tiistai 31. joulukuuta 2019

Opettavaista ja kehittävää vuotta 2020!

Nyt kun somekansalaiset ovat kertoneet kaikilla somekanavilla muuttuneensa juuri tänä vuonna paremmiksi ihmisiksi, niin on minunkin referoitava teille oma vuoteni. Jaan raporttini osa-alueisiin ja huitaisen sen kaikille vaikka järkevämpää olisi olla huitaisematta.

Työ: Lopetin lääkärin työt kovin väsähtäneenä. Kokeilin yksityisvastaanoton pitämistä, mutta ei se ollut meikäläisen juttu. Opin taas yhden viheliäisen potilastietojärjestelmän. Päädyin siihen, ettei työ oikeastaan sovi minulle. Nyt sitten kirjoitan, makoilen sohvalla ja vanhenen. 

Saattaa kuulostaa ärsyttävän menestyneeltä, (eikös se ole tarkoitus?), allekirjoitin kustannussopimuksen toisesta romaanistani, allekirjoituksen jälkeinen tunne oli häpeä. Olen jo toipunut, kiitos.
 

Terveys: Tämä on ollut hyvä vuosi, sillä minulle ei ole tehty gastros- eikä kolposkopiaa, 2018 tehtiin molemmat.
 

Raha: Olen nauttinut varsin kohtuullista palkkaa. Loppuvuodesta tulot putosivat, mutta sain tilalle aikaa ja paremmat yöunet.
 

Rakkauselämä: Mikä se on? Voisinko sen sijaan kertoa, että olen löytänyt tänä vuonna yläselän lihakset.
 

Onko minusta tullut parempi ihminen? Ei ole. Ei tule. 

Ensi vuoden tavoitteena on oppia syväkyykky, siis nököttää vaivattomasti ja rennosti ihan persaus alhaalla kyykyssä niin, että koko jalkapohja pysyy maassa. Eikös siinä ole tavoitetta riittämiin? Olen jo aloittanut harjoitukset. Moni sen jo varmaan osaa, mutta ei tarvitse kommentoida tähän. Raportoin teille onnistuinko, kokonainen vuosi on aikaa.
 

Opettavaista ja kehittävää vuotta 2020!

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Kohti uutta

Välillä toivoisi elämän olevan vasta harjoitus, jonka jälkeen tulisi se varsinainen elämäntaival. Eikö se olisi kohtuullista? Eihän auton rattiinkaan päästetä ilman autokoulua.

Olen katsonut liian monta jaksoa Flinkkilää & Tastulaa, en oikein keksinyt muutakaan katsottavaa, sillä neulon villatakkia, jonka väkertäminen vaatii liikaa huomiota, eikä minkään vaativamman katselu onnistu. Nämä empatiaohjelmat antavat muuten turhan optimistisen kuvan ihmisen selviytymiskyvystä.

Lenkillä olen kuunnellut Ruben Stilleriä, joka sanoo joka jaksossa "Teen nyt tyhmän kysymyksen, sillä olen niin tyhmä" ja sen jälkeen hän kysyy sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen. Viimeisimpään jaksoon oli kutsuttu Päivi Räsänen, jota henkilökohtaisesti pelkään. Hän on hyytävän varma oikeassa olemisestaan. Tulee mieleen, että on uskovaisuutta, johon ei kuulu hengellisyyttä/henkisyyttä tai miten sitä nimittäisi

Joulu on siinä määrin takana, että varastoin patterilla toimivan, väriä vaihtavan joulupukkikoristeen, enkä halua nähdä sitä aivan heti. Jouluvalot jätin paikalleen, sillä niitä tarvitaan vielä.

Seuraavaksi pitäisi ottaa kantaa siihen, saavatko lapset ja humalaiset ampua raketteja. Olen pohtinut asian teille valmiiksi, rakettien ampumisoikeus ei ole ihmisoikeuskysmys ja minusta mokoma yksityinen poksauttelu voitaisiin lopettaa.

lauantai 28. joulukuuta 2019

Kerrostalokyttä valvoo

Haluaisin saada verekseltään kiinni tyypin, joka heittää toistuvasti roskapussin roskasäiliön viereen, kun sen voisi melkein samalla vaivalla pudottaa roskasäiliöön. No vaatisihan se tietysti säiliön kannen aukaisemisen.  Tämä asukas ei myöskään lajittele roskiaan, sillä varikset aterioivat hänen jätteillään. Ehkä hän on sopinut yhteistyöstä lintujen ja jyrsijöiden kanssa. 

