. Oli helppoa samaistua Grönlannin jäisiin olosuhteisiin. Siinä tuulta halkaissessa alkoi hirvittää, entäpä jos fiktio muuttuukin faktaksi ja suuri osa maapallosta jää jäätikön vajoamisen aiheuttaman tsunamin alle. Kirja on jännittävä, mutta välillä ärsyttävän saarnaava. Dialogi vaikuttaa ainakin kuunnellen epäuskottavalta. Kirjasta saisi hyvän toimintaelokuvan. Kissaa ei kirjassa ollut, joten tuskinpa siitä piittaisit.

Vein kirjoituskilpailutekstin kirjastoon. Vahtimestari sanoi laittavansa sen suoraan silppuriin. Kuulostaa erittäin järkevältä.

Ystävällisin terveisin,

emäntäsi Heidi

Valittu

Kävin eilen Tampereen taidemuseossa katsomassa vuoden nuori taiteilija 2012 näyttelyä. Valittu (kuulostaa raamatulliselta) oli Ari Pelkonen nimeltään. Hän käyttää erikoista tekniikkaa, joka yhdistää maalaamista ja grafiikkaa, se tekee töistä jotenkin salaperäisen näköisiä. Ennustan, että näitä nähdään äveriäiden Glorian koti sisustusten koristeina. Ne ovat tyylikkäitä, riittävän kookkaita (näyttäviä siis), sopivat muodissa olevaan valkeaan sisustamiseen, ovat riittävän esittäviä, mutta eivät banaaleja. (Ottakaa huomioon, etten ymmärrä maalaustaiteesta pätkääkään.) Ostin museosta kivan balilaisen rannekorun.

Minulla on parikin kirjoitusystävää, jotka kuvaavat blogeihinsa yksinkertaisia esineitä, kasveja kahvikupissa, purkkeja, leluja, ovia, joista hilseilee maali. Ne kuvat näyttävät merkityksellisemmiltä kuin kuppi, purkki tai maalia hilseilevä ovi. En vaan tiedä mistä se johtuu.

Katsoin viikonloppuna Jane Austen filmatisoinnin Mansfield Park. Sarja koostuu muistaakseni kuudesta osasta, jotka kaikki ovat lähes tunnin pituisia. Aika on jo hieman kaltoinkohdellut sarjaa, se poikkeaa vaikkapa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Vaikea saada kiinni mistä tuo pieni pikantti kahdeksankymmenlukulaisuus johtuu (en ole varma, milloin sarja on tehty) ei varmaankaan tällä vuosituhannella. Tiesin jo ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä, kenen kanssa Fanny menee naimisiin, avioliitto toteutui viimeisen kymmenen minuutin sisällä. Mistä johtuu, että sarjaa jaksoi silti seurata?

Nyt varmaan mietitte, että mihin se taas pyrkii ja pelkäätte pahinta. Jossain vaan on sitä jotain, maaluksessa, kahvikupissa tai köyhässä sukulaistytössä, joka asustaa toisten nurkissa, lukee tädilleen kirjaa kun muut ovat tanssiaisissa ja joka saa lopulta sen kaikkein komeimman, viisaimman ja äveriäimmän miehen.

Lisäys: 1800 luvun romantiikka oli sen ajan romantiikkaa. Enää ei odoteta sitä oikeaa (sopivaa) ristipistotyö sylissä. Työkaverini, joka ei ole sinkku, oli käynyt Tampereen teatterin sinkkuillassa. Ensin oli istuttu kulttuurikahvila Kivessä "tutustumassa ". Juontaja oli kysynyt H:lta "mistä haaveilet?" H sanoi, että hevosesta. Teatteriesityksen ajan H istui kahden umpivieraan uroksen keskellä, eikä kehdannut haukotella, vaikka esitys oli tylsä.

Kerttu vastaa

Parahin Emäntäni,

Tohdin sanoa Sinulle, että aivosi ovat nettimaailman pehmentämät. Et jaksa odottaa vastausta kirjeeseesi edes parin päivän ajan vaan alat pukata uutta kirjettä. Ennen kirjeen kulkeminen vaati viikkoja, eikä kukaan hosunut heti vastauksen perään.

Arvostelet minua epäsuorasti huonekalujen tuhoamisesta. Yhden ja saman raapimispuun repimiseen leipääntyy ennen ptkää ja alkaa kaivata vaihtelua. Nojatuoleihin kynteni uppoavat kaikkein mukavimmin. Kynsiin tarttuu vihreää lankaa, jota on lutuista vetää irti kankaasta. Mitäs menit kunnostuttamaan tuolit, minulle olisivat vanhatkin päälliset kelvanneet.

Olen huolestunut Sinusta, rakas (rakas ja rakas) emäntäni. Istua nöhjötät liiallisesti tietokoneella. Hartiat painuvat lysyyn. Ketä Sinun juttusi kiinnostavat?

Et katso uutisia, seuraa aikaasi, eilenkin katsoit putkeen Jane Austen filmatisoinnin Mansfield Park. Minua suoraan sanottuna tympi koko sarja: joutavia ihmisiä ja naimakauppoja. Putousta ei katsottu vieläkään. On syytäsi, etten ole ajan hermolla vaan pyörin jossain 1800-luvun alkupuolella. Sarjassa ei ollut edes kissaa, vaan yksi typerä mopsi. Muut ajat luet Kunnon sotamies Svejkiä, silläkin opuksella on ikää lähes sata vuotta. Joku tolkku.

Onneksi lopetit sen salsaharrastuksen. Tanssikoulussa, jossa kävit on näemmä tehty muutakin kuin salsattu.Tuskin kukaan Sinua pyysi jäämään mihinkään jälkisalsoihin.

Jospa nyt laittaisit kiltisti lenkkivaatteet niskaan. Kun tunnin liikut rivakkaan tahtiin niin saat käydä munkkikahveilla. Ei ennen.

Kunniottavasti,

kissasi Kerttu

Kirjeitä Kertulle 2

Rakas Kerttu,

(Rakas ja rakas) Kirjoitan sinulle jo toistamiseen, vaikket ole edelliseenkään kirjeeseeni vastannut. Ymmärrän kiireesi, huonekalujen repiminen vie kaiken aikasi.

Olin eilen kuuntelemassa erään kirurgin väitöstilaisuutta. Saliin oli ahtautunut joukko asiasta tuskin mitään ymmärtäviä sukulaisia sekä velvollisuudentuntoisia kollegoita. Kaikki odottivat innolla tilaisuuden jälkeen tarjoiltavaa kahvia ja mansikkakermakakkua. Vastaväittäjänä toimi eläkkeellä oleva kirurgi. Mies keskittyi kiusaamaan väittelijää, joka selvisi kiusaamisesta loistavasti. Kirurgit lienevät siihen tottuneita. Eivät kovin herkästi parahda  itkuun. Vastaväittelijä mumisi kysymyksensä niin hiljaisella äänellä, etteivät hänen juttunsa meitä takapenkkiläisiä häirinneet. Saatoimme keskittyä FB:n päivittämiseen.

Jouduin jättämään sinut illaksi yksin. Sanoit kyllä pärjääväsi jos vain raksuja ja vettä on saatavilla.

Karonkan jatkot olivat sellaiset kuin ne ovat. Söimme seisovasta pöydästä kylmäsavulohta ja kreikkalaista salaattia, viiniä oli tarjolla sekä punaista että valkoista. Tilaisuus alkoi seitsemältä, väittelijä saapui paikalle euforisena yhdeksän maissa. Taputimme hänelle, sillä olimme iloisia hänen puolestaan. Väitöskirjatyön tekemisen väittelijä oli aloittanut jo 1995. Tilaisuudessa soitti amatööriorkesteri, joten tanssiakin sai.

Me emme ole koskaan katsoneet Putousta. Olen pitänyt ohjelmaa sinulle sopimattomana. Nyt huomaan, että en pysty osallistumaan yhteisiin keskusteluihin, enkä enää ymmärrä mille nauretaan. Yritän sulautua joukkoon ja hihittää kun joku sanoo "Hirrrrveen humalassa". Joo kiva. Hauskaa. Olen tehnyt pahan virhearvion.

