Vihainen nuori mies

Jörn Donner on kiehtonut minua pikkutytöstä lähtien. Vihainen, älykäs mies, jolla oli sensuellit huulet.  Myöhemmin haaveilin, että saisin syödä silakoita miehen seurassa. Donnerin itsensä paistamia tietysti. Hankalat miehet ovat aina kiehtoneet minua, onneksi he eivät ole olleet minusta kovinkaan kiinnostuneita.

Jörn Donnerin nekrologi oli luultavammin kirjoitettu kaikissa suurissa sanomalehdissä jo aikoja sitten valmiiksi. Hän ehti tehdä paljon asioita, kirjoittaa käsittämättömän määrän tekstiä, ohjata ja tuottaa elokuvia, toimia kansanedustajana ja diplomaattina. Siinä sivussa hän hankki lapsia monen naisen kanssa. Monissa valokuvissa Donnerin taustalla näkyi kirjahylly ja hän oli laajasti sivistynyt. Miehen esiintymiset omissa elokuvissa olivat jotensakin vaivaannuttavia.

Kun olin lapsi, näin monta kertaa Donnerin televisiossa vilaukselta (niitä ohjelmia en saanut katsoa), hän istua röhnötti nojatuolissa laiskasti, tupakoi ja laukoi ilkeyksiä. Herätti pahennusta ja varmaan nautti siitä.

Donner sairasti monta tappavaa tautia. Näin lääkärinä tulee mieleen, että jos ei olisi tupakoinut niin olisi varmaan vieläkin elossa.

Jörn Donner ei kaunistellut tarinaansa kuten me muut. Siitä hänelle kiitos.

Suomeen mahtuisi nyt yksi vihainen suomenruotsalainen nuori mies. Sellainen musta aukko jäi kun hän lähti.

Viinin juomisesta

Kävin entisen työkaverin kanssa syömässä Plevnassa ja sen jälkeen Paapan kapakassa viinilasillisella. Halusin juoda Paapassa yhden lasillisen viiniä.

Kaverini kävi ostamassa minulle toisen vaikka jyrkästi kielsin ja pyysin sen sijaan vesilasillista. Sanoin, että minäpä en juo vaikka tarjoat juomaa ihan hyvässä tarkoituksessa. Viime kerralla kun tarjosit meni kolme päivää piloille.

Hän otti lasinsa ja minun lasini, nosti molemmat ylös, kopautti viinilasimme yhteen, ojensi lasini minulle ja otti hörpyn omastaan. Otin lasin vastaan ja kostutin varovasti huuliani viinissä.  Lautanen on syötävä tyhjäksi toimii tässäkin. Tuntuu hankalalta jättää täysi lasillinen pöytään, mutta tein sen silti.

Enää ei voi juoda samaan tapaan kuin joskus ennen. Yöunet menevät, väsyttää ja masentaa vähintään kolme päivää. Nousuhumalakin on enää entisen kehno piraattiversio. Sellainen lättänä. Se ei sinkoa enää korkeuksiin vaan lennättää rähmälleen.  Ei tule hyvä humala vaan huono. Paras tapa käyttää alkoholia on yksi annos jossain klo 12 ja 16 välillä.

Enää reilut pari viikkoa kirjan julkaisuun. Jännittää vaikka tiedänkin, ettei elämä siitä mullistu.

Hanki

Välillä ajattelen, että lapseni ovat oikeassa. Olen tyhmä. Puolustelen itseäni sanomalla etten voi olla tyhmä, olenhan sentään lääketieteen tohtori.

Järjestelemme luokkakokousta ja siinä yhteydessä me entiset luokkakaverit olemme lähetelleet toisillemme viestejä.

Kutsutaan yhtä luokkakaveriani vaikka Pirjoksi. Pirjo on ollut pariin otteeseen naimisissa ja vaihtanut sukunimeä. Outlook -sähköpostini näyttää ennen avaamista vähän viestien alkua ja loppua ja katsoin että meilin alareunassa seisoo Pirjon allekirjoitus, Pirjo Hanki. Päättelin, että Pirjon sukunimi oli vaihtunut ja mietin, että Hanki on aika vinkeä nimi. Laitoin sukunimen vaihtumisesta viestin toiselle luokkakaverilleni, joka pohti, että kuka tämä herra Hanki on.

Kun myöhemmin katsoin viestiä tarkemmin ja huomasin, että alla luki: Kiittänen Pirjo Hanki Outlook for Android.

Aivokuollut

Olen tehnyt työtä, jossa olen kohdannut paljon ihmisiä. Mahdollisesti siitä syystä (tai sitten minulla on joku aivojen degenaratiivinen sairaus) moni ihminen näyttää jotenkin tutulta vaikka ei sitä olekaan.

Muillakin saattaa olla samoja ongelmia. Viime viikolla eräs tuntematon mies kysyi olenko ollut Pirkkahallilla. Tänään kuntosaliryhmän mies kysyi olenko Eija.

Olen ehtinyt nähdä myös paljon elokuvia. Joskus nuoruudessani ajattelin, että Tavianin veljesten Tähtikirkas yö on paras näkemäni elokuva tai ainakin se kuului mielestäni kymmenen parhaan joukkoon.

On vaarallista katsoa uudestaan nuoruuden suosikkeja, sillä monesti joutuu pettymään. Eilen Kavin näytöksessä huomasin, ettei elokuvan lumo ollut onneksi kadonnut. Filmi vähän rätisi, kankaan poikki kulki hetkellisesti ylimääräisiä kohtisuoria mustia juovia ja siinä värisivät ylimääräiset pilkut, mutta ei se mitään (Peter von Bagh nyökytteli hyväksyvästi taivaallisesta elokuvateatterista, jossa hän toivottavasti näkee elokuvat filmikeloilta) . Tarina itketti ja nauratti.

