maanantai 25. toukokuuta 2020

Eväsretki ja uusi normaali

Matkustan Kuopioon juhlimaan poikani lakkiaisia. Ostin junaliput extraluokkaan sillä ajatuksella, etteivät virukset niin tylsissä vaunuissa viihdy. Liput eivät lopulta olleet paljonkaan kalliimmat kuin kakkosluokan piletit. Aiemmin ei ole tullut mieleen matkustaa extraluokassa, mutta saahan siellä kahvit. Junan ravintolavaunu ei ole auki.

Nyt käytetään sanaa uusi normaali. Kaikki kriisit johtavat uuteen normaaliin, pandemia, avioero, sairastuminen, vanheneminen, ripsienpidennysten epäonnistuminen, lasten itsenäistyminen, työttömyys ja eläkkeelle jääminen. Elämästä nypitään jotain tärkeää pois, mutta jos hyvin käy tulee muuta tilalle.  Kun erosin, joku lohdutti, että kun ovi sulkeutuu niin ikkuna aukeaa tai jotain sellaista. Ei se lohduttanut silloin.

Tein eväsretken ja kävelin Iidesjärven ympäri, matkaa kotoa kertyi yhteensä 13 kilometriä. Järven rannalla seisoo lintutorni, jossa kävin lintuja tiirailemassa ja näin kaksi joutsenta. Ne olivat riittävän suuria, en omista kiikareita.

Join kahvit järven rannalla, enkä meinannut saada termaria auki ja tuli melkein itku, mutta onnistuin kuitenkin. Holvasin käsidesiä, söin riisipiirakan ja pullan ja sivelin puhelintani.

Kaksi lentoon lähtevää joutsenta on muuten komea näky.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Tappaa talossa ja puutarhassa

Istun "työhuoneessani" ja katselen kiinanruusuani, joka puskee uusia lehtiä päivittäin. Orava juoksentelee pihalehmuksissa niin että niiden hennommat oksat tutajavat.

Poljin perjantaina Ikuriin, jossa tarjottiin parsarisottoa, lohta ja roseviiniä. Ystävieni talosta ja puutarhasta löytyy aina jotain uutta, seiniä on maalattu, ikkunat uusittu, pihaan on hommattu muhkea lepotuoli ja istutettu kasveja. Tuli sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain kodilleen.

Varhain illalla Hämeenpuistossa iloiset seurueet istuivat pöydissä juomassa olutta ja bändi soitti. Pöytiä sai lainata läheisestä Gastropub Tuulensuusta, joka tarjosi myös Take away -oluet. Näytti niin kivalta, että oli pakko pysähtyä katselemaan.

En ole kesäihminen vaan herään eloon vasta syksyllä. Kesään liittyy jonkinlainen pakkonauttiminen, tahmainen laiskottelu tai kesämökin työleiri.

Lapsena minut lähetettiin mummolaan heti toukokuussa ja olin siellä syksyyn saakka. Serkut kiusasivat, piti tiskata, kitkeä ja oli ikävä äitiä. Toisaalta ongittiin, uitiin, luin vanhoja Yhteishyvä-lehtiä ja käytiin myymäläautolla. Minua säälittiin, sillä asuin betoniviidakossa vaikka kotini sijaitsi kerrostalossa metsän laidassa. Syksyn tullen koti näytti vieraalta. Isä merkkasi lyijykynällä viivan päälakeni korkeudelle ovenkarmiin. Olin taas kasvanut.

Luin tämän tekstin  uudestaan ja minulle tuli jostain syystä mieleen takavuosien hyönteismyrkkymainos "Raid tappaa talossa ja puutarhassa". Mummo myrkytti kärpäset Raidilla siinä vaiheessa kun kärpäslätkällä läiskiminen ei enää riittänyt. Jos en osaa riittävästi nauttia kesästä niin se on minun ongelmani. Tarvitseeko sitä täällä julistaa. Toisaalta muut samasta ongelmasta kärsivät voivat saada tästä tukea (näinhän aina puolustellaan kun kirjoitetaan jostain henkilökohtaisesta ja epämiellyttävästä).

perjantai 22. toukokuuta 2020

Retki


Tein kävelyretken Iidesjärvelle. Kun jostakin käyttää nimeä retki, se tuntuu heti seikkailulta vähän kuin Viisikoissa. Iidesjärven ryteikköistä rantapolkua oli kiva kävellä. Näin retkelläni miehiä pitkien putkien kanssa järvelle tähyilemässä, sillä Iidesjärvi on lintujärvi. Seuraavalla kerralla otan eväät mukaan.

Kun lapset olivat pieniä, teimme retkiä omakotitontin rajalle, jossa kulki pieni kitulias puro, joka melkein näivettyi kesän mittaan ja virkistyi taas keväisin. Puron rannalla törötti puoliksi lahonnut sauna, jonka terassilla oli kiva istua kahvilla ja juoda viinimarjamehua. Nuorempi lapsemme pyydysti lasten leikkihaavilla hoitamattomalta pihaltamme suurimman siilin, jonka olen koskaan nähnyt ja toi sen sisälle nähtäväkseni. Siili vapautettiin viivyttelemättä takaisin luontoon. Ystävämme J sanoi, että meillä oli slaavilaista, en selitä tätä sen tarkemmin.

Isä järjesti aikoinaan koko perheen kuutamohiihtoretken, jolle pakattiin mukaan ruusukupit, kahvit ja pullat. Muut kupit eivät hänelle kelvanneet. Samoista kupeista juotiin kahvia pysähdyspaikoilla kun köröteltiin autolla Pohjois-Norjaan. Huotoasemakahveihin ei meillä tuhlattu.


keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Filosofi viljelee

Tarkastan aamuisin viherkasvini, katson niitä kuin puutarhuri tomaatintaimiaan tai maanviljelijä viljapeltojaan. Ylpeyteeni liittyy ripaus huolta. Suihkutan kasvien lehdille vettä muovisesta suihkepullosta. Olen kuullut väitettävän, että jos ihmisellä on lemmikkeinään enemmän kuin kuusi kissaa niin se on patologista, viherkasvien suhteen raja lienee korkeampi.

Vihannespunkkien piinaama kiinanruusuni vaikuttaa toipuvan. Leikkaus ja muut hoitotoimenpiteet tuottavat tuloksia ja se kasvattaa uusia lehtiä kuin ihminen ihoa vaurioituneen tilalle.

Olen vuosia sitten osallistunut kahdelle lääkäreille suunnatulle viikonloppukurssille, jotka piti ihana, viisas Torsti Lehtinen. Toinen kursseista käsitteli filosofiaa ja toisella opettelimme kirjoittamista. Ilman Torstia ei olisi tätä blogia eikä kahta romaania. Joku siellä saattaa ajatella, ettei se olisi suurikaan puute, mutta jos tätä nyt lukee niin todennäköisemmin ajattelee toisin.

Ylen Areenasta on nyt mahdollista kuunnella ohjelma Kuusi kuvaa kirjailija Torsti Lehtisen elämästä (linkki). Suosittelen sen kuuntelemista.

Kalliossa syntynyt ja siellä edelleen asuva Lehtinen kokeili aikoinaan perheineen maalaiselämää. Torsti luki kirjan perunoiden viljelystä. Oppaassa neuvottiin, että perunat tuli istuttaa 30 cm välein. Torsti mittasi viivottimella oikean istutusvälin ja lapset asettivat siemenperunat täsmälleen oikean välimatkan päähän toisistaan.  Perheen maalaiselämäkokeilu jäi lyhyeksi.

Asuimme aikoinaan omakotitalossa, jonka kukkapenkit sulautuivat hoidossamme luontoon. Ex-mieheni innostui parsan viljelystä, mutta en muista, että olisimme saaneet koskaan nauttia sadosta. Hankimme vielä viljelypalstankin, joka erottui muista runsaan juolavehnäkasvustonsa ansiosta.

Minuakin on haastateltu Kuusi kuvaa ohjelmaan, mutta en pysty häpeän vuoksi ohjelmaa enää kuuntelemaan. Jos kiinnostaa niin areenasta se varmaan löytyy.

tiistai 19. toukokuuta 2020

Kerrostalokyttä täällä taas, päivää


En ole pitkään aikaan raportoinut asukkaasta, joka jättää roskapussinsa roskasäiliön viereen niin, että varikset pääsevät herkuttelemaan jätteillä. Vaikka olen vaiennut tästä huolimattomuudesta niin se  jatkuu edelleen.

Olen päätynyt siihen, että roskapussi-gaten takana on henkilö, joka ei fyysisten rajoitteiden vuoksi saa jätteitä niille osoitettuun paikkaan. En tiedä onko näin, mutta ajatus helpottaa minua.

Narisija täällä taas, päivää.

Lehdet eivät ole kirjoittaneet romaanistani ja se vähentää kirjoitusmotivaatiotani. Miksi edes vaivautuisin. Mökötän. Julkaisun jälkeinen melankolia pahentaa tilaani.

Siteeraan tähän Anneli Kantoa (Kirjoittamassa, Reuna kustantamo 2020) "Jos taas julkisuutta ei tule, arvioita ei näy lehdissä tai edes blogeissa ja messuesiintymistä on kuuntelemassa seitsemän ihmistä, kirjailija ei pääse luulemaan itseään tärkeäksi. Vaaratonta ei ole sekään. Silloin vaanivat kademieli, itsesääli ja katkeroituminen".

Menestyskirjailijat Kjell Westö ja Juha Itkonen käsittelevät kritiikkejä  ja kateutta kirjeissään (7+7 Levottoman ajan kirjeitä, Otava 2019). Itkonen kirjoittaa "Kateus on syvästi inhimillinen tunne, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu käymään oman kamppailunsa. En tiedä onko yksinäisellä ja arvaamattomalla alalla edes mahdollista selättää sitä kokonaan, mutta uskon oppineeni näiden 15 vuoden aikana ainakin paremmin käsittelemään omaani. Oivallus, johon turvaudun, on lopulta yksinkertainen: ketään ei kannata kadehtia. Ohje pätee myös kirjallisen maailman ulkopuolella."

On tietysti ylivertaisia ihmisiä, joilla ei ole edes syytä kateuteen tai sitten he eivät vaan koe sitä. Uskon, että jos kateuden kieltää itseltään, se saattaa ilmetä ilkeytenä. Kateus hyökkää monesti yllättäen, silloin kun et ole vahvimmillasi. On helpompi sanoa itselleen "Nyt olen kateellinen" ja olla täysillä kateellinen, oikein piehtaroida kateudessa, sillä silloin tunne muuttuu naurettavaksi ja siitä vapautuu. Minulla tämä toimii hyvin.



maanantai 18. toukokuuta 2020

Reipas orpotyttö

Halusin selvittää miksi Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on niin suosittu. Sarjassa on kahdeksan osaa, joita ostetaan ja lainataan kirjastoista valtavasti. Luin sarjan ensimmäisen osan Paimentyttö.

Kirja oli nopealukuinen ja olihan se mielenkiintoista luettavaa, suomalaista kulttuurihistoriaa 1890-luvulta. Romaanin kieli ei tökkinyt, ei tosin ihastuttanutkaan. Tutustuin Topeliuksen sukuun, piikojen työtehtäviin, ruokaan ja sen laittamiseen, joulunviettoon, pyykinpesuun, kirkkomatkoihin, juhliin ja pääsin laivalla Gotlantiin. Matka Tukholmaan kesti kolme vuorokautta ja siellä vaihdettiin vielä Visbyn laivaan.

Kirjan päähenkilö, Ida Eriksson jää orvoksi heti kirjan alussa.  Miksi orpotytöt ovat aina niin reippaita, vähään tyytyväisiä, oikeamielisiä ja rehellisiä? Sellaisia he olivat jo Anni Swanin tyttökirjoissa. Monesti ilkeät sukulaiset piinaavat orpotyttöjä. Silti nämä pysyvät hyveellisinä, hymyilevät ja kääntävät toisenkin poskensa, leipovat kiusaajilleen kakut, kiillottavat kengät ja tyhjentävät alusastiat. Lopussa heidät palkitaan: He perivät jostain suuren omaisuuden ja naivat komean miehen, eikä heidän tarvitse enää koskaan olla yksinäisiä ja köyhiä.

Minusta olisi tullut surkea orpotyttö. Olen kateellinen, laiska ja ahne paska, enkä olisi sopinut orpotytöksi ollenkaan.

Olisin rakastanut Enni Mustosen Paimentyttöä, kun olin kaksitoistavuotias. Ehkä luikahdan vielä  Sibeliuksen kotiin lukemalla sarjan seuraavan osan Lapsenpiika.







sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Tunnustan, olen tsundoku

Näin Covid-19 -epidemian aikaan on vaikea löytää hyviä asioita, mutta olen silti pakottanut itseni miettimään iltaisin kolme positiivista juttua jokaiselle päivälle, vaikka se on välillä tuntunut teennäiseltä vääntämiseltä. Kynnet verillä olen niitä kaivanut.