Minut on opetettu siihen, että päivä on piloilla, jos nukkuu pitkään. Sinä nukut milloin lystäät. Minulla olisi sinulta paljon opittavaa. Valitsit juuri sen pehmeimmän lämpimimmän kolon ja ryhdyit aamupäiväunille.

Ystävällisin terveisin,
emäntäsi Heidi

Viikonlopun runo, jota en Kertun kirjeeseen laita, sillä aihe ei ole kissoja kiinnostava.

Pauliina Haasjoki Pääskynen ja lepakko (Otava 2009). Hankittu kirja alesta.

Uimalassa puut kuvastuvat alas veteen, ihmisten puoleen.
Lapset hyppäsivät laudalta ja sitten potkivat ilmaa auringossa
kuin äkkiä vastustaisivat putoamista.
Ja sitten jäsenet lepäävät vettä vasten.
Tämän enempää
ei ole, varmasti tässä on kaikki.

Tee se itse, vaikka et osaa

Istun kahvilassa. Pakenin kodistani, sillä minulle tulee siivooja, niin elitistinen olen. Toisaalta, tarjoan työtä jollekin, monen mielestä siivoustyö on kylläkin paskatyötä. Kohtalaisen siistin asuntoni siivoaminen ei liene kuitenkaan töistä kamalimpia. Siivooja on käynyt nyt muutaman kerran ja olen ollut tyytyväinen. Asunto tuoksuu käsittelyn jälkeen  puhtaalta, ehkä siivooja ruikkii ilmaan jotain eteeristä puhtaustuoksua.Lasku on kyllä aika suuri. Selittelen asiaa itsellenikin, yksi ihminen ja yksi kissa, miksen siivoa itse. Siksi, että olen laiska.

Lisää elitismiä. Kävin kosmetologikoulussa hoidatuttamassa koipiani. Kun istahdin hoitotuoliin, keksin, että voisin kaunistuttaa kaikki raajani samalla kertaa ja nyt minun kynteni ovat tumman viininpunaiset ja sievästi viilatut. Jalkahoitajaopiskelija ei löytänyt jaloistani suurempia vikoja. Mukaani saamassani paperissa oli lista potentiaalisista jalkaongelmista, yksi niistä oli torakynsi. Olen iloinen, ettei minulla ole torakynttä tai peräti useita torakynsiä. Jalkojen hieronta tuntui suloiselta ja hoidon jälkeen kävely oli kummallisen keveätä. Sain raajojeni suhteen hoitoanalyysin ja -suunnitelman. Jalkoja pitäisi suunnitelman mukaan rasvata päivittäin, tähän asti olen rasvaillut niitä keskimäärin pari kertaa vuodessa. Käsien hoidon tavoitteeksi oli kirjattu kauniit kynnet. Hyvin onnistuttiin. Laskelmoin, että lomalla on ekologisempaa kävellä 500 metrin päähän hoivattavaksi kuin lentää sitä varten Thaimaaseen. Taas selittelen.

Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu se, että muut tekevät asioita puolestamme. Ellei satu kyseessä olemaan sähkö- tai putkiremontti, senkin suomalainen tekisi mieluummin itse, jos se olisi laillista. Olemme tee se itse kansaa. Asioiden laillisesti teettäminen on kallista. Vastustan pimeää taloutta. Remontoinnissa ja rakentamisessa raha ratkaisee, työ tilataan sieltä mistä sen saa halvimmalla. Laadusta ei niin väliä. Svenska teaternin remontti kesti vuosia. Tavoitteena oli, että rakennus kestäisi seuraavat sata vuotta. Hienoa. Keski-Suomen keskussairaala on homeessa, tilalle rakennetaan uusi. Entistä ei saa purkaa, rakennus on suojeltu. Mitä tehdään homeisella entisellä keskussairaalalla? Kysyn vaan.

Kirjeitä Kertulle

Kävin eilen Lukulaarissa ihmettelemässä kahdessa kerroksessa rönsyileviä kirjavuoria. Huomasin, että Kafkalla on teos nimeltään Kirjeitä Felicelle. Pentti Saarikoski taas on kirjoittanut Kirjeitä vaimolleen. Kenellepä minä niitä kirjeitä rustaisin? No kissalle tietysti, tosin se ei vieläkään
osaa lukea, vaikka kämppä pursuaa kirjoja. Olen alkanut epäillä, että otus on lahjaton. Kertun kanssa kirjallisuudesta keskusteleminen on yhtä tyhjän kanssa.

Sulkuihin olen asetellut Kertulle sopimattomat osiot.

Rakas Kerttu,

(Rakas ja rakas). Viime yönä tohdit taas häiritä minulle niin tärkeää yöunta. Ymmärräthän, että minusta tuntuu pahalta, että valvotat minua yöllä ja sitten kun herään, asetut nukkumaan sängylleni. (Huomatkaa, tässä on käytetty perheterapeuttien suosittamaa muotoa, minusta tuntuu pahalta, sen sijaan, että sanottaisiin, senkin itsekäs paska, joka hypit yöt pitkin asuntoamme).

Näin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä unta erittäin kohteliaasta vanhahtavaan tweedpukuun pukeutuneesta miehestä. Mietin aamulla, mistä tuo ihan miellyttävä uni tuli. Sitten keksin, että olin edellisenä iltana katsonut Downton Abbeyta.  Elämäni on niin virikkeistä, että uneksin BBC:n sarjoista.

Nyt on sitten naapurimaahan saatu prinsessa, jos et ole sattunut kuulemaan. Voin varmaan sinunkin puolestasi onnitella Victoriaa ja Danielia. Synnytys ei onneksi ollut kovin pitkä.

Ajattelin kirjoittaa sinulle vielä eutanasiasta, eläimenä kenties ymmärrät asian. Teihinhän on aktiivista eutanasiaa toteutettu jo pitkään. Kuulemma suurin osa suomalaisista kannattaa aktiivista eutanasiaa, myös meihin ihmispoloisiin kohdistuvana. Poliitikkojen on tietysti edistettävä asioita, joita niin moni kannattaa. Voisin jopa sanoa, etteivät ihmiset oikeasti tiedä mitä haluavat. Minä en ainakaan tahdo olla eutanasian aktiivinen toteuttaja.

Minusta tuntuu vähän ikävältä, että raavit nojatuolejani. Voisitko jatkossa keskittää lajiominaisuuksiisi kuuluvaa raapimisaskaretta raapimispuuhun. Kissanruoista litkit vain liemen, voitaisiinko sitä lientä alkaa myydä jossain pienissä tetroissa, kun joudun kuitenkin laittamaan lihapalat biojätteisiin. Sinä kyllä syöt mielelläsi kuivamuonaa. Varoitan kuitenkin sinua, seurauksena saattaa olla munuaistauti. Danielille isä luovutti munuaisensa, minä en tule antamaan sinulle omaani.

Ystävällisin terveisin,

emäntäsi Heidi

Epätaiteilija

Kävin eilen kirjoituskoulutuksessa. Eräs nuori nainen luki runojaan. On ollut hienoa nähdä hänen kehittymistään niin runoilijana kuin muutenkin. Kuin aikoinaan koulussa, hän on saattanut tulla kesälomalta takaisin ihan uuden näköisenä. Meidän vanhempien kehitys ei ole silmille näkyvää, jos sellaista on. Yhdessä hänen runossaan kerrottiin rahapuusta, miten kasvi toteuttaa sen DNA:han ohjelmoitua tehtävää kasvaa, vaikka joku ikävä tyyppi on siirtänyt sen kukkaruukkuun, tänne pimeään ja kylmään, johon se ei kuulu. Samassa runossa puhuttiin perunan iduista syvällisesti. Minulle ei tulisi mieleenikään, että johonkin niin mitättömään voisi liittyä jotain ylevää.

Kirjotuskoulutusta on enää kaksi kertaa. Kolme vuotta tässä on mennyt. En osaa sanoa, olenko mitään oppinut, en ainakaan kirjoittamaan runoja itäneistä perunoista. FB:ssa yksi ryhmäläinen sanoi, ettei ole vielä valmis. Kukaan meistä ei ole, kukaan ei ole koskaan valmis. Kirjoittajaryhmän myötä olen uskaltanut näyttää tekstejäni muille (olen aika uusi kirjoittaja). Nyt lähetin tekstini kahdelle ystävälleni luettavaksi, jonka jälkeen minut valtasi ihan samanlainen häpeä, kuin kirjoitusharrastusta aloittaessani.