Kunhan ilmat lämpiävät asetun roskiskäyttäytymistä valvomaan, sillä muitakin laiminlyöntejä olen havainnut. Perustan tämän epäkohdan poistamiseksi Facebook-ryhmän. Olen ehkä viimeinkin löytänyt elämälleni tarkoituksen.

En ole viime aikoina saanut mitään aikaiseksi, olen lukenut huonoja kirjoja, katsonut televisiosarjoja ja suunnittellut kuntosalille menoa, mutta en ole kuitenkaan siihen tokeentunut.

Ilmoittauduin työväenopiston ryhtijumppaan, jossa olen käynyt jo muutaman vuoden ja josta huolimatta pysyn ryhdittömänä. Maksoin Ahjolan dynaamiseen Hatha-joogan kurssimaksun, sillä jokaiselle kaudelle pitää hankkia harrastus, jonka voi myöhemmin lopettaa. Jatkan vesijumppaa, mutta siihen ei tarvinnut ilmoittautua. Menen taidehistorian luennoille. Kehitän itseäni, mutta en huomaa kehittyväni.

Teoriani mukaan ihminen vanhenee hyppäyksittäin. Jokaista alaspäin viettävää porrasta seuraa muutaman vuoden tasankovaihe, jolloin luulee, että tätä jatkuu loputtomiin. Hesarissa oli joitakin viikkoja sitten artikkeli, joka tuki tätä teoriaa. Nämä pudotukset liittyivät jotenkin proteiineihin, mutta siitä tiedosta ei ole minulle apua.


perjantai 27. joulukuuta 2019

Kilpajoulu

Joulun vaativin osuus on takana. Joulusta on tullut kilpailu, enää ei kisailla lahjojen määrällä vaan sillä kuinka monta ihmistä joulupöydän ympärillä istuu.

Söin eilen ystävien luona ja muistelimme lapsuuden jouluja. Isäni on jouluhullu, joten jouluna Suomen kuvalehtikin paketoitiin. Aku Ankan Joulumanteli oli hartaasti odotettua lukemista. Sen sai vasta jouluaattona ja se oli tietenkin päällystetty korealla joulupaperilla. En ole koskaan odottanut mitään uutuuskirjaa yhtä hartaasti kuin Aku Ankan Joulumantelia. 

Joka joulu todettiin joulukuusen olevan tänä vuonna kaunein. Eräänä jouluna kuusi oli liian harva ja isä porasi laiheliinin runkoon reikiä, joihin hän tunki lisäoksia, eikä joulu mennyt piloille.

Puolilta päivin kuunneltiin joulurauhan julistus ja äiti sanoi, ettei enää saa riidellä eikä puhua politiikkaa. Tietysti puhuttiin politiikkaa senkin jälkeen. Äiti oli laittanut ruokia yötä myöten ja paheksuin tarjoamuksia, sillä Biafran lapset olivat nälissään.

Äiti pukeutui kotimekkoon ja ainakin yhdessä joulukuvassa hänellä on papiljotit päässään. Isä luukutti hartaita joululauluja uusista stereoista.

Vieläkään joulu ei ole ainoastaan loma-aika, jolloin bussien aikataulut ovat hankalat, vaan sille on olemassa korkeat standardit, joista jää melkein aina jotain puuttumaan.

tiistai 24. joulukuuta 2019

Aatto

Istuin toissapäivänä pääministerin kanssa Pyynikin näkötornin kahvilassa. Eri pöydissä tosin. Yritin näyttää siltä, etten huomannut mitään. Olisi tehnyt mieli sanoa japanilaisturisteille, että reilun metrin päässä näkyy nököttävän Suomen pääministeri, mutta älkää katsoko sinne päin. En kuitenkaan tehnyt sitä.

