lauantai 19. syyskuuta 2020

Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita


Jussi Seppänen on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on Jussi Seppänen (WSOY, 2020), sillä tekeväthän bänditkin levyjä, jotka he ristivät omalla nimellään. Jussi Seppänen kertoo Jussi Seppäsestä ja joku sanoi sitä parodiaksi autofiktiosta. Se on hauska kirja, nauroin ääneen kolme ja puoli kertaa.

Kirjasta löytyy pieniä melko irrallisia katkelmia kirjailijan elämästä ja tapahtumat käynnistyvät Sodankylän elokuvajuhlilta, jossa kirjailija ei malta nukkua (kuka malttaisi). 

Romaanissa Jussi Seppänen allekirjoittaa vuokrasopimuksen. Hänen tekee mieli katsoa totista Vuokraturvan työntekijää silmiin ja sanoa "Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita". 

Seppänen ei aina jaksa kirjoittaa, ja silloin hänestä tuntuu siltä, kuin läksyt olisivat jääneet tekemättä, häiritsee jonkun verran. Samaistuin Seppäseen, tosin itkin tekemättömiä läksyjäni sunnuntai-iltaisin ja tietenkin puursin ne, sillä olin kiltti tyttö. 

Tästä tykkäsin: huono muisti on kirjailijalle etu, kun muistat väärin, kaikki luulevat sitä mielikuvitukseksi. 

Lääkärinä mietin, mikä sairaus Jussi Seppästä vaivaa ja minulla on asiasta omat arvaukseni, joita en viitsi niitä tässä julkaista. 

Loppua kohti kirja hieman läsähti, mutta niinhän ne aina.

Huitaisin tämän tekstin ennen sienireissulle lähtöä, bussi lähtee pian. Opettelen pikkuhiljaa tekemään kaiken rustiikkisesti, rosot ovat kivoja, niitä on jo naamassanikin. Värjäsin eilen hiukseni ihan itse ja heräsin punapäänä. Punatukkaiset ovat rentoja ja luovia tyyppejä. 

Mottoni on tähän asti kuulunut: Häpeällä siitä selviää, mutta Jussi Seppäsen ansiosta minulla on nyt uusi motto "Elämä on hauska leikki, jossa vaihdetaan vaatteita". 

torstai 17. syyskuuta 2020

Voi Simoa

Simo Korhonen pyysi minua FB-ystäväkseen. Simo on syntynyt Espoossa, mutta asuu nykyään Tukholmassa. Profiilikuvassa hänellä on vaaleansininen paita ja turvallinen habitus. Yhdessä kuvassa hän istuu pihalla rento pellavapaita yllään ja lukee ruotsinkielistä sanomalehteä, toisessa hän on pukeutunut ruskeaan pukuun ja kaulassa roikkuu puvun väriin mätsäävä solmio. 

Tältä  mieheltä ostaisin käytetyn auton, lähtisin oopperajuhlille, syömään Michelin-tähtiravintolaan  tai viikonlopuksi Nizzaan. Sydäntäni en antaisi.

Tein joutessani käänteisen kuvahaun, josta kävi ilmi, että lehteä lukeva mies on Tuve Skånberg eikä Simo Korhonen. Tuve on ruotsalainen kristillisdemokraattisen puolueen poliitikko, filosofian maisteri ja teologian tohtori. Hän on ollut Ruotsin valtiopäivien jäsen vuodesta 2010. Tuve on 64-vuotias. Hänellä on 4475 kaveria ja hän on kreationisti, jonka mielestä homoseksuaalisuus on merkki kulttuurin rappiosta. 

Simolla ovat kuvat menneet sekaisin. 


keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Arvonta suoritettu


Päädyin olemaan höveli ja arvoin kaksi romaania. Olisin oikeastaan halunnut lähettää kirjat kaikille arvontaan osallistuneille. 

Suoritin virallisen arvonnan Randomizer-ohjelmalla ja voittajat ovat....

Ketjukolaaja ja Marjatta (Kotkansiipi.omasivu.fi).

Onnea voittajille! 

Laittakaa yhteystietonne blogista löytyvään osoitteeseen (saunaiho@luukku.com) niin lähetän kirjat teille. Ilmoittakaa myös kenelle haluatte signeerauksen osoittaa niin sotken romaanin nimilehdelle jotakin asiaankuuluvaa.

tiistai 15. syyskuuta 2020

Neulottu hammas ja arvonta jatkuu

Suunnittelin, että jospa suoritan arvonnan huomenna. Olisiko klo 18 passeli, jaksatteko odottaa niin kauan? Vielä voi siis osallistua. Instassa osallistujia oli yli 60, täällä saldo jää näköjään pienemmäksi. Harmi, minulla on kirjan lähettämistä varten galleria Saskiasta ostettu kirjekuorikin.

Pelkään koronaa vaikka en myönnä sitä edes itselleni. Kuntosaliryhmän vetäjä sanoi, että jos pelkää saavansa tartunnan kuntosalilla treenatessa, ei harjoituksesta ole hyötyä. Jotenkin oivalsin, että näin on. Jos uskaltautuu paikalle, niin kannattaa nauttia liikkumisesta, jos taas pelkää liikaa, on jäätävä kotiin. Niin yksinkertaista se on ja ei ole. 

Todennäköisesti pelokkaan ihmisenkin lihakset vahvistuvat, mutta tuskin liikuntasuoritus rentouttaa ja virkistää jos pelkäät koko ajan saavasi muiden tilassa treenaavien rööreistä katalia pöpöjä. Vähän sama kuin kehittäisit aerobista kuntoasi juoksemalla pakoon sarjamurhaajaa. 

Kävin eilen Nokialla hammaslääkärissä, sillä hammaslääkärini on siirtynyt pitämään vastaanottoa sinne, eikä hammaslääkäriä mielellään vaihtaisi, ei ainakaan tätä, joka on vanha tuttuni ja pätevä tyyppi. 

Vastaanoton aluksi katsottiin puhelimelta kuvia hammaslääkärin neulomista lapasista. 

Sitten otettiin kuvia (siis rtg) ja hän sanoi, että yhden hampaan juuressa on jotakin, joka pitäisi hoitaa. Sanoin, että minua pelottaa ja hän sanoi, että häntä tässä stressaa, sillä voihan olla, että homma ei onnistu ja hampaalle käy huonosti. Pahimmassa tapauksessa se pitää poistaa. Sitten hän totesi, että kyllä me jotain siihen tilalle keksitään, voidaan vaikka neuloa uusi hammas. 

Mietin sitten sitä neulottua hammasta, neulottaisiinko se valkoisesta vai värikkäästä langasta, olisiko se kirjoneuletta vai peräti jonkinlaista pitsineuletta.

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Arvonta!


Sain maniakohtauksen, menetin suhteellisuudentajuni, itsehillintäni ja pidätyskykyni ja tilasin kustantajalta kymmenen kappaletta romaaniani. Olin jo aiemmin jaellut tekijänkappaleeni puolustuskyvyttömille sukulaisille ja ystäville. 

Nyt kun Karisto on osa Otava konsernia ja kirjat tilataan Otavalta, niistä joutuu maksamaan postimaksun ja ne ovat kalliimpia kuin aiemmin, joten vähän harmitti, sillä enhän edes tiennyt mihin romaanit laittaisin. Netistä löytyy kyllä vinkkejä siitä, miten kirjasta voi askarrella käsilaukun, korvakorut tai kukkaruukun. 

Keksin, että arvon kaksi romaaniani Instagramissa, jonka seurauksena kirjani saa sitä kuuluisaa huomiota, joka jollain taikatempulla muuttuu kirjastokäynneiksi, äänikirjan kuunteluksi tai parhaassa tapauksessa painetun kirjan ostamiseksi. Kirjoitin osallistujien nimimerkit randomointiohjelmaan ja suoritin arvonnan. Se oli hauskaa!

Haluan suorittaa samanlaisen arvonnan täällä blogissa.  Palautin jopa hetkeksi vapaan kommentointimahdollisuuden. Jospa postiluukku ei kuitenkaan täyttyisi vihalla, lainapyynnöillä tai raamatunlauseilla.

Kommentoi tätä tekstiä (vaikkapa mukana tai osallistun riittää,  saa kirjoittaa laajemminkin) niin osallistut Ei saa elvyttää -romaanin arvontaan. Signeeraan kirjan lukukelvottomalla käsialallani ja lähetän voittajalle kotiin. Eikä maksa mitään!

perjantai 11. syyskuuta 2020

Kyröllä kylässä ja muuta kirjoittamisen välttelyä

Yritän keskittyä olennaiseen eli erittäin alkumetreillä olevaan käsikirjoitukseeni, mutta sen sijaan pakenen tehtäviin, jotka eivät minua kiinnosta lainkaan, kuten imuroimiseen tai vessan siivoukseen, puhumattakaan niistä, joista pidän kuten lukeminen tai kahvin kittaaminen. 

Kirjoitan tätä Metson kahvilassa, jonne liukenin, kun en enää jaksanut imuroida Kertun karvoja matoilta tai kiillottaa kylpyhuoneen hanoja. Näyttää siltä, että joudun pian pakenemaan lounasväkeä, joka täyttää kahvilan. Pöydässäni lojuu läppäri ja tyhjä kahvikuppi, enkä enää tuota kahvilalle kuin likaisen kupin, lämmitetyn tuolin ja pakollisen turvavälivaatimuksen.

(Kolme tuntia myöhemmin)

Nyt istun kotona työhuoneessani, jossa en kuitenkaan koskaan työskentele. Näen paikaltani silitysraudan, silityslaudan, pyykkikorin, meikkipussin ja imurin. Entä jos peittäisin kaiken aluslakanoilla, auttaisiko se?

Luettuani Camus'n Ruton olisin kaivannut jotain humoristista, älykästä ja rentouttavaa luettavaa, mutta en löytänyt Metsosta mitään mielialaani sopivaa. Suunnittelin meneväni informaatiotiskille ja kuvaavani kirjaa, jonka haluaisin lukea, mutta en kehdannut. Olisi kiinnostanut tietää, mitä minulle olisi ehdotettu.

Vältelläkseni edelleen kirjoittamista katsoin ohjelman, jossa Maria Veitola kävi yökylässä Tuomas Kyrön kakkosasunnossa. Matkalla sinne he poikkesivat WSOY:lla, jossa joku myhäilevä toimitusjohtaja otti heidät vastaan kirjailijoiden muotokuvilla ja näköispatsailla koristellussa huoneessa ja tarjosi croissantteja, leivoksia ja kahvia. Tuomas Kyrö pyöritteli käsissään uutta kirjaansa niin, että kansilehti varmasti näkyi katsojille.

Ohjelma oli lopulta söpö ja kyllä se työnteon voitti.

Pitäisi mennä lenkille. Tässä iässä ei enää ehdi käydä oikeissa töissä, sillä kaikki aika kuluu itsensä kuosissa pitämiseen. 

torstai 10. syyskuuta 2020

Sandra


Pääsin pitkästä aikaa teatteriin. Monologinäytelmä Sandra pohjautuu Heidi Köngäksen romaaniin ja sen oli ohjannut ja dramatisoinut kirjailija itse. Monologin esitti Kaija Pakarinen ja musiikista vastasi lavalla selloa soittanut Lea Pekkala, jolla oli muutama repliikkikin. 

Näytelmä kertoi huutolaistyttö Sandrasta, josta tulee torpan emäntä ja Jannen vaimo. Elämä on kovaa, lapsia syntyy tiheään tahtiin, mutta toisaalta on toivoa paremmasta kunnes tulee sisällissota. Enempää en halua juonesta paljastaa. 

Kaija Pakarinen oli lavalla kuin kotonaan, hän näyttää alussa nuorelta ja rakastuneelta tyttöseltä ja myöhemmin työn ja huolten kuluttamalta naiselta. Kun Sandra saa jauhoja ja munia ja tekee lapsille ja itselleen pannukakkua, se liikuttaa kyyneliin. 

Monologi oli vierailunäytös ja esitettiin Frenckellillä. Kokemuksesta oli riisuttu kaikki mikä teki aiemmin teatterielämyksestä juhlavan. Teatterissa käynti on muuttunut vähän kuin lentomatkustaminen. 

Katsojat jonottivat saliin pääsyä ulkona palttoot päällä ja maskit naamalla. Ovella seisoi mies, joka katsoi meitä visiirin läpi ja tarkasti liput. Joka toiseen tuoliin oli viritetty ruskea "vyö", joka teki kaverin vieressä istumisen mahdottomaksi. Monologissa ei ollut väliaikaa, enkä tiedä miten viinilasien jonottaminen ja lämpiössä näyttäytyminen toteutettaisiin. 

Kotiin kävellessä tuli mieleen, että on minulla sentään helppoa, jääkaapissa on kuusi kananmunaa ja laatikossa kilo vehnäjauhoja ja voin koska vaan tehdä pannukakun. Pääsen ulos talvellakin, sillä omistan kengät. 