Kirjoitan kirjoittamisesta. Se johtuu siitä, että minulla on loma ja olen kirjoittanut. Olen tuunannut kilpapailutekstiä, kuten sanottu, olen osallistunut samaan kilpailuun ennenkin, enkä ole menestynyt. (Kirjoittajaryhmässäni on kolme kyseisen kilpailun voittanutta henkilöä). Nyt tuomaristossa on runoilija Risto Ahti, joka sanoi näkevänsä ihmisestä ihan pikavilkaisulla, onko kyseessä taiteilija. Toisaalta taiteilijuus on asia, jonka voi vaikka itse määrittää. Voi päättää ryhtyä taiteilijaksi, niinkuin voi ryhtyä vaikkapa kauniiksi ja syvälliseksi. Sille ei edes runoilija voi mitään.

Pihvi

On hauska lukea, millä hakusanoilla blogiini on eksytty. Sitkeästi toistuva hakusana on "alaston näyttelijä". Viimeksi ihmetystäni herätti haku "Mikko Alatalon eroottiset laulut". En meinannut saada unta kun mietin, mitä eroottisia lauluja mies on tehnyt.

Aloitin paastonajan syömällä pihviravintolassa (pihviliha oli kuljetettu Tampereelle Australiasta asti) kolmen ruokalajin illallisen. Ravintoiloitsija muuten ilmaisi Aamulehdessä, ettei voisi kuvitella seurustelevansa naisen kanssa, joka olisi kasvissyöjä. Mies kuulosti haastattelun perusteella sovinistilta. Ilmankos minulla oli aterian jälkeen oksettava olo.Paljastan tässä yhdessä kappaleessa, että olen epäeettinen, epäekologinen ja täysin selkärangaton nainen. Synnintuntoa sentään vielä vähän on. Sellaista kirkkoon kuulumattoman synnintuntoa, mutta kuitenkin. Ateria oli sinänsä varsin maukas. Creme Brule tarjoiltiin kolmesta pikkuruisesta kiposta (appelsiini, mokka ja suklaa).

Vatsa täynnä australialaista pihvilihaa pohdin  yhtä kirjoitusjuttua koko yön. Nyt väsyttää. Harkitsen jonkun rentouttavamman harrastuksen hankkimista.

Kirjoitin kaiken lisäksi juttua naisesta, joka vihaa miehiä ja valehtelee.Tarina on mielestäni hyvä, ainoa ongelma on se, että tarina on totta ja siihen liittyy myös KELAn huijaaamista, joten sitä on vaikea koskaan missään julkaista. Ei sen puoleen, että sen joku haluaisi julkaista, joten ongelma on lähinnä teoreettinen.

Rehellinen valehtelija

Elisessä Hesarissa oli artikkeli kirjoittamisesta. Siinä Juha Hurme toteaa kirjoittamisen olevan rehellistä valehtelemista.

Olen viettänyt kirjallisen viikonlopun. Kuuntelin lauantai-ltana radiosta Lukupiiri-ohjelmaa. Aiheena olivat tällä kertaa Kafkan novellit. Olen niin sivistymätön, etten ole niitä lukenut. Siitä huolimatta Juha Hurmetta ja Tarleena Sammalkorpea oli ilo kuunnella. Lapsuuden kirjahyllystä löytyi Kafkan Oikeusjuttu, jota isä suositti. Hän kehoitti myös lukemaan Gogolin teoksen Taras Bulba ja tietysti Pentti Haanpäätä. Näitä kirjoja en siis ole kiusallanikaan avannut.

Olen plarannut viikonloppuna kolmea kirjaa, ensinnäkin Lukupiirikirjaa (Jaroslav Hasek, Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa), Laura Gustafssonin romaania Huorasatu sekä Risto Isomäen ekotrilleriä Sarasvatin hiekkaa. Viimeksi mainitusta olen nauttinut äänikirjana, johon se sopii hyvin. Kirja on hyvin jännittävä, kielellisesti kuitenkin tavanomainen. Svejk taas on huumorin ilotulitusta, lakonista kerrontaa, jota ei jaksa kovin pitkään yhtämittaa lukea. Huorasatu on näistä ristiriitaisin teos. Kirja on sekava,  rönsyilevä, räävitön, välillä kyllästymiseen asti. Ankeassa suomalaisessa todellisuudessa seikkailevat kreikkalaiset jumalat. Kirja käsittelee väkivaltaa, naiseutta, prostituutiota ja paskaduuneja. Tätäkään ei voi kovin pitkään kerrallaan lukea, niinpä suhasin noiden kolmen kirjan väliä. Huorasatu olisi pakko palauttaa (uutuuskirja, laina-aika 2 viikkoa), Svejk olisi luettava pikaisesti (eihän siinä oles edes kahdeksaasataa sivua), ekotrillerillä ei ole niin kiire.

Kirjoitin vähän itsekin. Kirjoitan kilpailua varten, olen osallistunut siihen jo kahdesti aikaisemmin ilman minkäänlaista menestystä. Toki tekstini on huonoa, mutta olen sen verran seurannut näitä kirjoituskilpailuja, että niissä pärjäävät vain itsemurhatekstit. Mitä synkempää, sen taiteellisempaa ja parempaa. Joka tapauksessa olen ensimmäistä kertaa nähnyt vähän enemmän vaivaa. Olen jopa hionut tekstiäni. On vaikeaa tietää onko siitä hiomalla tullut parempaa vai huonompaa.

Suuri paasto ja valtava lammaspata

Näin valmistetaan lammaspata: irroita palohälyttimestä patteri, ruskista lampaanliha voiöljyseoksessa...

Laitoin äsken lammaspadan uuniin. Ostin hallista kaksi lampaanjalkojen kappaletta, jotka myyjä kehoitti hauduttamaan uunissa neljän tunnin ajan valkosipulin,  yrttien, juuresten ja punaviinin kera. Tänä aamuna minua vähän inhottivat lihakimpaleet, sillä niistä näki selvästi, että ne olivat eläimen katkaistut pohkeet. Yleensä liha on etäännytetty sen alkuperästä leikkaamalla syötävä aines geometrisiksi sieviksi paloiksi. Lammas sinänsä lienee eettisintä lihaa, en ole ainakaan lukenut lampaiden kaltoinkohtelusta. Rakastan hyvää ruokaa.

Huomenna alkaa ortodoksien suuri paasto, joka kestää 40 päivää. Tarkoituksena on kieltäytyä lihasta, kahvista, teestä, kehittyä henkisesti ja saavuttaa erilaisia uskonnollisisa päämääriä. Minulla on nyt lammaspataongelma, joka ei ratkea huomiseen mennessä, jollen saa ruokavieraita. Lihaa on kilon verran ja vaikka osa on luuta, niin tuskin jaksan yksin kaikkea syödä. Olen osallistunut ortodoksiseen pääsiäisyön jumalanpalvelukseen pariin otteeseen (se oli silloin kun yritin ryhtyä ortodoksiksi). Molemmilla kerroilla sama harras paastonnut ortodoksi pyörtyä tömähti kirkon lattialle.

Jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntatalolla järjestettiin keskellä yötä ihana juhlaillallinen. Tarjolla oli myös Valamosta hankinttua punaviiniä. Sitä mukaa kun yö eteni ja viinipullot vajuivat, nousivat papit yhä tiuhemmin pystyyn ja lauloivat "Kristus nousi kuolleista..." (luen Kunnon sotamies Svejkistä juuri, siitä kun Svejk toimii juopon sotilaspapin palvelijana)

Kokeilin kerran paastoa, se oli silloin kun paastoaminen oli kovasti muodissa (olen aina juossut erilaisten villitysten perässä). Otin töistä oikein sellaisen peräruiske jutun (kertakäyttöisen, rikos lie jo vanhentunut). Huuhtelin suoleni ja asetuin paastoamaan. Samana iltana minulla oli jo niin heikko ja huono olo, että söin viisi voileipää. Sen koomin en ole paastoa kokeillut.