Hienoa asua maassa, jossa pääministeri voi käydä kahvilassa kuin kuka tahansa (myöhemmin huomasin, että Aamulehden toimittaja haastatteli Marinia).

En ole kirjoittanut joulupukille, mutta nyt sen teen.

Hyvä joulupukki,

Olen ollut mielestäni ihan riittävän kiltti, joten rohkenen kirjata tähän joululahjatoivomukseni, joihin pidän kohtuullisena suostua. Toivon

- Maailmanrauhaa (eikös sitä kuulu toivoa?).
- Toivon, että joulupukki auttaisi minua avaamaan kuntosalin oven.
- Rakkautta toivon, talvikenkiä ja uutta nättiä käsilaukkua.
- Valumatonta silmämeikkiä ja terveyttä.
- Toivon helmikuussa julkaistavalle romaanille blogistien ja suurten sanomalehtien pirullisten kriitikkojen (myönteisiä) arvioita ja hurjasti myytyjä kirjoja.
- Lapsille ja heidän puolisoilleen kaikkea ihanaa.

Olisiko se siinä. Tässä iässä joululahjatoivomukset muuttuvat kohtuullisiksi. Jos vielä ilmaston lämpeneminen loppuisi niin eiköhän se siinä olisi ja lunta Tampereelle, kiitos.

T. Heidi

maanantai 23. joulukuuta 2019

Aatonaatto

Nygrenin kalatiskin ympärillä parveili stressaantunutta jouluväkeä. Jononumeroa voi kuulemma seurata netissä, ettei tarvitse seistä käytävän tukkona.

Onnistuin varaamaan kahvikupilleni ja joulutortulleni pöydän kauppahallin kahvilasta. Samaan pöytään tunki ruutupaitamies ja vähän ajan päästä eläkeläisnainen, jolla oli papiljottikiharat. Ei ollut pitänyt hattua päässä, kun olivat niin hyvin säilyneet.

Ruutupaitamies käänsi vasemman käden hihaa rullalle esitelläkseen valkoista laastaria. Ruutupaitamies oli käynyt verenluovutuksessa ja kehuskeli saavutuksellaan (vain viisi prosenttia kuulemma käy antamassa veriään pois).

Ruutupaitamies tekee vapaaehtoistyötäkin.

Keskusteltiin jumalanpalveluksissa valtoiminaan juoksentelevista lapsista ja osallistuin keskusteluun innokkaasti vaikka käyn kirkossa kerta vuoteen ja silloinkin joululaulukonsertissa.

Etsin kynttilöitä, enkä löytänyt, mutta pudotin pakasterasiapinon päälleni. Poltin sormeni kuumassa steariinissa. Neuloin sukkaa. Googlasin, ovatko kirjastot tilanneet helmikuussa julkaistavaa kirjaani. Ovat. Metsossa on 18 toiveikasta varausta.

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Pyykkipaketti

Joka vuosi kehittyy uusia jouluperinteitä. Kun joulukorttien lähettäminen unohtuu, nyt laitetaan someen ilmoitus joulukorttirahojen käyttämisestä hyväntekeväisyyteen.

En saa koskaan aikaiseksi kortteja vaikka yritystä on kyllä ollut. Parhaassa vireessä olen kirjoittanut kortit ja liimannut merkit, mutta en ole saanut laitettua ajoissa postilaatikkoon, välillä olen kyllä hankkinut kortit, mutta merkkien ostaminen on jäänyt.

Täten ilmoitan käyttäväni korttirahat (tein sen juuri) kirkon ulkomaanavun kehitysmaiden tyttöjen kuukautissuojapakettiin (muuten tytöt eivät pääse kouluun kuukautisten aikana).  Täytynee vielä ostaa muutakin, sillä paketti maksoi 16 euroa, jolla saanee  vain muutaman kortin postimaksuineen.

Olen edelleen lukenut isäni 50-luvun kirjeitä äidilleen ja niissä mainitaan melkein aina jotain säästä, sillä isäni opiskeli Helsingin yliopistossa meteorologiaa ja teki töitä rakennuksilla ja satamassa, jatkuva rahapula vaivasi. Joulun aikoihin oli Helsingissä pakkasta -23 ja Kuopiossa -41.