Sisällissodan aikaan kuoli enemmän ihmisiä infektiotauteihin kuin itse sodassa (googlasin).  Nyt meitä vaanii korona, mutta meillä on parempi ravitsemus ja terveydenhuolto kuin tuolloin. Elämämme on totisesti melko helppoa koronasta huolimatta. 

Kuva: Anne Kojola

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Parempi romaani

Olin sunnuntaina mukana ystäväni lukupiirissä. Söimme kanttarellipitsaa, mustikkakukkoa, jäätelöä ja joimme kahvia. Sain vastailla kirjaani koskeviin kysymyksiin.

Eräs pariskunta oli kuunnellut romaanini ja näkökulman vaihtuessa ihmetellyt, että missä nyt mennään. Romaani etenee kuitenkin kronologisesti, eikä tarina ole mitenkään erityisen monimutkainen. 

Ei saa elvyttää -romaaniin toivottiin jatko-osaa, jolloin siitä tulisi jonkinlainen sukupolvitarina. Minua eivät kirjan henkilöt enää kiinnosta ja minun puolestani he saavat elää tästä lähtien ihan miten lystäävät (niin ne tekivät kyllä aiemminkin, eivätkä totelleet kaikkia määräyksiäni).

Eräs lukupiiriläinen luki ääneen  pätkiä kirjastani ja minua hävetti  niin, että laitoin kädet kasvojeni eteen ja huokailin. Oli lähellä, etten alkanut repiä hiuksiani.

Moni on kysynyt kuka Ei saa elvyttää -äänikirjan lukee (Jaana Pesonen). Jotenkin siitä lukijastakin on tullut kirjailijan arvon mitta. Lukeeko äänikirjan joku kuuluisa viihdealan tähti vai peräti Erja Manto.  

On kaksi koulukuntaa, ne jotka pitävät äänikirjoja kirjallisuuden köyhdyttäjinä ja niitä, jotka uskovat optimistisesti porttiteoriaan, jonka mukaan ääneen luettu kaunokirjallisuus tuo perinteisille kirjoille lisää lukijoita. Kuulun jälkimmäisiin vaikka en itse äänikirjoja kuuntelekaan. Minulle lukeminen on se juttu.

Googlailen edelleen romaaniani, enkä löydä enää mitään uutta. Nyt ovat syksyn kirjat levinneet  internetsin.  Oma kirjani oli lumikello tai krookus ja nämä ovat uhkeita daalioita tai syyshortensioita. Uudet viihdykkeet uivat nyt kuulokkeiden läpi kuluttajien tajuntaan.  

Haluan seuraavaksi kirjoittaa paremman romaanin.

Äidinkielen opettajani Helka Nurmi pöyristyisi otsikosta, sillä hän arvosteli mainoksia, joissa kerrottiin tuotteen olevan parempi, maukkaampi tai halvempi, mutta joissa ei mainittu, että mihin verrattuna. Nyt kun luin tämän tekstin, niin onhan tämä jonkinlainen apaattinen mainos. Vähän kuin Anna edes säälistä -teksti nuoren miehen t-paidassa.

Ei saa elvyttää on edelleen saatavilla lukuaikapalveluista, kirjastoista tai vaikkapa Kariston verkkokaupassa (linkki)

maanantai 7. syyskuuta 2020

Jokaisella on omat muistonsa

Kävin Kuopiossa tapaamassa lukioaikaisia luokkakavereitani. Joku muisteli, että luokallamme oli 24 oppilasta, joku toinen arveli, että meitä oli ollut vähemmän. Lauantaina paikalle oli vaivautunut kymmenen nostalgian nälkäistä yksilöä. Erästä heistä en ollut nähnyt sitten ylioppilasjuhlien, mutta kyllä hänet vielä tunnisti. 

Koulumme rehtorin kuolinilmoitus julkaistiin eilisen Savon Sanomissa ja Hesarissa. Rehtoria kutsuttiin Nalleksi, joka on varsin ystävällinen nimi opettajalle.

Joku oli kuullut, että oppilaitoksemme puretaan. Koulu on lättänä valkotiilirakennus valtatien reunassa, eikä rakennuksen perään kukaan itke. Tieltä leijailee kuulemma siinä määrin pienhiukkasia, ettei se ole kehittyvälle nuorisolle hyväksi, niiden hiukkasten armoilla vietimme kehitysvuotemme. 

Lauantaina nousimme Puijolle, joimme kuoharia ja sen jälkeen ajoimme hissillä Puijon torniin syömään. Alkuruokapöydän antimien viereen oli kirjoitettu mistä mikin raaka-aine oli hankittu: Hiltulanlahdesta, Suonenjoelta, Vehmersalmelta, Siilinjärveltä, Pajujärveltä tai Iisalmesta. Tilojen nimetkin oli kirjattu, mutta säästän teidät niiltä. Onhan se kiva tietää mistä porkkana tai mummon munasalaatti on peräisin.  Pääruoan kuha oli uinut Kallavedessä ennen piparjuurikastikkeeseen päätymistä. Näimme torniravintolan ikkunasta komean sateenkaaren.

Muistelimme tietenkin menneitä, joista jokaisella meillä oli omat yksilölliset käsityksemme. Välillä tuntui, että olemme kaikki käyneet eri koulua.

Loppuillan istuimme Kettulanlahdessa omakotitalon pihalle viritetyn pressun alla, kuuntelimme Arja Saijonmaan laulua ja Beatlesien Abbey Roadia LP-levyiltä isännän retrolevysoittimella. Ilta oli kaikin puolin onnistunut. 

Unohdin puhelimeni juhlapaikalle ja sitä oli pitkin yötä etsitty ja se löytyi kevyttoppatakin taskusta, jota illalla lainasin. En ole vuosiin ollut yhtä pitkään ilman puhelinta.

Päätimme tavata seuraavan kerran jo ensi keväänä. Tuskin tulee toteutumaan.

lauantai 5. syyskuuta 2020

Melko vähäinen haitta

Nykyään on sopimatonta matkustaa edes vieraaseen kaupunginosaan saati kaupungista toiseen. Reitti suunnitellaan sen mukaan missä virukseen törmääminen on epätodennäköisintä. Ei kerrota matkasta Facebookissa. 

Tulin eilen luokkakaverin kyydissä Kuopioon. Nautimme pikaisen aterian Jyväskylässä Alvar Aalto -museossa. Aiemmin olisimme valinneet ravintolan, jossa moni muukin syö, nyt iloitsimme siitä, että olimme ainoat asiakkaat. 

Ruoka oli oikein hyvää ja hintaan kuului kahvi. Kun kysyin, missä kahvi on, nainen tiskin takaa vastasi, että ei missään. Hän kantoi kuitenkin sumpit eteemme, joten jossain sitä täytyi olla. 

Pandan tehtaanmyymälään Vaajakoskella päästettiin vain muutama asiakas kerrallaan.  Muut makean ystävät seisoskelivat ulkona jonossa lakuostoksille pääsyä odottelemassa. 

L kertoi, että mökillä minkit olivat syöneet lokin poikaset (lokin nimi on muuten Patrik) ja tikka syötti poikasilleen pääskysen munat kesken hautomisen. Tähän verrattuna korona on tällä hetkellä suorastaan vähäinen haitta. 


torstai 3. syyskuuta 2020

Unohduksia ja tämän minä muistan

Pääsin pitkästä aikaa taidehistorian luennolle. Luento käsitteli romantiikan ajan nousua 1800-luvulla. Kuulimme mm. Francisco Goyasta, joka ei ole se hissimusiikia aikoinaan soittanut Francis Goya, vaan espanjalainen taidemaalari, joka eli 1746-1828. Parhaiten mieleeni painui maalaus, joka kuvasi kuningas Kaarle neljättä perheineen. En muista sitä hienon valon tai tai yhden lapsen punaisen asun vuoksi, vaan koska luennoitsija mainitsi kuninkaan vaimon vilkkaan sukupuolielämän ja sen, että vaimon vieressä seisovien lasten isä ei suinkaan ollut kuningas. 

Romantiikan ajan maalareista mainittiin myös William Blake (näitä haluaisin nähdä), Henry Fusel, John Constable ja tietysti Joseph Turner, josta yksi suosikkiohjaajistani, Mike Leigh, teki elokuvan 2014. Turnerin grafiikkaa oli esillä Tampereen taidemuseossa 2012, Kävin näyttelyssä, mutta en vielä tuolloin ymmärtänyt miten merkittävästä taiteilijasta oli kyse. 

Unohdin toissapäivänä makaronilaatikosta munamaidon. Tungin jo tyytyväisenä laatikon (miksi niitä nimitetään laatikoiksi, omani paistoin Kerman saven valkoisessa kulhossa) uuniin ja kun olin sulkenut uunin luukun, huomasin, että työpöydällä kulhossa lillui jotain kellervää nestettä. Tälläiset jutut muistaisi paremmin, jos niihin yhdistäsi jonkun kuninkaan tai kuningattaren sukupuolielämän.

Kävimme R:n kanssa kahvilassa kirjoittamassa. R oli unohtanut kukkaronsa ja hiirensä, läppäri oli mukana. Vei aikansa ennen kuin hän sai selville miten saa läppärin oman touchpadin toimimaan. Pääasiassa juttelimme, eikä siihen hiiriä tarvittu.

tiistai 1. syyskuuta 2020

Sattumia H:n elämästä

H kävelee Hallituskatua Hämeenpuistoon päin. Hän käyttää jalkakäytävää (hänen lapsensa nimitti aikoinaan jalkakäytävää kävelykulkijoiden kaduksi). Miksi jalka ja miksi käytävä, sillä eihän se mikään käytävä ole ja ihmisellä on yleensä kaksi jalkaa tallella, ei tosin aina. 

Vastaan ajaa mies sinisellä polkupyörällä. H yrittää väistää jalankulkijoille ihan säälistä suodulla kapealla kaistaleella ensin vasemmalle ja sitten oikealle, jolloin mies huutaa "S-tana, eikö sinulla ole ajokorttia". H vastaa "Tämä on jalkakäytävä", jonka jälkeen mies huutaa naisten sukupuolielimiin viittaavia herjauksia ja polkee tiehensä. 

Jos H voisi ottaa tämän uusintana hän sanoisi "S-tana, eikö sinulla ole ajokorttia. Tämä on jalkakäytävä, eikä pyörätie". Elämässä ei saa useinkaan uutta mahdollisuutta ja se tekee elämisestä hankalaa. 

H ostaa Tokmannilta viisi Rexona-deodoranttia seitsemällä eurolla. Kassaa käyttävä mies kysyy "Haluatko ämpärin?" H ei halua ämpäriä, sillä hänellä on jo kaksi punaista ja yksi harmaa sanko. Kassahenkilö sanoo "Haluaisit ehkä antaa sen jollekin". H ei ymmärtänyt ämpärin kaikkia mahdollisuuksia. Sehän saattaisi olla monelle kovinkin mieleinen tuliainen.

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Sata salamaa

Nuorekas isäni täytti 90-vuotta ja tätä merkittävää tapahtumaa juhlittiin vanhempieni omakotitalon pihalla. 

Isä katseli taivaalta roikkuvia pilviä, joita hän nimitti mammatus-pilviksi (utarepilvi), pilvet katosivat onneksi yhtä nopeasti kuin ilmaantuivat. Mammatukset sijaitsevat usein kuuro- tai ukkospilven reunassa, myös kumpu- ja kerrospilvet voivat tuottaa mammatuksia (tämä on Wikipediasta noukittua tietoa).

Isä opiskeli aikoinaan lukion oppimäärän vuodessa itsenäisesti tai oikeastaan yhdessä serkkunsa kanssa. Isäni on väittänyt, että siihen aikaan Helsingin yliopistoon pääsi kunhan sai laitoksen oven auki ja niin isästä tuli meteorolgi, eikä hän jäänyt viljelemään pientilan peltoja, hoitamaan lehmiä, hevosta, kanoja ja sikaa.  

Kuusikymmenluvulla isä työskenteli Ilmatieteen laitoksella ja tuolloin Helsingissä raivosi harvinaisen kova ukkosmyrsky. Isä kertoi sanoneensa puhelimessa Hesarin toimittajalle, että taivaalla näkyi sata salamaa minuutissa (tämä tuskin oli mitään eksaktia tietoa) ja "Sata salamaa minuutissa" vääntyi Hesarin otsikoksi. 

Mielessämme alkoi heti soida ”Vaik sata salamaa iskee tulta, ja koko elämä räjähtää. Ei rakkautta voi riistää multa. Toivo jäljelle jää...”


perjantai 28. elokuuta 2020

Kiitokset kääntäjille

Oodi-kirjastossa järjestetään käännöskirjallisuuden festivaali Helsinki Lit, joka vaikuttaa vähän tyngältä pandemian vuoksi (tapahtuman voi katsoa Yle Areenasta). Olen oppinut arvostamaan kääntäjiä (aiemmin en heitä juuri ajatellut, en tosin ajatellut paljon muutakaan kirjallisuuteen liittyvää, mietin vain mitä laittaa tänään ruoaksi ja montako potilasta huomenna tulee). Minusta suomentajan nimen voisi laittaa romaanin kanteen, sillä he tekevät hienoa työtä. Harva meistä osaa edes englantia niin hyvin, että tavoittaisi kaunokirjallisen tekstin kaikki vivahteet. 