Sunnuntain runo on Eeva Liisa Mannerin kokoelmasta Orfiset laulut (Tammi 1960)

Kun ranta ja heijastus ovat aivan samat
ja ehyt ja tyyni on taivaan ja veden avioliitto,

kun syvä ja kirkas on peilin kuvitelma,'
ja eläimet vaeltavat, ja pilvet ja tumma metsä
humisee syvyydessä ilman tuulta,

tarvitaan vain veteen kastuva linnun siipi
                                       särkemään harha:
valon ja veden ihastunut tunnustus maailmalle,
ohut kuin silkki; mutta se solmii liiton.

Ja maailma, tuore ja kaunis kuin säteen tai luomisen
                                                           jälkeen ,
tai mielenmuutoksen tai pitkän sairauden,
on ainoa, raskas, jäsen jäseneltä yksin.

Syrjähtelevää kirjoitusta

T käväisi eilen luonani. Hänellä on paljon ruokarajoituksia ja tästä syystä hän elää perunalla,juustolla ja suklaarusinoilla, juomana on tee. Joimme siis teetä ja söimme juustoa, jonka jälkeen saatoin hänet junalle. Kotiin lampsiessani keksin tekosyyn mennä Anttilan ruokaosastolle, oikea syy olivat siellä myytävät ihanat minttulakut, joita sitten ostinkin pussillisen. En oikeastaan muistanut mitä muuta minun pitikään ostaa,hankin hapankorppuja ja pehmeää homejuustoa. Valitsin Alkosta pullollisen australialaista punaviiniä, jolla on hauska nimi Miss Harry.

Kotona laskeuduin sohvalle ja asetin minttulakut käteni ulottuville. Päätin, että makaan yhteen pötkyyn kaksi viikkoa sohvalla minttulakuja syöden. Siirryin kuitenkin kello 23 sänkyyni. Tänään tunnen huonoa omaatuntoa lakujen ahmimisesta. Punaviinipulloa en ole avannut.

Yleisradio on pilannut lauantaiaamuni. Aiemmin kahdeksalta alkoi kirjallisuusohjelma, nyt tilalla on Aristoteleen kantapää. Ohjelmassa haastateltiin kuvailijaa ja taidehistorioisijaa, joka on kuvaillut Ateneumin klassikkotauluja näkövammaisille. Kirjoitusryhmässäni R opiskeli kuvatulkkausta ja oli hommasta kovasti innostunut. Hän mm. kuvatulkkasi presidentinvaalien mainoksia. Aristoteleen kantapäässää haastateltu kuvailija kertoi, että abstraktejakin taideteoksia voidaan kuvailla: taulussa on keskellä neljä vaakasuoraa viivaa...

Viikonlopun runon on kirjoittanut Niina Hakalahti. Tämä on siinä mielessä ristiriitaista, että hän on opettanut minulle kirjoittamista kohta kolmen vuoden ajan. Kokoelman nimi on Jotkut ja toiset (Pohjoinen 1997). Aamulehdessä muuten kehoitettiin pakkasella käyttämään pitkien housujen alla pyjamanhousuja. Pakkasella potilaiden riisuutuminen on hidasta, monilla ihmisillä on sellainen tapa, että he keskeyttävät riisuutumistoiminnon aina puhumisen ajaksi, joten mitään ei kannata samalla kysyä. Puoliammattimaiset potilaat ovat ottaneet jo vaatteiden riisumistarpeen huomioon pukeutumisessaan, vaatetus on kevyt, ei nappeja, ein tiukkoja resoreita. Kirjoittamiseni on syrjähtelevää, anteeksi. Tässä on lupaamani runo:


Himmeää nauhaa tulee meistä kaikista
Meissä on joulukuusenkoristeita,
varisseita latvatähtä, haalistuneita valokuvia,
huolella kuivatettuja neliapiloita, postikortteja,
jotka saivat kädet tärisemään

Tätä kaikkea on meissä kun me
leikkaamme juustoa, luemme lehteä,
sanomme "päivää" reippaalla äänellä
Tätä kaikkea varisee meistä epäsopivissa
paikoissa, tekee meidät hiukan
epävarmoiksi, niin kuin vaaleanpunainen
kalsarinlahje olisi kokoajan tunkemassa
frakin lahkeen alta

Yllätysloma

Kuuntelin omaa saneluani ja hätkähdin koneesta kuuluvaa kovaa ääntä. Kuin mikrofoni olisi tungettu traktorin pakoputkeen ja ääni vahvistettu viisinkertaiseksi. Meteli syntyi siitä kun niistin lauseiden välissä nenääni.

Iltalehtien lööpeistä saamme lukea julkkisten yllätyshäistä, yllätysraskauksista ja yllätyseroista. Minä  vietän ensi viikolla yllätyslomaa. Olin unohtanut koko vapaan. Ei haittaa. Hienoa.

Minusta lääkkeiden KELA-korvausten laskeminen on suuri vääryys. Lääkekustannukset eivät ole ongelma työssäkäyvälle henkilölle, joka sairastaa muutaman hengitystieinfektion vuodessa. Ahtaalla ovat eläkeläiset, joiden käteen jäävä raha saattaa olla vain pari sataa euroa kuussa. Heille kertyvät ikävästi myös lukuisat sairaudet. No nyt omavastuuta onneksi lasketaan 50 eurolla (sitä muuten nostettiin samaisella summalla ihan hiljattain). Monella tuo 700 euroa tulee täyteen marraskuussa. Samaiset ihmiset joutuvat lamppaamaan lääkärissä, josta koituu myös kuluja. Tulee mieleen, että säästöjä yritetään nyysiä niiltä kaikkein köyhimmiltä. Minusta Lääkäriliiton pitäisi ottaa asiaan kantaa. Lienevätkö lääkkeet yhtä heikosti korvattuja muissa EU-maissa.

Kirjaston poistomyyntiostoksia: Arja Tiainen Jokainen yksinään paperin äärellä (WSOY 1989)

Tämän karhean metsän edessä valahdan polvilleni.

Ja hän on metsä ja meri, se jota vasten otsani painan.

                      Ja tulee aamu, linnutkin

                      luulevat talvea kevääksi.

----------------------------------------------------

Eilen törmäsin todellisuuteen,

on sanottava: se ei sovi minulle.
Niin julma, raaka ja käsittämätön?
Minä elän muualla. Ehkä olen aina elänyt
rajamailla, heilutellut jalkoja vedessä
mutta pitänyt pääni visusi sinisissä unissa.

Minä käväisen todellisuudessa kuin toiset ulkomailla.
Sitten piirrän kuvat, joita sanovat kauhukuviksi.
Se on puhdas kauhu. 

Pöpö

Kuuntelin aamulla erinomaisen esitelmän Pirkanmaan MRSA (meticilline resistant staphylococcus aureus) epidemiasta. Päätin, ettei ainakaan minua voi pöpön leviämisestä syyttää. Riisuin kellon ja vilkuilin koko päivän tyhjää rannettani. Käärin hihani kyynärpäiden tienoille. Lotrasin käsidesiä mennen tullen. Nuhtelin erikoistuvan lääkärin rannekoruista ja olin muutenkin rasittava. Ylilääkärin paidanhihat ylettyivät melkein rystysiin, mutta siitä en kehdannut huomauttaa.

M kävi kylässä, söimme salaattia ja joimme pienen pullon kuohuviiniä. Tuntui vähän keväältä. Kävimme kirjakaupassa kuuntelemassa kahta runoilijaa. Toinen näytti ja kuulosti eteeriseltä, toisella oli harmaat hiukset ja parta. Jälkimmäisen runot alkoivat tuntua puuduttavilta. Pelkäsin, että mies lukee koko kirjan kannesta kanteen, hän luki kuitenkin vain joka toisen sivun. Pakoon ei päässyt. Minulla oli onneksi kaulassa huivi, jossa roikkuu pieniä pampuloita, pyörittelin niitä sormissani kuin rukousnauhaa. Tuijotin Eeva Kilven Tamaran kantta ja pyörittelin pampuloita. Joka runon jälkeen nostin toiveekkaana kasvoni kohti esiintyjää.

Asuntosarja jatkuu. Asunto 9.