Kavin Tampereen sarjan elokuvat on valinnut mitä todennäköisemmin miesjoukko, joka on aikoinaan kokishumalassa samoja elokuvia salaa katsonut ja haluaa kokea nuoruutensa uudestaan. Usein filmit ovat hilpeyttä tai inhoa herättävää kauhua. Tänä keväänä näytetään mm. Peter Jacksonin Aivokuollut, aiemmin on nähty Poltergeist ja Teksasin moottorisahamurhaaja.

Tälläkin kaudella on yksi K18, viisi K16 ja kolme K12 elokuvaa.  Amerikkalaisia elokuvia näytetään viisi ja eurooppalaisia neljä, yksi elokuva on kotoisin  Uudesta Seelannista, eikä esim. aasialaista elokuvaa nähdä ollenkaan. Eurooppalaiset elokuvat tulevat Italiasta, Ranskasta ja yksi Saksasta.

Haluaisin mukaan valitsemaan elokuvia tai voisiko yleisö äänestää vaikka pari suosikkiaan katsottavakseen.

Kovin karvas pala

Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöllä esitetään David Mamet'n näytelmää Karvas pala (Bitter Wheat), joka sai maailman ensi-iltansa Lontoossa viime kesänä. Tuore tapaus siis. Näytelmän vastaanotto oli tuolloin ristiriitainen.

Karvas pala kertoo häikäilemättömästä elokuvamogulista, joka muistuttaa kovasti Harvey Weinsteiniä. Työviksen versiossa tätä hirvitystä esittää ansiokkaasti Aimo Räsänen.

Näytelmää on kritisoitu siitä, etteivät naiset saa  ääntään kuuluviin vaan taas kerran näyttämöllä roiskii suuri miestähti. En osaa nähdä asiaa ihan noin, minusta asetelma korosti naisten heikkoa asemaa. Koin piinallisena ensimmäisen puoliajan loppumisen raiskaukseen, sillä silloin on tapana taputtaa. En kyennyt läpsyttämään käsiäni, eikä sitä tehnyt vieressäni istunut tuntematon nainenkaan. Osa yleisöstä piti ilmeisesti raiskausta jotenkin huvittavana, sillä heitä nauratti.

Kyseessä oli komedia, asia ilmoitettiin meille jo näytelmän alussa ja kyllä välillä naurattikin. Päähenkilön egoistinen, narsistinen, rasistinen ja misogyyninen ajatusmaailma oli suorastaan nolo. Latasin mieheen melkein kaikki tietämäni negatiiviset sivistyssanat.

Vaikka tämän näytelmän keskiössä sikaili Barney Fein (Aimo Räsänen), tuli kyllä selväksi, että hän ei ollut ainutlaatuinen, vaan naisia kohdeltiin (kohdellaan) elokuvabisneksessä muutenkin kuin kulutushyödykkeitä. Kaikki muukin oli ostettavissa, palkintoja myöten.

Oli näytelmässä muitakin näyttelijöitä. Yoko Takeda, Suvi-Sini Peltola, Jari Ahola, Janne Kallioniemi, Tommi Raitolehto ja Joes Teka. Pidin Suvi-Sini Peltolan jämäkästä sihteerin roolista. Näytelmä oli ohjannut Milko Lehto.

Karvas pala herätti keskustelua Facessa, joka ehkä osoittaa, että se jollain tavalla meni tunteisiin. Antaisin näytelmälle kolme tähdykkäistä viidestä.

Tein teatterissa käydessäni uuden huomion, sen portaikosta pääsee suoraan ravintola Teatterin kulmaan, jonka vessaan tai tiskille ei tarvitse jonottaa. Olen teatterivessojen erityisasiantuntija.

Kuva Kari Sunnari/ Tampereen työväenteatteri

Lyhyesti

Mietin, miksi vanhemmat ihmiset selvittävät asioita paljon monisanaisemmin kuin nuoret ja päädyin siihen, että mitä kauemmin olet elänyt, sitä enemmän selitettävää riittää. Pelkään vanhetessani sortuvani ylimääräisiin sanoihin vaikka olen niukan ilmaisun ihailija. Riskit ovat ilmeiset, sillä olen syntyperältäni savolainen.

Ryhdyin muistelemaan paikkoja, joissa olen joskus ammoin loma-aikoinani ja viikonloppuisin työskennellyt ja huomasin, ettei paljonkaan muistettavaa ollut.

Rantasalmi, jossa oli ravintola nimeltään Rinssi-Eversti ja jonka ainoa hissi toimi terveyskeskuksessa. Kokkola, jossa vallitsi rannemurtumakeli. Kokkolalaisilla oli erilainen käsitys siitä mikä on mäki, sillä en edes havainnut täkäläisen terveyskeskuksen tönöttävän mäellä. Sonkajärvellä en ehtinyt ulos terveyskeskusrakennuksesta, joten en voi kommentoida. Rautalammilta tai Suonenjoelta ei ole jäänyt oikeastaan minkäänlaisia muistoja. Olin kovin väsynyt. Varkaudessa tehtaat toimivat keskellä kaupunkia. Kävin katsomassa Kadonneen aarteen metsästäjät.

Aika lyhyesti kerroin. En langennut käyttämään turhia adjektiiveja, enkä aloittanut lapsuudestani.

Vähiten kiinnostava kirjailija

Harmittaa edelleen, etten tarjonnut taannoin Aamulehden toimittajalle ja valokuvaajalle yhtään mitään, en kahvia, en teetä, enkä kalakeittoa. Anteeksi.

Suvi Ahola kirjoitti tekemistään kirjailijahaastatteluista Helsingin sanomissa. Juhani Syrjä tarjosi kulttuuritoimittajalle itse keittämäänsä kalakeittoa. Virolaisen Ilmar Taskan pöydässä oli tyrkyllä teetä, englantilaistyyppisiä leipiä ja leivoksia. Dekkaristi Fred Vargas keitti vahvaa kahvia, jonka kanssa oli tarjolla kuivakakkua.