Kari Hotakainen sponsoroi David Foster Wallacen romaanin Infinite Jestin kääntämistä suomeksi. Rahat käännöstyöhön on hankittu Kimi Räikkös -kirjalla. Romaanin suomentamista on aiemmin pidetty mahdottomana, mutta nyt se ei ilmeisesti sitä enää ole (käännöksen tekee Tero Valkonen). Hotakainen toteaa Imagen haastattelussa, että hänen vaimonsa sanoo menneensä naimisiin ihmisen kanssa, joka maksaa kymmeniä tuhansia siitä, että saa lukea yhden kirjan. 

Parhaan käännöskirjan Jarl Helleman -palkinnon sai tänä vuonna 1800-luvun klassikkoromaanin Daniel Deronda käännös, jonka on tehnyt Alice Martin. Romaanin kirjoittanut George Eliot on muuten nainen (Marian Evans).  Käsitin, ettei teosta ole aiemmin suomennettu. Sitä kuvataan yllätykselliseksi rakkausromaaniksi, joka tempaa lukijan mukaansa toisaalta sanotaan harvan teoksen löytävän samoihin syvyyksiin kuin tämä. Huumoriakin romaanista löytyy. Pitäisi lukea. 

Lukupiirikirjamme Emily Brontën Humiseva harju on sen sijaan suomennettu moneen otteeseen (löysin viisi käännöstä). Nappasin oman kirjani vanhempieni kirjahyllystä ja sen on kääntänyt Helka Varho 1947. Kirjan päälle on kaatunut kahvia ja Varho käyttää kartanosta nimitystä moisio. Teoksesta löytyy vielä varhaisempi käännös, Martta Räsäsen versio vuodelta 1927, itse romaanihan julkaistiin 1847. Uusin suomennos on Juhani Lindholmin tekemä (2006). Humiseva harju on aika hämmentävää luettavaa, sillä odotin ihanaa rakkausromaania. Romaanissa ihmisten kuolema ohitetaan monesti parilla lauseella, ehkä kuoleminen oli tuolloin niin arkipäiväistä, ettei siihen kannattanut jäädä rypemään.

Luimme lukupiirissä Laxnessin romaanin Salka Valka, joka on käännetty suomeksi ensin ruotsin ja myöhemmin islannin kielestä. Ensin mainitusta versiosta puuttui jopa osa romaanista. 

Harva lukija pärjäisi ilman kääntäjiä, ainakin suuri osa kirjallisuudesta jäisi lukematta, sillä kirjoja kirjoitetaan muillakin kielillä kuin ruotsiksi, suomeksi tai englanniksi. Kiitokset kääntäjille!

torstai 27. elokuuta 2020

Uusi epänormaali

Olen viime aikoina käyttänyt maskia julkisissa kulkuneuvoissa. Lyhyemmät matkat kävelen tai pyöräilen, mutta isän 90-vuotispäiville Saloon en jaksa polkea. En oikein usko siihen, että maskit ovat ratkaisu (toivottavasti olisivat!), mutta noudatan ohjeita. Minua on hämännyt se, että maissa, joissa on paljon koronaa, käytetään maskeja enemmän kuin Suomessa. 

Saman havainnon tekee Sara Vainio Hesarissa julkaistussa kolumnissaan. Espanjassa noudatetaan tiukkaa maskipakkoa, mutta siitä huolimatta tauti leviää nopeasti. Maskijutussa on monta sekoittavaa tekijää, emmekä voi ihan varmasti tietää, hidastaako niiden käyttö epidemian leviämistä, tuskin niistä kuitenkaan haittaa on.  Joudumme elämään epävarmuudessa, jonka keskellä on helpompi vaan tehdä kuten suositellaan.

Pahinta olisi,  että ihmiset alkaisivat pelätä toisiaan. Tämä saattaa erottaa meidät taas omiin koteihimme, mökkeihimme ja autoihimme. Jos siinä poterossa ei ole muita kuin sinä, niin onhan se surullista.

Koska kukaan ei tiedä kauanko tämä jatkuu, olen yrittänyt elää niin normaalisti kuin suinkin mahdollista.


tiistai 25. elokuuta 2020

Kehu

Kävin erään oppilaitoksen kahvilassa ja nainen tiskin takana sanoi "Tykkäsin kovasti uudesta kirjastasi", hän kuulemma tunnisti minut kirjan liepeen pienestä valokuvasta. Olin hyvin mielissäni ja päätin itsekin kehua ihmisiä, mutta olen sen sijaan haukkunut melkein jokaisen. Epäilen kärsiväni myöhästyneestä murrosiästä.

Kun muutin Tampereelle 2007, en ollut koskaan käynyt Hämeenlinnassa, sittemmin olen vieraillut kaupungissa Kariston tapahtumissa ja nyt poikani muutti Hämeenlinnaan.  Oikein sievä kaupunki, komea linna, nätit puistot, torilla kaksi jäätelökioskia, kahvila ja alkoholiterassi. Hyvät kirpputorit ja liikenneyhteydet Tampereelle. Jos kirjoitan tähän, etten ole milloinkaan päässyt Kotkaan, niin kohta lamppaan siellä yhtenään.  

Isän 90-vuotispäiviä vietetään lauantaina ja tunteet ovat herkässä (sekä hyvässä, että pahassa). Onhan se rankkaa istua junassa rätti naamalla (yhteensä) kuusi tuntia, jotta voi käyskennellä pari tuntia omakotitalon pihalla. Isäni on muuten edelleen hämmästyttävän hyväkuntoinen.

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Mustikkareissu

Mustikka (Vaccinium myrtillus) kuuluu puolukoiden sukuun (Vaccinium) ja kanervakasvien heimoon (Ericaceae). Marjoista voi keittää hilloa, kiisseliä tai syödä jugurtin kanssa. Mustikoista valmistetaan mehua Finnairin lennoille. Metsän pedot (hirvikärpäset, petokärpäset, mahlakärpäset, juurikärpäset, kukkakärpäset ja täikärpäset) vaanivat marjastajaa. Poimurilla poimittaessa sanko täyttyy mustikoiden lisäksi mustikan lehdistä, raaoista puolikoista, jäkälästä, sammalesta ja risuista, joita nyppiessä aika kuluu kivasti. 

Perinteinen ystävien marjareissu on ohi ja se on hyvä juttu vaikka kivaa oli.  Puhuttiin, saunottiin, juotiin ja syötiin. Kun lähdimme, jäi P vielä pesemään lipputankoa, sillä hänellä on tapana pestä kaikkea mikä kestää vesipesua.

Isä oli purkanut mökiltä yhden terassin, kärrännyt tilalle multaa ja kylvänyt tyhjälle alueelle ruohoa. Isä täyttää viikon kuluttua yhdeksänkymmentä vuotta. 

Paluumatkalla auto särkyi ja päästiin hinausauton kyytiin. Kuljettaja liikehti koko matkan levottomasti ja tarkasti kännykkänsä minuutin välein. Auton kojelaudan päällä lojui kolme tupakka-askia, joissa luki Tupakka tappaa, mutta eihän nuori mies niin vähästä hätkähdä. Saimme lopulta vielä vuokra-auton ja pääsin kotiin.

torstai 20. elokuuta 2020

Käsityö

Kirjoittaminen on outoa puuhaa. Tapoin päähenkilöni äidin jo ajat sitten, mutta siitä huolimatta tämä hiipii toistuvasti naisen kotiin, välillä hänellä on rikkinäiset tennissukat pienissä jaloissaan ja toisinaan hän on vetänyt tikkumaisiin koipiinsa sairaalan putkisukat. Sitkeä tyyppi vähäisestä varrestaan huolimatta. 

Olen taikauskoinen ja pelkään, että käsikirjoituksen sisällöstä kertominen estää sen valmistumisen ja erityisesti julkaisun. Kirjoitan todella hitaasti kappale kerrallaan. KÄSIkirjoitus on vähän kuin suuritöinen käsityö, ensin sen aloittaa vimmalla, sitten värkkääminen alkaa kyllästyttää, tulee hankalia kohtia ja joutuu purkamaan.  Pikkuhiljaa se kuitenkin valmistuu, ellei päädy häpeälliseen kesken jääneiden käsitöiden koppaan.

Kirjoitin kolumnin Reuma-lehteen. Sitä oli hauska kirjoittaa. Lähetin alustavan version, mutta en saanut minkäänlaista palautetta, mutta kaipa he julkaisevat sen, sillä ensi viikolla minusta otetaan valokuva lehteä varten. Aion vielä muokata tekstiä, kunhan olen sitä tiedostoissani ensin riittävästi hautonut. Lehden painos on keskimäärin 39 000, joka on ihan toista tasoa kuin kaunokirjallisten teosten painokset, jotka ovat usein vain noin 1500, runokirjoja painetaan vielä vähemmän. Suosittujen (lehdissä käytetään usein nimitystä eturivin kirjailijat) kirjailijoiden teosten ensipainokset voivat olla tuota reumalehden painosten tasoa, mutta minä en ole eturivin kirjailija. Seuraava Reuma-lehden numero julkaistaan 24.9.

tiistai 18. elokuuta 2020

av, yv, mmm

Olen seurannut erästä Facen kierrätysryhmää, josta voi ostaa käytetyn auton hintaisen käsilaukun tai XS-kokoisia kolttuja, joista monissa roikkuu vielä kaupan hintalappu. 

En ole ehtinyt iskeä kiinni tuotteisiin, sillä en tiennyt, että kommenttikenttään pitää nopeasti kirjoittaa av, joka kuulemma tarkoittaa alustavaa varausta. Tai sitten käytetään lyhennettä yv (yksityisviesti), toisinaan nämä molemmat yhdistetään tähän tapaan: av, yv tai av, yv Chanelin laukku. "Ostan" menee kuulemma av:n ja yv:n ohitse.

Jos tuote on myynnissä myös muualla voit lisätä ilmoitukseen lyhenteen mmm. Jos joku ehtii naputtaa av niin naputa jono ja jos jono on pitkä, epätoivo jono. Tässä tapauksessa sanat kirjoitetaan näköjään erikseen.

Seurasin viereisen pöydän nuorten naisten kiivaasti kommunikoivaa porukkaa. He päivittelivät erilaisia asioita toistelemalla mantraa "Oh, my God", jonka lyhenne on muuten omg.

sunnuntai 16. elokuuta 2020

Ei tule mittään

Luin Facesta ketjun, jossa käsiteltiin sukupolvelta toiselle siirtyviä kummallisia sanontoja. Jonoon kertyi mm. seuraavaa "Tää oli kyllä enemmän kuin viisi jänistä", joka kuulemma tarkoittaa enemmän kuin odotettiin. Entäs "Hori persettäs, mutta se karhu oli melkoinen mörkö". Tätä ei selitetty sen tarkemmin. Myös "Ranttu suutari söi Kestilästä lampaan" jäi minulle arvoitukseksi. 

Ex-mieheni kuvasi usein alkoholin nauttimisen iloa pessimistisellä lauseella "Sama kuin löisi kumivasaralla päähän". Oivallus tuli ikävä kyllä yleensä vasta krapulassa. Ajatus oli varastettu toimittaja Jorma Rotkon Hesarissa julkaistuista pakinoista, jotka hän kirjoitti asuessaan perheineen Velkuan saarella 80-luvulla. Wikipedian mukaan hän kirjoitti Saarelainen -pakinasarjaa peräti kahdeksan vuoden ajan. 

Teimme aikoinaan lapsuuden perheeni kanssa automatkoja pohjoiseen ja yövyimme teltassa. Etsimme iltaisin kyllästyttävän pitkään isälle kelpaavaa leirintäaluetta, jolloin äitini totesi "Ei tule mittään, kun ei kuole kettään, sanoi haudankaivaja". Äidilläni on muutenkin pitkä varasto erilaisia sanontoja ja sananlaskuja ja hän myös käyttää niitä ahkerasti, kuten "Itku pitkästä ilosta" tai "Kauneuden vuoksi kannattaa kärsiä". Paljon sellaisiakin, joita en ole muualla kuullut, mutta en nyt sitten tietenkään muista.

Onko teidän suvussanne käytössä vastaavia sanontoja?

lauantai 15. elokuuta 2020

Cykling på Åland

Palasin illalla Maarianhaminasta, jossa oli rauhallista ja väljää. Ahvenanmaalla ei ole ollut käytännössä juuri lainkaan koronaa, toivottavasti en sitä sinne vienyt. 

Eilen puolilta öin Tampere näytti kovin vilkkaalta verrattuna Maarianhaminaan, jonka 11 621 asukasta olivat siihen aikaan jo nukkumassa, näin oletan. 


En ole koskaan matkustanut niin tyhjällä laivalla kuin nyt. Laivan käytävät olivat autiot kuin Hohto -elokuvan tyhjässä hotellissa. Oikein odotin Jack Torrancen, hänen vaimonsa Wendyn ja pikkupoikansa Dannyn liittyvän seuraamme.