Muutin K:n alivuokralaiseksi. Kaksio sijaitsi kapoisalla kuopiolaisella kadulla. Matkaa torille kertyi muutama sata metriä. K asui olohuoneessa ja minä pienessä makuuhuoneessa. Pikkuruisesta keittiöstä näkyi K:n valtakunta. K:n mielestä torstai oli siivouspäivä, minusta siivota kannatti silloin kun sattui huvittamaan ja kovin usein ei huvittanut. Ehdotin K:lle iltamyöhällä pannukakun leivontaa. K piti ajankohtaa pannukakulle sopimattomana. Käsityksemme aikatauluista ei siis sopinut täydellisesti yhteen, eikä yhteisasumisestamme ei tullut pitkäkestoista.

Klovni

Tein työpäiväni puolikuntoisena. Sähläsin, aivastelin ja yskin. Nenäliinat loppuivat jo aamupäivällä, oli pakko siirtyä harmahtaviin käsipapereihin. Ne ovat sellaista kakkoslaatua, ettei niitä saa millään yhtenä kappaleena irti telineestään. Paperit vetävät nenän alusen hetkessä vereslihalle. Yritin voidella huulia ja nenää paksulla valkoisella perusvoiteella, jota jokaisesta vastaanottohuoneesta löytyy. Voitelun seurauksena minulla oli jonkinlainen naispuoleisen klovnin habitus. Vaikutelmaa tehostivat silmien ympärille levinneet silmämeikit.

I:llä oli tapana sanoa, että aamupäivällä oli yksi potilas, iltapäivällä oli vähän rauhallisempaa. Näin hyvin eivät asiat tänään olleet.

Raahustin kotiin, käväisin hallissa ja lämmitin eilistä ruokaa. Syödessäni vilkuilin eilistä Aamulehden "Kulttuuri ja viihde"- lisälehdykkää. Lisukkeessa oli kustannustoimittaja Harri Haanpää haastattelu. Mies kertoi, että kustantajille lähetetyistä käsikirjoituksista vain puoli prosenttia julkaistaan. Lukeeko kustantamoihin lähetettyjä tekstejä kukaan?  Tuskin ensimmäistä kappaletta pidemmälle,  ainakaan kun kirjoittaja ei ole voittanut palkintoja, omaa suhteita tai ole julkisuuden henkilö.En minä ainakaan lukisi jos pöytäni tai sähköpostini olisi väärällään noita hengentuotteita.

Pomoni ojensi minulle viime vuoden toimintakertomuksen. Teki heti mieli deletoida turhat lauseet, vaihtaa usein toistuvat sanat hauskempiin synonyymeihin, tehdä tekstistä letkeämpää. Mutta kun sen kuuluu olla tylsää ja kankeaa. Näin on aina ollut ja on edelleenkin oleva.

Aivastin töissä, aivastin kaupassa, aivastin kirjastossa, aivastin kadulla, aivastin kotona. Aivastin nenäliinaan, aivastin käsipaperiin, aivastin hihaan, aivastin läppärin näytölle.

Simulantti

Kuten jo aiemmin mainitsin luen lukupiirikirjaamme Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa. Svejk ei voi osallistua taisteluihin, sillä hän kärsii leinistä (olen luullut leinin olevan kihti, nettisivistyssanakirjan mukaan se on synonyymi nivelreumalle ja reumatismille). Hänet lähetetään parantumaan simulanttien osastolle. Hoitokeinoksi mainitaan "täysi paasto, kaksi kertaa päivässä mahahuuhtelu sekä kerran päivässä peräruiske". Keuhkotautiset kiedotaan märkiin lakanoihin. Hämmästyttävän moni toipuu ja pyytää päästä rintamalle, jollei ei satu kuolemaan.

Kurssikaverini vastaanotolle tuli roteva mies, joka löi valtavan nyrkkinsä pöytään ja totesi "tällä kädellä ei töitä tehdä". Kurssikaverini kirjoitti oitis miehelle viikon sairaslomaa.

Minä simulantti kärsin taas flunssasta. virus on varmaankin uusi, mikä tuo toivottua vaihtelua. Tämä virus yskittää. Menin ihan hiljattain kehuskelemaan, ettei minulla ole ollut yskää sen jälkeen kun täytin kolmekymmentä.

Keksin mielestäni hauskan jutun, jolla yhdistän muutaman typerän tarinan, joita olen kirjoitellut. Olin jo aiemmin päättänyt, etten enää koskaan halua nähdäkään koko moskaa. Ihminen ei opi, ei vaikka tehtäisiin mahahuuhtelu pariin otteeseen ja päälle vielä annettaisiin peräruiske tai pari.

Putkasta putkaan

Olen jo kertonut tämän,mutta ei se mitään, kerron sen uudelleen. Roope Dessutom kirjoittaa hauskan putkatarinan, omani ei ole samanveroinen, kerron sen kuitenkin. Kerron, kerron, sillä saan kertoa täällä mitä lystään ja niin moneen kertaan kuin haluan! Ette voi estää!

Ex-mieheni T vietti opiskeluaikana hauskaa iltaa J:n kanssa. Ikävä kyllä ravintolat menivät kiinni, vaikka ilta tuntui vielä nuorelta. Alkoholia ei ollut edes kielen kostukkeeksi. Nuoret miehet menivät apteekkiin ja ostivat pullollisen Malvitona-nimistä ruokahalua lisäävää lääkettä (annostus on 30 ml x 2, ettäs tiedätte), juoma sisälsi hieman alkoholia ja paljon vitamiineja. (Sitä saa näköjään edelleen!). Eräs kurssikaveri taas otti jossain pippaloissa kulauksen Sir partavettä. Häntä kutsuttiin koko opiskeluajan Sir Mustolaksi.

Kuopiossa aseman piha-aluetta koristamaan oli nostetttu vanha veturi. Nuoret miehet kipusivat kulkuneuvon päälle nauttimaan juomastaan sekä  jatkamaan jutusteluaan. Poliisit eivät pitäneet moista juhlapaikkaa sopivana vaan veivät heidät putkaan. Ikävä kyllä he eivät pyynnöistään huolimatta päässeet samaan kämppään. Aamulla, kun T vapautettiin vankeudesta poliisi ilmoitti J:n odottavan häntä puatti pubissa (Boat Pub).

Kyseisessä ravintolassa muuten eräs nainen viileän rauhallisesti oksensi käsilaukkuunsa, sulki laukun ja jatkoi juhlimista.

 R taas joutui kerran poliisiautoon huudeltuaan poliiseille hävyttömiä, jonka seurauksena häntä oltiin viemässä putkaan. R:n veli K halusi mukaan. Hän työnsi nenänsä poliisiauton ikkunasta ja sanoi "Haista vittu." K pääsi mukaan. Veljekset teljettiin putkaan, mutta tässäkin tapauksessa molempien pettymykseksi eri poteroihin. Joutuuko nykyään putkaan noin helposti? En tunne ketään, joka olisi ollut putkareissulla enää kolmenkympin rajapaalun jälkeen. Putkaporukoista on tullut kunnon perheenisiä ja taitavat pian olla jo isovanhempia.

Auvo T viestittää minulle toistuvasti, etten ole hauska kirjoittaja. Mietin mistä tekstin huumori syntyy. Luen nimittän huumorin klassikkoa Jaroslav Hasekin teosta Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa. Teksti on hyvin yksinkertaista, suorastaan lakonista. Ei ainakaan lyyrisen kuvailevaa. Sama tarina toistuu eri muodoissa. Sotamies on ollut jo vankilassa, moneen kertaan putkassa ja kerran mielisairaalassa ja olen lukenut vasta 86 sivua (sivuja on yhteensä 743). Svejk on yksinkertainen veikko ja yksinkertaisuudessaan paljastaa valtaapitävien kujeet.

Erik Enroth

Kävin Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa Erik Enrothin näyttelyä.Erik Enroth oli taidemesenaatti, vaatekauppias Sara Hildenin aviomies yli kymmenen vuoden ajan. Sara Hilden mahdollisti taloudellisesti miehen työskentelyn, osti ateljeen keskustorin laidan arvotalosta ja rahoitti miehen matkustelua. Toki taiteilija oli arvostettu jo aikoinaan ja sai apurahaa Meksikon matkaansa varten. Mies maalasi myös Yhdysvalloissa, Espanjassa ja opiskeli Ranskassa. Picasso lienee ollut jonkinlainen esikuva. Työt ovat hyvin voimakkaita, fyysisiä. Mies kuulemma rakasti tiettyä punaista väriä niin, että halusi syödä sen.