Tove Jansson juotti Aholalle viskiä, mutta heitti sen jälkeen toimittajan ulos.

Imagen haastattelun mukaan Monika Fagerholm kaatoi termarista kahvia toimittaja Kati Kelolalle. Kahvin kanssa Kelola sai viinerin.

Ehkä toimittajat ovat kuin pappeja, he saavat jatkuvasti kahvia juodakseen.

Mietimme R:n kanssa, minkälainen kirjailija kiinnostaa mediaa. Nuori kaunis ja sellainen, joka luovuttaa tarinansa kuin lahjan.

Profiloimme vähiten kiinnostavaa kirjailijaa. Hän olisi kuusikymppinen nainen, vähän ylipainoinen, hiljainen, haaleasti pukeutuva, lievästi uskonnollinen ja ammatiltaan kirjanpitäjä. Hänen nuoruuden kihlauksensa olisi purkautunut ilman sen kummenpaa dramatiikkaa ja astioiden heittelyä, eikä sitten olisi tullut katsottua uutta. Kirjailija asuisi Keravalla kissansa kanssa.

Kaikkea ihminen ehtii ajatella, kun löytyy turhaa aikaa. 

Riivatut

Lukupiirimme jäsen esiintyi tamperelaisen harrastajateatterin, Sarin sakin esityksessä näytelmästä Riivatut, joten olihan sitä lähdettävä joukolla ihmettelemään.

Riivatut perustuu Päivi Alasalmen samannimiseen romaaniin, jonka innoituksena on toiminut vuonna 1885 Ylöjärvellä koettu poltergeist-ilmiö, jossa Martinin torpassa puukot tanssivat, tuopit ja kynttilänjalat putosivat pöydältä ja leipävartaat lensivät. Tapaukset on kirjattu jopa oikeudenkäyntipäiväkirjoihin ja paikkakunnalle pyrki tuolloin runsaasti porukkaa juopottelemaan ja tietysti nähdäkseen leipävartaiden liihottelevan.

Kirjailija on dramatisoinut romaanista näytelmän, jonka ensiesitys tapahtui Nekalan perukoilla Legioona teatterin tiloissa. Näytelmän oli ohjannut Sari Lilliestierna.

Näytelmässä poltergeist riivaa torppari Manua, hänen vaimoaan ja heidän keuhkotautista piikaansa Herttaa Sunilan kylässä. Aamulehden toimittaja Hugo Untamo saapuu paikalle tekemään lehtijuttua yliluonnollisista tapahtumista. Nykyään hän tavoittelisi klikkauksia.

Riivatuissa päästään käsittelemään yhteiskunnallista eriarvoisuutta, naisten asemaa ja uskonnollisuutta. Piialle ei ole hankittu edes luvattuja kenkiä vaan hän joutuu paljain jaloin kulkemaan ja muutenkin häntä kohdellaan kaltoin. Ylioppilaslakkipäinen Aamulehden toimittaja imee puoleensa kylän seksinnälkäisiä naisia.  Lopusta ei puutu dramatiikkaa ja vanhat synnit selviävät.

Ihan helppoa tehtävää ei tämä joukko ole itselleen ottanut, mutta selviää hommasta kunnialla. Näytelmässä Herttaa esittää neljä nuorta naista, joka lyhyen alkuihmettelyn jälkeen toimi hyvin. Lukupiiriläistä tarvinnut hävetä vaan hän toi näytelmään sitä tarvittavaa huumoria. Ehkä luen vielä Alasalmen romaaninkin.

Ei se minnuu haittaa

Vartoilen kampaajalle menoa, eikä tällaisen odotuksen keskellä voi tehdä mitään järkevää kuten jatkaa uutta tekstiä, josta ei oikeastaan vielä tiedä, johtaako se mihinkään. Edellinen käsikirjoitus on jossain taiton ja kirjapainon välimaastossa luulen. Olisi kiva jos sen kulkua voisi seurata netissä samaan tapaan kuin Kiinasta tilatun laihdutusvoidetuubin matkaa.

Ystävä kertoi käynnistään ravintolassa Enossa. Kaksi keski-ikäistä naista istui puolityhjässä ravintolassa, pohjoiskarjalainen mieshenkilö lähestyi uhkaavasti pöytää ja sanoi, että tulen teidän seuraanne istumaan. Johon naiset, että kun meillä on tässä ihan omia juttuja, joita käymme läpi, johon mies reippaasti "Ei se minnuu haittaa!" ja istui alas.

Montakohan känniläistä sitä on tullut elämänsä aikana käännytettyä (tämä Enon mies ei ollut ainakaan pahemmin humalassa). Toisaalta moni hyväkin ihmissuhde jäisi solmimatta ilman alkoholin pehmentävää, itsetuntoa kohottavaa ja rajoja madaltavaa vaikutusta. 

Turussa teatterissa

Olen kolmentoista vuoden jälkeen kasvanut tamperelaiseen ajatukseen, että meillä kuuluu olla suurempaa kuin muualla (toisin sanoen isompaa kuin Turussa)  ja ilahduin huomatessani, että Turun kaupunginteatteri näytti pienemmältä kuin Tampereen työväenteatteri. Suurella näyttämöllä on 652 paikkaa, kun  Tampereelta niitä löytyy 800! Tärkeintä teatterissa ovat vessatilat, jotka olivat nekin Turussa vaatimattomammat.

Kaikkihan ovat nähneet söpön Amelie elokuvan. Siitä on tehty läpilaulettu musikaali, jota esitetään tällä hetkellä Turun kaupunginteatterissa.