Havaitsin laivalla kaksi tapaa pitää maskia poissa röörien edestä: se joko lasketaan leuan alle tai maskia roikotetaan rennosti korvalehdestä kuin korvakorua. Nämä eivät siis ole oikeita tapoja. Jostain syystä koko aamun päässäni on soinut muinainen Sleepy Sleepersien kappale, jossa laulettiin "On kaksi tapaa harrastaa seksiä, oikea ja väärä".

Yritin sitkeästi puhua ruotsia, mutta ahvenanmaalaiset vaihtoivat kielen suomeksi tai englanniksi. En tiedä miksi, sillä omasta mielestäni puhuin ruotsia tosi sujuvasti. 

Olin matkalla ystäväni ja kollegani kanssa (teholääkäri!). Vuokrasimme polkupyörät (kolmevaihteiset Helkama Kaunotar velosipedit). Minun vuokrapyöräni toimi ihan hyvin, mitä nyt vähän rämisi, mutta kaverini pyörän jalkatuki katkesi ja vaihteet takkusivat.  Pyörien hintaan kuului korjaussetti ja pottamainen kypärä.

Ensimmäisenä varsinaisena matkapäivänä pyöräilimme ennen lounasta Järsöhön ja joimme kahvit Stickstugan kahvilassa, joka oli kuin karamelli. Lounaan jälkeen kävimme Lemsrtömin kanaalin varrella syömässä jäätelöt. Matkaa kertyi noin 36 kilometria. 

Torstaina ajoimme Kastelholman linnalle. Matkalla törmäsimme tehtaaseen, jossa valmistetaan Taffel perunalastuja ja sen tehtaanmyymälään. Kuulin myöhemmin, että moni on käynyt tehtaassa luokkaretkellä. Sain näin myöhemmällä iällä korvaavan kokemuksen, sillä saatoin ostaa kyseisestä tehtaanmyymälästä perunalastupussin ja poseerata juustonaksupatsaan edessä. Päivälle kertyi kilometrejä noin 46, pientä harhailua esiintyi.

Kiva reissu, väljää, ystävällistä ja sievää. Ihania kahviloita, ruokapaikat eivät ihan samassa määrin vakuuttaneet, mutta ehkä emme eksyneet oikeisiin. Nyt voin taas linnottautua kotiini hyvillä mielin. 


keskiviikko 12. elokuuta 2020

Ilmoitus

Koen jostain syystä velvollisuudekseni ilmoittaa , että pyöräilen Ahvenanmaalla ja palaan kanavalle lauantaina. 

maanantai 10. elokuuta 2020

Ei saa yskiä

Aamulla herätessäni testaan itseäni, tuntuuko kuumeiselta, yskittääkö, kolottaako, toimiiko hajuaisti, miten on vatsan laita, vuotaako nenä ja onko se tukkoinen. Kulkeeko henki vaivattomasti. Millainen on yleisvointi.  Kun tämä koronatestaus on käyty läpi voin aloittaa päivän aktiviteetit. 

Kun ajattelenkin, ettei saa yskiä, niin alkaa köhityttää. Joskus puhuttiin virkayskästä. Se  määritellään tarpeettomaksi yskimiseksi tai kurkun selvittelemiseksi. Yskimisellä saa tilaa ympärilleen, mutta ei se ole silti suositeltavaa. 

En ole lapsena saanut erityistä sympatiaa sairastamisella vaan reippaudella, joten sairastaminen on ollut turhaa. Kun kärsin flunssasta, isälläni oli tapana sanoa "Kunhan ei minnuun tartu". Kuulostaa ehkä kylmältä tähän kirjoitettuna, mutta näin jälkeenpäin se huvittaa vähän samaan tapaan kuin varhaiset Kaurismäen elokuvat.

Viikonloppureissulla havahduin ihan hetkeksi tunteeseen, ettei minua stressaa. Sellainen hetki on oudon kevyt ja lyhyt kuin perhosen siiven kosketus, silmänräpäys tai uloshengitys.


sunnuntai 9. elokuuta 2020

Rahjassa

Kaverin mökki sijaitsee Rahjassa, pienen joen varrella. Kiva kesäpaikka, vähän kuin mummola. Seinillä roikkuu vanhoja valokuvia ja täkänöitä, tuvassa keinutuoli odottaa kiikkujaa ja ikkunoissa roikkuvat kukkaverhot. Talo on maalattu maalilla, jonka sävy on nimeltään kartanonkeltainen. Saunasta laskeudutaan ruskeaan joen uomaan kastautumaan. 

Sääret ja nilkat ovat nyt täynnä paukamia, joita on pakko raapia jokaisen kirjoitetun lauseen välissä.

Kävimme Kalajoella, etsimme lounaspaikkaa, ostimme savusiikaa, söimme lounasta, kahlasimme meressä, uimme ja joimme oluet. Kalajoen hiekkasärkkien seutu näytti laskettelukeskukselta. Sellaisessa viihtyäkseen pitäisi pärskiä vesipuistossa, liukua vaijerilla ja kiljua niin paljon kuin ääntä lähtee, meloa suppilaudalla, patikoida, surffata, maastopyöräillä, kalastaa ja antaa fiiliksen viedä (näin sitä mainostetaan).

Tänään kävimme vielä Kokkolassa, jossa kaikki aukesi vasta puolilta päivin (mikä nyt yleensä aukesi). Kokkola yritti pitää meidät ulkopuolella, eikä halunnut päästää edes vessaan. Kaupunki näytti idylliseltä, mutta ihmisiä ei näkynyt, söpöja puutaloja vaan. No ihmiset ovatkin yliarvostettuja.

Sain tietää, että vaunu numero 1 sijoitetaan aina junan Hesan päähän. Ilmankos mennessä heti veturin perässä roikkui vaunu 7 ja takaisin tullessa vaunu numero 1. 

Junavaunu oli täynnä, eikä kenelläkään näkynyt maskia, enkä minäkään virittänyt sellaista naamalleni vaikka olin itselleni kiskurihintaisen kertakäyttömaskipakkauksen hankkinut. 


perjantai 7. elokuuta 2020

Kylven ilossa

On järjetöntä lähteä reissuun puolen päivän jälkeen, sillä tuolloin vain pyörii ympyrää koko aamupäivän, on eksyksissä, pakkaa ja purkaa ja vastailee toisten lähtijöiden viesteihin. Onko antihistamiinia, hyttysiä, tarvitaanko pitkät housut, miten on maskien laita, ahdistaako, tehdäänkö mustikkapiirakkaa, mitä oluita ostetaan, uidaanko meressä, kuka juo kahvia mustana, kuka maidon kanssa ja käykö kauramaito. (Kukaan ei ole kysynyt ahdistaako vaikka ehkä pitäisi). Matka suuntautuu mökille, joten ei kannata paheksua. 

Taidan lopulta olla se, joka kurkistelee kaihdinten raosta, kun muut elävät.

Ostin pakkauksen kertakäyttömaskeja, jotka olivat törkeän kalliita, euron kappale. Nämä oli sentään tehty Suomessa, joten talous pyörii. Käväisin samalla reissulla ihan spontaanisti kirpparilla, en olisi viitsinyt jos olisi pitänyt vetää puhdas maski naamalle. Maskisuositus saattaa tuoda minulle jopa säästöä, isolle perheelle kustannukset ovat ihan merkittävät. R kertoi, että Taiwanissa (jos nyt muistan oikein) 50 kappaleen pakkaus maksoi kolmisen euroa. 

En ole moneen päivään kirjoittanut, mutta jos pian taas eristäydymme omiin koppeihimme niin mitä muuta voin tehdä?

Kylven ilossa, asun Voikilossa
Kopperossa, asunnossa jossa
Voi nukkua ja kylpeä, oon siitä hyvin ylpeä
On puhtaita molemmat neliöt
Ei viihdy siellä loiseliöt
On kiilto parketissa, ruoka supermarketissa.

(Eppu Normaali, Puhtoinen lähiö)

torstai 6. elokuuta 2020

Ihan pihalla

Kävin tuttavan pihatapahtumassa, kaupunginosassa, joka oli minulle tuntematon. Vaikka käytin puhelimen karttaohjelmaa, sahasin aikani pyöräteitä edestakaisin. Lopulta laitoin navigaattorin päälle. Naisääni käski ajaa länteen. Piti enää tietää missä suunnassa länsi oli.
Löysin aikani harhailtuani J:n omakotitalon villiintyneelle pihalle. 

J:n työkaveri myi hunajaa, jota oli tuottanut yhdessä poikansa kanssa. Mehiläiset olivat alkaneet kiehtoa häntä ihan erityisesti sen jälkeen kun hän oli lukenut Johanna Sinisalon romaanin Enkelten verta, jossa mehiläiset katoilevat mystisesti. Tiesittekö, että uusi mehiläiskuningatar tilataan postitse ja että mehiläispesän asukkien pitää ensin tutustua lootan läpi tulokkaaseen, sillä muuten ne tappavat sen. Kuningatarta vaihdetaan suunnilleen kolmen vuoden välein.

J:n parikymppinen tytär vaihtaa Sibeliusakatemiasta Teatterikorkeakoulun ohjaajaopintoihin, joihin otettiin kolme opiskelijaa (tarkastin oikein asian netistä, hänen nimensä oli erillään tuon opiskelupaikan vaihdon vuoksi). Nuori nainen lauloi ja soitti kitaralla toivekappaleitamme ja pojan bändi rockia. Hienoa seurata lahjakkaita nuoria. Tämä pienikokoinen tyttönen säteili tahattoman oloista lavakarismaa, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisen ulkoisen olemuksen kanssa. Vaikea sanoa mitä se lopulta on.

Sain tutulta kirjailijalta postikortin, jossa hän kehui romaaniani. Tuli todella hyvä mieli vaikka tietenkin ajattelin, että hän vain jotekin halusi lohduttaa minua. En edes tiedä miksi hän tekisi niin ja miksi minua pitäisi lohduttaa. Kai siksi, että tunnen välillä olevani niin huono. Päätin lopulta ottaa kehut vastaan ja yrittää muistaa jakaa positiivista palautetta myös muille.





keskiviikko 5. elokuuta 2020

Lääkärin ilmaiset huumeet

Luin Jarkko Tontin romaanin Perintö, jossa väitetään, että lääkäri saa ilmaiseksi erilaisia tabuja ja morfiinia. Miksei minulle ole kerrottu?

Kävin aikoinaan kiertämässä vanhusten hoitolaitoksessa, osastolla, jonka hoitaja kertoi sodan käyneestä lääkäristä, joka pisti kierron päätteeksi itseensä morfiinia (miehen kuolemasta lie kymmeniä vuosia). Morfinisti oli kuulemma hyvä lääkäri.

Lääkäreillä on päihdeongelmia kuten muillakin ihmisillä. Aiemmin huumereseptit pidettiin lukkojen takana ja niitä piti pyytää hoitajilta. Nykyään lääkkeiden määräämistä on helppo valvoa reseptijärjestelmän kautta. Joten Jarkko Tontin romaanissa oletettiin lääkärin ammatin eduista liikoja. 

Kela antaa lääkäreille palautetta ja toisinaan torujakin. Sain marraskuussa ensimmäistä kertaa kehuja, sillä olin määrännyt ns. biosimilaareja, jotka kilpailevat markkinoista alkuperäislääkkeiden kanssa. Niiden määrääminen lisää kilpailua ja vähentää lääkekuluja.

Määrään harvoin itselleni lääkkeitä. Viimeksi kirjoitin amoksisilliinia, joka on ihan vaan antibiootti.  Antibiooteista ja Buranasta sekä vastaavista valmisteista jaettiin joskus vielä ilmaisia päivystyspakkauksia, mutta ei enää.

maanantai 3. elokuuta 2020

Maski

Hankin ruokakaupasta kahden kappaleen pakkauksen maskeja, jotka tuntuvat ja näyttävät naamallani tarjousalushousuilta.  Epäilen, ettei maskin materiaali suojaa minua eikä myöskään toisia. Kotona huomasinkin, että pakkauksessa lukee, ettei maski sovi lääkinnälliseen tarkoitukseen tai henkilösuojaimeksi. Kangaskappale vuotaa lahkeista ja varmasti myös kankaan läpi. Materiaali on nopeasti kuivuvaa, joka lienee sen ainoa etu.

Lääkärin työssä on opetettu, että tavallisilla kertakäyttömaskeilla suojataan toimenpiteissä lähinnä potilaita, eikä henkilökuntaa (erikseen ovat sitten ne maskit ja visiirit, joita vaikkapa koronapotilaita hoitavat käyttävät). Nyt sitten väitetään, että niistä olisi hyötyä itsensä suojaamisessakin. Tiedä häntä. Joku italialainen tai espanjalainen väitti lehdessä nukkuvansakin maski kasvoillaan. Olen nähnyt tyyppejä, jotka kävelevät kertakäyttömaski naamallaan vaikka ketään ei näy edes huutoetäisyydellä. Pirkanmaalla ei edelleenkään ole todettu kuin yksittäisiä tautitapauksia ja välillä on ollut parinkin viikon jaksoja ilman positiivisia näytteitä.