Minulla on jo ennestään mieheen sellainen kosketus, että ex-appeni omisti taiteilijan työn.K oli mallimestari ja harrastajamaalari, tutustui akoinaan Sara Hildeniin ja Erik Enrothiin. Miksen aikoinaan kysellyt K:lta näistä henkilöistä Se on myöhäistä nyt.

Olen ennenkin sanonut, että pidän kovasti Sara Hildenin taidemuseosta, sen karusta betoniarkkitehtuurista,  joka antaa tilaa taiteelle. Jotkut haluaisivat siirtää museon keskustorin liepeille, minä en. Cafe Sarassa on ihania leivonnaisia ja siellä voi sivistää itseään lukemalla näyttelykirjaa. Yksi kahvila-asiakas olisi halunnut ostaa olutta, se oli kuitenkin loppunut edellisillan avajaisissa. Sellaisia ne avajaiset ovat. Erik Enroth julkaisi muuten myös yhden runoteoksen, monin tavoin lahjakas mies siis.

Punainen toukka ja keltainen toukka

Olen tänä talvena kerran kaatunut selälleni, jäinen jalkakäytävä vain hävisi altani. Vieläkin on vähän hankalaa tehdä tiibetiläisiä riittejä ja muistona on pari jo syksyn lehtien väristä kellervää mustelmaa. Lisäksi olen kahdesti melkein liukastunut.

Olin eilen menossa asemalle, kun näin kaupan ikkunassa järkevän näköisiä jalkineita ja vielä suomalaisia. Ostin sellaiset, olenhan huolestunut maani tilasta. Nainen mainosti kenkien pitävyyttä, hänellä itsellään oli tietysti samanlaiset (myyjillä aina on). Mukanani oli iso reppu ja olin vähän kiireissäni. Nainen hymyili muikeasti ja sanoi: "Saanko kysyä mihin olet menossa?". "Toijalaan", vastasin minä. Jostain syystä naisen mielenkiinto menemisiini loppui siihen paikkaan.

Kävimme ystäväpariskunnan kanssa pilkillä. P kairasi meille reiät jäähän. Istuimme siinä sitten aikamme, noin muodon vuoksi. Kerran toukka  hävisi pilkkiongestani, mutta epäilen, etten ollut kiinnittänyt sitä riittävän hyvin. Toukka oli punaiseksi värjätty, kokeilin vielä keltaista, kalat eivät olleet kiinnostuneita. Nautimme luonnon rauhasta (muutaman sadan metrin päässä autot ajoivat kiekkaa jääradalla). Laavulla paistoi makkaroita perhe, joka sosiaaliseen suomalaiseen tapaan söi kiireellä ja jätti nuotion meille. Paistoimme makkaraa ja joimme nokipannukahvit. Myöhemmin söimme ja saunoimme. Kotiin tulin jo puoli kahdeksan junalla.

Minulla on taas flunssa, mutta tämä flunssa on jotenkin kiltimmän oloinen kuin edellinen. Kiitos flunssa, kun et ole niin ilkeä minulle.

Tämän aamun Aamulehdessä on suuri juttu Risto Rasasta. Hänen runoihinsa saimme tutustua jo koulussa. Muistelen, että jossain runossa toukka tiskasi, söpöä ja koululaisille sopivaa.Mies julkaisi ensimmäisen kokoelmansa Metsän seinä on vain vihreä ovi  jo 17-vuotiaana vuonna 1971. Ostin kirjaston poistomyynnistä teoksen Kulkurivarpunen (Otava 1973), siitä pari runoa:

Vanha nainen kiikuttaa lasta.
Kovat ajat ovat takanapäin ja edessäpäin.

------------------------------------------

Käpertyä vuoteelle kuin kissa
ja nukkua, nukkkua,
mutta kun unteni venekin kiikkerä.

------------------------------

Näen veden tyynestä peilistä
rikkonaisen itseni kuvan.

Köyhä poika

Lupasin kirjoitusopettajalle julkaista täällä koulutuksessamme tekemäni harjoituksen. Homma sujui näin: taululle kirjoitettiin erilaisia aiheita, piti valita yksi ja kirjoittaa tarinaan kolme alkua. Kirjoitin itse ehdottamastani aiheesta "Köyhä poika saa perinnön", mietin myös aihetta "Hakkarainen menee vahingossa homobaariin". Sen jälkeen meidän tuli kirjoittaa tarinalle loppu ja viimeksi keskikohta. Johtuen lyhyestä ajasta, tarinastakin tuli melko tynkä. Olen sitä vielä vähän viilannut. Tässä tämä nyt sitten on:

Köyhä poika

Köyhä poika saa perinnön. Hän ei ole koskaan pidellyt käsissään sadan euron seteliä, nyt niitä on lompakossa viisi. Köyhä poika tunnustelee hellästi takataskuaan, jossa lompakko sijaitsee. Köyhä poika päättää lähteä markettiin.

Marketin pihalle on pysäköity siisteihin riveihin japanilaisia ja saksalaisia autoja. Köyhä poika ei autoa omista, joten ostokset on mitoitettava sen mukaan. Mies kuljeskelee pitkin kaupan loputtomia käytäviä. Kahvihyllyssä mainostetaan Presidentti-kahvia, jota saa kaksi pakettia hintaan 3.99. Köyhä poika heittää kahvit kärryyn. Euro Chopper sokeria saa hintaan 99 senttiä. Mies paiskaa sokerin mukaan ja hakeutuu lyhyimmän kassajonon perään. Kassaneiti näpyttää hinnat yhteen ja se tekee 4,98, köyhä poika ojentaa sadan euron setelin ja saa takaisin 95 euroa. Nyt rahaa on helpompi käyttää. 

Köyhä poika käy vaihtamassa 25 euroa kolikoiksi ja pelaa ne marketin hedelmäpelissä. Perinnöstä on jäljellä 470 euroa. Miehen seisoskellessa peleihin keskittyneiden mummojen rivissä, Makkonen tulee ulko-ovesta tikkumaiset jalat täristen. Köyhä poika käy Makkosen kanssa ostamassa pari sixbagia ja he tilaavat marketin eteen taksin. Kahvit ja sokerit unohtuvat hedelmäpelien viereen.

Monta taksimatkaa ja sixbagia myöhemmin köyhä poika tulee takaisin markettiin. Lompakko ei enää pullota, taskun pohjalla on euron kolikko. Mies heittää kolikon hedelmäpeliin. Köyhän pojan eteen rävähtää hedelmärivi: hapan sitruuna, mehevä vesimelonin pala ja vihreä viinirypäleterttu. Köyhä poika ja kävelee ulos parkkipaikalle, jossa seisovat asiakkaiden japanilaiset ja saksalaiset autot. Autoa köyhällä pojalla ei ole, eikä sen puoleen ajokorttiakaan. Ihminen tulee lopulta toimeen niin vähällä, tuumii köyhä poika ja vetää pipon syvemmälle päähänsä.

KYLLÄ EI!

Sain Mymskalta tunnustuksen. Se kehoitetaan antamaan viidelle blogille, kun he taas jakavat sen viidelle, sen saa kaksikymmentäviisi, 125, 625, 3125, 15 625, 78 125, 390 625, 1 953 125. Katkaisen palkitsemisen kierteen. Kiitos Mymska. Tämä tulee todennäköisesti olemaan viimeinen saamani tunnustus.

Termopyyli sanoi eräs nainen minulle, en ymmärtänyt. Tshernobyl minulle kuiskattiin. Asia palautui mieleeni kun kävin Tulenkantajien kirjakaupan avajaispippaloissa. Vilja-Tuulia Huotarinen luki kirjaansa Valoa, valoa, valoa, jossa ydinonnettomuudella on osuutensa.