Musikaali oli visuaalisesti kekseliäs ja siitäkin voisi käyttää nimitystä söpö ja tietysti romanttinen. En ole asiantuntija (en todellakaan), mutta minusta musiikki oli melko tasapaksua, eikä tullut sellaista ajatusta, joka tulee parhaimpien musikaalien jälkeen: minä haluan kuunnella tätä.

Näyttelijät olivat kelpoja ja nimiroolissa Marketta Tikkanen oli juuri sopivan suloinen ja laulukin sujui hyvin. Näytelmän pukujen värit olivat karamelleja silmälle.

Tarina oli elokuvasta tuttu, eikä sen äärellä iskenyt ainoakaan ahdistava tai surullinen ajatus. Ei tarvinnut murehtia ilmaston lämpenemistä tai taloyhtiön tulevia remontteja. Näyttämöllä edettiin kepeästi hypellen kohti ennalta arvattavaa loppua.

Katsomossa leijui niin raskas parfyymin leuhahdus, että teatteriseurani kärsi. Näin teatterin katsomossa toisen tamperelaisen.

Esityksen jälkeen söimme ravintola Hüggessä mainiota kasvisruokaa, varsinkin alkuruoat olivat kekseliäitä ja maukkaita. Piti oikein pyytää ruokalista uudestaan nähtäväksi, jotta saatoimme tarkastaa mitä kaikkea annokset sisälsivät. Opin uuden sanan, natuviini (Natural wine), joka näytti lasissa epäonnistuneelta kotiviiniltä.

P.S. Tekijänoikeudet eivät ole minulle täysin selviä, joten en ole varma saanko julkaista musikaalin mainoskuvan, jonka kuvaajan nimeä en löytänyt. Pyydän anteeksi jo etukäteen ja poistan, jos julkaisu osoittautuu laittomaksi.

Isä, poika ja Anu

Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän sähköpostikirjeenvaihtoa on julkaistu nimellä Silloin tällöin onnellinen (Gummerus).  Olen lukenut kirjan puoleen väliin, joten en ota kantaa, vastuu on niillä, jotka ovat kahlanneet kirjan kokonaan läpi, eikä tällaisilla etukäteen kommentoijilla. Hätäilijöillä. Hutiloijilla.

Pojan kirjeistä tulee mieleen tarve tehdä vaikutus kirjailijaisään. Rönkä onnistui erinomaisesti esikoisromaanissaan, mutta tuossa vaiheessa se oli vasta epävarmuutta sekä kirjaimia tietokoneen muistissa.

Isä kirjoittaa paljon (ja pitkällä kokemuksella) kirjoittamisesta. Pojalla on vähemmän kokemusta, mutta kaikki hänen tuntemuksensa tunnistan vaikka olen paljon vanhempi, mutta kirjoittajana nuori tyttönen.

Kirjassa Petri Tamminen kertoo joskus toivoneensa, ettei ydinsota syttyisi vielä vaan siirtyisi aikaan jolloin kirjailijan juuri sillä hetkellä työstämä romaani olisi ehditty julkaista. Tässä kohtaa hän yrittää vakuuttaa, ettei kirjoittaminen ole koko elämä.

Minä taas toivon, etten satu jäämään auton alle ennen helmikuun puoliväliä, jolloin toinen romaanini saadaan (ehkä) kauppoihin.  Kuten Tamminen, minäkin tiedän, ettei maailma siitä muutu paremmaksi (ei varmaan kovin paljon huonommaksikaan), ihmiset pyörivät netissä, katsovat Netflixistä tai HBO:lta sarjoja, ilahtuvat tai pahoittavat mielensä ihan jostain muusta kuin kirjastani. Jos sen jostain sattuvat saamaan käsiinsä, niin konmarittavat mitä pikimmin. Vievät divariin (ihan uutena se saattaa kelvata, joten ei kannata odotella kovin kauan), antavat jollekin ihmiselle, josta eivät pidä, tuppaavat kirjaston vaihtohyllyyn tai irrottavat kannet ja viskaavat painotuotteen loput lehtiroskikseen.

Isä Petri, poika Antti ja pyhä henki (vaimo ja äiti, Anu, häärii yli-inhimillisen järkevänä ja tyynenä, lähes pyhänä jossain taustalla) ovat nyt esillä kaikkialla, televisiossa, lehdissä ja tietysti näissä kirjoissa. Heillä on tarjota meille tarina, jonka haluamme kuulla, kunnes tulevat toiset tarinat. Hyvät kirjat kuitenkin pysyvät.

Ihminen on niin itsekeskeinen, että katsoo asioita omalta kannaltaan. Kadehdin Tammisen hiottua kieltä, pakotonta huumoria ja kolumnistin hommia. Kahdehdin isän ja pojan lahjakkuutta.

Petri Tamminen kertoo kirjassa keinon (en muista minkä), jolla kirjoituskurssilaiset saa kirjoittamaan vähemmän ovista kulkemisista ja enemmän jostain muusta. Tajusin, että vielä julkaisemattomassa romaanissani jauhetaan yhdestä ja samasta ovesta, sen aukomisesta, sulkemisesta ja siitä kulkemisesta. Nyt alkoi ahdistaa.

Marraskuun 78. päivä

On se vaan ihanaa kun on nämä vuodenajat. Toisena vuodenaikana sataa ja on pimeää ja toisena sataa, mutta on puolestaan ilahduttavan valoisaa. Facessa kollega kirjoitti, että tänään on marraskuun 78. päivä.

Aikoinaan tähän aikaan vuodesta puettiin kitisevälle kakaralle villahousut, huopatossut, lapaset ja kutittava villakauluri. Naamaan vedettiin Vitalista, sillä sen luultiin suojelevan paleltumilta. Tänä talvena luottovaatteeni on ollut urheilukaupasta hankittu sadetta pitävä toppavuorinen takki.