Nyt kun sukulaiset erotetaan toisistaan vähintäänkin metrin etäisyydelle, olen tavannut toista poikaani enemmän kuin tavallisesti. Hänen puolisonsa on opiskelijavaihdossa ulkomailla ja kavereiden tapaaminen tavallista vähäisempää, joten hän on käynyt viikottain syömässä luonani. On ollut kiva laittaa hänelle ruokaa. Olemme keskustelleet paljon kirjoista ja elokuvista. Toinen poikani asuu Kuopiossa, jonne matka tuntuu pidentyneen, mutta suunnittelen silti Savoon matkustamista.

Katsoin Areenasta Jim Jarmuschin elokuvan Paterson (olen nähnyt sen aikoinaan elokuvateatterissakin). Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen vaimostaan ja mustasukkaisesta englanninbulldogista. Siitä miten runot kehittyvät bussikuskin päässä ja siirtyvät muistikirjaan. Kyseessä ei ole varsinainen toimintaelokuva. Patersonin pääosaa näyttelee ihana Adam Driver.

Bussikuski pitää runoilijasta nimeltään William Carlos Williams (eräs tuttuni luuli, että kyseessä on fiktiivinen henkilö). Löysin kirjahyllystäni kokoelman imaginistien runoutta (imaginismi viittaa kuvaan eli imageen keskeisenä runokeinona, selitetään kirjan takakannessa), josta löytyi yksitoista hänen runoaan. Elokuva vei minut runoihin, toivottavasti tämä tie ei johda laittomuuksiin.

Olen ennenkin kertonut pitäväni elokuvista, joissa juodaan kahvia, poltetaan tupakkaa ja keskustellaan. Jim Jarmusch ohjasi elokuvan Kahvia ja tupakkaa (Coffee and Cigarettes 2003). Ensimmäinen Jarmuschin elokuva, jonka olen nähnyt oli Muukalaisten paratiisi, joka näytettiin aikoinaan Jyväskylässä Kampuskinossa. T ja minä olimme ainoat katsojat, elokuvaa pyörittävä tyyppi oli myöhässä ja meille sanottiin, että se on varmaan Vakiopaineessa (baari). Ei ollut Vakiopaineessa vaan juna oli myöhässä, eikä kännyköitä vielä ollut. Känykkää ei ole myöskään Patersonin runoilevalla bussikuskilla.

Simopekka Virkkula kirjoittaa Aamulehden kolumnissa, että Marttojen kotivaralistaan pitäisi lisätä kirjahylly, onneksi sellainen löytyy kotoani tai oikeastaan useampikin. Silti kirjastoon pääseminen on ollut iso juttu vaikka varsinaiset hyllyt ovat vielä oranssien nauhojen eristämät.

Luin Facesta termin tsundoku ja ajattelin, että nyt olen lopulta täydellisesti pudonnut kehityksestä, sillä sana on minulle vieras. Edellä mainitusta kolumnista kävi ilmi että tsundoku on ihminen, jonka kotiin kertyy niin paljon kirjoja, ettei hän ehdi edes lukea niitä.

perjantai 15. toukokuuta 2020

Oliko villapuseroissa olkatoppaukset?

Ilmojen haltija ei osaa päättää onko nyt marraskuu vai toukokuu. Ilahduin kun havaitsin hänen peruuttaneen hetkeksi toukokuun. Ei tarvitse olla aktiivinen, vaan saa toteuttaa todellista sisintään, joka mielellään kääriytyy huopaan ja keskittyy olohuoneen katon tuijottamiseen. Jonain päivänä katosta alkaa putoilla irtokarkkeja, eikä silloin tarvitse kuin avata suunsa.

Kun taivaalta alkoi valua räntää, täyttyi some lumisten pihojen ja puistojen kuvista ja räntäsadevideoista.  Aah, Espoossakin sataa räntää ja Tesomalla.

Yritän kirjoittaa ajasta, jolloin olin nuori aikuinen, mutta en oikein muista, oliko villapuseroissa olkatoppaukset, mitä levyjä kuunneltiin, mitä ohjelmia katsottiin ja syötiinkö paprikaa. En siis kirjoita itsestäni, joten kenenkään ei tarvitse säikähtää. En ole erityisen nostalginen ihminen, vaan kuten olen täällä jo avautunut, olen nyt vähemmän ahdistunut kuin nuorena, enkä myöskään kaipaa olkatoppauksia, Elysee kuohuviiniä tai Ahti Lammen debyyttialbumia Elämän valttikortit.

Luin John Steibeckin varhaistuotantoon kuuluvan romaanin Taivaan laitumet, nappasin kirjan kirjaston vaihtohyllystä ja nyt se tuntui sopivalta luettavalta. Romaania on moitittu aikoinaan sentimentaaliseksi, mutta minusta se oli ihanan sentimentaalinen, tosin kirjailija ylsi myöhemmin korkeammalle ja sai jopa Nobelin palkinnon.  Taivaan laitumet julkaistiin 1932. Tuli mieleen, että Elizabeth Strout on saattanut lukea romaanin ja kehittää tyylistä oman vielä paremman versionsa.

torstai 14. toukokuuta 2020

Epäreilua

Koska käsiä tulee pestyä tiheästi, ne vaativat rasvausta. Olen käyttänyt kaksi tuubillista Virosta hankkimaani miellyttävän tuoksuista voidetta. Nyt ostin nuukuuksissani edullista Pirkka-tuotetta, joka haisee pahalta ja tekee käsistä kummallisen liukkaat.  Tartuin vielä hieman rasvaisin käsin romaaniin, jota olen lukemassa ja kirja liukui näpeistäni lattialle. Kun yritin nostaa sitä ylös se luiskahti uudestaan käsistäni kuin märkä saippuapala.

Aamun Hesarissa kirjoitetaan Caroline Criado Perezin kirjasta Näkymättömät naiset, jossa todistetaan, että maailma on suunniteltu miehiä varten. Tämän tietää jokainen teatteriesityksen väliajalla vessaan jonottanut nainen. Sekä miehille että naisille on suotu tasa-arvoinen vessapinta-ala vaikka naisia käy teatterissa huomattavasti enemmän, miesten vessoissa on pisuaarit, heillä ei ole kuukautisia, miesten ei tarvitse käydä vessassa yhtä usein kuin naisten ja pissaaminen on anatomisista syistä jouhevampaa. Ei ehdi viinilasilliselle monikaan naisrukka.

Kolmannen maailman naisilta saattavat puuttua kokonaan ne mukavuudet, joihin olemme tottuneet. He käyttävät kollektiivisesti 97 miljardia vuosituntia etsien turvallista paikkaa, jossa käydä tarpeillaan (kyseinen luku löytyy Hesarin jutusta). Pusikossa kyykkiessään he ovat alttiita seksuaaliselle väkivallalle.

Olen käynyt Etelä-Afrikassa ja vieraillut sikäläisessä townshipissä, jonne oli kärrätty bajamajoja, joihin meikäläiseen elintasoon tottunut ei astuisi, mutta nekin ovat edistystä. 

Autot on tehty miesten mitoilla. Äitini käytti aina tyynyä takapuolen alla ajaessaan. Yltääkseen polkimiin hänen oli pakko siirtää penkkiä eteenpäin, niin että nenä melkein osui tuulilasiin. Nykyään penkeissä on onneksi enemmän säätömahdollisuuksia.

Keittiössä tällainen pygmi käyttää porrasjakkaraa yltääkseen ylähyllyille. Keikalla joudun maksamaan saman verran kuin miehet vaikka näen vain heidän selkänsä. Elämä on epäreilua.

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Ylpeä äiti

Poikani osallistui ylioppilaskirjoituksiin, joiden tulokset julkaistiin eilen. Hänen nimeään ei löytynyt Ylen julkaisemasta kevään ylioppilaiden listasta, joten aloin panikoida.

Sulatin pakastimen, pesin jääkaapin, eliminoin vanhoiksi menneitä tuotteita, hinkkasin ja kiillotin ja lähdin kävelylle. Lopulta minun on pakko soittaa hänelle. P oli kieltänyt nimensä julkaisun ja on nyt sitten kuitenkin ylioppilas. Olen niin ylpeä hänestä, sillä tie ei ole ollut ihan helppo ja poikani kirjoittikin nettilukiosta. Kehuskelen aikuisen lapseni saavutuksella kuin hän olisi voittanut vähintään fysiikan Nobelin.

Ehkä reaktioni nimen puuttumiseen ei ollut järkevä, mutta sainpahan kuitenkin pestyä jääkaapin, sulatettua pakastimen ja vielä reipasta liikuntaa. Pakastimessa säilytän lähinnä villavaatteita ja nyt päätin, että jos niissä jotakin kuoriaisia olisi joskus elänyt ja ruokaillut, niin kyllä ne ovat jo melkoisella varmuudella kuolleet ja voin elokuussa pakastaa marjoja. Pelkään vihannespunkkeja, turkiskuoriaisia ja covid-19 virusta.

Aloitan mahdollisesti syyskuussa erään potilasjärjestön lehden kolumnistina. Se tuntuu mukavalta haasteelta ja saahan siitä vähän rahaakin.

maanantai 11. toukokuuta 2020

Epävarmuusleima

Räntää mättää, tiedän sillä pesin "työhuoneeni" ikkunan. Huoneessani on sänky (vieraita varten), kirjahylly, pöytä, porrastikkaat, likavaatekori, imuri, silityslauta ja -rauta, printteri, vihannespunkkeja vastaan taisteleva kiinanruusu ja Kertun vessa. Näen ikkunastani kerrostalon sisäpihalle. Tässä tilassa luodaan suurta kirjallisuutta. Tuo oli sitten ironiaa.

Vuoden loppuun mennessä julkaistaan vähintään 176 suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa uutta kaunokirjaa (nappasin luvun Kulttuuritoimituksen sivuilta). Se on hurja määrä, ilmankos kaikista ei kirjoiteta kritiikkejä. Saa nähdä saanko mahdollisuuden esiintyä kirjamessuilla ja pidetäänkö niitä. Kaikessa on nykyään epävarmuusleima. 

Vierastan somen äitienpäiväpäivityksiä vaikka kaipa ne pulppuavat rakkaudesta. Miltä kuulostaisi omani: soitin äidilleni ja molemmat poikani soittivat minulle. Montako sydäntä irtoaisi? Eikä järjestelyillä ollut mitään tekemistä koronan kanssa. Toimimme samoin jo viime vuonna.  Tarjoan tätä vertaistueksi niille, jotka eivät saa kukkia, kortteja, aamukahveja sänkyyn, lauluja, kuoharia, brunsseja ja lahjoja tai jotka eivät jaksa, halua tai voi tavata omaa äitiään äitienpäivänä. Kyllä mekin olemme ihan arvokkaita ihmisiä.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Taksilappu

Lapseni kävi elektiivisessa leikkauksessa, joka aiemmin peruuntui koronahässäkän vuoksi. Leikkaus meni hyvin, mutta sen verran jännitin, että leivoin sämpylöitä, imuroin ja kävin Tokmannilla.

Lapseni on jo aikuinen ja naimisissakin, joten hän ei todellakaan ole yksin. Kun kysyin, millä hän menee leikkaukseen, hän kertoi käyttävänsä bussia. Autoa heillä ei ole. Lapseni kutistui mielessäni pieneksi isoa koulureppuaan raahaavaksi ekaluokkalaiseksi, joka ei millään pärjäisi yksin vaan jäisi bussin oven väliin, auton alle tai savolaisen suden raatelemaksi.

Kotiin hän palaa taksilla. Kun aikoinaan työskentelin sairaalan vuodeosastolla, potilaat kysyivät lääkärin kierrolla aina ensimmäiseksi "Saako taksilapun?" Sen jälkeen kysymys toistettiin varmuuden vuoksi joka päivä.

Pienen paikkakunnan terveyskeskukseen tuotiin välillä rintakivuista kärsivää mummoa  syrjäkyliltä taksilla koko perhekunnan voimin. Kun mummo jäi odottamaan tutkimista (siinä vaiheessa rintakivut olivat yleensä jo hellittäneet) hajaantui muu perhe Alkoon, pankkiin ja K-kauppaan.


perjantai 8. toukokuuta 2020

Perhesuhteita

Ihastuin anonyymin kommenttiin, joka kuului: Astrid Lindgren kirjoitti jossain vanhassa tyttökirjassaan naisesta, joka hoiteli agressioitaan pitämällä työpöytänsä laatikossa luetteloa otsikolla "Ihmisiä, joita minun on muistettava käydä puremassa, mikäli saan vesikauhun".