Kauppaan oli ahtautunut runotyttöjä (vanhempia ja nuorempia)  sekä pitkähiuksisia söpöjä runopoikia (lähinnä nuorempia). Viiniä sai nauttia muovimukista ja kulttuuriohjelmaa siinä sivussa. Mieleeni jäi runopoika, joka huusi lavalla tuskaisesti, silmät suljettuina en, en, en, en, en, en. Sekä duo: muusikko (turkkilainen luuttu) sekä puheääni. Paras kappale oli se, jota he mainostivat viime kesän hitiksi: Ei, ei, ei, ei, ei. Puheäänellä oli päällään punainen teepaita, jossa poliisi pamputti, tekstissä luki crisis. Mies hyppi tasajalkaa ja (kuin uhmaikäinen) hän huusi EI! Sanoma oli minulle omiaan. Vaikuttava, voimaannuttava elämys. Opettelen sanomaan ei. Tehostaakseni sanomaani liitän siihen esikuvani mukaisesti tasajalkahyppelyn.

Kyllä ei ole enää in, sen pitää olla ei. Ehdottomasti EI!

Yksitoikkoisuus

Aikuisuus on kuulemma yksitoikkoisuuden sietämistä. Lapsena kaikki on uutta. Tietyt samana toistuvat asiat ovat kuitenkin nautittavia. En koskaan kyllästy hiippailemaan villasukissa ja lukemaan sanomalehteä lauantaiaamuna. Tietyt arjen rutiinit kyllästyttävät. Inhoan paperi- ja lehtipinoja ja niiden setvimistä. Se on kuitenkin välttämätöntä, jos haluaa mahtua asuntoonsa ja minä haluan. Turhan paperin joukkoon saattaa piiloutua jotain tärkeää, joten on mahdotonta vain kärrätä paperia keräyslaatikkoon.

Kyllästytän teitä taas takapäivystysvalituksella, odotan taas kutsua ensiapuun, jonka en soisi toteutuvan. Ensi kuun alussa sinne on kuulemma mentävä joka kerta kolmeksi tunniksi -kele. Kehitän itselleni jonkun päivystämisen estävän hienon nimisen sairauden. Joku nolo naistenvaiva saattaisi olla sopiva. Eräs vanha kollega sanoi potilaalle "Ei teidän laisellanne ihmisellä voi niin hienoa sairautta olla".

Töistä kävellessä mietin pakkaseen liittyviä urbaanilegendoja. Lapsuudessani kerrottiin naisesta, jolla nailonsukat jäätyivät kiinni jalkoihin. Jalat oli pakko amputoida, siihen se turhamaisuus johtaa. Makkaralle valuvat, kutittavat villasukkahousut ovat joka suhteessa turvallinen valinta. Entäs se punkkari, joka ajoi mopolla ilman pipoa ja kaatui reissun jälkeen kuolleena maahan. Aivot olivat jäätyneet. Tämä ei liity pakkaseen, mutta jos laittaa hampaan Coca  Colaan se syöpyy olemattomiin vuorokaudessa.

Nukuin päiväunet - ei nukuta yöllä- aamulla kyllä. Päiväunien aikaan radiosta tuli mielenkiintoinen ohjelma "Autojen sähköviat".

Pirkko Saision viimeisten romaanien nimet ovat Voimattomuus ja Kohtuuttomuus.  Voisin kirjoittaa romaanin nimeltä Yksitoikkoisuus, se olisi varmasti myyntimenestys.

Kirjailija L.

Hyppelehdin töistä suorastaan hilpeänä, kävelin kotiin kuunnellen kuulokkeilla nuoruuden typerää diskohittiä. Pääsin lähtemään jo kolmen maissa, kun normaalisti irtoan työn ikeestä vasta puoli viiden kieppeillä. Minun mieltäni painaa vain kohtuullinen määrä tekemättömiä töitä ja hoidin erään potilaan mielestäni erittäin hyvin. Tapausta oli kaiken lisäksi todistamassa erikoistuva lääkäri.  Tämä hiveli itsetuntoani.

Kotiin tultuani nostin ohuen kirjekuoren eteisen lattialta. Kuoreen oli kirjoitettu kustantamon nimi. Lyhyessä viestissä todettiin, ettei lähettämäni teksti voinut heitä enää vähempää kiinnostaa ja että mitään arviota siitä oli turha odottaa. Olin jo unohtanut, että lähetin tuotokseni kolmeen kustantamoon. Olin jo kahdesti aiemmin ottanut asian hyvin henkilökohtaisesti, mikä on todella typerää. Vaikka tekstini on huonoa, niin olen silti ihan kelpo ihminen. Revin kirjekuoren kahdeksaan osaan ja piilotin sen roskapussin pohjalle.

Yritin mennä kirjastolle tilaisuuteen, jossa kirjoitusopettajani haastatteli Rosa  Liksomia. Ovessa luki, että tilaisuus oli täynnä. Vahtimestari seisoi vielä varmuudeksi salin oven edessä pitämässä meitä ulkopuolella. Turkishattuiset vanhat rouvat ja villamyssyinen minä tyydyimme tappioomme, emmekä rynnänneet väkivalloin sisälle. Olin varmuudeksi pakannut kirjailijan uusimman teoksen reppuuni. Jospa saisin siihen signeerauksen. Enpä minä näissä olosuhteissa niin kovin kaivannut kirjailijoiden seuraa. Hain tilaamani kirjan ja join pullakahvit, vaikka olen nimenomaan päättänyt muuttua laihan riutuneen taiteilijan näköiseksi. Nyt sillä ei ole enää niin väliä.

Alku, loppu ja keskikohta

Kun tulin kotiin, kissa naukui niin, että se kuului rappukäytävään. Kerttu oli oksentanut huomaavaisesti eteisen kynnykselle, eikä olohuoneen matolle kuten yleensä. Nyt tuo luontokappale on hiljaa ja tuijottaa sähkölämmitintä. Patteri naksuu lämmetessään.

Kirjoitin kolumnin päivystämisestä. Kaikkea asiaa en saanut tekstiin mahtumaan, joten ylimääräiset ajatukseni jäivät  päähäni:  päivystyskämpät, jotka ovat kaikki olleet ankeita. Ikkunoissa roikkuvat 70-luvulta ylijäämäverhot. Seinän vierellä kutsuu lepäämään 80 cm levyinen laveri, jota peittää ohut vaahtomuovipatja. Alkuun sänkyyn on petattu puhtaat hailakan siniset lakanat, myöhemmin seinälle ilmaantuu lappu, jossa kerrotaan liinavaatteiden sijaitsevan lastulevystä valmistetussa kaapissa. Ne saa ihan itse petata. Ensin on revittävä edellisyön laiskan miespäivystäjän lakanat alta ja viskattava pyykkikoriin. Huoneessa on ylijäämätelkkari, josta näkyy vain yksi kanava, ei se mitään, ei sitä ehdi kuitenkaan katsoa. Lukulamppuna on hylätty tutkimusvalo. Kylppärissä seiniä ja lattiaa peittävät muovimatot, siellä haisee ihan hennosti homeelta. Peilin alla hyllyllä on sikinsokin päivystäjien hammasharjoja. Laatikoista löytyy luettavaksi Aku Ankkoja. Joku terveyskeskus keksii alkaa laskuttaa lääkäreitä päivystyskämpän käytöstä, ei laskuta pitkään.

Tänään kirjoituskoulutuksessa kirjoitettiin alkuja ja loppuja. Sitten valittiin paras alku, siihen sopiva loppu ja kirjoitettiin keskikohta. Näin yksinkertaista se on. Kirjoitin aiheesta "Köyhä poika saa perinnön". Keskikohta jäi kesken. Opettaja toivoi, että julkaisisin jutun täällä. Ehkäpä, kunhan saan siihen sen keskustan.

Yllä ainoa siedettävä kuvani Madridista.

Hui hai Feng Shui

Odottelen matkalaukkuani, joka jäi lauantain kiireisessä vaihdossa Brysseliin. Odotin jo eilen toiveikkaana puhelua laukun saapumisesta kännykkääni, jonka virta alkoi hiipua, ja jonka laturi oli luonnollisesti matkalaukussa. Nykyajan "älypuhelimia" saa ladata alvariinsa. Sain onneksi tarvittavan vipstaakin ystävältä lainaksi. Heillä on aina kaikkea kaksi.

Numerosta kaksi saankin ontuvan aasinsillan eiliseen vaalitulokseen, joka oli minulle suuri pettymys (vaikkakin ennalta arvattavissa oleva). Saanko nyt rahat takaisin (laitoin rahaa Haaviston vaalikassaan). Aamulla FB oli täynnä vihreiden FB-tuttujeni voiton hehkutusta. Olivat varmaan päivittäneet statuksensa Haaviston vaalijuhlan tuiskeessa. Suuri voitto. Mikä voitto se on, että vastaehdokas voittaa vaalit ylivoimaisesti.