Tarvitaanko tammikuuta enää? Marras-, joulu- ja tammikuu voisiva muodostaa masentavan kokonaisuuden (nimeksi voisi antaa vaikka paskakuu), jonka loppumista voisimme juhlia helmikuussa.

Katsoin eilen Areenasta ohjelman Rosa Liksomista, joka on hilpeä tyyppi hiihtotoppatakkeineen ja keltaisine tupsukorvakoruineen (olivathan ne korvakorut?). Liksom käytti salanimeä, säästääkseen sukulaisensa häpeältä, joka kirjailijan ammattiin liittyi. Sittemmin hän on uskaltautunut julkisuuteen. Lapissa kirjailijoita pidettiin kuulemma pahimpina luusereina.

Tänä aamuna katsoin vähän vanhemman pätkän Kari Hotakaisesta. Olen istunut miehen kanssa samassa ravintolapöydässä 80-luvulla, eikä hän sanonut sanaakaan. Eipä se ollut välttämättä tarpeenkaan. Kun mies muuttti Helsinkiin, hän kuulemma nautti siitä, ettei kukaan puhunut ratikassa mitään. Hotakaisen mielestä romaani on hyvä lopettaa vaikka siihen, että päähenkilö vie roskat.

Hotakainen olisi luultavammin sitä mieltä, että blogipäivitykseen mahtuu vain yksi asia (jos hän harrastaisi blogeja), ainakin kolumneista hän on sitä mieltä. Olen samoilla linjoilla, mutta en välitä. Saan tehdä täällä ihan mitä lystään.

Teräsleidi

Olen löytänyt sisäisen seniorikansalaiseni. Se on saattanut piillä minussa jo parikymmenvuotiaasta ja nyt se saa rehottaa röyhkeästi.

Nääs-hallin 60+ kuntosaliharjoituksista puuttui kaikenlainen päteminen! Liiallinen painojen lisääminen, lihaksilla, vaatteilla ja taidoilla brassailu. Vaikka timmejäkin vartaloita näkyi niinkuin minun. Vitsi, vitsi.

Rouvien hulavannetyöskentely ylsi pro-tasolle.

Nääshalli on väestönsuoja, jonne laskeudutaan maanalaista käytävää. Ennen liikuntatiloihin johtavaa käytävää kuljetaan oviaukosta, jonka molemmat puolisen metriä paksut ovet ovat avoinna. Vaikka mikä katastrofi iskisi kesken harjoituksen, siellä tuntisi olevansa turvassa.

Tänään oli tarkoitus kirjoittaa, mutta kun tulin kuntosaliharjoituksista kymmeneltä niin oli ihan pakko keittää ensin kahvit. Sitten mietin, että jos ihan hetken makaisin tuossa sohvalla ja lukisin Anni Saastamoisen romaania Sirkka ja nyt kello onkin pian puoli kaksi. Eikös silloin ole jo lounaan vuoro ja pitäisi käydä Tokmannilla ostamassa kissanruokaa ja Substralia.

Kaikki halukkaat eivät mahtuneet eiliseen Teräsleidit elokuvan näytökseen. Pidin kovasti Leena Uotilan suorituksesta, josta löytyivät kaikki elämän sävyt. Mustat, retuliinit, harmaat, siniset, punaiset ja auringonkeltaiset. Seela Sellaa ihailen. Vanhojen rouvien road movieen oli tungettu vähän liikaakin kaikkea. Välillä kyllä nauratti.

V oli tatuoitattanut käsivarteensa sanan EI, kaunolla tosin. Se olisi minunkin pitänyt joskus tehdä. Myöhemmin perään voisi tatuoida SAA ELVYTTÄÄ.

Kulttuurikylpy

Tein vuorokauden vierailun Helsinkiin. Kiasman viidennessä kerroksessa on  2. helmikuuta saakka esillä islantilaisen Ragar Kjartanssonin Guardianin kriitikkojen ylistämä videoinstallaatio Visitors, jonka keskellä haikailin menetettyä nuoruuttani.

Kansallisteatterin lavalla esitettiin vielä muutaman kerran Saara Turusen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Medusan huone (alunperin se meni Q-teatterissa). Pikkuisen säälin niitä, jotka eivät saaneet nähdä näytelmää.

Medusan huoneessa ei ole varsinaista juonta. Kaikki tapahtuu yhdessä huoneessa, jonka ovista näyttelijät astuvat sisään ja ulos, joka toi mieleeni mykkäelokuvat vaikka kyllähän tässä puhuttiinkin. Koin näytelmän feministiseksi, ajatuksia herättäväksi ja löysin siitä omintakeista huumoria. Hervottomin kohtaus koski miesten kirjoittamaa (ja lukemaa) kirjallisuutta.

Elina Knihtilä esitti mm. säpäkkää keski-ikäistä naista, joka taiteili tuttuun tapaan selkää halkovaa mekon vetoketjua kiinni. Ensin mekon helmaa kiskotaan alaspäin ja vetoketjua hinataan mahdollisimman ylös ja sen jälkeen kaula-aukkoa nostetaan, jotta vetoketjusta saadaan yläkautta ote ja vetoketju vedetään kiinni. Kohtaus, jossa nainen tilaa ravintolassa kahvikupillista mahdollisimman vaatimattomasti tuntui tutulta.

Katja Kuttnerin kuukautiset saava nuori oli tyttömäisen herkkä. Miten usein teatterin lavalla on käsitelty kuukautisia millään tavoin.

Tommi Korpela esitti näytelmässä harmaatukkaista naista, jonka arvelin haikeilevan nuoruutensa perään. Hahmo oli traaginen ja koskettava, eikä missään nimessä naurettava. Tommi Korpela esitti kyllä mieshahmojakin.