Jörn Donner on mittavan taiteilija- ja mammuttiuransa lisäksi siittänyt lapsia, joita hän ei ole joutanut, eikä halunnut hoivata, kahden nuorimman kanssa hän on viettänyt aikaa, joka taas on herättänyt katkeruutta muissa jälkeläisissä. Donnerin poika Otto Gabrielsson on julkaissut kirjan siitä mitä on olla Jörn Donnerin hyljeksimä poika. Kirja on nimetty suomeksi Rikkaruoho -viimeinen kirje isälle. Gabrielsson taitaa olla jo toinen Donnerin poika, joka on kirjoittanut kirjan. Donner ei ole turhaan levittänyt geenejään maailmalle.

Rafael Donnerin ja Otto Gabrielssonin suhteet isäänsä ovat ymmärrettävästi hyvin erilaiset. Tavallisimmissakin perheissä suhteet vanhempiin poikkeavat, koska lapset syntyvät perheen eri kehitysvaiheisiin.

Olen elänyt vanhempieni kanssa samassa taloudessa vasta pari-kolmevuotiaasta. Ensimmäisenä vuotenani nuori äitini asui äitinsä kanssa, jonka jälkeen erosin hänestäkin ainakin vuodeksi, jonka jälkeen äidinäiti hävisi läheisyydestäni. Välimatkat olivat pitkiä, eikä autoa ollut. Nykyään sitä voisi verrata siihen, että toinen asuisi New Yorkissa ja toinen Tampereella.

En syytä vanhempiani, olosuhteet vaan olivat sellaiset. Kuitenkin mitä tiiviimmin ihmisten kanssa pyörii sitä tiukemmiksi siteet muodostuvat, joten jonkinlainen vaikutus näillä varhaisilla vuosilla minuun ja perhesuhteisiini on ollut. Nämä lapsuuden vaiheet selvisivät minulle melkein nelikymppisenä, sillä näistä ei puhuttu.

Luin irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelman Tästä on vaikea puhua (suomentanut Karoliina Timonen, Atena 2020), jossa kirjailija kirjoittaa nimenomaan asioista, joista ei puhuta edes suvun kesken saati julkisesti, kuten isänsä alkoholismista, päihteiden täyttämästä nuoruudestaan ja lapsettomuudestaan. Tekstejä voisi nimittää autofiktiivisiksi. Olen tottunut, että esseissä omat kokemukset yhdistetään kirjallisuuteen, mutta tässä niin ei tehdä, joten näinkin voi siis esseitä kirjoittaa. En muistanutkaan, miten vanhoillinen maa Irlanti on, avioero sallittiin vasta 1995 (laki hyväksyttiin hyvin niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä) ja aborttikielto kumottiin 2018.

Miksi julkaista tällaista? Eikö asioita voisi pitää omana tietonaan? Esseekokoelma on myös nuoren naisen selviytymistarina, jonka nuoruuden kuvauksen hilpeämpi sisko  fiktion puolella voisi olla Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö. Pine on kylläkin Morania vakavampi, teoreettisempi ja aikuisempi, eikä kovin hilpeä. Kirjailijan isäkin on kirjoittanut alkoholismistaan, joten kai tytär voi julkaista oman versioinsa, joka on erilainen, kaikesta huolimatta kunnioittava. Tästä kirjasta on varmasti hyötyä saman kokeneille lukijoille ja toisaalta vaikenemisen kulttuuri joutaisi jorpakkoon, joten ymmärrän miksi näin piti tehdä.




keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Muistilista

- Hauku hallitus.

- Kiroa THL.

- Osta vielä yksi kontti vessapaperia.

- Heitä käytetty maski ja kertakäyttöhanskat kadulle, kyllä ne joku sieltä noukkii.

- Viskaa räkäiset nenäliinat lenkkipolun varteen.

- Muista soittaa äidille skypepuhelu.

- Ompele äidille äitienpäivämaski.

- Leivo pataleipä. 

- Istuta orvokkeja.

- Käy raapimassa kirjaston ovea.



maanantai 4. toukokuuta 2020

Ruusuja äidille

Juuri kun kehuskelin huonekasveillani, löysin kiinanruususta vihannespunkkeja (jouduin konsultoimaan asiantuntijaa, joka piti diagnoosia melko varmana). Leikkasin, puhdistin, eristin ja soittelen kontakteille.

Leena Lumi (linkki) on kirjoittanut äitienpäivän lahjakirjoista. Romaanini Ei saa elvyttää mainitaan tässä yhteydessä (en kai minä tästä muuten kirjoittaisi). Romaanini nimi voi ehkä jonkun mielestä  antaa äidille vääränlaisen viestin. Jos olisin tämän tajunnut, kirjan nimeksi olisi kannattanut laittaa vaikkapa Ruusuja äidille.

Katsoin Areenasta lisää Ammatti kirjailija -ohjelmia. Jospa oppisin oikeaksi kirjailijaksi. Uusimmat jaksot olen katsonut jo aiemmin, nyt tutustuin Elina Karjalaiseen, Hannu Mäkelään, Eeva Joenpeltoon ja Veikko Huoviseen.  Tiedän kyllä, että kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla ja lukemalla tai ryhtymällä julkkikseksi, ei televisiota katselemalla.



sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Kasvukausi

Koronan aikaan luulisi ihmisten kaipaavan laatuviihdettä ja taidetta. Jostain syystä minäkin juutun näiden sijaan katsomaan Ig-tarinoita, joissa Sofi Oksanen laittaa ruokaa ja höpisee jotakin tai Rosa Liksom näyttää miten ristipistotöitä tehdään. Ehkä näillä korvataan se umpitylsä iäkäs sukulainen, jonka tapaamiselta on nyt vältytty.

Järjestimme kolmen naisen elokuvakerhotapaamisen (uhka)rohkeasti erään kerholaisen viehättävässä kodissa (tähän asti olemme tavanneet Teamsissa). Elokuvaksi yksi meistä oli valinnut chileläisen Nona. If They Soak Me, I'll Burn Them MUBI-palvelusta. Vain elokuvan valinnut jäsen oli nähnyt koko elokuvan, minä ehdin nähdä siitä puolet ja kolmas jäsenemme ei ollut katsonut elokuvaa lainkaan (se hävisi MUBI:sta eilen). Ei haitannut tahtia. Elokuva oli outo yhdistelmä faktaa ja fiktiota, kauniisti kuvattua elokuvaa ja harrastajamaista videopätkää.

Kävelin tapaamisestamme kotiin sateisen ja aution Tampereen keskustan halki ja epäilin muiden tamperelaisten hävinneen jonnekin maan alle, jossa ilmeisemmin oli hauskaa ja jonne minua ei oltu kutsuttu. Tai sitten ihmiset keräsivät voimia aamun luontopolkukävelyihin, sillä metsässä on aina kuhinaa.

Pelkään karkottavani ihmiset ympäriltäni (ne joita korona ei ole karkottanut), sillä olen jatkuvasti kiukkuinen. Toisaalta pelkään yksinäisiä ihmisiä (outo pelon kohde). En aio selittää tätä sen tarkemmin.

Luen A.J. Jacobsin viihdyttävää kirjaa Raamatullinen vuosi, jossa kirjoittaja pyrkii elämään raamatun ohjeiden mukaisesti. Ihmisistä ei saa juoruta tai puhua pahaa, joka osoittautuu hankalaksi, jopa mahdottomaksi. En viitsisi moista edes yrittää. Puhun pahaa vähintäänkin Donald Trumpista joka päivä.

Mies ompelee vaatteisiinsa tupsuja (sellaiseenkin raamattu kehottaa), ei käytä sekakuituja (New Yorkista löytyy mies, joka pystyy selvittämään mm. mikroskooppia apunaan käyttäen onko kankaassa yhdistelty esim. puuvillaa ja villaa) ja monta muuta juttua. Jos nainen istahtaa kuukautisten aikana tuolille, niin siitä tulee epäpuhdas, eikä siihen saa istua. Kirjan kirjoittajan vaimo istuu kiusallaan kodin jokaiseen tuoliin. Jacobsin on hankittava henkilökohtainen istuin, jota hän raahaa mukanaan. Mies pukeutuu valkoiseen ja kasvattaa pitkän parran (raamattu käskee!)

Ihailen viherkasvejani, jotka elävät raivokasta kasvukautta. Samaan aikaan minä latistun, kitisen, kärsin harmaahomeesta, laikkutaudista ja härmästä. 

lauantai 2. toukokuuta 2020

Kulkutauti

Ilahduin kuullessani, että Suomalaisen kirjakaupan mainoslehtisessä mainostettiin romaaniani Ei saa elvyttää. Tällaisia taputuksia tarvitaan näinä päivinä.

Hain munkkeja Pyynikin näkötornin kahvilasta, jonne kiemurteli alakuloinen harva jono jo puoli tuntia kahvilan avaamisen jälkeen. Kahvilatilaan otettiin vain yksi asiakas kerralllaan. Nykyään tuntuisi säädyttömältä jonottaa entiseen malliin ja istua pikkuruisessa kahvilapöydässä köhimässä.

Illalla osallistuin Zoom-ohjelman kautta vappubileisiin. Näin monta vierasta tyyppiä ja kotia. Poistuin melko pian, enkä enää sen jälkeen onnistunut avaamaan bilepaikan ovea.

Aamun ainoa toive on, että kirjastot avattaisiin mahdollisimman pian. Enempää en uskalla toivoa.

Luen lukupiirikirjaa Huvila meren rannalla (Axel Munthe) ja hämmästelen, sillä luulin sen kertovan Caprin saaresta, auringosta ja suolaisesta merituulesta.

Olen edennyt kirjan puoliväliin ja vähän ylikin, eikä saarelle ole juurikaan päästy vaan kirjan tarinoiden päähenkilö, Munthea muistuttava lääkäri on hoitanut kolerapotilaita Napolissa, ikävystyneitä hienostorouvia Pariisissa ja Roomassa ja tarponut Lapissa.

1800-luvun lopun muotisairaus oli kirjan mukaan colitis, joten muotisairaudet eivät ole mikään uusi ilmiö. Kirjan kolerakuvaukset ovat sen verran puistattavia, että otan mielummin tämän nykyisen kulkutaudin.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Kesäksi bikinikuntoon

Näinä päivinä ilahtuisin sellaisista normaaleista lehtiotsikoista kuten "Kesäksi bikinikuntoon" tai "Mies puukotti naapuriaan Tesomalla".

Päätimme ystävän kanssa tavata Pyynikin näkötornilla, sillä saimme tietää, että sieltä saa ostaa kahvia ja munkkeja. Olimme taatusti yhtä innoissamme kuin jos 70-luvun Bukarestiin olisi saatu Niken lenkkareita.  Kahvila ei ollut toiminnassa ja terassikin suljettu ja kalusteet lukittu vaijereilla, joten menimme ulos kertakäyttömukiemme kanssa ja istahdimme penkille. Samalla tuuli yltyi ja alkoi sataa lunta. Siinä sitten kökötimme toinen penkin toisessa ja toinen toisessa laidassa, kommunikoimme huutamalla ja palelimme.

Olen viime päivinä kirjoittanut seuraavaa käsikirjoitustani, joka on vasta ihan alkutekijöissään (siinä vaiheessa, etten tiedä tuleeko siitä edes mitään). Motivaatio on kateissa, sillä edellinen kirjani on jotenkin lähes täysin sivuutettu. Kässärin avaaminen tuntuu vaivalloiselta, mutta kun sen tekee niin aina se kulkee turvavälin verran johonkin suuntaan, jota en ole edes sen kummemmin valinnut.

Elämässäänkin voi yrittää tehdä valintoja, mutta eivät ne välttämättä johda siihen suuntaan kun olet suunnitellut, vaan saatat päättyä selvittelemään kuvitteellisten nuorten ihmisten ihmissuhdesotkuja.

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Kävely on meditaatiota

Sattuneesta syystä on tullut käveltyä paljon. Kävely on meditaatiota, Sir Elwoodin hiljaisia värejä (tiedän, että monet inhoavat bändiä), ristipistotöitä, Kaurismäkeä, risoton hämmentämistä tai juuresten pilkkomista. Juoksu on rockia, räppiä, imurointia, Bond-elokuvia, kakkutaikinan vatkaamista ja kiire junaan.

Eilen sillan ali kävellessäni huomasin, että siellä ylhäällä kulkevat kätevät huoltokäytävät graffitimaalareita varten, ettei niiden tarvitse roikkua toisella kädellä sillankaiteessa ja toisella suihkuttaa spraymaalia. Tämä on graffitimaalareiden kannalta työturvallisuusjuttu. Ilmankos sillan tukirakenteet ovat kuvien peitossa. Silta on ruma, joten graffitit eivät minua haittaa. 