Pohjois-savolaisessa synnyinkunnassani äänestysprosentti oli 50 prosentin kieppeillä. Eivät halua EU-myönteisiä Helsingin herroja äänestää. Onko suvaitsevaisuus tämän prosessin aikana lisääntynyt? Vai äänestimmekö me jo valmiiksi suvaitsevaiset Haavistoa? Suurimmalle osalle suomalaisia on homoseksuaali presidentti edelleen mahdottomuus. Kivetin sydämeni kun Niinistö piti puheen kannattajilleen. En voinut mitään sille liikutuksen tunteelle, jonka koin hänen onneaan katsoessani. Hän sanoi kauniisti ottavansa huomioon nekin suomalaiset, jotka ovat eri mieltä kuin hän. Niinistön vaimo näytti nukelta.

Pesin eilen hiukseni. Pesun jälkeen ne aina pyrkivät takkuuntumaan. Omistan yhden hiusharjan, joka sekin oli matkalaukussa Brysselissä (kaikkea pitäisi olla kaksi, se olisi Feng Shuita, en ole tosin alaan perehtynyt). Kissallani Kertulla on useita harjoja, yksi niistä on tavallinen ihmisharja, jonka ostin nuukuuksissani jostain marketista. Pesin Kertun harjan shampoolla ja selvittelin hiukseni ihanan harmoniseen järjestykseen.

Sinikka Nopolan kirjasta luin, että jos asunnossa on tauluja, joissa on vain yksi ihminen, niin Feng Shuin mukaan asukas tulee aina elämään yksin. Minulla on viisi taulua, joissa on vain yksi ihminen, yksi taulu, jossa on yksi puu, oksalla istuu onneksi kaksi lintua, taulu, jossa seisoo vierekkäin  kaksi tuolia, sekä grafiikan lehti, jonka keskellä makaa kissa. Kohtalonani on siis yksinasuminen, tilanteessani näen kyllä monia varsin miellyttäviäkin seikkoja.

Jaan teille päivääni piristäneen linkin. Tulee ihanaisesti mieleen Pohjois-Korea.

Maailmalla

Kotona taas, matkalaukku on kylläkin Brysselissä. Madridia ehdin nähdä sen verran, että voisin sinne vielä palata.

1.2.2012

Tampereen rautaieasemalla seisoo nelikymppinen mies, hän on pukeutunut mustaan ulsteriin, päähän on painettu sellainen vauvanvaaleanpunainen myssy ja kaulaa kiertää samanvärinen kaulaliina. No miksi ei, onhan kylmä.

Lentoaseman kuppilassaa mustaan toppatakkiin pukeutunut, harmaantunut, ulkomaalainen mies näppää valokuvan kivennäisvesipullopinosta, joka on aseteltu keskelle ravintolaa. Kotona hän sitten katselee kuvaa vettä sisältävistä muovipuolloista. Ostan salaatin ja minipullon valkkaria, sellaisen, joita lentoasemilla myydään. Pyrkimyksenäni on hankkia olo, jossa mahdollinen lentokoneen putoaminen tuntuu yhdentekevältä.

Siltä varalta, että säilyn hengissä ja aikaa tappaakseni vierailen tax-free myymälässä. Kimppuuni ryntää nainen, joka tuoksuu voimakkaasti hajuvedeltä, huulet on huolellisesti rajattu huulipunan värisellä rajauskynällä. Keksin tarvitsevani meikkivoidetta. Nainen myy minulle sitä pienen kalliin tuubin. Yhdessä toisen huolellisesti meikatun naisen kanssa hän saa minut ostamaan huulipunan, enkä edes koskaan punaa huuliani. Totun kuulemma huulipunan käyttöön parissa päivässä. Nyt olen siis huulipunan ja rajausvärin omistaja. Olen minä joskus noita tuotteita käyttänyt, viime vuosina en vain ole viitsinyt.

Lentokoneessa vieressäni istuu aasialaisen näköinen mies, hänellä on nuudelikippo, johon hän pyytää kuumaa vettä. Mies sekoittelee kipon sisältöä ja alkaa hotkia muovihaarukalla. Kuulutuksen mukaan meille tarjotaan tomaattiia (yksi viipale, miten onkaan onnistuttu leikkaamaan niin ohut siivu, jos se olisi paksumpi, tekisi Finnair todennäköisesti konkurssin, olen siis tyytyväinen siivun paksuuteen), salaattia (puolikas salaatinlehti), kanaa (kolme kylmää kananpalaa, halkaisija n. 1 cm), tortelliinia (viisi kappaletta, kylmiä).

Kirjaudumme hotelliin, joka on lähellä kongressikeskusta ja kaukana kaikesta muusta.

2.2.2012

Kongressi alkaa yhdeltä, joten ennätän kaupungille. Ihailemme vähän kaupungin keskustaa. Turistikaupungit ovat minusta viehättävimmillään sesongin ulkopuolella. Tammi-helmikuu ovat hienoja ajankohtia matkustaa Etelä-Eurooppaan. Aurinko paistaa, mutta tuulee hyytävästi. Kierrän taidetta tuntevan henkilön kanssa Museo del Pradon tai oikeastaan hänen valitsemansa high lightit. En ole vanhan taiteen ystävä, mutta seuralaiseni osaa kertoa tauluista ja taitelijoista mielenkiintoisia tarinoita. Ovathan jotkut taulut ihan nykyajankin näkökulmasta hurjia (vaikkapa Hieronymos Bochin teokset).

En osaa espanjaa, kävin kyllä kerran viikon kestävällä espanjan intensiivikurssilla. En oppinut juuri mitään, mutta aloin puhua suomea kuten argentiinalainen opettajamme. Suomen kielen taidon palautumiseen meni viikon verran. En uskalla enää ajatellakaan moista kurssia.

Luennolla käytän kaiken voimani siihen, että pääni ei retkahda eteen eikä taakse. Onnistun jotenkuten.

Illalla Tapaamme Palacio Realin pihassa, tuulee niin, että hiukset lähtevät päästä, jäljelle jäävät asettuvat sekaiseksi häkkyräksi. Puolijuoksua riennämme illalliselle ja kadotamme matkalla yhden seurueemme naisen, joka onnistutaan myöhemmin löytämään. Mukana on hyvää onnea ja kaksi reipasta miestä, joita jatkossa kutsumme nimellä pelastuspartio Bernard ja Bianca.

3.2.2012

Luentojen välissä ei ole taukoja. Aamun workshop alkaa klo 7. Luennoitsijat ääntävät englantia monella persoonallisella tavalla.

Kongressi-illallinen on järjestetty jonkinlaiseen linnaan kaupungin ulkopuolelle. Oikeastaan syömme linnan kylkeen rakennetussa parakkimaisessa uudisrakennuksessa. Tie on kapea, ylitämme pari siltaa, linja-auto pysyy sillalla, eikä raapiudu sillankaiteisiin. Näemme joukon bussin valoista pimeään sukeltavia kauriita.

4.2.2012

Luentosession vetäjä lyyhistyy lavalle. Kun yleisössä on tuhat lääkäriä viidestäkymmenestä maasta, niin armoton sotkuhan siitä syntyy. Mies toipuu ympärillä pyörivistä tohtoreista huolimatta (ei jää tuon sekavan joukkion jalkoihin) ja kävelee omin jaloin kollegan taluttamana kravatti ja rillit vinossa ulos salista.

Käväisen kongressikeskuksen lähellä sijaitsevassa valtavassa El Corte Ingles tavaratalossa, enkä löydä mitään ostettavaa. Paluu kongressikeskukseen vastatuulessa vaatii voimia.

Lähdemme lentoasemalle. Lennämme Brysselin kautta, jonne matkalaukku siis jää. Odotan lentoasemalla bussia lähes tunnin, kotona olen vähän ennen kolmea. Yö on tuskaista vääntelyä. Onneksi olen kotona vaikka asumukseni on kylmä niin saan olla ihan omassa rauhassani. Se on kuitenkin parasta.