Isäni lähetti vaatteensa Iisalmen taakse Toiviaiskylään äidilleen ja siskolleen pestäväksi. Tätini kertoi, että niitä hinkattiin pyykkilaudalla ja huuhdeltiin avannossa, sillä vesijohtoa tai sähköjä ei ollut. Paluupakettiin laitettiin voita, pullaa , perunoita ja vesirieskaa. Isäni mainitsee, että Helsingissä vehnänen maksoi 130 mk jos siinä oli vähänkin rusinoita.

Kirjeissä isä miettii menisikö katsomaan uuden suomalaisen elokuvan, Edvin Laineen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan, jonka pitäisi olla kaikkein paras suomalainen elokuva ja hän toteaa, että tähän asti ne ovatkin olleet huonoja.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Yleissääntö

Nykyään pätee yleissääntö, jonka mukaan hyvät viestit ovat huijausta ja huonot valitettavasti totta, lukuunottamatta sitä sitkeää sähköpostia, jossa vaaditaan maksamaan olemattoman tilaustuotteen kuljetusmaksu mahdollisimman pian. Monesti epäilyttävät jutut vaativat nopeaa toimintaa.

HBO Nordic kosiskelee minua takaisin asiakkaakseen ja samaan aikaan toisesta osoitteesta luvataan ystävällisesti ilmaista vuotta firman tarjonnan parissa. Kumpaan viestiin uskon? Jälkimmäinen on yhtä todennäköinen kuin sadan euron setelin löytyminen lenkkipolulta.

Lainaa tarjotaan kymmenen viestin päivävauhtia. Isälläni on tapana sanoa "Veli on velka otettaessa, velipuoli maksettaessa".  Mitä vikaa velipuolessa on? Jossain velan maksua verrataan veljenpoikaan. Sekään ei kuulosta reilulta.

Nykyään noiden valeviestien kieli menee melko täydestä, lähinnä epäilee lievää lukihäiriötä.

Tästä etenenkin kirjaston kirjaan, jonka sain tänään luettua loppuun. Joku lukija oli korjannut huolellisesti dekkariin jääneet lukuisat kirjoitusvirheet kuulakärkikynällä.

Nykyaika ruokkii paranoidista ajattelua. Oli ihan pakko googlata Black Sabbathin kappaleen Paranoid sanat ja laitan tähän loppuun kertosäkeen:

"I need someone to show me the things in life that I can't find
I can't see the things that make true happiness, I must be blind"

Kertun vuoksi laitoin kuvan tuosta kirjaston kirjasta, joka on Kate Atkinsonin ensimmäinen Jackson Brodie -dekkari "Ihan tavallisena päivänä".

perjantai 20. joulukuuta 2019

Aattelepa ite

Olen oppinut yhden asian ihmisistä: mitä epävarmemmalta henkilö kuulostaa, sitä todennäköisemmin kyse on älykkäästä yksilöstä (toki epävarmuus voi olla merkki muustakin). Varmoja mielipiteitä on niillä, jotka eivät katso asioita joka kantilta. Varmuus vetää ikävä kyllä puoleensa ja epävarmuus tekee asiantuntijoiden horinoista epäuskottavia.

Charles Bukowski on kuulemma kirjoittanut "The problem with the world is that intelligent people are full of doubts, while the stubid ones are full of confidence".

Koska nykyään on muodostettava mielipide kaikesta, testaan usein asioita Jope Ruonansuun opein: "Aattelepa ite omalle kohalles" ja näin monesti ratkeaa kenen taakse asettua ja miten toimia.

Tänään siis tukeuduin kahteen suureen ajattelijaan, suomalaiseen koomikkoon Jope Ruonansuuhun ja amerikkalaiseen kirjailijaan Charles Bukowskiin, joilla molemmilla on ollut ongelmia alkoholin käytön suhteen tai kuten eräs kollegani tapasi sanoa, heillä on esiintynyt taitamatonta alkoholinkäyttöä.





torstai 19. joulukuuta 2019

Wild World

Käväisin risteilyaluksella Tukholmassa ja mietin, että onko olemassa opisto, jossa opetetaan kuuluttamaan risteilyasiakkaille tietyllä nuotilla. Se on yhdistelmä näistä kahdesta:
1. Lentokapteenin "Ei mitään hätää, puhun tälleen rauhallisesti, sillä kone ei ole juuri tällä hetkellä putoamassa" ja
2. Bileisännän tai emännän "Oluttuopin ja shotin saa yhteishintaan 9 euroa, nyt ei olla kotona ja ostakaa vielä hajuvettä/partavettä ensin!"