Voin jatkossa käyttää maskia julkisissa liikennevälineissä, joissa on vaikea pitää turvavälejä. Olen kiltti tyttö ja noudatan määräyksiä ja suosituksia. Kassajonossa mulkaisen liian lähelle pyrkiviä. Olen oppinut katseen, jolla piirrän reviirini rajat.


lauantai 1. elokuuta 2020

Jokamiehenoikeus


Alan tottua tähän uuteen bloggeriin ja melkein pitää siitä. Tämä osoittaa, että jonkilaista joustavuutta on minustakin vielä löydettävissä. Inhoan kuitenkin sanoja postaus ja postausasetukset.

Kävimme eilen M:n kanssa marjatilalla poimimassa vadelmia. Poiminta alkoi yhdeksältä ja seisoimme autojonossa jo puolta tuntia ennen starttia.  Poimijat vilkuilivat toisiaan autoistaan kuin ravitsemus olisi kiinni näistä punaisista marjoista.

Jonotimme muovilaatikoita ja rasioita, kokeneemmilla oli mukanaan omat astiat, jotka punnittiin. Jonotimme marjapuskiin. Viereisissä puskissa marjat olivat selvästi parempia ja niitä oli enemmän.

Keräsimme molemmat vajaa kaksi ja puoli kiloa marjoja, omat marjansa meikäläinen tulee hotkaisemaan nopeasti kunhan ensin olen odottanut säädylliset puoli vuotta, sillä niitä ei saa syödä heti vaan niitä on säilöttävä pakastimessa kunnes marjojen pintaa peittää valkoinen jäähile. 

Lapsena mummo käski meidät heti lähiseudun marjapuskiin kun niihin saapui vieraita marjastajia. Heillä oli ehkä poimimiseen laillinen jokamiehenoikeus, mutta meidän ikiomia ne tienpientareen vatut kuitenkin olivat. Puolustimme puskassa mummon vattuhilloa ja meidän kaikkien lettukestejä.
 

torstai 30. heinäkuuta 2020

Coctail

Kerttu on aina pelännyt imuria enemmän kuin ilmastonmuutosta tai eläinlääkäriä ja juossut sängyn alle piiloon heti kun tuo peto on otettu esille. Nyt Kertusta on tullut vanha (kenestäpä ei) ja se antaa imuroida itsensä imurin matalimmalla imuteholla.

Kävin neuvottelemassa netti- ja puhelinliittymien hinnoista. Poikani soitti minulle juuri kun asioin liikkeessä ja häntä huvitti vanhanaikainen tyylini, sillä ei kai kukaan mene hinnan alennusta ruinaamaan ihan paikan päälle.

Sain neuvoteltua edullisemmat sopimukset ja uuden modeemin kokeiltavakseni, eikä netti nyt pätki lainkaan! Olen monta kuukautta kärsinyt netin syklisestä toiminnasta tai oikeammin toimimattomuudesta, mutta en ole jaksanut ryhtyä mihinkään, sillä olen ryhtymisrajoitteinen.

Isäni täyttää elokuussa yhdeksänkymmentä vuotta. Hän ei ole nuoruudessaan tehnyt ruokaa, leiponut tai siivonnut. Valmiiseen ruokapöytään istuttuaan hän ei noussut ylös ennen kuin ruoka oli syöty. Äitini hypähteli hakemaan milloin puuttuvaa suolapurkkia, maitotölkkiä tai lisää perunoita.

Nyt isäni kokkaa. Siskoni kertoi, että hän on syönyt viime aikoina isäni valmistamaa lasagnea, ribsejä ja rosmariinilla maustettua lohta. Tämä kaikki sen arkisen kaurapuuron keittämisen lisäksi. Koskaan ei ole myöhäistä opetella valmistamaan lasagnea, tosin isän mielestä sen tekeminen oli niin työlästä, ettei hän aio siihen uudestaan ryhtyä.

Tästä tuli taas tällainen alkoholiton coctail. Sädetikku ja paperin aurinkovarjo vain jäivät puuttumaan.

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Kolmas tissi

Pidän monista naisellisista jutuista ja pukeudun mielelläni mekkoihin, mutta käsilaukku on minusta ylimääräinen turhake. Baarireissuilla laukku tuppasi häviämään ja matkoilla se yritetään varastaa. Naisten vaatteisiin pitäisi ommella paljon taskuja.

En tiedä mihin käsilaukku pitäisi sijoittaa, lattialle, pöydälle vai syliin. Myynnissä on  koukkuja, jotka voi kiinnittää pöytään ja joihin voi laittaa käsveskansa (mummoni käyttämä nimitys) roikkumaan, mutta laukkukoukun käyttäminen tuntuu liioittelulta, joten se ei ole käsilaukkuongelman ratkaisu. Tunnen erään hienon rouvan, joka noita koukkuja käyttää. Hän on ostanut niitä taidemuseoiden kaupoista ja ne ovat kyllä kauniita. Käsilaukku lattialla tietää kuulemma rahavaikeuksia ja kuka niitä itselleen haluaisi. 

Ostin uuden pikkulaukun, joka muistuttaa hieman vyölaukkua. Se on tehty ihanan pehmeästä mustasta nahasta. Laukkua ei sidota vyötärölle vaan sitä käytetään kuten olkalaukkua. V käytti laukustani nimitystä kolmas tissi. Tissiin mahtuu kukkaro, nenäliina, huulipuna ja kännykkä.

En ymmärrä miksi jotkut naiset ostavat käytetyn auton hintaisia käsilaukkuja tai ainakin haaveilevat niistä. Kaipa se vuittoni on jonkinlainen statussymboli vaikka kaikki luulevat sitä kuitenkin piraattivuittoniksi.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Stand up -keikalla

Dustin Hoffman näytteli uransa loppuluisua elävää stand up -koomikkoa Bob Fossen elokuvassa Lenny. Elokuva sai 70-luvulla peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta. Lenny Bruce, joka oli siis oikea henkilö, esiintyi yökerhoissa USA:ssa joskus 60-luvulla. Hän huuteli törkeyksiä lavalta ja joutui tästä syystä tekemisiin lainvalvojien kanssa. Mies inhosi tekopyhyyttä.

Kuopiossa 70-luvun lopulla ei kukaan ollut kuullutkaan stand up -keikoista, joita järjestetään nykyään melkein joka kylässä. Kaikki tietävät, että tilaisuuksissa kuuluu nauraa ja taputtaa ja että koomikko saattaa vinoilla huonorakkoiselle katsojalle.

Eilisellä stand up -keikalla esiintyi peräti kuusi koomikkoa, joka teki siitä aika sirpalemaisen. Esiintyjät kyttäsivät kelloa ja heillä oli kova hoppu voittaa yleisö puolelleen. Mitään suurta yhtenäistä tarinaa ei olisi ehtinyt välittää, eikä ollut aikaa suvantoihin vaan oli pakko tykittää täysillä koko ajan.

Olen nähnyt stand up -komiikkaa aiemmin livenä vain kerran ja tuolloin esitys järjestettiin peräti Tampere -talon suurella näyttämöllä. Ymmärsin amerikkalaisten tähtien teksteistä noin kaksi kolmasosaa, nyt ymmärtämisongelmia ei esiintynyt.

En käy arvostelemaan esityksiä, jotka olivat kaiken kaikkiaan viihdyttäviä. Jutut olivat paikoitellen erittäin onnistuneita ja omaperäisiäkin. Lavakarismaakin löytyi.

Tavallisimmat aiheet vaikuttivat olevan seksi (tietenkin), pienelle paikkakunnalle syntyminen, koronapandemia ja oman ylipainon mollaaminen. Paras materiaali löytyi näiden aiheiden ulkopuolelta.

Enää ei poliiseja kiinnosta törkeyksiä lateleva koomikko vaan poliisi tulee paikalle vasta kun joku vetää pyssyn esille. Kun ehtii.

Suosittelen stand up- iltaa muillekin, sillä kyllä live-esitys televisioviihteen voittaa.

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Saaren haluaisin

Kaverini omistaa Kustavissa pienen saaren, jolla tönöttää vanha mökki ja sauna. Hän on viettänyt siellä kesänsä lapsesta asti, alkuun vuokralla, sittemmin hän osti saaren itselleen.

Saareen rakennetaan uutta mökkiä, jonka rakennustyömaalle on kaikki rakennustarpeet  tuotava vesitse. Eilen rantaan tuotiin uusi jääkaappi, josta se on ihan itse kuljetettava veneellä. Virtaa tuotetaan aurinkopaneeleilla ja ruokaa laitetaan kaasuhellalla, uuteen mökkiin tulee myös puuliesi.

Vanha mökki oli todella soma, mutta sen verran harva, että luonto pyrki sisälle. Mökissä on nähty myyriä ja jostain hirsien raoista sisälle lehahti talitintti. Ei viipynyt kauan.

Söimme hyvin, nautimme roseviiniä, minä tiskasin ja luin dekkaria. Muut maalasivat uutta mökkiä.

Yöllä oli jo niin pimeää ja märkää, että kävin pissalla melkein mökin kynnyksellä.

Tiirailimme lintuja, tuijotimme merta, istuimme kalliolla, kuuntelimme radiosta suomi-iskelmiä,  kävimme puskapissalla, seurasimme säätiedotuksia ja emäntämme kertoi pieniä juoruja paikkakuntalaisista, joita emme tunne.  Etsimme kadonneita tavaroita.






 




keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Stugor

Olen katsonut Areenasta Kasper Strömmanin ohjelmasarjaa Stugor. Ohjelma on hyvin rentouttava, ei ahdista, eikä vaadi katsojalta mitään erityisempää, ei edes omaa kesämökkiä.

Kasper Strömman vierailee ohjelmassa kesämökeillä, eikä minulla ole mökkiä, ei kesäasuntoa,  huvilaa ei edes viljelypalstaa. Asun kaupungin keskustassa.

Olen lähdössä kaverin mökille, enkä omista mökkikumisaappaita, mökkialusvaatteita, piraatticrocseja, enkä muitakaan tarpeellisia mökkivermeitä.

Ohjelman mökit ovat jollain tavoin erityisiä: ne ovat hieman linnunpönttöä suurempia, linnamaisia palatseja, ekologisia, arkkitehtien suunnittelemia, itse kyhättyjä, tehty siperianmännystä, muovista, metallista, betonista, kivistä ja ties mistä. Niiden omistajat ovat kiinnostavia. Ennen kaikkea Kasper Strömman on sympaattinen, kuunteleva ja huumorintajuinen tyyppi.

Jos ihminen mahdollisesti syntyy kuolemansa jälkeen uudestaan niin voisinko millään syntyä suomenruotsalaiseksi, enkä savolaiseksi?

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Nimi on enne

Nyt voin varmaan jo aloittaa seuraavaa käsikirjoitusta koskevan voivottelun. Että se on ehkä paska, eikä etene mihinkään, eikä kukaan sitä julkaise.

Ei saa elvyttää -romaanin julkaisun ja sen saaman (mielestäni) vähäisen huomion jälkeen motivaatio on ollut hukassa. Romaanin ohittaminen tuntuu hylkäykseltä ja tuo muistoja aiemmista elämänvaiheista. Pintaan pääsee lapsellisia tunteita, joita ei ole tajunnut edes enää kantavansa. Olen yrittänyt niitä tuntemuksia vaihtelevalla menestyksellä listiä.

Olen kuunnellut lenkillä sympaattisen Raisa Omaheimon (kirjailija, kolumnisti, näytelmäkirjailija, näyttelijä ja mitä kaikkea muuta) ohjelmaa Epäonnistumisten CV. Ohjelmaa voi kuunnella Areenasta ja se on ihan viihdyttävä. Haastatellut eivät ole oikeasti epäonnistuneet vaan kuuluvat menestyjiin. Epäonnistumisten tasoa kuvaa se, että Riikka Pulkkinen koki tyrineensä pahasti, kun New York Timesissa julkaistiin kehno arvostelu hänen romaanistaan. 

Palaan käsikirjoitukseen, jota ensin kirjoitin vahvasti käyttäen yksikön ensimmäistä persoonaa (en kuitenkaan pystynyt siihen), mutta ei se toiminut vaan piti vaihtaa kolmanteen. Vaikka tekstiä on vain yhdeksänkymmentä sivua, on korjaaminen ollut työlästä.

Olen keksinyt henkilöille nimiä ja miettinyt, että vaikuttaako nimi siihen minkälainen ihmisestä kehittyy. Nomen est omen sanotaan.

Oma nimeni Heidi on lyhentymä vanhasta Adelheid -nimestä (tarkoittaa jalosäätyistä, jalomuotoista naista). Adelheidistä tulee mieleen myöhäiskeski-ikäinen elämäänsä pettynyt nainen, joka juo haaleaa teetä perintökupeista ja jonka näkemisestäkin tulee kylmä.

Wikipedian kuuluisien Heidien listasta löytyy mm. ruotsalainen kädenvääntäjä, Utsjoen kunnanlääkäri, yhdysvaltalainen rikollinen, suomalainen keilaaja ja jääkiekkoilija ja malesialainen uimari.