Joku kolisee porraskäytävässä. En viitsi katsoa, ettei vaan tarvitse sekaantua mihinkään. 

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Henkinen ruotsalaisuus

Vaikka viikonpäivillä ei ole nykyään niin paljon väliä, niin on kuitenkin. Tänään tuntuu maanantailta. Sunnuntaina kuljetaan verkkareissa, mutta maanantaina puetaan päälle jotain ryhdikkäämpää, mutta kuitenkin naisellista.  Ryhdistäydytään henkisesti ja fyysisesti, hartiat taakse ja vatsa sisään, haetaan tarpeellisen ihmisen ilme kasvoille. Laitetaan ripsiväriä ja piirretään kulmakarvat.

Kuuntelin Areenasta THL:n johtajan Mika Salmisen haastattelun ja ymmärsin taas, ettei tästä tilanteesta ole helppoa ulospääsyä. Olen löysännyt henkilökohtaisia rajoituksiani siten, etten enää pidätä hengitystä kun joku kävelee vastaan. Pyrin henkiseen ruotsalaisuuteen, sillä heitähän tämä epidemia ei huolestuta. Ruotsalaiset ovat Hannu Hanhia ja me olemme Aku Ankkoja, joten eivätköhän he lopulta onnistu tässäkin paremmin vaikka nyt ei näyttäisikään siltä.

Mietin vanhusten tilannetta. Jos sinulla itselläsi olisi jäljellä vaikkapa korkeintaan pari kohtuullista elinvuotta (näyttää siltä, että koronakriisi saattaa kestää jopa niin kauan), haluaisitko eristäytyä tärkeistä ihmisistä tuoksi ajaksi. Vaikka kommunikoidaan minkälaisilla vimpaimilla ja ruudulla vilahtaa ystävän, lapsen, rakastetun, vanhemman tai lapsenlapsen naama, niin ei se fyysistä kohtaamista korvaa. Ihminen, jota et oikeasti tapaa etääntyy väistämättä ainakin jossain määrin.

Elämä on täynnä riskejä ja vaikkapa rakastuminen on niin suuri riski, ettei sitä noin järkevästi ajatellen kannattaisi kenenkään ottaa.

P.S. Noudattakaa kuitenkin viranomaisten ohjeita!

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Työmoraali

En pidä siitä, että lääkäreitä haukutaan vaan loukkaannun arvostelusta. Itse saan tietenkin olla kriittinen. Saan moittia sukulaisianikin vaikka muilla ei ole siihen lupaa.

Kirjoitin Faceen, että lääkäreillä on korkea työmoraali ja niin onkin, jopa liian korkea. Töihin tullaan sairaana, sillä muuten homma kaatuu muiden niskaan.

Muistan vuosien takaa erinomaisen terveyskeskuslääkärin, jonka flunssapoissaolot herättivät närkästystä. Tämä mies toimi poikkeuksellisesti ja jäi kotiin yskää ja nuhaa potemaan. Hoitajat epäilivät moisen käytöksen ja infektioherkkyyden liittyvän siihen, että lääkäri söi heidän mielestään liikaa pullaa.

Eräs erikoislääkäri (olin hänen osastollaan apulaislääkärinä) hävisi kesken työpäivän hakemaan puutavaraa rakennusyömaalleen, eikä häntä tavoitettu, sillä kännyköitä ei vielä ollut.

Entäs se muinainen takapäivystäjä, joka oli melkein aina humalassa kun hänelle soitti (hän takapäivysti kesäisin melko jatkuvasti). Kerran tämä mieslääkäri oli sammunut orapihlaja-aitaan. Sama tyyppi sanoi lääkärin kierrolla "Ai tippuri, minullakin on ollut se monta kertaa".  Mainittakoon vielä, että tippurimies oli empaattinen ja hyvä lääkäri ja työpaikalla korkeintaan krapulassa. Pidin hänestä. Miehen ura päättyi ennenaikaisesti vaikeaan sairauteen, joka ei liittynyt mitenkään alkoholin käyttöön. RIP, kuten nykyään on tapana lyhentää.

Kollegakunnasta on onneksi tullut niin haaleaa ja tunnollista, ettei näitä juttuja enää kuule.

Yleensä herään aamuun toiveikkaana, mutta nyt tunnen alakuloa. Vappujuhlatkin ovat muuttuneet virtuaalisiksi, tosin sinne on kutsuttu ennätysmäärä vieraita. Tekniikka rajoittaa osallistujien määrän sataan, eivät seinät. Tavallisesti juhlat on järjestetty kaksiossa, jonka keittiöön suurin osa vieraista on ahtautunut teekkarisimaa, munkkeja ja kuohuviiniä nauttimaan.

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Ei enää nuori lääkäri

Sain vihdoin lopetettua Nuori Lääkäri -lehden tilauksen. Lehti kunnostautui ainakin jossain vaiheessa mauttomilla vitseillä, en ole vuosiin lukenut aviisia vaan kantanut  suoraan lehtikeräykseen.

Lääkäreille tulee paljon postia, kaksi suomenkielistä ammattilehteä (Lääkärilehti ja Duodecim), lisäksi erilaisia tautiryhmäkohtaisian lehtiä kuten Diabetes -lehti. Lääkefirmoilla on julkaisutoimintaa, joka pukeutuu tiedon jakamisen valeasuun, mutta jonka perimmäinen tarkoitus on kaupallinen.

Minulle tulee yksi kansainvälinen tieteellinen julkaisu, jota en saa luetuksi.

Tilasimme aikoinaan BMJ -lehteä (arvostettu yleislehti British Medical Journal), joita emme lapsiarjessa ehtineet edes ottaa pois muovipusseista, joissa ne lähetettiin. Lehdet toimivat erinomaisina istuinalusina sateen kastelemilla puutarhakalusteilla.

Lääkealaan liittyvää mainospostia tuli joskus postiluukun täydeltä, kielsin mainokset jo vuosia sitten.

Duodecim -seuran jäsenet saavat jäsenyyden kylkiäisenä Hyvä terveys -lehden, joka on kosmetiikka-, ruoka-, jumppa- ja ihmissuhdevinkkejä jakava julkaisu. Lehden kolumnistina toimii suosikkini Petri Tamminen.

Minulle riittäisivät digilehdet, mutta en ole ottanut selvää voisiko vaikkapa Lääkärilehdestä saada pelkän digiversion, lehti tuottaa paljon turhaa paperijätettä, sillä se ilmestyy tiuhaan ja kaiken lisäksi perjantaisin, jolloin useimmilla koittaa kaivattu vapaa. Jos päivystysvuoro ei iske kohdalle.

Minuahan nämä päivystykset eivät enää koske, mutta olen huomannut olevani edelleen lääkäri vaikka en sitä työtä teekään. Lääkäriys on juuttunut minuun kuin punaviinitahra valkoiseen paitapuserooni jos tällainen kulunut vertaus sallitaan. Tahra vaalenee, mutta pois sitä ei saa.

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Pieni kitarakauppa

Kyynelehdin katsottuani Areenasta dokumentin Carmine Street Guitars. Dokkari kertoo soitinrakentajasta, joka sorvailee kitaroita New Yorkin puretuista rakennuksista saamastaan puusta ja myy niitä sympaattisessa kaupassaan. Miehellä on opissa 25-vuotias taitava nuori nainen. Miehen äiti pyyhkii pölyjä ja laskee jotain laskukoneellaan. Muusikot poikkeavat kauppaan testaamaan ja juttelemaan kitaroista, jotka ovat kaunista käsityötä. Mihinkään ei ole kiire. Viereistä taloa kaupataan kuudella miljoonalla dollarilla.

Kävin ystävän kanssa oluella. Olut ostetiin normaaliin tapaan baaritiskiltä. Tarjoilija sanoi, ettei voi ikävä kyllä avata pulloa, mutta ravintolan ulkopuolella roikkuu narussa pullonavaaja tuota tarkoitusta varten. Saimme baarista lainaksi kokoontaitettavat tuolit, jotka kannoimme Hämeenpuistoon. Ravintolassa sanottiin kaiken olevan täysin laillista, silti oluessa saattoi havaita pikantin kielletyn hedelmän maun. Kylmä olutpullo kädessä tuli pian vilu, joten emme viipyneet pitkään. Jollain absurdilla tavalla tästä ravintoloiden, kirjastojen, museoiden ja kahviloiden sulkemisesta on tullut uusi normaali.

Sain sähköpostia naiselta, jonka tytär oli vastaanottanut minulle lähetetyn postikortin. Aiemmin tyttären postiluukusta oli jo tipahtanut joulukorttini ja hän oli saanut puhelun, jossa oli kysytty mistä kirjaani saa ostaa (linkki). Heidi Mäkisiä on niin paljon, että työpaikallanikin oli toinen Heidi Mäkinen, jonka junaliput kerran peruin. Välillä hän vastasi puhelimeen "Heidi Mäkinen" ja kun ilmeni, että hoitajan sijaan tarvittiinkin lääkäriä, toi minulle luurin ja minäkin esittäydyin "Heidi Mäkinen". Meistä se oli aina yhtä hauskaa.

torstai 23. huhtikuuta 2020

Etäkoti

Koska ravintoloista saa myydä rajoitusten vuoksi vain take away - annoksia ja juomia, oli eräs lähiyrittäjä keksinyt lainata asiakkaille tuolit ja pöydät, jotka he voivat sitten asettaa ulkotiloihin, siis mihin lystäävät, kunhan ei ravintolan sisälle.

Ravintolan asiakkaat olivat eilen muodostaneet Hämeenpuistoon tee se itse -terassin ja 17 asiakasta (laskin ihan itse) istui lainatuoleilla nauttimassa juomista, seurasta, auringon paisteesta ja muutama ruoastakin. Näytti kivalta, ei tosin ihan kiellon hengen mukaiselta.

Olen lukenut Jyrki Lehtolan kolumnikokoelmaa Tesla metsässä ja miettinyt minkälainen persoona tuon ironiakerroksen alla piilee (todennäköisesti kiltti isoisä).  Lehtola ei iske stilettiään niihin heikoimpiin vaan muun muassa kaltaisiini valkoisiin, itseään suvaitsevina pitäviin, tekopyhiin kulttuurikaapuihin. Kyytiä saavat myös Tampere (olen lukenut jutun jo aiemmin Imagesta), Espoo ja Puu-Vallilan asukkaat. En ole vielä lähelläkään kirjan loppua, joten odotan innolla keiden kaikkien persauksia mies vielä läimii. Ei voi kuin ihailla! (Kannattaa kuitenkin nauttia pieninä annoksina, ettei tule vatsavaivoja.)

Jospa tekisi taas kotijumpan ja pukisi päälleen ne virttyneet kotihousut. Kaikki koti- ja etäalkuinen alkaa jo maistua eltaantuneelta. 



keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Päivän kohokohdat

Ensin luonto koettelee meitä koronaviruksella ja nyt se vielä testaa, miten kaunis kevätilma vaikuttaa epidemiatilanteeseen. Eteläpuisto oli alkuillasta täynnä ryhmäytynyttä liiallisen valon herättämää pikaista pariutumista toivovaa nuorta väkeä.

Päivän kohokohdat noin henkilökohtaisesti olivat lautaselle kasvojen muotoon järjestellyt ruokatarvikkeet, asetelman kuvaaminen ja jakaminen somessa, kauppareissu ja kadulla takaani kuulunut limainen yskäisy ja räkäisy.

Luin Tommi Melenderin esseekokoelman Poika joka luki Paavo Haavikkoa. Esseet olivat helposti lähestyttäviä ja viihdyttäviä. Kirjailija saattaa parahtaa itkuun jos näkee tämän (muistan lukeneeni jostain, ettei Melender lue edes kirjojensa kritiikkejä saati tätä). Olen kuullut, ettei Melender itse lue lainkaan viihtyäkseen. Tosin hän tunnustaa kuluttavansa aikaansa Ilkka Remeksen trillereihin hammaslääkärille pääsyä odotellessaan. Sitä ei lasketa, sillä Remeksen tuotanto ei ole Melenderille kirjallisuutta.

Kirjassa käsitellään Melenderin lyhyttä vaihetta vapaakirkkolaisena, nuoruuden poliittiista kapinaa (hän käytti kepulaisten vanhempiensa kiusaksi hetkellisesti Lenin-pinssiä), miehuutta ja tietysti puhutaan kirjallisuudesta. Pitkässä Paavo Haavikko -esseessä Melender kertoo kokeneensa nuoruuden ylemmyyttä ymmärtäessään Haavikon lyriikkaa.