Laivan pubissa soittaa kitaraa ja laulaa brittinimellä varustettu letkeän kyllästynyt trubaduuri (mistä niitä löytyy?), joka ei koskaan petä yleisöään vaan esittää Cat Stevensin kappaleen Wild World.

Karaokessa jo elämää nähneet miehet ja naiset vetävät laahaavia suomalaisiskelmiä. Yökerhossa bändi, jonka nimen olet saattanut kuulla jossain kaksikymmentä vuotta sitten, soittaa humppabiisejä. Tauolla naiset tanssivat lavalla höyhenpuvuissa.

Kuten huomaatte kaikki risteilyyn kuuluva tuli tehtyä. Lisäksi söimme Ala Carte ravintolassa (hyvää) ja Ocean Grill -nimisessä kuppilassa (pahaa).

Kävimme Fotografiska museossa, jolla on toimitilat myös Tallinnassa ja New Yorkissa. Museo esittelee vetävää valokuvataidetta. Sen kaiken värin keskellä Pentti Sammallahden mustavalkoiset kuvat liikuttivat.  

Yöllä meri oli levoton ja sänkyni tärisi säännöllisin väliajoin, joten en juurikaan nukkunut vaan odottelin seuraavaa tärinäaaltoa. Suunnittelin etukäteen mitä pistän päälleni jos hälytys käynnistyy ja on siirryttävä kokoontumispaikalle seitsemännelle kannelle.

Kunpa pääsisin pian uudestaan risteilylle!

tiistai 17. joulukuuta 2019

Tukholma

Lähden ystävän kanssa käväisemään Tukholmassa. En pidä laivaristeilyistä, mutta lähden silti. Eräs tuttavani rakastaa ruotsinlaivoja, katkarapuleipiä, väsähtäneitä yökerhoesityksiä ja jopa laivalla kaikuvia kuulutuksia.

Pakkasin mukaan romaanin, neuletyön ja tuon tuttavani ruotsinlaivainnostuksen. Ala carte ravintolaan on varattu pöytä. Alennusliput Fotografiskaan ostettu, muu on vielä auki. Onhan se kiva vaihtaa pimeä Tampere hämärään ja kuraiseen Tukholmaan edes muutamaksi tunniksi. 

Eipä tässä muuta. Ilmoitin vaan, ettei kukaan ihmettele ja miksi ihmettelisi, sillä luultavammin kukaan ei edes huomaa poissaoloani. Palaan pian.

P.S. Nyt kuuluu ilmoittaa mitä töitä on vuosien mittaan tullut tehtyä. Yhden kesän ajan toimin kioskimyyjänä, myöhemmin olen tehnyt töitä siivoojana eräässä laboratoriossa ja hotellissa, yrittänyt tehdä toimistohommia, kesän verran tein sairaanhoitajan töitä silloisessa B-mielisairaalassa ja sen jälkeen olenkin työskennellyt lääkärinä erilaisissa tehtävissä. Tällä hetkellä leikin kirjailijaa. 

maanantai 16. joulukuuta 2019

Lukupiirin pikkujoulut

Toimin eilisen lukupiiritapaamisen emäntänä. Lukupiiriimme kuuluu seitsemän naista ja tapaamme parin kuukauden välein, joten yleensä saan nauttia toisten tekemistä herkuista. Kärsin matalasta emäntäitsetunnosta, joten stressaan aina kelpaavatko laittamani eväät muille. Hyvin meni ja sain kehuja (kaikkia kehutaan). Olin itse lopulta tyytyväinen, mikä on tärkeintä.

Tapaaminen sujuu näin: istutaan pöytään, pölistään, ryhdistäydytään, jokainen saa vuorollaan kommentoida luettavana ollutta romaania, jonka jälkeen huudamme kaikki yhteen ääneen.