Heidin nimipäivää vietetään unikeon päivänä 27. heinäkuuta ja Suomessa elelee yli 25 000 Heidiä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

FFA 2020

Finlayson Art Arealla (linkki) piti olla juhlavuosi, sillä Finlayson täyttää 200 vuotta ja Grafiikanpaja Himmelblau 30 vuotta, mutta toukokuulle suunniteltuja näyttelyavajaisia jouduttiin pandemian vuoksi siirtämään heinäkuulle.

Osallistuin eilen FFA:n tapahtumajohtajan ja Grafiikanpaja Himmelblaun toimitusjohtajan Pertti Ketosen ohjaamalle näyttelykierrokselle. Ketosella riitti juttua taiteilijoista ja Finlaysonin historiasta. Hän varoitti, että usein kyse on tarinoista, joten vastuu jäi meille kuulijoille. Tällaiselle savolaiselle se on normitilanne.

Kävimme ensin pajassa, jossa grafiikkaa vedostetaan. Homma vaatii ammattitaitoa, joka parhaimmillaan hankitaan ensin seitsemänä oppilasvuotena ja samanpituisena kisälliaikana, jonka jälkeen vasta tietää, onko tekijästä koko hommaan ollenkaan (en muista kuka näin oli sanonut, mutta oppaamme sen kertoi). Pajan asiakkaana on yli sata taiteilijaa.

Galleria Himmelblaun näyttelytiloihin on kerätty huomattava määrä grafiikkaa eri taiteilijoilta. Kansainvälisiä tähtiä ovat mm. Sean Scully ja Anj Smith ja suomalaisia Hannu Väisänen, Kirsi Neuvonen, Pentti Kaskipuro, Tiina Kivinen, Outi Heiskanen, Esa Riippa, Marika Mäkelä...

Gallerian edelleen laajenevissa tiloissa nuoret siskokset Anniina ja Elina Puras kuvaavat maailmaa, jossa ihmisiä ei enää ole. Anniina maalaa ja Elina tekee äänimaisemia, joita en kierroksella kuullut. Näyttelytilat ovat osa suojelukohdetta, joten näyttelyseiniä on pystytetty erilaisia pönkkiä käyttäen. 

Kaarina Kaikkosen pikkutakki-installaatio on ripustettu yleisön pyynnöstä Satakunnankadun ylle jo kolmatta kertaa.

Liikemies Kyösti Kakkosen keramiikkakokeoelmasta esitellään Kyllikki Salmenhaaran töitä. Ketonen kertoi, että dreijaussaven joukossa ollut partaterä viilsi taiteilijan ranteesta jänteet poikki. Kuka vihasi Salmenhaaraa? Kakkosen keramiikkakokoelmaa säilytetään kuulemma varastossa, josta se pääsee aina välillä matkustamaan ympäri maailmaa.

Finlaysonin katolta löytyy Anni Rapinojan ympäristöteos ja Finnlaysonin kirkosta Henrietta Lehtosen videoinstallaatio, asfalttipihat on maalattu Finlaysonin kuoseilla ja seiniltä löytyy Pirkkalaiskirjailijoiden tekstejä.

Kaikenlaista jäi mainitsematta ja katsomatta, mutta käykää itse, sillä näyttely on ilmainen. Kuvat kertovat patologisesta tarpeesta jakaa elämääni.

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Vaatteet

Minulla on ollut tapana säilyttää huonokuntoiset alusvaatteet siltä varalta, että lähden reppu selässä kiertämään Eurooppaa. On kätevää, kun ei tarvitse pestä pikkareita vaan ne voi laittaa suoraan roskikseen, matkatavarat vähenevät ja taakka selässä kevenee. 

Lentokenttähotellissa yöpyessäni vein matkatavarat jo illalla lentokentälle ja jätin itselleni pienen repun, johon pakkasin yö- ja lentotavarat. Kotoa lähtiessäni puin huonot pikkarit, heitin ne sitten hotellihuoneen roskikseen ja vedin jalkaani priimat lentokonenimettömät. V kylläkin totesi, että koneen pudotessa alushousujen pitsit kuitenkin hiiltyvät, joten sinne ei kannata panostaa. 

Lähdin 17-vuotiaana inter railille vaarin vihreä reppu selässäni. Siihen ei kuulunut lantiovyötä, eikä kompressiohihnoja. Junaan kiirehtiessä se keikkui selässä vähemmän harmonisesti. En muista mitä sinne pakkasin, tuskin olin vielä ehtinyt kerätä riittävää pois heitettävien alusvaatteiden valikoimaa.

Nyt näyttää siltä, että varastoin kulahtaneiden alusvaatteiden varastoa ihan turhaan. Ei tässä ole tarkoitus vähään aikaan matkustaa juuri mihinkään. 


keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Katson vielä yhden jakson

Luin Kodin kuvalehdestä toimittaja Anna-Stina Nykäsen haastattelun. Hänen elämänsä on ollut viimeiset pari vuotta raskasta: ensin kuoli isä, seuraavana päivänä sisko ja myöhemmin vielä aviomies. Nykänen lohduttautuu vertaamalla elämää televisiosarjaan: "Tässä jaksossa tapahtuu nyt tällaista ja sitten tämä on nähty. Sitten tulee seuraava jakso, ja siinä voi tapahtua jotain ihan muuta. Katson vielä sen". Minua kosketti tuo viimeinen lause: paskallekin elämälle kannattaa antaa vielä mahdollisuus korjata tapansa. 

Tänään kampaajalla viereisellä tuolilla istunutta asiakasta tällättiin morsiameksi. Pöydällä kiemursi kolme hiuslisäkettä kuin jotain hyvin harvinaisia karvaeläintä. Ne pujotettiin nutturaa tukevoittamaan. Nuoren naisen yläluomet piirrettiin magneettisella rajausvärillä, johon tekoripset napsahtivat kiinni.  Pöydällä seisoi lasillinen kuohujuomaa, suklaata ja mansikoita. Kampaajani lupasi minulle samantasoiset tarjoilut jos menen naimisiin. Kenen kanssa?

Hääpari joutuu ikävästi huomion keskipisteeksi, hääleikit ovat vaivaannuttavia, noutopöydän salaatit vetisiä ja kakku liian makea. Morsian polkaisee sulhasta kipeästi ja joku sukulainen on kännissä. Olen mennyt jo kerran naimisiin ja se riitti. Se tapahtui kylläkin maistraatissa. Tilaisuus oli karu, eikä morsiolla ollut magneettiripsiä.

Luin somesta päivityksen ihmisistä, jotka pahoittavat mielensä siitä, että suklaapötkön, lakritsin tai kaurahiutaleiden pakkauksia tai nimiä muutetaan tai avioliittoa laajennetaan koskemaan samaa sukupuolta olevia ihmisiä. Näille status quo -ihmisiä kaikki muutokset loukkaavat, aiheuttavat ahdistusta, surua ja porua. Minkälainen tämä maailma olisikaan jos täällä hallitsisivat status quo -ihmiset. Miettikääpäs sitä.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Näkemiin elämä

Niagaran ohjelmistosta löytyvät elokuvat Näkemiin Neuvostoliitto ja Näkemiin professori. Valitsin jälkimmäisen. Elokuvassa Johnny Depp näyttelee kuolemansairasta englannin kielen professoria Richard Brownia.

Heti alkuun käy ilmi, ettei professorin levinneeseen keuhkosyöpään löydy parantavaa hoitoa vaan elämää voitaisiin ainoastaan hieman pitkittää. Mies päätyy siihen, ettei ota hoitoa vastaan. Lääketieteellisesti tuli mieleen muutama juttu, mutta tämähän oli elokuvaa.

Professori päätyy laukomaan totuuksia, harrastamaan suojaamatonta seksiä ja polttamaan pilveä. Erääseen opiskelijaan liittyvää toimintaa en realimaailmassa hyväksyisi.

Lopussa itkettää, mutta sitä itkua ei heruteta pitkin matkaa, kuten on tapana. Richard korjaa suhteen vaimoonsa ja lähentyy tytärtään. Lopulta Wayne Robertsin ohjaama elokuva jää yhdentekeväksi, sen katsoi lähinnä Johnny Deppin ja ankean elokuvatarjonnan vuoksi.

Elokuvista kotiin kävellessäni pohdin, miten voisin repäistä ja päädyin uuteen kahvilaan, join liian myöhäiset kahvit ja pilasin yöuneni.

Mitä itse tekisin, jos aikaa olisi kuusi kuukautta (siihen verrattuna, etten elinaikaani tiedä)? Luultavimmin itkisin, valittaisin, makoilisin sohvalla, lukisin kirjoja, kirjoittelisin, järjestelisin asiani ja yrittäisin tavata lapsiani mahdollisimman paljon. Ai niin, eihän tuo juurikaan poikkea nykyisestä elämästäni.

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Uskalla olla huono!

Heräsin viime yönä huutoon: pepperoonia...aurajuustoa...slaisseina.

Olen ankara itselleni ja nukkuminenkin on tietysti tiukka suoritus. Jos sitä voisi jotenkin treenata niin tekisin sen. Usein vietän yöni jonkinlaisessa jännitystilassa, vähän samantapaisessa kuin päivystäessä.

Olen opiskellut nukkumista noin teoriassa. Illalla en anna itselleni lupaa luovia somessa ainakaan tuntiin ennen sänkyyn kömpimistä. Kaikki mieltä kuohuttava on kiellettyä. Ei liikaa syötävää liian myöhään (vähän pitää syödä, ettei nälkä herätä, joka olisi tietysti katastrofi), eikä missään nimessä alkoholia. Tästä säännöstä saa poiketa. Sitähän varten säännöt ovat.

Ikkunan asettelen niin, että se on noin viisi cm auki (sieltä tuo aurajuustohuutokin kuului), makaan futon-patjalla, jota pehmentää paksu petauspatja, sillä pelkällä futonilla joutuisin vaihtamaan asentoa tiuhaan, sillä se oli liian kova. Mikään ei saa painaa paitsi painopeitto.

Illalla luen sängyssä ja sitten kun nukuttaa suljen silmäni ja nukun. Heräilen yöllä, hengittelen, sanon itselleni, että nyt nukut prkl. Jos tämä ei auta, sytytän lampun ja luen.

Tiedän, että asiat pitäisi tehdä rennosti ja leikkisästi, silloin niistä nauttii ja ne onnistuvat, mutta en saa millään sovellettua tätä nukkumiseen. Tästä syystä on nykyään vaikea nukkua kylässä tai toisen ihmisen kanssa. Odotan lihakset jäykkinä, että saan herätä.

Luen amerikkalaisen Julia Cameronin kirjaa Tyhjän paperin nautinto - Tie luovaan kirjoittamiseen (Like 1998, suomentanut Juha Ahokas). Olen aiemmin vierastanut kirjoittajan tyyliä, josta tulee mieleen self help -kirjallisuus, johon suhtaudun coolin kyynisesti. Nyt löysin muutaman itselleni sopivan ohjeen (olen vasta sivulla 112, mutta eiköhän asian ydin ole jo tullut selväksi).

Pitää uskaltaa kirjoittaa huonosti (no sehän sinulta jo sujuu, saattaa moni ajatella), sillä rentous tekee kirjoittamisesta hauskaa ja täydellisyyteen pyrkiminen tappaa siitä kaiken ilon (tätä voisi soveltaa nukkumiseen, pitää uskaltaa nukkua huonosti niin sitten nukkuukin paremmin tai sitten nukkuu huonosti kuitenkin, saat sen mistä luovut ja muuta roskaa). Kun sekundaa pukkaa kuitenkin, niin kannattaa tehdä täysillä. Näinkin voisi Cameronia soveltaa (naisen kirjoja on myyty miljoonia).

Cameron suosittelee järjestämään itsensä kanssa taiteilijatreffit (treffeille pitää mennä yksin!). Treffit voivat olla elokuvanäytös, taidenäyttely tai haahuilu rauta- tai lankakaupassa. Ei voi suoltaa loputtomasti tekstiä täyttämättä varastoja. Tämä on kyllä minulla melko hyvin hallussa, mutta korona-aika lopetti taiteilijatreffit.

Cameron suosittelee aamusivuja. Ne kuuluisi kirjoittaa käsin ja heti herättyä. Itsekritiikki pitäisi unohtaa. Tämä teksti korvatkoon tänään aamusivut.

Siteeraan loppuun vielä Cameronia "Suosittelen koston takia kirjoittamista. Suosittelen näyttämisen takia kirjoittamista. Silloin luot pettymyksen kuonasta kultaa. Lopulta henkilö, jolle näytät, olet sinä itse."

torstai 9. heinäkuuta 2020

Punkki

Aloitan aamuni tarkastamalla huonekasvini, onko nuppuja, kasvua tai uusia lehtien alkuja. Löytyykö tuhoeläimiä. Tungen sormeni multaan. Suihkutan lehdille lempeän huoneenlämpöistä vettä. Juttelen, ihailen, säälin ja lannoitan. Kukaan ei vastaa. Välillä olen ylpeä kuin kyse olisi jälkeläisistäni eikä Tokmannilta hankituista kolme kahden hinnalla kasveista (tämä ei ole kaupallinen yhteistyö).