Kokeilen lukuaikapalvelun ilmaisjaksoa, josta tuo Melenderin uutuus löytyi. Lukuaikapalvelu on jonkinlainen kirjallisuuden harrastajan karkkikauppa, josta saa minkä vaan uutuuskirjan heti. Valikoima on rajoittunut lähinnä vanhemman kirjallisuuden osalta.

Olen lukenut kirjat puhelimen näytöltä, joku lukemiseen tarkoitettu laite olisi parempi. Äänikirjoista en erityisemmin välitä, mutta minun puolestani niitä saavat muut kuunnella, eikä minulla ole erityistä tarvetta kenenkään mieltymyksiä vähätellä. 



tiistai 21. huhtikuuta 2020

Rakastakaa minua

Hävettää kirjoittaa tästä. Romaaniani (Ei saa elvyttää) ei ole arvioitu yhdessäkään sanomalehdessä. Huudan kritiikin perään kuin uhmaikäinen. Heittäydyn rähmälleni sanomalehtihyllyn eteen. En saa huomiota siltä, jota kiihkeästi rakastan. Olen kateellinen niille, jotka ovat keränneet sanomalehtikehuja vatsat täyteen.

Olisinko tyytyväinen, jos kirjani olisi teilattu tyylikkäin, pirullisin sanakääntein? Tuskin.

Olen oppinut tuntemaan kirjailijoita, joita harva lukija tietää, sillä heidän kirjoistaan ei kirjoiteta. Heillä saattaa olla laaja ja monipuolinen tuotanto ja pieni uskollinen lukijakunta.

Nekin kirjailijat, jotka saavat huomiota, voivat mielestään kerätä vääränlaista huomiota tai kokevat, että heidän hengentuotteensa on ymmärretty väärin. Olen lukenut Jörn Donnerin olleen katkera, sillä hän koki saaneensa liian vähän arvostusta kirjailijana. Mies joka on sentään voittanut Finlandia-palkinnon (Tommi Melender nimittää Donnerin palkintokirjaa Isä ja poika kädenlämpöiseksi romaaniksi).

Kritiikkejä kirjoitetaan palkituttujen kirjailijoiden hengentuotteista (Finlandia-palkinto on melko varma tapa saada arvio seuraavista romaaneista) ja noin yleisesti ottaen kirjoitetaan hyvistä kirjoista, joka on ymmärrettävää. Kukapa haluaa paskaromaaneja lukea, tuskin kriitikkokaan, joka on joutunut kaikenlaista soopaa henkensä pitimeksi kahlaamaan.

Itsestään kirjoittaminen on aina hyvä juttu, autofiktio on muotia. Omasta seksielämästään kirjoittaminen on vielä parempi asia, varsinkin, jos rakkauselämään liittyy jotain epäsovinnaista.

Toimittajien kirjoittamat, kansien väliin painetut tekstit ovat erityisasemassa, niistä kirjoitetaan aina. Esikoiskirjat huomioidaan (hyvä!).

Jos nainen kirjoittaa humoristisesti, niin teos julistetaan chick litiksi, eikä se ansaitse kritiikkiä (tulihan se sieltä). Näitä kirjoja kuitenkin luetaan (jos ne löydetään). On kirjallisuuden genrejä, jotka saavat vähän huomiota kuten runous tai vaikka fantasiakirjat.

Luin Olli Jalosen romaanin Taivaanpallo (suomalaiset pitävät historiallisista romaaneista ja tämä oli erinomainen). 1600-luvulle sijoittuva romaani ei vanhene siinä määrin kuin nykyaikaan sijoittuva, joka olisi nyt jo vanha (romaani julkaistiin 2018).

Alkuvuodesta julkaistu kaunokirja on koko vuoden uutuuskirja vaikka syksyn kirjat painavat jo päälle. Ne ovat pahimmassa tapauksessa vanhoja (edellisvuoden kirjoja) jo parin kuukauden kuluttua. Tämän lohdutuksen sanan kuulin kokeneelta kirjailijalta.

Mietin onko hylätyksi tulemisen kokemuksen taustalla epäily omasta arvosta, sillä eihän romaanin huomioiminen tai sen huomiotta jättäminen muuta tekstiä miksikään. Jos uskoisi itseensä, ei tarvitsisi mokomaa edes miettiä, röyhistäisi vaan typerästi rintaansa ja kirjoittaisi lisää samaa soopaa.



P.S. Kiitos blogisteille, jotka ovat kirjoittaneet kirjastani. 

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Helmi ja Kalevi

Monet ystäväni ovat ahkeria kotitalousihmisiä. Leipovat leivät ja pullat, kutovat matot, pesevät seinät, lattialistat ja katot, pyyhkivät valokatkaisijat. Eräs vanha ystäväni piti viime viikkojen kivoimpana tapahtumana risusavottaa tuttavan tontilla.

Joka elokuu poimimme naisporukalla mustikoita vanhempieni mökillä vaikka en oikeastaan välitä marjojen noukkimisesta. Marjojen poimiminen on hinta, joka ystävien seurasta on maksettava. Todennäköisesti marjareissu ei tänä vuonna toteudukaan.

Teen kyllä mitä tarvitaan, nautin kauneudesta ja siisteydestä, ostan tulppaaneja maljakkoon, mutta antaisin mielelläni jonkun muun tehdä kotityöt (ruokaa laitan mielelläni). Lueskelisin ja kirjoittelisin senkin ajan.  Kun M selosti tyttärelleen mitä tarkoitetaan Martalla ja Marialla, hän käytti minua Maria -esimerkkinä. Olen luultavammin pelkästään laiska, enkä lainkaan henkistynyt. Kun koulussa kerrottiin Martasta ja Mariasta, pidin tarinaa Martan kannalta epäreiluna. Maria istui miehen jalkojen juuressa kuuntelemassa ja Martta teki kaikki työt, eikä kiitosta kuulunut.

Teen jonkun verran käsitöitä, sillä pieni puuhailu on meditatiivista.  Rauhoittavaa. Kaapit ovat pullollaan kesken jääneitä villapaitoja.

Kävin ystävän pihalla kahvilla. Olemme molemmat terveitä, silti tuntui vähän epävarmalta. Ihmiset, joilla on voimakas perusturvallisuuden tunne lapsuudesta, luottavat siihen, että kaikki menee hyvin. Päätin jo lapsena, etten koskaan tule sanomaan, että lapsuusvuodet ovat jotenkin huolettomia (joillekin kai ovat). Epäilen niitä, jotka väittävät lapsuuden olevan heidän elämänsä onnellisinta aikaa, sillä kaikki muuttuu sitä kevyemmäksi mitä vanhemmaksi tulee. Ainakin toistaiseksi näin on käynyt vaikka kyllä minunkin lapsuudessani syötiin lettuja, uitiin ja aurinko paistoi.

Ystävien lähettämät postikortit ovat tuottaneet viime aikoina paljon iloa. R on kuulemma kirjottanut minulle viisitoista postikorttia (kaikki kirpparilta ostettuja). Korttien alle on kirjoitettu välillä Helmi ja toisinaan taas Kalevi. 



lauantai 18. huhtikuuta 2020

Miten näyttää hyvältä Teamsissa

Näinä vaikeina aikoina on tapana luetella positiivisia asioita. Olla elämänmyönteinen ja lämmin rajatussa tilassa.

Elokuvakerho on ehdottomasti positiivinen asia. Kokoonnuimme eilen (Teamsissa tietenkin) pohtimaan Louis Mallen elokuvaa Rakas sydän, joka oli hämmentävä kokemus.

Elokuva on vuodelta 1971 ja kertoo 14-vuotiaan pojan seksuaalisesta heräämisestä ja epäterveen oloisesta äitisuhteesta. Rakas sydän sijoittuu 1950-luvulle, jolloin Ranska kävi sotaa siirtomaassaan Indokiinassa. Pojan isä on gynekologi, joka pitää vastaanottoa perheen hulppeassa talossa, äiti on miestään huomattavasti nuorempi. Äiti tapailee rakastajaansa ja isälläkin on varmasti joku sivusuhde, mahdollisesti vastaanottoapulainen. Kulissit ovat tukevasti vinossa. Perheeseen kuuluu kaksi vanhempaa poikaa, jotka ovat patologisia riiviöitä ja kiusaavat italialaista taloudenhoitajaa urakalla. Pappi hipelöi pojan reittä, veljet vievät bordelliin ja poika päätyy äitinsä sänkyyn. Kaikki tämä esitetään kovin kevyesti. Tätä elokuvaa ei voitaisi enää tehdä.

Yksi meistä kolmesta kerholaisesta piti pinaattimuhennoksen heittelyä elokuvan vastenmielisimpänä kohtauksena.

Louis Mallen elokuvassa Virvatuli soitettiin Erik Satien pianomusiikkia, tämän elokuvan taustalla soi jazz, muun muassa Charlie Parkerin musiikki.

Aamun sanomalehdessä neuvottiin, miten näyttää hyvältä Teamsissa ja muissa vastaavissa palveluissa. Luonnonvalo on valttia ja läppäri pitäisi nostaa korokkeelle, ettei se kuvaa sinua alaviistosta. Naamaan kannattaa piirtää kulmakarvat. On järkevää pukeutua. 

Puhelimessa puhuessani käytän nykyään kaiutinta, sillä puhelut ovat pitkiä. Käytän ajan hyödyksi, tyhjennän astianpesukonetta, pyyhin tiskipöytää, ripustan pyykkiä, teen kanavatyötä, venyttelen, viilailen kynsiä, rapsutan kissaa.

Parempia aikoja toivottaen, Heidi.

torstai 16. huhtikuuta 2020

Hiiohoi

Tänään on jännittävä päivä: Leena Lumi kirjoitti romaanistani Ei saa elvyttää kivan tekstin blogiinsa (linkki). Kaunis kiitos siitä.  Olen jakanut sen kaikkialle.

Kirjaa saa ostaa täältä (linkki) ja se löytyy myös lukuaikapalveluista. Pyydän anteeksi  blogin kaupallista sisältöä, mutta vakuutan, etten saa tietää vaikka ette sitä ostaisikaan.

Löysin myös Pocastin, jossa kerrotaan Milja Sarkolan esikoisromaanista ja tästä meikäläisen kirjasta (linkki).

Kävin henkeni ja terveyteni kaupalla (en kuulu riskiryhmiin, mutta silti, nykyään vaara voi piillä siinä kiltin näköisessä mummussa, eikä virustartuntaa alkuun näe edes päällepäin kuten muut välteltävät jutut esim. juopot tai puheliaat ihmiset tai sekä että) kahdessa divarissa, jälkimmäisestä löysin lukupiirikirjan (olisihan sen voinut tilata netistä, mutta tuolloin olisi tarvinnut jännittää ainoastaan tuoko posti kirjan perille).

Ruokakaupan kassahenkilö aivasti hihaansa.

Elämäntilannettani kuvaa parhaiten se, että osaan olohuoneen kasvien lehdet, tunnen lehtiruodit, aistin kun kasveilla on jano tai ne tarvitsevat lannoitetta. Minusta on kehkeytymässä huonekasvikuiskaaja. Toisaalta nimenomaan tylsyyttä arvostaa sitten, kun jotain tapahtuu.

Eeva Kilpi on kirjoittanut "Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää." Ilmankos hän on niin suosittu.

Toivoisin, että voisimme jollakin tavalla taas käyttää kirjastoja, ihan varmasti sen voisi tehdä ilman kohtuuttomia riskejä. Nettivaraukset ja noutolaatikot? Ovathan kaupatkin auki, kyllä kirjoja tarvitaan enemmän kuin Ikean Ektorp -sohvia (henk. kohtainen mielipide). 

Luen aamuisin runoja, ensin kuitenkin sanomalehdet, joku tolkku. Lainaan tähän pätkän Anja Erämajan proosarunoa (Anja Erämaja, Laulajan paperit, WSOY 2005):

Hiiohoi, heitän vasemmalla kädellä konvehtin suuhuni, oikea roikkuu laidan yli. Lattialla velloo vaatteita, seilaa kenkiä, kyniä, jatkojohto. Suomalainen siivoaa 54 päivää vuodessa. Tunsin naisen, joka silitti sanomalehtensä. Minun ei tarvitse, olen suuripiirteinen basillien suhteen. Makaan sängyllä ja investoin itseeni. 


keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Minkä minä sille voin

Eristyneisyys aiheuttaa ärtyneisyyttä. Suoranaista raivoa, joka häiritsee keskittymistäni. 