Luimme (moni kuunteli) Edouart Louisin (anteeksi, en osaa tehdä E:n päälle kuuluvaa keikistelevää hattua) esikoisromaanin Ei enää Eddy. Pidimme rankasta romaanista  yksimielisesti vaikka välillä mielipiteet menevät sopivasti ristiin.  Keskustelua huono-osaisuudesta, väkivallasta, sukupuolesta ja homoseksuaalien kaltoinkohtelusta riitti.

Romaani oli lukupiirikirjana huippuluokkaa, se herätti tunteita, eikä ollut liian hankala tai paksu (Don Quijote jäi monelta aikoinaan lukematta ja tuolla se odottaa kirjahyllyssä, että tarvitaan kasvipainoa).  Jos kirja jää puoliväliin niin keskustelu siirtyy helposti muihin aiheisiin.

Vietimme samalla pikkujouluja ja jaoimme kirjalahjat. Tänään tapaan kirjoitusporukan ja taas tarvitaan kirjalahja, teemana tällä kertaa on kaunis kirja (vuosittain muuten valitaan sellainenkin, viime vuonna palkinnon sai Kimmo Oksasen ja Heidi Piiroisen Ohikuljetut -Erään kerjäläisperheen tarina, WSOY). Pirkkalaiskirjailijoidenkin pikkujouluissa vaihdettiin kirjalahjat. Ei se mitään, sillä kirja on erinomainen lahja.

lauantai 14. joulukuuta 2019

Häpeää metritavarana

Kirjoittamisessani on kuulemma kyse häpeästä ja todennäköisemmin myös oudosta halusta häpäistä itseään.

Ostin pari vuotta sitten uuden silitysraudan, joka ei oikein ole lunastanut lupauksiaan. Kun vesisäiliön täyttää ja rauta lämpiää, vesi pursuaa tuskaisesti vääriin suuntiin. Viime aikoina olen huomannut raudan pohjan kärsineen, eikä rauta ole koskaan liukunut sulavasti vaatekappaleiden pinnalla.

Tutkiessani tilannetta tarkemmin, huomasin, että silitysraudan pohjasta irtoaa kummallisia muoviriekaleita. Olen ilmeisemmin jättänyt suojamuovin paikoilleen.

Olen kirjailija Petri Tammisen fani. Uusimmasta Imagesta löytyy Venla Rossin kirjoittama Tammisen henkilöhaastattelu. Kirjailija on vältellyt tällaisia haastatteluja, eikä niitä ole kuulemma paljon pyydettykään.

Häpeästä puheen ollen Tammisen ystävä oli todennut "Sähän myyt häpeää metritavarana".

Erno Paasilinna on sanonut, että tullakseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämä. Imagen haastattelun mukaan Petri Tamminen on viettänyt 25 vuotta yksin kotona ja lämmittänyt valmiskeittoja (on Tammisella kyllä perhekin).

Petri Tammisen elämä sosiaalisten velvotteiden keskellä ei ole ollut helppoa, lentopalloharrastuksen pariin pääseminenkin vaati monta vuotta, sillä ensimmäiseen lähestymiseen ei heti vastattu. Kirjailija on hakenut kerran apua terapiastakin, mutta eihän siitä tullut mitään, sillä hän yritti tehdä vaikutuksen terapeuttiinsa.

Lukekaa Imagen mainio juttu tai ennen kaikkea lukekaa Petri Tammisen kirjoja. 

Jos ei olisi kykyä häpeään niin onnistuisiko kirjoittaminen? Joku motiivi pitää ihmisellä toimintaansa olla.

torstai 12. joulukuuta 2019

Koiran morsiamet

En ole pitkään aikaan käynyt teatterissa. Jostain syystä olin jo melkein unohtanut näytelmät, aplodit, kuiskaajat, näyttämöt, jännityksen, narikat, lämpiöt ja kuuluvalla äänellä puhuvat tyypit, jotka teeskentelevät olevansa muuta kuin ovat.