Kävin eilen UFF:lla ja poimin vaaterekeistä pari mekkoa ja hameen sovitettavakseni. Kun  riisuin oman mekkoni sovituskopissa, näin peilistä selkäpuoleni ja oikeassa kyljestäni pullottavan punkin, jonka ympäristö punoitti. Ilmankos iho tuolla alueella oli tuntunut kutiavalta ja epämiellyttävältä. Kiskaisin punkin iholtani ja liiskasi pukukopin lattiaan puukengälläni. Ei ollut punkkipinsettejä ulottuvilla, eivätkä ne edes tulleet mieleeni. Punkki oli luultavammin liittynyt minuun viikonlopun telttamajoituksessa lupaa kyselemättä. Nyt seurailen tilannetta ja syön antibiootin, jos iho vielä viikon kuluttua punoittaa  laajemmalta alueelta.  Viisi cm on kuulemma raja.

Vaatteiden riisumisesta tulee mieleen työaika. Jotta potilaan voi tutkia pitää hänet riisututtaa. Muutaman kerran on käynyt niin, ettei alusvaatteita ole ollutkaan ja tyyppi on yllättäen seisonut edessäni ilkosillaan. Onko niin, ettei henkilö (usein mies) käytä kalsareita vai onko hän innostunut alastomuuden herättämästä vaivaantumisesta? Vai onko henkilö läpikotaisin kehopositiivinen?

Kesä on lääkärin kannalta hyvää aikaa, sillä ei tarvitse odottaa toppa- ja raappahousujen riisumista. Riisuutumisen aikana tutkittavalta ei saa kysyä mitään, sillä usein vastaaminen keskeyttää ja sekoittaa pahasti toimen. Tämä korreloi ikään. Monet napit olen aukonut ja sukat riisunut urani aikana ja sitten myös sulkenut ja pukenut. Muutaman kerran olen seurannut kun nuori ihminen on yrittänyt vetää tiukkoja stretch-housuja jalastaan, mutta homma on tyssännyt nilkan kohdalla.

Eipä muuta tänään. Laittakaa lääkärin vastaanotolle helposti riisuttavat vermeet. Syynätkää punkkeja.



tiistai 7. heinäkuuta 2020

Missä minä olen syntynyt?

Menin tänään kahdelta podcastin äänitykseen. Piti nukkua hyvät yöunet, että pysyisin nokkelassa podcast-vireessä, joten tungin korviini silikonikorvatulpat, jotka eristävät äänet niin, etten herää naapureiden tai kissan ääntelyyn, enkä edes palovarottimen ulinaan. Onneksi viime yönä ei syttynyt tulipaloa.

Suunnittelin mitä äänityksessä sanoisin ja kertasin sitä eilisillan ja koko aamupäivän mielessäni. Lähdin äänitysstudiolle erittäin ajoissa, lorvin kaupoissa ja sitten lopulta etsin studiota. Kun pääsin perille, istuivat muut jo odottamassa.

Lopulta oli tosi kivaa ja rentoa. En viitsi kertoa keitä muita oli paikalla, sillä en kysynyt siihen lupaa, todennäköisesti se ei ole salaisuus, sillä nimet mainittiin Facessa.

Tulipahan kerrottua, että kun kysyin pari vuotta sitten isältä missä olen syntynyt (siis tarkemmin kuin passissa lukee), hän vastasi "En minä muista." Kun ihmettelin, miten isäni ei muista lapsensa syntymäpaikkaa, alkoi hänen muistinsa hitaasti palata. Tuo muistamattomuus ei ollut minusta loukkaavaa vaan jotenkin vastustamattoman koomista.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Lentävä teltta

Vietin viikonlopun Luvialla ystäväpariskunnan hoivissa, vieraana oli myös pariskunta, jonka miespuolisen henkilön kanssa joudun (ihan omasta syystäni) toistuvasti tyhjänpäiväiseen jankkaustilanteeseen muun muassa sellaisista kysymyksistä, kuten kannattaako Venäjälle matkustaa, miksi joistakin ihmisryhmistä ei saa käyttää tiettyjä nimityksiä ja edistääkö tekonivel kihtikohtauksen puhkeamista.

Jälkeenpäin tekisi mieli hakata otsaansa matushkanukella. Mies puhuu aivan rauhallisesti ja minä intän naama punaisena. Tästä huolimatta kaikki viihtyivät.

Nukuin teltassa, jonka seinät paukkuivat ja lepattivat puuskaisessa tuulessa ja jonka pelkäsin kohoavan ilmaan kuin lentävä matto.

Meren katsomiseen ei väsy koskaan, sen väri vaihtelee harmaasta vihreään ja sinisestä turkoosiin.Välillä se on rauhallinen kunnes taas näkyy vaahtopäisiä aaltoja. Toisinaan merestä kasvavat tuulimyllyt näkyvät tarkasti ja sitten ne katoavat. Aurinko näyttää nousevan vedestä ja myöhemmin uppoavan siihen. Joutsenet ja sorsat perheineen lipuvat veden pintaa, lokit tekevät yllättäviä kalastusiskuja ja pääskyset pyrähtelevät silmien editse kuin se olisi heille silkkaa hupia.

Pääsin taas nauttimaan luvialaisista lauteista, savukalasta, kesäkeitosta ja grilliherkuista.
Kertaalleen kastuimme perusteellisesti.

Näin miten helposti vajan takana seisova vanha traktori lähtee käyntiin.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Varasto

Palaan vielä kerran (puuttuviin tai vääränlaisiin) kritiikkeihin vaikka olin jo luvannut itselleni, että jätän aiheen taakseni, eksytän Lapin erämaihin ötököiden syötäväksi ja näännytän nälkään. 

Kuuntelin Kari Hotakaisen haastattelun, jossa hän totesi, että kirjailijat, jotka eivät muka välitä kritiikeistä tai sanovat, etteivät edes lue niitä, valehtelevat tai eivät ole tehneet hommaansa tosissaan. Kun on monta vuotta istunut hartiat lysyssä läppärin ääressä niin toivoohan sitä, että joku aviisi reagoisi tulokseen jotenkin ja mieluiten tietysti positiivisesti.

Ohjelmassa Hotakainen kertoo, ettei hän puhunut vuosiin muuta kuin ihan pakolliset. Olen tavannut hänet kerran kun hän oli nuori aloitteleva runoilija, eikä hän tosiaankaan avannut suutaan. Hän rikkoi hiljaisuuden vasta kun Klassikko julkaistiin.

Haastattelussa Hotakainen suhtautuu epäillen kirjailijoihin joita mainitaan hyviksi keskustelijoiksi. Jos on hyvä puhumaan, ei voi olla kovin suuri kirjailija.

Kaikenlainen kommunikointi on ongelmallista, sillä siihen sisältyy väärinymmärryksen riski, joten Hotakaisen puhumattomuutta voi pitää ymmärrettävänä. Sanoilla voi saada paljon pahaa aikaan. Minäkin olen kerännyt varastoon vuosien ikävät nirhaisut. Niitä on niin paljon, että voisin vuokrata varaston. Oman kopin niille, jotka olen kuullut ja isomman tilan niille, jotka olen suustani päästänyt.

Siteeraan tähän loppuun vielä Jani Saxellin kirjoitusopasta Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020):  
Silti nykyajan aleksiskivet, Kelan ja työ-ja elinkeinotoimiston ahdistamat elämäntaiteilijat, ottaisivat mieluummin August Ahlqvistin vainoajakseen kuin täyden hiljaisuuden ja nimettömyyden osakseen.
Kirjallinen huomiotalous on nykyisin entistä polarisoituneempaa ja julmempaa. Toiset saavat kaiken ja vielä vähän päälle. Heitä juhlitaan naistenlehtien kansijutuissa ja Helsingin ja Turun kirjamessujen seinälakanoissa. Kustantamot nostavat yksiä sesongin "ilmiöiksi" ja "kärkikirjailijoiksi", sietävät toisia jotenkuten listoillaan...

Nyt unohdan taas hetkeksi ruikutuksen, jonka olen yrittänyt naamioida jonkinlaiseksi yleiseksi kirjallisuuden tilasta huolestuneisuudeksi.  Lähden käymään sallitun meren rannassa ja mahdollisesti merelläkin!

Lupauduin mukaan yhteen pieneen juttuun, jossa pitäisi olla nokkela ja hauska. Hieman stressaa vaikka tämä on kuulemma joku pilotti.  Eikös pilotti tarkoita lentäjää? Pelkään lentämistäkin.

P.S. Erikoiset asiantuntijat -blogi on kirjoittanut esikoiskirjastani Ei saa mennä ulos saunaiholla, (linkki) kiitokset erikoisille!

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Uusi postaus

Aiemmin bloggerissa luki "uusi teksti", mutta nyt tuo kaikin puolin asiallinen ilmaus on korvattu sanoilla "uusi postaus". Miksi? Kysyn vaan. Postaus on tympeä ja tunkkainen sana. Vihertävä peruna, johon on kasvanut pari valkoista itua. Tekstistä taas tulee mieleen valkoinen tahraton paperi.

Ostin K-kaupasta mansikoita. Nainen, joka niitä myy, poimii marjat isosta laatikosta kätösillään, joihin on vetänyt mustat muovikäsineet, tarkastaa jokaisen marjan, eikä kauho umpimähkään. Hän asettelee mansikat muoviseen kippoon, käy punnitsemassa marjat hedelmävaa'alla, pakkaa pieneen muovipussiin ja huolehtii marjojen säilyvyydestä sanomalla "ota mansikat kotona pussista, pysyvät parempina". Tämä toistuu kaikkien asiakkaiden kohdalla ja joka kerran.

Seikkailimme V:n kanssa Lielahden kirppareilla, tarkastimme Kierrätyskeskuksen, Pelastusarmeijan kirpputorin ja SPR:n Kontin. SPR voitti. Ostin kolme mekkoa, yksi niistä oli hennon vaaleansininen ja mekon kankaaseen oli painettu kukkia. Kotona se alkoi näyttää väsähtäneen väriseltä, joten värjäsin mekon. Jostain kumman syystä kuvittelin kukkasten säilyvän trikookankaassa, pitävän puolensa väriä vastaan, mutta mekosta tuli yksivärinen, tummansininen ja oudon ryhdikäs. 

Totesimme V:n kanssa, ettei kirppariostoksista tule samalla tavalla huono omatunto kuin ihan uusien vermeiden hankkimisesta. Rahaakaan ei saa juuri kulumaan. Tuotto menee usein hyvään tarkoitukseen. Tunnet itsesi tiedostavaksi kuluttajaksi ja esittelet leninkejäsi rinta rottingilla.


maanantai 29. kesäkuuta 2020

Pesin akkunat

Kuuntelin radiosta, kun joku kertoi mökistä, jossa oli viettänyt kaikki kesät syntymästään asti. Hän puhui mökistä kuin suuresta rakkaudesta.

Vanhemmillani on menossa jo neljäs mökki tai oikeastaan viides, sillä yksi purettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Suurin osa mökeistä on sijainnut järven rannalla. Kallaveden rantamökin he vaihtoivat aikoinaan Kemiönsaaren mökkiin, jossa tuntui siltä kuin olisi lomaillut ulkomailla. Uimaan mennessä jalkojen alla pyörivät tasaiseksi hioutuneet kivet, eikä hiekka tai muta. Mökki keikkui jyrkässä rinteessä,  johon rakennettiin portaat. Sauna oli ihan meren rannassa.

Mökin viereen syttyi kerran pienen pieni metsäpalo, jota tuli sammuttamaan Kemiön vapaapalokunta. Se oli kesän ehdoton kohokohta.

Asuntoakin vanhempani ovat vaihtaneet tiheästi. Kun muuttolaatikot on saatu purettua, on äiti alkanut katsella asuntoilmoituksia. Hän on myös sisustanut jatkuvasti, lukenut Avotakkaa, ostanut huonekaluja ja verhoja. Vaihdellut huoneita ja huonekalujen paikkoja. Rymsteerannut (tuota termiä ei meillä käytetty).  Inhosin rymsteeraamista, enkä viitsi siirrellä huonekalujani.

Pesin olohuoneen ja keittiön ikkunat vaikka taloon on tulossa kohta ikkunaremontti. Tämä on kevään toinen ikkunanpesu, mutta kun lasit olivat paksun siitepölykerroksen sumentamat. Mummo puhui akkunoista eikä ikkunoista, kesäksi akkunoista revittiin liimapaperit, joilla ne oli tiivistetty ja sisempi lasi poistettiin. Nyt akkunoistani lankeaa puhdasta valoa.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Helle

Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäinen osa Herran armo viilensi kuin tunturipuro, jäätikkö tai ilmalämpöpumppu, huomattavasti paremmin kuin Tokmannilta viidellätoista eurolla hankittu tuuletin. Kirjassa pohjoistuuli puhaltaa, sataa pakkaslunta tai räntää ja hameenhelmoihin kertyy vettä ja jäätä painaviksi paakuiksi. Erinomainen romaani muussakin kuin viilennysmielessä, mutta sopii erityisesti aikaan, jolloin lämpömittarin lukema kohoaa yli 27 asteen.