THL:n pääjohtaja antoi yksityisen kasvomaskisuosituksensa, jonka kaikki tiedotusvälineet ovat nielleet kyseenalaistamatta. Kangasmaski suojelee kanssakulkijoita suurimmilta pärskeiltä, mutta tuskin viruksilta. Käyttäjälle se voi olla väärin käytettynä jopa haitallinen. Maski pitäisi jokaisella pukemiskerralla vaihtaa puhtaaseen ja kangasmaskit kuuluisi pestä 90 asteessa. Kostunutta maskia ei saisi käyttää. Suojain se ei ole, eikä vapauta muista varotoimista, joten pese käsiäsi ja muista turvaväli, äläkä hengitä niskaani kaupan kassajonossa.

Voisin pukeutua vaikka haalariin, maskiin ja visiiriin jos pääsisin kirjastoon. Jos kangasmaskin käyttö on niin hyödyllistä (infektiolääkärituttuni ihmetteli Tervahaudan ulostuloa) niin miksei sitä voitaisi määrätä pakolliseksi flunssa-aikana, sillä sehän olisi kansantaloudellisesti järkevää (jos toimisi).

Eilen vastaani käveli mies, jonka nenän alla roikkui likainen kertakäyttömaski.

Kirjoittelen yksin kotona vailla kontakteja, pitääkö minun nyt alkaa liikkua kodin ulkopuolella kangasrätti naamallani, etten profiloidu piittaamattomaksi paskiaiseksi.

Voihan olla, että vuoden päästä on jo rokote. Nyt voitaisiin avata ravintoloita, kahviloita ja elokuvateattereita niille, jotka ovat taudin todistetusti sairastaneet. Me muut kuolaisimme lasin takana. Toistaiseksi koronavirusinfektion sairastanteita taitaa olla niin vähän, ettei se kannattaisi.

Anteeksi. 

Kirjojen myynti on romahtanut kirjakaupoissa 40 prosenttia ja tuskin nettimyynti tätä laskua korvaa.

Yksityinen suositus:  Ostakaa kirjoja. Hankkikaa Ei saa elvyttää vaikka kustantamon nettikaupasta (linkki) jos ette kirjakaupasta. Jos ette osta niin lukekaa sähkökirjapalveluista (äänikirjakin on tulossa). Jos ette lue niin sitten ette, minkä minä sille voin, sillä tämä on vain suositus.



tiistai 14. huhtikuuta 2020

Keskustelua kiinanruusun kanssa

Aamujumppa: Kurkottelua, rutistuksia, kyykistelyä, kangistelua, lankutuksia, huokauksia, soutamista, huopaamista, kallistelua ja kummastelua. Vaaka ja pysty. Kuminauha, makuuhuoneen matto, eteisen vaatekaapin ovi ja kolmen kilon painot.

Kesto: Tasan 17 minuuttia, en tiedä miksi.

Suihkuun: Saippua luiskahtaa kylppärin lattialle, löydän sen kuitenkin (saippua on ekologisempi kuin suihkuvaahto, luulen), tahmaava muotovaahto (en viitsi heittää roskikseen, säästän), miesten deodorantti (ostin vahingossa, ei haise kovin pahalta, säästän), vartaloöljy (en säästä), käsivoide ja päivävoide. Lättähiukset.

Päälle: Silitetty valkea paitapusero (miksi?), trikoohousut ja pirteä villatakki.

Ruokavalio: Mitä sattuu löytymään.

Seura: Keskustelua kiinanruusun kanssa.  Hyvä tyyppi. 

Päivän tavoitteet: Vie roskat. Kirjoita menestysromaani.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Heräsin kahdelta

Heräsin kahdelta, siis keskellä yötä, eikä minua nukuttanut. Mitä siihen aikaan voi tehdä?
Hain puhelimen ja kuuntelin Harry Salmenniemen novellikoostetta Täydellinen salaatti, jota minulle keskellä yötä nousi lukemaan Antti Holma vaikka välimme ovatkin jo hieman väljähtäneet, enkä enää rakasta häntä kuten joskus ennen. Arvostan Antti Holmaa tästä hyvästä. Nukahdin Antti Holman ääneen ja näin unta Antti Holmasta. Herättyäni en enää muistanut mitä unessa tapahtui, olin ikävä kyllä unohtanut  myös Harry Salmenniemen novellit.

Inhoan näitä päiviä, jolloin ei tule sanomalehteä vaikka luenkin Aamulehden ja Hesarin digiversioita. Haluan näköislehden. Tämän päivän tarjonta oli nopeasti plarattu. Hesari tarjoaa ilmaiseksi pari Sport-lehden numeroa, joten nyt tiedän miten reidet ja pakarat saadaan timmiin kuntoon ja paljonko hiilihydraatteja pitää syödä että kehittyy.

Teen ruoaksi ahvenfileitä uunissa ja olen ottanut ne sulamaan. Paistoin pannukakkua. Söin pannukakkua. Olen vähentänyt kirjani googlettamista ja lisännyt tuulettamista.

Avasin sälekaihtimet, päästän valon sisään ja menen itse ulos.


sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Kirjoitan silti

Huhtikuiset lumihiutaleet laskeutuvat maahan ryhdittömästi parveillen, ilman riittävää turvaväliä. Ne kasautuvat valkoiseksi kerrokseksi katuun. Jos olisin runollisempi voisin nimittää sitä hunnuksi tai lumivaipaksi, mutta kun en ole. Ulkoilu houkuttelee, sillä nyt tilaa on eikä kukaan ohita niin, että hihat pyyhkäisevät toisiaan.

Kävelyyn saa kulumaan aikaa, jota on nyt liikaa. Aikoinaan puhuttiin voivuorista, minulle on kertynyt aikavuori. Voisin myydä aikaani vaikka Sanna Marinille, Donald Trumpille en sentään myy. Siinä kulkee raja.

Aamut kuluvat mukavasti samaten päivät, iltaisin on vaikeampaa. Kuuntelen Harry Salmenniemen äänikirjaa Fantastinen salaatti (lukijana Antti Holma) ja huomaan, etten enää rakasta Anttia. Olen surullinen rakkauteni hiipumisesta.

Perjantaina kokoonnuimme elokuvakerhoon, alkuvaikeuksien jälkeen pääsimme kaikki Teamsiin. Seuraava tapaaminen on jo viikon kuluttua. Kaikkien kalentereissa oli hyvin tilaa. Aiomme katsoa Louis Mallen elokuvan Näkemiin lapset vuodelta 1987.

Luin eilen kässäriä, jota juuri kirjoitan ja yllätyin juonenkäänteestä, jonka olin sentään itse keksinyt tai osittain erään ihmisen elämästä kopioinut, siirtänyt toisiin olosuhteisiin, toiseen kaupunkiin ja toisten henkilöiden elämään.

Kirjoittaminen on hankalaa, sillä ymmärrän kaiken olevan vasta alussa, en tiedä tuleeko tästä mitään, julkaiseeko kukaan ja lukevatko tätä muut kuin sukulaiset, jos nyt sitten hekään. 

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Mitä kuuluu Tuukka-Omar?


Niina Hakalahti (kuvitus Jukka Lemmetty)
Mitä kuuluu Tuukka-Omar?
Myllylahti 2020

Moni kirja jää vähälle huomiolle, joten sain ajatuksen kirjoittaa runokokoelmasta (Reetta Huttusen Valkoisessa takissa olen lähinnä mies) ja nyt ajattelin raapustaa jotain Niina Hakalahden viidennestä Tuukka-Omar kirjasta Mitä kuuluu Tuukka-Omar?

Sain myös haastatella kirjailijaa, joten jos ette jaksa tätä lukea niin kannattaa kuitenkin tarkastaa Niina Hakalahden vastaukset tuolta tekstin lopusta.

Lääketieteellisissä julkaisuissa pitää ilmoittaa sidonnaisuudet ja teen sen nytkin. Niina Hakalahti on opettanut minua ansiokkaasti kolmen vuoden ajan Viita-akatemiassa. Kunnostauduin noina vuosina kahvin keittämisessä. Olen istunut kirjailijan kanssa pari kertaa Metso-kirjaston kahvilassa, mutta maksoimme molemmat kahvimme ja pullamme ihan itse.

Mitä kuuluu Tuukka-Omar? kertoo Tuukka-Omarista ja hänen parhaasta ystävästään Paavosta. Toisinaan leikkeihin osallistuu myös naapurin Pulmu-Päivyt ja uutena kirjasarjaan pääsee Julius, joka asuu kauempana uudella vähän kolkolla asuinalueella. Lasten perheet ja kodit tulevat tutuiksi. Vaikka kyseessä on kirjasarjan viides osa niin se on itsenäinen teos, jonka voi lukea vaikka ei Tuukka-Omaria ennestään tuntisi.

Shakkikerhon uusi jäsen Julius kutsuu Tuukka-Omarin ja Paavon kotiinsa pikkujouluihin ja Juliuksen koti SPA-osastoineen ja tarjoomuksineen herättää vaatimattomampiin oloihin tottuneissa kaveruksissa hämmennystä.  Kirjassa käsitellään myös kateutta ja kiusaamista, mutta se tehdään huumorilla ja lämmöllä kaikkia osapuolia kohtaan. Asiat kääntyvät parhain päin. Realismia rikkoo Tuukka-Omarin syyrialaistaustaisen isän, baban, taito lentää matolla. 

Tällaisen lapsuuden olisin minäkin halunnut!

Pitää vielä mainita Jukka Lemmetyn mainio kuvitus. Kuvittajasta enemmän alla.

Esitin Niina Hakalahdelle muutaman kysymyksen hygieenisesti sähköpostin välityksellä.