Sirkku Peltolan ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä Koiran morsiamet (TTT, Kellariteatteri) tutustutaan siskoksiin, joista toinen makaa sohvalla ja lukee laulavaa lintukirjaa ja toinen ihastuu nuoreen mieheen, jota on katsonut ikkunan läpi. Oikeastaan kaikki ovat kovin yksinäisiä vaikkakin lähekkäin.

Siskokset tekevät hienot roolit, mutta varsinkin Teija Auvinen teki minuun vaikutuksen vähäeleisyydellään. Sari Mällisen revittelyä taas kehuttiin kovasti Hesarissa. Saska Pulkkisen nuoren miehen rooli ei tarjonnut ihan niin paljon mahdollisuuksia loistaa, sillä tämä oli keski-ikäisten naisten näytelmä. Näytelmässä nähtiin myös koira, joka sekin teki riipaisevan hienon roolisuorituksen.

Väliajan jälkeen roolit vaihtuivat ja toinen sisko juuttui sohvaan, joten toinen joutui menemään lähikauppaan ostoksille jos ei sitten Lidliin, jonka eteisessä pullonpalautusautomaatin vieressä on kaksi tuolia vanhuksia, invalideja tai pakolaisia varten.

Näytelmä oli hauska, mutta ei se oikeastaan naurattanut, enemmänkin liikutti, mutta ilo ja suru ovatkin lopulta niin lähellä toisiaan. Sirkku Peltola ymmärtää meitä pikkuvikaisia ihmisiä.

Suosittelen teitäkin käymään teatterissa vaikka edellisestä kerrasta olisi jo kulunut tovi. Siellä odottavat punaisella kankaalla päällystetyt penkit, lattia joka kohoaa näyttämöltä takaseinää kohti, väliajalla voi juoda viinilasillisen, seisoskella lämpiössä katselemassa muuta yleisöä ja käydä vessassa.

Näytelmän loputtua jonotetaan takit ja siirrytään takaisin pimeään ja kylmään maailmaan, jossa millään ei ole silleen loppua kuten näytelmässä on, eikä kukaan edes taputa.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Liian hyvä palvelu

Sain ilmoitettua, etten aio jatkaa yksityisvastaanoton pitämistä ja heti nukuin yöni paremmin. Jos olisin jatkanut pidempään, niin lopettaminen olisi ollut vaikeampaakin. Kävin valokuvassa ja moni ihminen pohjusti työn aloittamista. Investoi aikaansa minuun. Ehdin saada ilmaisen influenssarokotteen.

Pikkuputiikeissa on hankala käydä, sillä niissä on usein liian hyvä palvelu. Mitä enemmän myyjä investoi aikaansa sinuun, sitä vaikeampaa on poistua kaupasta ostamatta mitään. Siksi kannattaa käydä vaikka Tokmannilla, jossa asiakkaaseen ei kiinnitetä mitään huomiota, jollei hän saa sairaskohtausta, varasta tai käyttädy muuten poikkeavasti. Tämä ei ollut maksettu mainos.

Ryhdyin viime metreillä kunnianhimoiseen jouluisen villasukkaprojektiin ja nyt puikot suihkivat heti aamusta. Kun vielä joku keksisi sopivan keinon miten lukea kirjaa neuloessa (en halua kuunnella äänikirjoja). Yritän pinota tyynyjä syliini ja asetella romaanin tyynyille. Osa kirjaston kirjoista on niin jäykkiä, etteivät ne pysy auki. E-kirja voisi olla hyvä ratkaisu.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Harmahtava smoothie

Seurasin heti herättyäni kännykän näytöltä ohjelmaa, jossa Maria Veitola käy yökylässä Sofi Oksasen luona. Ihan loppuun saakka en jaksanut katsoa, sillä kaipasin jo aamukahviani. Ohjelmassakin juotiin paljon maitokahvia.

Kirjailija paljastuu nykyisen terveellisyysvimman vastustajaksi. Ohjelmassa hän polttaa tupakkaa ja kertoo, ettei harrasta liikuntaa. Julkitupakointi on alkanut näyttää säädyttömältä.

Sofi Oksanen on myyvä kirjailija ja siksi kustantamo satsaa hänen uusimman romaaninsa markkinointiin ihan eri tavalla kuin jonkun rivikirjailijan tekeleeseen. Tämä panostus taas lisää myyntiä. Oksanen kuuluu kirjailijoiden A-luokkaan sekä laadullisesti että kaupallisesti.