Näin unta, jossa piti mennä päivystämään, mutta se osoittautui vaikeaksi, sillä tie oli jäässä, liukas ja tasainen kuin luistinrata. Työmatka ei edennyt.

Iltakävelyllä havaitsin Tampereen täydet puistot, vilkkaat terassit, ruuhkaiset rannat ja varatut puistonpenkit. Tuleeko tästä parveilusta joku uusi normaali?

Istuin päivällä tuntemattoman savolaismiehen vieressä (turvavälin päässä) kahvilan terassilla. Mies oli polttanut aurigossa pohkeensa, sillä  miehet eivät (kuulemma) käytä aurinkovoidetta. Minusta aurinkovoide tuoksuu etelänlomilta, joita joskus tuli vielä tehtyä ja sille ominaisen hajun avulla voi simuloida hiekkarannat, retsinat, dirlandaat ja kreikkalaiset salaatit. Olen joskus nukkunut yöni makuupussissa jonkun kreikkalaisen saaren hiekkarannalla. Pelotti, että mopopojat ajavat jalkojen ylitse, sillä lähellä oli disko, jonne johti vilkas mopoliikenne.

Keskusta-asujan avoimesta makuuhuoneen ikkunasta kuuluu humalaisten örinää, musiikkia, autojen hurinaa, tupakkapaikalla seisovien tilityksiä, pariskuntien riitelyä ja lokkien kirkunaa vaikka ikkuna aukeaa sisäpihalle päin. Pian niitä ääniä ei enää kuule vaan niihin tottuu. Ne ovat kuin makuuhuoneen seinä, ei sitäkään kuuntele. 


perjantai 26. kesäkuuta 2020

Tyynyn möyhentäjä

Sängyssäni makaa minun lisäkseni kolme tyynyä, yksi pitkä perustyyny, joka tarvitsee suojakseen tavallista suuremman tyynyliinan ja kaksi normaalin kokoista pielusta. Perustyyny pysyy yön ajan paikoillaan, pienempiä ruttaan ja leivon ja säätelen näin nukkumistani. Lukiessani kasaan kaiken irtonaisen pääni alle.

Face-ystäväni kertoo miehensä nukkuvan tyyny tiukasti vaaterissa, tyynyn keskelle painuu miehen pään aiheuttama siisti painauma, kun hän taas möyhentää tyynynsä epäsiistiin tilaan.

Minäkin kuulun noihin tyynyn ruttaajiin. 

Taitava kirjoitusystäväni sai tällä viikolla hylsyn eräästä kustantamosta. Pettymyksen jälkeen hän toivoi ääneen saavansa jonkun merkin siitä kannattaako työtä enää jatkaa. Heti kun hän oli sanonut tämän, menivät sähköt (en pyytänyt lupaa tämän kertomiseen, mutta kun juttu oli vaan niin herkullinen).

Pääsen esiintymään sekä Tampereen että Helsingin kirjamessuille, esiintymiset eivät ole mitenkään messujen kiihkeimpänä ajankohtana, mutta hyvä kuitenkin.

Esikoiskirjastani tehdään äänikirja, joka kertonee kiihtyvistä äänikirjamarkkinoista. Mainittavia tuloja äänikirjoista ei kerry ainakaan kirjoittajalle.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Ei saa elvyttää äänikirjana

Ei saa elvyttää on julkaistu äänikirjana (lukijana Jaana Pesonen). Ei sitä kukaan minulle kertonut (ilmoitettiin vain, että kesällä), mutta huomasin asian ihan vahingossa (sillä enhän suinkaan googlaile romaaniani, en ainakaan enää kerran tunnissa).

En yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan kirjaa. Ensinnäkin teksti kyllästyttää, sillä olenhan jo muutaman vuoden sen parissa viettänyt ja toisekseen pelkään sen puutteiden paljastuvan räikeinä näin ääneen luettuina. Ehkä voin kuunnella sen joskus parin vuoden kuluttua jos se on vielä saatavilla.

V sanoo, että äänikirjat pitää kuunnella 1.5 kertaisella nopeudella (en kykene siihen, mutta 1.2 nopeus on minusta paras). Normivauhdilla nautittuina kirjat kuulostavat masentuneen ja uskonsa menettäneen henkilön ripittäytymiseltä. 

Leena Lumi on blogissaan (linkki) suositellut suvikirjoja ja tuosta joukosta löytyy myös  Ei saa elvyttää. Olen hyvin iloinen, sillä elvyttämisen pohtiminen sopii kesään. On siinä muutakin, eikä kirja masenna, jos sitä pelkäätte.

Tein eilen päätöksen, etten edes pyri vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, vaan haluan viihdyttää lukijoita ja heti tuntui taas kivalta kirjoittaa. Huumori on ominaista kirjoittamiselleni, eikä sen käyttäminen sulje pois vaikeitakaan aiheita. Arvostuksen sillä menettää, mutta mitä siitä.

Anneli Kanto on kertonut, että häntä ärsyttää termi "eturivin kirjailijat". Pysyn takarivissä. Toisaalta  olen heti valmis paljastamaan vaatekaappini ja elämäni jollekin naistenlehdelle. Ketään ei näytä kiinnostavan ja ehkä niin on hyvä, sillä avautuisin kuitenkin jostain alapäävaivoista.

Olen nyt maininnut romaanini (Ei saa elvyttää) riittävän monta kertaa. Tein sen taas. Kyllä tämä ohi menee, vähän kuin rakastuminen tai vatsatauti.

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Pääsin elokuviin

Kävin pitkän tauon jälkeen elokuvissa, edellinen kerta oli filkkareiden aikaan maaliskuun alussa.

Katsoin Jane Austen filmatisoinnin Emma. Elokuva on näennäisen pinnallinen tarina hyväosaisesta Emmasta, joka manipuloi muiden ihmisten elämää järjestelemällä avioliittoja. Tarina sisältää runsaasti sarkastista huumoria. Autumn de Wilden ohjaus on nätti kuin joulukuusen karamelli. Ja loppu on tietysti onnellinen. Rakastan onnellisia loppuja vaikka niitä ei pidetä taiteellisina ja älyköt halveksivat mokomaa touhua.

Niagaran päivänäytöksessä kuusi katsojaa istui väljästi, oli viileää ja miellyttävää. Iäkkään katsojan kännykkä soi elokuvan aikana useita kertoja, mutta hän ei onneksi kuitenkaan vastannut soittoihin ja vaikutti siltä, ettei hän edes kuullut kännykkänsä vaativaa ääntelyä, ei ehkä osannut vaientaa puhelintaan tai sitten ei vaan välittänyt.

Pesin pesukoneessa kahdet lenkkarit ja yhdet "urheilusandaalit", enkä laittanut pesukoneen rumpuun mitään muuta, joten koneesta kuului lähes tauoton pelottava kolina. Jalkineet ovat taas hetken ajan kuin uudet.

Ei saa elvyttää julkaistaan äänikirjana 13.7 ja sen lukee Jaana Pesonen. En kuuntele äänikirjoja, joten en tiedä minkälainen lukija hän on, hyvä varmaan, osaa lukea. Ystävä sanoi, että kuunnellessa tekstin puutteet huomaa selvemmin kuin lukiessa, joten vähän hirvittää.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Osaatko nylkeä hirven?

Tapasin eilisessä kyläpaikassa japanilaisen saksofonistin ja virolaisen räppärin (he molemmat asuvat pysyvästi Suomessa), ruokapöydän ääressä istui yhteensä kymmenen henkeä. Illalla kotona mietin, että porukasta voisi kirjoittaa mainion vanhanajan dekkarin.

Japanilainen saksofonisti kertoi, että hänen kotimaassaan voi konsultoida kirjasommelieria sopivia kirjoja valitessaan. Hänen äitinsä oli käyttänyt tällaista asiantuntemusta ostaessaan lapsenlapselleen kirjoja. Sommelieri hyödynsi lastenkirjojen valinnassa lapsen persoonallisuuden piirteitä, eikä siis maistellut kirjoja.

T:ltä kysyttiin ruokapöydässä osaako hän tehdä origameja (sellaistahan japanilaisilta kysytään). T osaa taitella kurjen. Jos ihminen sairastuu ja halutaan auttaa häntä parantumaan, pitää taitella tuhat kurkea. Kuulostaa vaivalloiselta.

Mitä taitoja suomalaisella oletetaan olevan? Osaatko lämmittää saunan? Osaatko hiihtää? Neuloa villasukan? Suomustaa ahvenen? Nylkeä hirven? Soittaa hevimusiikkia?

Söin ensimmäistä kertaa sillröraa (suomeksi sillipöperöä), johon oli sotkettu sillinpaloja, kananmunaa, kapriksia ja hapankorpun muruja. Hyvää oli kuten kaikki muukin, mitä tarjottiin.

Tänään vanha ystävä poikkeaa ohikulkumatkallaan ja juhannus alkaa olla lopulta lusittu. 


lauantai 20. kesäkuuta 2020

Kaupunkijuhannus

Näin torstaina kirjaston edessä R:n, jonka esikoiskirja julkaistiin samoihin aikoihin kuin omani. Siinä jutellessamme sanoin, että voisimme lähteä joku päivä kahville kun olen välillä yksinäinen. Melkein kun olisin sanonut, että sairastan aina välillä tuberkuloosia, mutta ei se tartu kuitenkaan.

Teki mieli selittää, että on minulla ystäviä, mutta juttuseuran tarve vaivaa välillä ainakin päiväaikaan, kun muut ovat oikeissa töissä.

Yksinäinen kaupunkijuhannusaatto kului Näisjärven ja Pyhäjärven rantoja kulkien. Sain suru-uutisen ystävän koiran kuolemasta ja kuvankin, jossa koiravainajan rakkaudella vilttiin käärittyä  ruumista kärrätään pois.

Luen rinnakkain kahta romaania: Clarice Lispector, Lähellä villiä sydäntä ja Saara Cantell, Kesken jääneet hetket. Ensin mainittu on hämmästyttävän moderni romaani vuodelta 1943 (se julkaistiin Rio de Janeirossa), silkkaa tajunnanvirtaa, runollista sisäistä puhetta, jota voi lukea vain lyhyen pätkän kerrallaan, eikä juonesta ole väliä ja jälkimmäinen viihteellinen lukuromaani, ns. pageturner. Sopivat hyvin yhteen. Lispectorin romaanin takakannessa mainitaan sen merkityksen olleen 1900-luvun feministisille kirjallisille liikkeille mittaamaton.

Tänään lähden Kangasalle, jonne näyttää kulkevan muutama bussivuoro ja joku sitten toivottavasti hakee minut Kangasalan keskustasta.

Tässä pätkä Lispectoria olkaa hyvä:

...Kumpi on lopulta tärkeämpää, elää vai tietää elävänsä? -Puhtaista puhtaimmat sanat, kristallinkirkkaat pisarat. Tunnen niiden kimalluksen ja kostean muodon kamppailevan sisälläni. Mutta missä on se minkä haluan sanoa, missä se mikä minun pitää sanoa? Innoittakaa minua, minulla on melkein kaikkea, minulla on muoto odottamassa sisältöä; sekö se on? - Mitä sellaisen pitää tehdä, joka ei tiedä mitä tekisi itsestään? Käyttää itseään ruumiina ja sieluna oman ruumiinsa ja sielunsa eduksi? Vai muuttaa vomansa vieraaksi voimaksi? Vai odottaa että ratkaisu syntyy, ikäänkuin seurauksena, hänestä itsestään?...

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Yhteishyvä -juhannus

Olen monta vuotta viettänyt Yhteishyvä-juhannusta ystävän mökillä. Nimesin juhlan Yhteishyvä-juhannukseksi, sillä menu on usein napattu kyseisestä lehdestä. Veikattiin montako ihmistä taas tänä juhannuksena hukkuu.

Nyt ystävä lähti jonnekin saareen juhannusta viettämään. Minä olen kotona.

On ihmeen hiljaista, ei autojen hurinaa, ei veden kohinaa, ei yläkerran naapurin askelten töminää vain sormet läppärin näppäimillä. Kerttu myllää tarmokkaasti hiekkalaatikkoaan.

Suunnittelen käveleväni Uittotunnelin kahvilaan.

Huomenna lähden Kangasalle, jonne tulee ystäväpariskunnan sukua ja muitakin juhannusorpoja kuin minä. Syödään ulkopöydässä ja lepuutellaan silmiä viljapelloissa.

Illalla kävelin Pyynikin uimarannalle, jossa toimii kioskimainen kahvila. Ostin jäätelötötterön ja mies tiskin takaa kysyi "Syötkö täällä vai otatko mukaan?" Hetken mietin, että mitä sillä on väliä, missä tötteröni syön. Meitä alkoi naurattaa, sillä mies oli alkanut myydä kaikkea jollain automaattimoodilla.

Lapsena mummolan rantaan koottiin kaikki mahdolliset risut kokoksi, eikä märkiä puita meinattu millään saada syttymään. Tänään ei taida voida polttaa kokkoa. Hyvää juhannusta kaikesta huolimatta!