Muissa rooleissa nähtiin Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa. Kaikki pelasi hyvin. Peruukkeja, muoviämpäreitä ja punaisia paperilippusia (en ole varma mitä materiaalia ne olivat) käytettiin kekseliäästi. Naisiin kohdistuva väkivaltakin oli esillä, mutta sekin saaraturusmaisella tavalla.

Teatterista menin ystäväni A:n luo. Hänen puolisonsa on turkkilainen. Turkissa minua kuulemma kutsuttaisiin rouva Heidiksi. A osti jokin aika sitten hervottoman suuren ryjypaketin aikomuksenaan ommella ryijy itse. A ei harrasta käsitöitä ja mainittakoon tässä hänen miessukupuolensakin. Hän kuljetti ryijyn mukanaan jopa Thaimaan lomalle. Olin ihan varma, ettei siitä koskaan tule valmista, mutta ryijystä puuttui enää ihan pikkuisen ja lähinnä siitä syystä, että lanka oli loppunut kesken.

Kotikaupunkini Tampere

Maailmassa olisi niin paljon surtavaa, lähi-itää ja muuta. Murehtimiseni ei globaaleja ongelmia ratkaise, joten keskityn tänään sopivan laajuisiin murheisiin. Roskapussin kokoisiin.

Asukas X oli jälleen heittänyt roskapussinsa roskasäiliön viereen. Oli kuitenkin jaksanut singota Sokoksen muovikassiin pakatut jätteet roskiksia ympäröivän lauta-aidan ylitse, mutta kokenut roskasäiliön kannen nostamisen ylivoimaiseksi. Kuka sen sitten siirsi oikeaan paikkaan? Minä. Prkl.

Ystävä Helsingistä tuli käymään. Olin rautatieasemalla häntä vastassa ja ohjasin Tampereen kauneimpia katuja pitkin Sara Hildenin taidemuseoon, jossa on vielä sunnuntaihin saakka esillä Juhani Harrin hieno näyttely.

Taiteilija on asetellut puisiin lootiin lasin taakse kellojen koneistoja, purjelaivojen pienoismalleja, kauhtuneita mekkoja, simpukoita, hiekkaa, kirjoja ja paljon muuta. Esineitä, joita aika on kuluttanut. Mistä taiteilija on tiennyt, että nyt tämä on valmis? Vai onko miettinyt, että ehkä pistän vielä yhden simpukan tai perhosen ja siinä se sitten on.

Vain taideteoksen tekijä tietää, milloin on aika lopettaa. Milloin viimeinen sana, siveltimen veto tai nuotti on paikoillaan. Tai tietää jos tietää.

Ajoimme hissillä Näsinneulan ravintolaan myöhäiselle lounaalle, taivas oli pilvetön, lattia pyöri (pyörii ympäri kerran 45 minuutissa, ei mene pää sekaisin), maisema vaihtui ja olin ylpeä nykyisestä kotikaupungistani. Ruoka maistui herkulliselta, viini oli virkistävää ja palvelu ystävällistä, eikä hintakaan ollut laatuun nähden ihan mahdoton. Kaikki saavat ikkunapöydän.

Näsinneula on valittu vuoden 1970 betonirakenteeksi, jos ette sattuneet tietämään! Se jos mikä on riittävä syy vierailla yläilmoissa.

Tähdet

Tein päiväreissun vanhempieni luo. Matkustin junalla yhteensä kuusi tuntia ja vietin aikaani perillä saman verran. Kävimme Prismassa syömässä ja joimme pullakahvit.

Otava osti kustantamoni Kariston. Hämeenlinnalainen Karisto täyttää tänä vuonna 120 vuotta ja on edelleen ollut kannattava yritys. Kaupalla on ilmeisesti jotain tekemistä kasvavan äänikirjabisneksen kanssa. En tiedä. Kariston nimi säilyy, samaten sen toiminta Hämeenlinnassa.

Helmikuussa julkaistava romaanini "Ei saa elvyttää" on saanut PIKI-verkkokirjastossa (Pirkanmaan kirjastot) kuusi tähteä kymmenestä, joka tuntuu oudolta, sillä kirja ei ole vielä missään muodossa luettavissa. Tähditys meni varmaan kuitenkin nappiin, sillä edellinen sai viisi tähteä. Olen siis kehittynyt kirjoittajana.

Valmiustila

Ajattelin ottaa käyttööni uuden rutiinin, aamusivut. Aamusivuista puhutaan usein kirjoittajakoulutuksissa ja ne ovat amerikkalaisen Julia Cameronin kehittämä kirjoittamisen työkalu.

Heti herättyä haparoidaan hämärissä pöydän ääreen ja kirjoitetaan käsin vihkoon kolme sivua. Siirretään alitajunta kirjaimiksi paperille. Ei onnistu, sillä ensin pitää pestä hampaat, sitten tekeekin jo mieli kahvia, eikä alitajunnasta lopulta pulppua mitään. En voi kirjoittaa käsin, ainakaan jos haluan myöhemmin lukea tekstin, sillä minulla on kamala käsiala, josta en edes itse saa selvää.

Aloittaminen on vaikeaa, astanga-joogan, terveellisemmän ruokavalion tai aamusivujen. Tupakointi on helppo aloittaa, suklaan syönti käy ongelmitta ja sohvalle on vaivatonta käydä makaamaan. Näitä on taas vaikea lopettaa.

Lenkkivaatteiden pukeminen on vaivalloista, niinpä olen koonnut itselleni valmiin lenkkisetin, kaikki löytyy samasta paikasta, urheilualusvaatteet, pitkät kalsarit, tuulessa lepattavat lenkkihousut ja fleece-paita. Päällystakki, pipo (tamperelaisittain pipa), lenkkarit ja käsineet löytyvät eteisestä. Kaapissani lojuu valmiiksi pakattu jumppakassi ja uimahallikassi.