Tämä on viides Tuukka-Omar kirja (jos laskin oikein). Tuleeko vielä lisää?
Kirjojen ilmestymisen kanssa on vähän sama kuin perheenlisäyksen kanssa. Voi suunnitella, toimia ja toivoa, mutta lopulta kaikki ei kuitenkaan ole itsestä kiinni. Tällä hetkellä on kuitenkin sellainen kutina, että lisää tulee.
Olet kirjoittanut runoja, aikuisten romaaneja, kirjoitusoppaan ja lastenkirjoja, miten nämä eri työt eroavat toisistaan?
Tietyssä mielessä kaikki kirjoittaminen on samaa, mutta sitten ei kuitenkaan. Romaani vaatii paljon määrätietoista istumista, itse käytän ensimmäistä versiota kirjoittaessa usein esim. päivittäistä sanatavoitetta. Koska romaani on niin suuri massaltaan, käsikirjoitusta on käsiteltävä aika jämäkästi. Tämä on suurin ero verrattuna sivumäärältään vähäisempiin kirjoihin. Lastenkirjan ja aikuisten romaanin kirjoittamien on muuten samanlaista, kummissakin käytän tilkitsemis- ja lihotustekniikkaa, eli kun saan rungon valmiiksi, alan lisäillä väleihin tavaraa.
                      Runojen kirjoittaminen on ”impressionistisempaa”, mutta loppupeleissä samaa vääntöä, versiointia ja uudelleenkirjoitusta kuin muukin teksti.
                      Kaikessa kirjoittamisessa havainnot ja assosiaatiot ovat tärkeitä työvälineitä.
Petri Tamminen on sanonut (luin tämän muuten aamun lehdestä), että kaikki hyvät aikuisten romaanit kertovat yksinäisyydestä ja lastenkirjat ystävyydestä. Pitääkö paikkansa?
Ihan hyvä slogan, mutta ei aukoton, eikä sellaiseksi varmaan ole tarkoitettukaan. Voi olla toisinkin päin: Hosseinin Leijapoika tai vaikkapa Taija Tuomisen Kuningaskobra ovat romaaneja, joissa ystävyys on tärkeässä osassa. Ja toisaalta vaikkapa Herra Huu-sarja kietoutuu hyvin paljon yksinäisyyden tematiikan ympärille.  
Kustantamosi on vaihtunut kesken sarjan, miten se on vaikuttanut? Voisin tietty myös kysyä miksi se on vaihtunut, mutta ei tarvitse vastata.
Olen julkaissut nyt pian parikymmentä teosta ja tehnyt yhteistyötä viiden eri kustantamon kanssa. (Useammankin, jos lasketaan mukaan myös oppimateriaali- ja tietopuoliset julkaisut.)
                      Tammi ei tosiaan halunnut jatkaa Tuukka-Omar-sarjaa, mikä oli ensin itselleni lamaannuttava pettymys. Sarjan neljä osaa olivat saaneet paljon positiivista huomiota. Niinpä kustantajan päätös olla julkaisematta viidettä osaa oli ensin kova pala. Pitkän linjan kirjallisuustoimijana ymmärrän kuitenkin, että kustannusmaailma on turbulenssissa, ja että kustantajankaan rooli ei ole helppo. Tammi esimerkiksi on karsinut varmaan liki puolet lastenkirjanimikkeistään. (Ei tilastofakta, mutu-tuntuma!)
                      Meni aikaa, että en halunnut tehdä asialle mitään. Sitten kuitenkin jossain kohtaa nousin sohvalta (vertauskuva), tein vähän tukimusta siitä, mitkä kustantajat ovat jatkaneet toisen kustantajan aloittamia sarjoja. Onnellisten vaiheiden kautta Myllylahti innostui Tuukka-Omarista ja allekirjoitin kustannussopimuksen heidän kanssaan.
En muistele Tammea pahalla, päinvastoin esim. kustannustoimittaja Sanna Uimosta muistan edelleen lämmöllä.
Tykkäsin kirjan kuvituksesta. Onko kuvittaja sama kuin aikaisemmissa osissa? Miten yhteistyö kuvittajan kanssa käytännössä tapahtui?
Olen hyvin onnellinen, että Jukka Lemmetty on kuvittanut kaikki Tuukka-Omarit. Kun kustantaja vaihtui, oli niin hienoa, että Jukka otti iloisena toimeksiannon uudeltakin kustantajalta vastaan.
                      Jukka on huippuammattilainen, tunnetaan muun muassa Urpo ja Turpo-kirjojen kuvittajana. Kun ensimmäinen Tuukka-Omar-kirja oli tekeillä, sain itse vaikuttaa kuvittajan valintaan. Jukan huumori ja Quentin Blaken tyyliä muistuttava jälki oli heti todella mieluista. En tiedä, olisiko Tuukka-Omar-sarja edes voinut jatkua ilman Jukan kuvitusta.
                      Yhteistyö menee niin, että Jukka saa (vielä keskeneräisen) käsikirjoituksen luettavakseen. Hän tekee kuvat sitten siihen. Joskus saatan kuvat nähtyäni pyytää jotakin pientä muutosta, mutta hyvin, hyvin harvoin. Sitä paitsi usein on helpompi muuttaa tekstiä vastaamaan kuvaa.
Pidin kirjasta vaikka olen yli-ikäinen. Minkä ikäisille kirja on kirjoitettu?
Lastenkirjat ovat mielestäni kaikkien kirjallisuutta. Pyrin kirjoittamaan niin, että kirjoissa olisi tasoja, ja niistä jokin taso myös aikuisille. Varmaankin Tuukka-Omarien pääasiallinen kohderyhmä ovat alakoululaiset.
Itse olen aina nauttinut lastenkirjoista. Kun oli se aika, että luin omille lapsilleni, usein liikutuin, nauroin tai jäin pohtimaan asioita. Olen siis kirjailijana tosi tyytyväinen, jos saan palautetta, että myös aikuislukija on löytänyt kirjasta jotakin itselleen.
Kirjassa tulevat esille arvot kuten kulutuskriittisyys ja suvaitsevaisuus. Ajatteletko tietoisesti, että haluat edistää tiettyjä arvoja?
Ei se ole sellaista tietoista ”opetussuunnitelmaa”. Mutta toki kaikissa kirjoissa – niin lapsille kuin aikuisille kirjoitetuissa – haluaa välittää ajatuksia, arvoja tai pohdittavaa. Kuittenkin kavahdan tendenssimäisyyttä, suorastaan vihaan sitä, joten tarina edellä mennään. Hyvä tarina herättää ajatuksia ja kysymyksiä, ja niiden kautta lukija kenties tavoittaa kirjan teemoja.
Onko kirjan hahmoille jotain esikuvia?
Kun aloitin sarjaa, ryöstöviljelin omaa perhettäni sikäli, että varastin hauskoja lauseita lapsiltani ja heidän kavereiltaan. Myös Tuukka-Omarin ja Paavon ”ystävyyden malli” on kopioitu oman nuoremman poikani ystävyyssuhteesta. Tuukka-Omarin isä on Syyriasta, kuten mieheni ja lasteni isä. Tämän Suomi-Syyria -asetelman otin siis omasta perheestäni. Mutta siihen se sitten jääkin. Eli esimerkiksi mieheni ei osaa lentää matolla, kuten Tuukka-Omarin baba. (Toinen poikamme uskoi kyllä pienenä, että isällä on tällainen taito, siitä sain idean isän lentotaitoon.)
Voitko mainita omia lastenkirjasuosikkejasi?
Roald Dahlin Iso kiltti jätti, Marjatta Kurenniemen Anneli ja Onneli-kirjat, Hannu Mäkelän Herra Huut… voi niitä riittää!
Kiitos vastauksista ja sympaattisesta kirjasta Niina Hakalahti!

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Nainen keskustelee limoviikunan kanssa

Googletan romaaniani noin kymmenen minuutin välein (yöllä en googleta vaikka heräänkin pari kertaa yössä, jolloin ajattelen pakonomaisesti googlettamista). Elän kuin vaikeasti nikotiiniriippuvainen.

Yksikään aviisi ei kirjoita romaanistani. En saisi valittaa koska korona, koska köyhyys, koska konkurssit, koska yksinäisyys, koska syrjäytyneet, koska pakolaisleirit, koska ilmastonmuutos, koska vanhukset ja koska riskiryhmät.

Nyt tehdään toiveikkaita videoita, joissa sadat muusikot soittavat ja laulavat kotonaan samaa mieltä nostattavaa rallatusta. Tietokoneen näytölle kootaan palapeli, johon yritetään mahduttaa mahdollisimman monta naamaa. Itkuhan niistä ensimmäisistä videoista tuli, nyt tunnehyöky alkaa laimentua.

Parsin patakintaan peukalon. Eletään siis todella poikkeuksellisia aikoja. Seuraavaksi varmaan valmistan ruisleipäjuuren, keitän saippuaa ja kirnuan voita. Ensin vuolen taikinatiinun ja kirnun.

Poikkeustila 2020 projektissa (linkki) valokuvaajat dokumentoivat korona-arkeaan, suosikkikuvani on Heidi Holman "Nainen keskustelee limoviikunan kanssa".

Nostan sälekaihtimet ja annan kasveille valoa.

torstai 9. huhtikuuta 2020

Suuria pieniä asioita

En muista olenko tätä kertonut, mutta luulin pitkään, että kanat kakkivat Biolan- rakeita, jotka sitten kerätään muovipusseihin ja myydään puutarhakaupoissa ja huoltoasemilla hyvään hintaan. Näin ihan kevennyksenä kerron.

Huomasin äsken kirjoittaneeni Instaan siniste vaikka tarkoitin somistetta. Tämä nauratti minua, joka kertoo siitä, että naurun aiheet ovat vähissä.

Sain eilen kaksi postikorttia ja iloitsin niistä kovin! Välillä miettii, onko edes olemassa, mutta kyllä minun täytyy olla, sillä sain postia.  Tämä on sen luokan todiste, että asia varmentui.

Toinen kortti oli J:ltä, joka on postcrossing-harrastaja. Postcrossaajat lähettävät kortteja toisille harrastajille ympäri maailmaa (linkki). Saamani kortti ei liittynyt tähän harrastukseen. Toinen kortti oli R:ltä Kangasalta. Kuvassa näkyy Runnin terveyskylpylä ja kortin alle oli kirjoitettu Kalevi. En ole koskaan käynyt Runnilla vaikka olen syntynyt Kiuruvedellä.

Kiuruvesi on viimein päässyt Hesariin, sillä sieltä on löydetty niin huomattava määrä koronaviruspositiivisia ylä-savolaisia henkilöitä (väkilukuun suhteutettuna eniten Suomessa, asukkaita Kiuruvedellä on 8000). Epidemia on iskenyt kovakouraisesti vanhusten hoitolaitokseen.

Erikoiset asiantuntijat ovat kirjoittaneet "Ei saa elvyttää" - romaanista blogissaan (linkki)  ja siteeraan tähän taas kieroon tyyliini päivityksen parhaat palat: "Lukukokemus oli hyvin kiinni tässä ajassa ja siten virkistävä ja uudenlainen, vaikka aihe sinällään on tietysti ahdistava. Tämä on taas yksi niistä kirjoista, jonka voisi lukea uudelleenkin." ja "Tarina etenee jouhevasti ja kerronta on selkeää. Tykkäsin tyylistä. En olisi malttanut lopettaa lukemista ollenkaan."

Varoitan edellä mainitun blogipävityksen inhorealistisista hammasproteesikuvista.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Kuluneita ajatuksia

Hiukseni makaavat apaattisina pitkin päälakeani, kuljen lökäpöksyissä ja ajattelen kuluneita ajatuksia.

Kerttu on hieman virkistynyt. Kun avaan kylpyhuoneen oven, se ryntää nuolemaan kosmetiikkatuotteiden matkapakkauksia, joita säilytän pyörällisessä metallikorissa.

En viitsi enää seurata koronauutisia kovin tarkasti, Kerttua ne eivät kiinnosta lainkaan, sillä se luki Hesarista, että vaikka virusta voidaan todeta kissoillakin, se ei aiheuta heille oireita. Kerttu luulee olevansa kuolematon.

Olen nostanut olohuoneen sälekaihtimet ja toivon, että huonekasvini huomaisivat kevään tulleen ja ryhtyisivät kukoistamaan.

Kokeilin ohjelmaa, jolla voi selvitellä kasvien nimiä ja sain tietää, että isolehtinen kasvi, jonka ostin Tokmannilta ja jonka lehtiruodit ovat punaiset, on nimeltään Codiaecum Variegatum (suomeksi ihmepensas). Lehtien väri vaihtelee valo-olosuhteiden mukaan, joten saa nähdä miten nyt käy.

Yritin selvittää toisenkin huonekasvin nimeä. Appi väitti sitä kurkuksi, joka se ei tosiaankaan ole. Mihinkään ei voi luottaa.

Allekirjoitin tänään sopimuksen äänikirjasta, joka tulee parhaassa tapauksessa jo kesäksi.

Muutama ihminen on lähettänyt viestin, että on pitänyt kirjastani. Tuntuu tosi kivalta. En pistäisi pahakseni vaikka tykkäämiset jaettaisiin laajemminkin. Kriittiset ajatukset saa pitää itsellään.

Kirjani on edelleen saatavilla eri sähkökirjapalveluista kuten Bookbeatista tai Suomalainen plus -palvelusta tai jos joku haluaa ihan oikean kovakantisen kirjan, sen saa helpoiten tilattua netistä esimerkiksi Kariston verkkokaupasta (linkki).

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Tarpeellista tavaraa

Siivosin kaapin, jonka ovea en ole uskaltanut turvallisuussyistä pariin vuoteen avata. Olin tunkenut kaapin pullolleen tavaroita, jotka pyrkivät nyt agressiivisesti ulos. Luutulla, singolla ja rohkealla mielellä aseistautuneena avasin kaapinoven ja taltutin sen levottoman asujaimiston.

Tätä kaappien siivousta tuntuu olevan liikkeellä jopa enemmän kuin koronavirusta.

Kaappini on peräisin 30-luvulta ja sen ovessa on vanhanaikainen salpa, jossa on painonappula. Epäilen kahvan olevan bakeliittia, joka kuului ensimmäisiin muoveihin. Kaapin ovi on nykymitoituksella liian pieni sisätilaan verrattuna, joka tekee kaapista hankalan käyttää. Kaapissa on tanko henkareita varten, joten se on ollut vaatekaappi. Korkeus on niin vähäinen, ettei henkareissa voisi säilyttää mekkoja tai pitkiä takkeja. Komeroon on joskus mahtunut monen asukkaan vaatevarasto.

Löysin kaapista mm. kukkamultaa ja -ruukkuja, lamppuja, muovikassillisen vanhoja suksivoiteita, maljakon, kastelukannun, kynttilöitä, tyynyn, maaleja, maaliteloja, neljä rullaa maalarinteippiä, lahjapaperia ja -kasseja ja taulukoukkuja.

Keräsin kaapin vatsasta kassillisen hehkulamppuja, joita Puutarhakadulla toiminut Supermyynti myi loppuun saakka. Lamppujen pahvikoteloissa lukee "Aamulla aurinko illalla AIRAM". Hehkulamput ovat kauniita, joten hamstrasin niitä silloin kun Supermyynti vielä toimi.

Stephen King on kuulemma kirjoittanut kirjan, jonka nimi on Tarpeellista tavaraa ja siinä esiintyy kauppa, jolla on tuo sama nimi. Tarpeellista tavaraa, siinäpä hyvä nimi kaupalle!

Vaikka maailman tilaa ei voi hallita niin kaappejaan näköjään voi.

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Tunnustus

Tunnustan heti aamusta nolon jutun. Uskon, etten ole ainoa.

Otin ilmaisen 45 päivän jakson eräästä sähkökirjapalvelusta ja luin kännykän näytöltä lukupiirikirjamme (Elizabeth Strout, Kaikki on mahdollista, joka on ihana kirja). Teoksen luettuani hain palvelusta oman romaanini, plarasin sivut oikealla etusormellani alle viidessä minuutissa ja myönsin itselleni neljä tähteä.