Olen jo jonkin aikaa silpunnut salaattia, paprikaa, porkkanaa ja kurkkua valmiiksi rasiaan, jota säilytän jääkaapissa. Lisään vaan päälle tomaatit, joita säilytän huoneenlämmössä, sillä kylmät tomaatit ovat inhottavia. Tulee syötyä salaattia, kun sitä on valmiina. Uusin keksintöni on silputa juureksia käyttövalmiiksi. Seuraavaksi tulevat ehkä hedelmät. Keittiöstäni kuuluu jatkuva silppuamisen ääni. Aamiaisen voisi syödä jo illalla, jotta aamusta säästyy aikaa aamusivuille.

Onneksi olen hyvä lopettamaan projekteja. Erosin lyhyeksi jääneestä avioliitostani kuntosalin kanssa. Ai niin, olen päättänyt syödä silakoita, sillä kuulin, että näin voin pelastaa Itämeren. 

Tasaaja

Asiat palaavat taas harmaiksi ja vettyneiksi. Glitterit karisevat, lukijat kaikkoavat, vain uskollisimmat jäävät. Aamulehden henkilöjutun jälkeen blogissani kävi 3500 kurkistajaa vuorokaudessa, viimeisen vuorokauden aikana teitä oli enää 1400 ja eiköhän nyt hiljalleen palata normaaliin, tuttuun ja turvalliseen.

Tietysti nautin positiivisesta huomiosta, mutta pelkään tasaajan vastaiskua. Kun sain näin paljon hyvää, niin nyt tasaaja jo pohtii, heittäisikö perään suolistosyövän vai riittäisivätkö peräpukamat? Aika usein tasaajalla menee hieman yli.

Miltä tuntuisi lööppijulkisuus, kun positiivisen sanomalehtijutun huomio nolottaa?

Lehdessä puhun siitä, miten varautuneita täällä Tampereella ollaan verrattuna Savoon. Asuntoni ja porraskäytävän välissä on kaksi ovea. Kun kotoa poistuessani avaan niistä sisemmän ja kuulen käytävästä liikuskelun ääniä, jään odottamaan kunnes reitti on selvä. Niin sosiaalinen savolainen olen.

Amazing!

Odotin elokuvan alkua, kun tuttu toimittaja lähetti linkin Aamulehden haastatteluun. Lehdessä kerrottiin kolmen sivun verran minusta. Hävetti, mutta ei pahalla tavalla.

Alkuun olikin vaikea keskittyä elokuvaan (Amazing Grace), joka on Aretha Franklinin gospel-konsertin taltiointi. Filmi kuvattiin 70-luvulla, mutta ääntä ja kuvaa ei saatu synkkaamaan (äänitys onnistui hyvin ja levy tehtiin) ja filminauha hautautui varaston perälle. Nyt synkronointiongelma on korjattu nykytekniikalla.

Amazing Grace näytti yhtä haalistuneelta vanhat inter rail -kuvani. Osa elokuvasta oli kuvattu käsivaralla.

Elokuvassa James Cleveland soittaa pianoa ja Franklin laulaa, he tekevät sen kuin juoksisivat pikamatkoja. Yrittävät turhaan pyyhkiä hikeä kasvoiltaan. Kuorolaisilla on hopeanväriset liivit ja seurakunta tanssii. Kaikilla on suuret hiukset. Mick Jagger näyttää istuvan (ja välillä seisovan) katsomossa. Takaseinällä roikkuu vaaleansininen Jeesus- taulu ja Herraa ylistetään. Tässä ei mietitä missä vaiheessa virttä kuuluu nousta seisomaan.  Seurakunta hymyilee ja nauraa enemmän kuin suomalaisissa luterilaisissa kirkossa koko historian aikana.

Siihen Aamulehden juttuun vielä. Juttu oli ihana (Simopekka Virkkula), kuvat olivat ihania (Eriika Ahopelto), en näköjään keksi muuta sanaa kuin ihana. En saanut yöllä nukutuksi.

Aamulla huijarisyndrooma alkoi kalvaa minua. Sanoin Kertulle "Me ollaan julkkiksia", mutta Kerttu vain käpertyi sohvan nurkkaan nukkumaan, julkkiksena oleminen on ilmeisesti sille niin arkipäiväistä. Päätin lähteä lenkille, sillä en pystynyt keskittymään romaanin taittovedoksiin. Kampasin hiukseni, olenhan nyt julkisuuden henkilö.

Kahvilassa myyjä kysyi, olinko minä Aamulehden jutussa. Tällaista siis julkkiksen elämä on, saa huomiota.  Toisaalta selvin päin suomalaiset jättävät ihan oikeatkin julkisuuden henkilöt rauhaan. Olen muutaman kerran istunut julkkiksen lähellä. On hankalaa, kun pitää koko ajan katsoa vastakkaiseen suuntaan.

Sanomalehdessä julkaistu henkilöjuttu vaikuttaa romaanin kiinnostavuuteen hämmästyttävän paljon. Eilen Pirkanmaan kirjastoissa oli saatavilla runsaasti 2016 julkaistua kirjaani (esikoisromaanini ikä vastaisi naisen iässä 59 vuotta, jolloin kukaan ei enää huomaa ja opus heitetään ale-laariin), varauksia ei ollut, nyt niitä on kertynyt 152! Helmikuussa julkaistavaan romaaniin (Ei saa elvyttää) oli eilen 19 varausta, tällä hetkellä niitä on 146.

En tiedä mitä tästä ajatella. Olen iloinen, kiitollinen, levoton ja työkyvytön. Ehkä huomenna kykenen taas tarkastamaan romaanikäsikirjoituksen taittovedoksia.

Numerot

2020 näyttää kivalta numerosarjalta, vähän samalta kuin 020202, josta voi kysyä ihmisten puhelinnumeroita, mutta jotenkin täyteläisemmältä (2.2.2020 tulee  todennäköisesti olemaan suosittu avioitumispäivä).

Monet kirjoittavat ihmiset kärsivät/saavat nauttia synestiasta. Synestesiassa aistiärsyke antaa toisen aistin alaan kuuluvan aistimuksen. En ollut edes kuullut moisesta mahdollisuudesta ennen kuin keksin mennä kirjoituskursseille. Nyt saan kuulla miten keltainen numero kakkonen onkaan. Minulle kaksi on vain kaksi, se on numero, kaksi on enemmän kuin yksi, mutta vähemmän kuin kolme.

Luin tämän aamun Hesarista Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän yhteishaastattelun. Kirjailijoiden sähköpostikirjeenvaihdosta on toimitettu kirja, jossa käsitellään kirjoittamista ja isän ja pojan suhdetta. En ole sitä vielä lukenut, mutta kuulosti kiinnostavalta.

Petri Tamminen kertoo haastattelussa, että hän luuli, että hänen poikansa olisi samanlainen kuin hän, oletti jopa pojan ongelmien olevan yhtäläisiä. Minä luulin tyttäreni olevan kaksoiskappaleeni. Muistan elävästi sen hetken, kun tajusin ettei niin olekaan. Minulla ei ole enää tytärtä vaan kaksi poikaa ja hyväksyn sen täysin. Monesti olen miettinyt, että kyllä hän on kuitenkin sama ihminen, mutta ei hän kuitenkaan ole. Hän vaikuttaa tyytyväisemmältä, määrätietoisemmalta ja varmemmalta.

Kuppa sinun kurkkusi syököön!

Hirtettäväksi syntynyt. Kuppa sinun kurkkusi syököön. Sinä karjuva, kiroileva, säälimätön koira. Sinä rääväsuinen, metelöivä äpärä. Louskuttava roisto. Tuittupäinen lurjus. Pirullinen noita. Läiskänaama noidan penikka. Maamöykky. Kilpikonna. Sinä myrkyllinen rupikonna, jonka piru itse teki kirotulle emällesi. Langetkoon yllesi vahvin myrkkykaste, jonka äiti pyyhki korpinsulkaan saastaisesta suosta. Lounaistuuli puhaltakoon sinut täyteen rakkuloita. Rupikonnat, lepakot ja kuoriaiset käykööt kimppuusi. Olet pelkkää törkyä. Inhottava orja. Verirutto sinut syököön. Noidan sikiö. Kaikki sairaudet, jotka aurinko imee soista, rämeistä ja lammikoista, tartuttakoot sinut tuuma tuumalta. Surkea otus. Kavala, humalainen mörkö. Rutto syököön sinun hirviösi ja piru vieköön sormesi. Vesipöhöön hukkukoon tuo hupsu. Puolipaholainen. Paholaisen tuote.

Nämä loukkaukset on kuulemma kerätty Shakespearen näytelmästä Myrsky ja minä kopioin ne Margaret Atwoodin romaanista Noidan sikiö, joka on kyseinen näytelmä uudelleen romaanin muodossa tulkittuna. Näitä kirouksia aion kokeilla, mutta turvallisesti omissa oloissani. Lapsena Savossa puhuttiin noitumisesta eikä kiroilemisesta ja se sopii näihin hyvin. Myrsky esitettiin Työviksellä 2019 ja se sai vaisun vastaanoton. Hienot lavasteet, ajattelin minä ja silloin näytelmä ei ole ravistellut sisuskaluja.

Luin viime vuonna paljon kirjoja, mutta en jaksa penkoa mitä, vaan otan esille ne, jotka tulevat spontaanisti mieleen. Pakosta loppuvuosi tuolloin korostuu. Ihastuin Rachel Cuskin romaanitrilogiaan ja varsinkin sen toiseen osaan Siirtymä (kolmatta osaa ei ole vielä suomennettu), jossa Faye niminen kirjailija lähtee Kreikkaan opettamaan luovaa kirjoittamista, tapaa ihmisiä, ja antaa heidän kertoa tarinansa. Löysin toisenkin (minulle uuden) kirjailijan kirjoittajakaverin vinkin perusteella, nimittäin Ali Smithin, jonka romaanit Satunnainen ja Oli kerran kello nolla innostivat tarinallaan ja erikoisella huumorillaan (romaanit on suomennettu jo 2006 ja 2013). Sitten tulee vielä mieleen Edouard Louis ja hänen erinomainen esikoisromaaninsa Ei enää Eddy. Koska joku suomalainenkin kirja pitää mainita, valitsen tähän Pirkko Saision mainion eämäniloisen kirjan Epäröintejä ja Petri Tammisen melankolisen romaanin Musta vyö. Molemmissa kirjoissa lie kyse ainakin osittain autofiktiosta, joka on siis edelleen muotia.

Samalla metodilla elokuvista on jäänyt mieleen Martin Scosesen pitkitetty mafiatarina The Irishman. Ken Loachin modernin työläistarinan Kiitos tilauksestasi mieluiten unohtaisi vaikka se kouraisikin syvältä kuten tavataan sanoa.  Pedro Almodovar räytyi vanhenemisessa ja liikutti elokuvallaan Kärsimys ja kunnia. Tunteita onnistui herättämään myös Levan Akinin tarina kielletystä rakkaudesta And then we danced. Suomalaiskiintiöstä mainitsen vain Miia Tervon (samalla tulee täytettyä naiskiintiö) mainion pohjoisen komedian Aurora. Filkkarit ovat joka vuosi hauska kokemus.

Tämä olan yli heitetty kulttuurikatsaus loppuu tähän. Ulkopuolelle jäi monta kirjaa (luin mm. Kate Atkinsonin Jackson Brodie-dekkareita ja jopa scifiä), lukuisia elokuvia, sekä konsertit, taidenäyttelyt ja teatteriesitykset, joita kulttuurikaavun liepeisiin pakostakin tarttuu.