Puolustuksekseni täytyy sanoa, että annoin Elizabeth Stroutille viisi.

Elizabeth Strout sai uransa alussa useita hylsyjä ja menestys tuli varsin myöhään (kirjailija on tällä hetkellä 64-vuotias). Strout katsoo henkilöitään suurella myötätunnolla, joka ei ole korkeakirjallisuudelle ihan tyypillistä. Nyyhkytin lukiessani romaania Kaikki on mahdollista, luin uudestaan kirjan Nimeni on Lucy Barton (itkin taas) ja aloitin juuri Olive Kitteridgen, jonka kirjailija kirjoitti ennen edellä mainittuja teoksia ja josta on tehty samanniminen hieno televisiosarja.

Järjestimme lukupiiritapaamisen Teamsissa (pidimme siis Skaippi komfferenssin), jonka alku oli yhtä hulinaa, sillä eräs jäsenemme ei ensin päässyt virtuaaliseen seuraamme. Tällä kertaa kaikki pitivät kirjasta, eikä kukaan sanonut "Tämä on paska!". Yksimielisyydellä on taipumusta laimentaa kokemusta.  Ylistimme yhdessä Stroutia kuin Kim Jong-unia konsanaan.



sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Hyvää huomenta punahilkka

Kun heräsin lapsena pahalla tuulella, sanottiin, että olin noussut sängystä väärällä jalalla. Mietin ihan konkreettisesti, olisiko pitänyt valita toinen nousujalka.

Ihmiset luettelevat iltaisin positiivisia asioita ja hyvä niin. Listaan näin aamusta päivän huonot ja miten niistä selviän.

1. Heti noustuani kävelen keittiöön hakemaan puhelimeni, josta olen eronnut yön ajaksi ja palaan takaisin sänkyyn. Katson Facen ja mitä ärsytääviä haasteita sieltä taas kerran löytyy. - Lisään haasteen, jossa pyydetään mainitsemaan ärsyttävin Facebook-haaste.

2. Googlaan kirjani ja huomaan, ettei yksikään lehti ole kirjoittanut arviota romaanistani.  Aamulehti teki laajan henkilöhaastattelun ennen kirjan julkaisua, siitä kiitos. Kaipaan kritiikkejä! Tuttu kirjailija sai jo toisen sanomalehtikritiikin ihan juuri ilmestyneestä romaanistaan. Onnittelen häntä (olen kateellinen). - Yritän ajatella kuten romaanini päähenkilö Auri, teen seuraavasta romaanista paremman. Sittenpä näette paskakriitikot!

3. Jääkaappini on tyhjä ja minun on mentävä kauppaan. - Menen kauppaan.

4. Asun yksin, joten eristäytyminen on melko kokonaisvaltaista. Tampereella asuva poikani on käynyt viikottain (ei tietenkään saisi, sillä sosiaalisia kontakteja pitäsi rajoittaa). Hänen puolisonsa on ulkomailla opiskelijavaihdossa, joten hänkin saattaa jossain määrin tarvita seuraani. Ilman tätä emme olisi ehkä koskaan puhuneet näin paljon toisillemme. Luin lehdestä, että Suomessa on 1.2 miljoonaa yksin asuvaa ihmistä, joten tavallaan en ole yksin. - Käyn läpi ne ihmiset, joiden kanssa en ainakaan haluaisi elää. Rauhoitun ja keitän kahvit.

5. Tänään olisi pidetty lukupiiri, jossa olisi ollut tarjolla herkkuja sekä äänekästä ja fiksua seuraa. - Pääsen lukupiiriin Teamsin kautta. Teen itselleni jotain hyvää syötävää.  Juon lasillisen viiniä.

6. Epidemialle ei näy loppua. Kukaan ei tiedä miten tässä käy. - Teen parhaani. Tönin katseellani sivumpaan niitä, jotka eivät pidä riittävää turvaväliä. Uskon, että asiat ratkeavat. Luotan asiantuntijoihin ja päättäjiin, sillä en voi muutakaan.

Hengitän vaivattomasti. Olen elossa. Olen tasahaalea. Syön mustikoita, jugurttia ja palan leipää. Juon kahvia. Luen päivän sairastuneet ja kuolleet.

Otsikko viittaa Immi Hellénin lastenrunoon, jossa kukko ja pahaa unta nähnyt ja huonolla tuulella herännyt kana keskustelevat.

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Toiveikkuuden taikapöly

Näinä aikoina ehtii seurata itseään tarkemmin, mikä ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia. Saattaisi olla hyödyllisempää tarkkailla vaikka tukkasotkia tai töyhtöhyyppiä.

Olen havainnut itsessäni pelottavia piirteitä: olen ryhtynyt leipomaan ja suihkuttelemaan viherkasveja. Leivoin banaanileipää ja unohdin sokerin, jota käskettiin ohjeessa laittaa taikinaan kaksi desilitraa. Suihkuttelen viherkasvit kolme kertaa päivässä.

Hain vaihtelun vuoksi noutoruoan Gastropub Tuulensuusta, jonka pöydissä istui vielä muutama piintynyt oluen juoja. Hanaolutta olisi myyty loppuunmyyntihintaan ja valikoima oli laaja. En ostanut.

Luin suru-uutisen, että paria vuotta ylemmällä kurssilla opiskellut mies on kuollut koronavirusinfektioon. Kyseinen henkilö oli pidetty ja sosiaalinen tapaus ja sysäsi hetkessä taudin vähän lähemmäksi. Tieto kuolemasta vähän itketti vaikka en häntä tuntenutkaan. Viime aikoina itkukynnys on laskenut epätarkoituksenmukaisen matalaksi ja sen ylittämiseksi tarvittiin eilen vain Elizabeth Stroutin romaani Kaikki on mahdollista, Matti Ijäksen elokuva Katsastus (älkää kysykö miksi) ja Rööperiin Pepe Wilbergin esittämänä (tämäkin hieman hämmentää minua).

Leipomisen ja anopinkielen suihkuttelemisen lisäksi ihmiset näköjään lukevat blogiani, sillä täällä pistäydyttiin eilen yli tuhat kertaa.

Nyt pitäisi huiskutella kaikkialle virusten sijaan toiveikkuuden taikapölyä.


------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mainos: Heli Kortepohjan lähikirjastosta jakaa somessa kirjavinkin romaanistani Ei saa elvyttää ja kirjoittaa "Kirja on yhtäaikaa kepeä ja älykäs. Esiin nostetaan niin luokkaerot kuin vanhan ihmisen itsemääräämisoikeus."

Seuraavaksi varmaan siteeraan jonkun sukulaisen lausuntoja. Miksi en sitä tekisi? Isäni sanoi, että kirjassa oli osuvia sanontoja (tämä sanottiin savon murteella, jota en osaa jäljitellä).

Jos kirjan haluaa ihan omakseen niin sen saa helposti tilattua vaikka Kariston verkkokaupasta (linkki).

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Viiveteoria

Luen lukupiirikirjaa sunnuntain "kokoontumista" varten. Tämänkertainen kirjamme on Elizabeth Stroutin romaani Kaikki on mahdollista. Kirjassa vaimoaan pettävä Charlie (josta muuten pidin heti) pohtii ilmiötä, jota hän nimittää viiveteoriaksi. Jos lyöt sormeesi vasaralla, tunnet alkuun helpotusta, eihän tämä lopulta sattunutkaan, mutta kipu tuleekin viiveellä.

Kun miehesi, joka välillä tympii kovastikin, ilmoittaa rakastuneensa toiseen niin saatat olla hetken ajan helpottunut, mutta tiedät, että kyllä se tuska tulee ja tekee mieli mennä valmiiksi peiton alle potemaan tai hypätä jääkylmään veteen.

Luen romaania jo toista kertaa, tihrustan tekstiä kännykän näytöltä ja silti se tuntuu nerokkaalta. Lämpö, jolla kirjailija kuvaa pikkukaupungin asukkaita kaikkine vikoineen miellyttää minua.

Tulin surulliseksi siitä, etten itse tule kykenemään mihinkään vastaavaan.

Viiveteoria päti tässä koronahässäkässäkin, ensimmäisinä päivinä nautin siitä, että saan maata rauhassa sohvalla, eikä kukaan (varsinkaan minä itse) vaadi minulta mitään. Käännän vain kylkeäni ja kirjan sivuja, käyn kävelemässä ja seuraan kevään tuloa. Vajaan viikon kuluttua kaikki alkoi ärsyttää, kävelytiet, kirjat, Padilta katsotut elokuvat, omat ajatukset, kotijumpat, yksinäiset kahvihetket, puhelut ja painauma sohvassa, jonka olin aiheuttanut. Kirjoittaminenkaan ei sujunut. Nyt minusta on tullut ylitunteellinen ja siinä välissä kärsin tilanteeseen sopimattomasta huumorista (siis omastani), jota en edes pitänyt vain omana tietonani vaan levittelin ympäriinsä, kuin sillä voisi myrkyttää kaikki virukset. 

Katsoin MUBI-nimisestä palvelusta Louis Mallen elokuvan Virvatuli vuodelta 1963. Elokuvassa alkoholista irti pyristelevä, masennusta poteva mies asustaa jonkinlaisessa viehättävässä hoitolaitoksessa. Ruokapöydässä keskustellaan Aristoteleen ajatuksista. Heti alkuun käy ilmi, että miehellä on ase. Mies pääsee hoidosta ja tapaa tyylikkäitä ystäviään, ratkeaa ryyppäämään, palaa parantolaan ja ampuu itsensä. Kaikki tämä on niin taiteellista, mustavalkoista, hidassoutuista ja henkevää, ettei ahdista lainkaan. Taustalla soi Erik Satien pianomusiikki. Minuuttitolkulla kuvataan miehen istumista ravintolan terassilla, muita asiakkaita ja ohikulkevia ihmisiä. Hieno elokuva kerrassaan. Ranskalaiset osaavat tai osasivat, en ole aikoihin katsonut hyvää ranskalaista elokuvaa.

torstai 2. huhtikuuta 2020

Elokuvakerho

Mietimme eilen ystävän kanssa (puhelimessa tietenkin) miten näitä rajoituksia ryhdytään purkamaan ja visioimme ratkaisua, jonka mukaan ihmisten turvaväli lyhentyisi heinäkuussa puoleen metriin ja syyskuussa edettäisiin portaittain jopa kättelyyn.

Voi toisaalta olla, että kättely katoaa kokonaan tai todennäköisemmin toisen käteen tarttumista pidetään jatkossa moukkamaisena tai vähintäänkin vanhanaikaisena. Lupaavasti alkanut ystävien ja sukulaisten halailu loppuu. Onhan se ollut suomalaisille vierasta muutenkin, ainakin selvin päin.

Pienehkölle ihmiselle on ihan uusi kokemus, etteivät ihmiset kävele päälle tai töni, vaan saa edetä virtaviivaisesti minne haluaa ja luottaa siihen, että kanssakulkijat väistävät kaukaa.

Monet digitaaliset palvelut tarjoavat ilmaisjaksoja. Otin sähkökirjapalvelun ja elokuvapalvelun ja merkitsin kalenteriin ilmaisjaksojen päättymispäivät, että muistan ne sitten joskus lopettaa.

Elokuvapalvelu tarjoa kolmen kuukauden verran taide-elokuvia eri vuosikymmeniltä ja päätimme parin kaverin kanssa perustaa elokuvakerhon, katsoa elokuvat kotonamme ja keskustella myöhemmin niistä jonkun virtuaalisysteemin kautta. Nyt on vaikea edes kuvitella paluuta elokuvateatteriin ja normaaleihin ihmiskontakteihin.

Ensimmäiseksi elokuvaksi ystävä valitsi Louis Mallen Virvatulen vuodelta 1963. Elokuva käsittelee päähenkilön alkoholismia ja masennusta. Kapinalliset ystävätkin ovat raukkamaisesti keskiluokkaistuneet ja heistä on tullut tyytyväisiä.

Mainiota elokuvakerhoaineistoa.


-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mainos: Blogeissa romaanistani "Ei saa elvyttää" on kirjoitettu jonkun verran. Marika kirjoittaa näin: "Jo nyt uskallan veikata, että (Ei saa elvyttää) nousee yhdeksi vuoden parhaista lukukokemuksista" (linkki)
Minusta alkaa kehittyä ihan kelpo amatöörimainostaja, sillä valitsen lauseet huolella, tarjoamani informaatio muistuttaa diktatuurien tiedonvälitystä. Älkää hermostuko, sillä mainosmateriaali on nyt erotettu katkoviivalla. Kirjaani saa eri tahoilta, lisään tähän Kariston kirjakaupan linkin, josta sen voi ainakin vaivattomasti tilata (linkki).