Ohjelmassa kirjailijasta ei paljastu mitään sellaista, josta ei olisi jo aiemmin kirjoitettu. No ehkä se, että Sofi Oksanen on lähettänyt joskus aiemmin Veitolalle kannustusviestejä.

Takanani on neljän päivän sosiaalinen putki, johon on kuulunut elokuvateatteri Niagaran tapahtuma, erään tuttavan yllätyssynttärit (jos sinut viedään syntymäpäivänäsi ravintolan kabinettiin huivi silmillesi sidottuna, niin saatat kyllä epäillä jotain), itsenäisyyspäiväkyläily ja eilinen kolmen hengen pikkujoulu (sillä miksei kolmekin henkilöä voi muodostaa pikkujoulun).

Annan tähän loppuun kirjallisuusvinkin: Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit, joista olen lukenut vasta yhden "Eikö vieläkään hyviä uutisia?" (nappasin pokkarin kirjaston poistohyllystä). Kirjailija luo mainioita tyyppejä, ihan pienintä sivuhenkilöä myöten. Kirjassa on mustaa huumoria,  se on hyvin kirjoitettu ja lopussa Atkinson onnistuu päättelemään roikkuvat langanpäät nätisti. Tykkäsin vaikka en ole vuosiin lukenut dekkareita. Seuraavaksi aion lukea sarjan ensimmäisen osan "Ihan tavallisena päivänä".

Tästä tuli sekoitus, jonkinlainen vetinen ja harmahtava smoothie, saman värinen kuin joulukuun alku.

lauantai 7. joulukuuta 2019

Itsenäisyyspäivä

Olemme taas kerran juhlineet maamme itsenäisyyttä itsellemme sopivalla tavalla, tarkastamalla armeijan kaluston, seuraamalla kättelyohjelmaa ja äänestämällä juhlien parasta kolttua.

Kekkereistä mieleen painui raahelainen supermarjastaja, joka oli kerännyt 1700 litraa puolukoita.

Eräällä ystävälläni on tänään syntymäpäivä. Hän jos kuka on ahkera marjastaja, siinä sivussa hän on kasvattanut kolme lasta, tehnyt lääkärinä vähintään kolmen ihmisen työt (tekee töitä edelleen), vaihtaa talvi- ja kesäverhot ja huolehtii naapureistaan ja ystävistään. Turha ehkä mainita, ettei hän pyöri somessa.

Juhlan kunniaksi kävimme muutaman ystävän kanssa Filharmonian itsenäisyyspäiväkonsertissa, jota johti Leif Segerstam tuolilla istuen. Tekeekö Rouvali vuosikymmenten kuluttua saman, toistaiseksi hän hypähtelee vaivattomasti tahtipuikkoa heilutellessaan. Ohjelmisto koostui Sibeliuksen musiikista ja Finlandian kuuleminen jaksoi taas kerran itkettää.

Jälkeenpäin söimme ystävän luona sinivalkoisessa pöydässä. Muistelimme löytökissa Harria, jonka lapseni raahasi vuosia sitten iloksemme löytöeläintalosta.

Kissan ystäville varoitus, ei kannata välttämättä lukea tästä eteenpäin. Harrista ei koskaan kehkeytynyt rauhallista lemmikkiä vaan se saalisti ihmisten nilkkoja ja sohvan käsinojalla lepäävää päätäni.

Kun muutin Tampereelle, alkoi kissan hoito olla hankalaa, eikä siitä olisi ollut sairaalan kaksiossa asujaksi, vaikka oli meillä joutunut jo sisäkissan elämään tyytymään, eikä sellaisia valjaita tuolloin saanut, joissa otus olisi  pysynyt tahi, että kukaan olisi onnistunut niitä eläimelle pukemaan.

Eräs ulkomailta Jyväskylään vieraaksi tuleva tutkija tarvitsi muutamaksi yöksi makuupaikan ja se järjestyi asunnossani, mutta esteeksi muodostui Harri, joka oli siis muutenkin ongelma.

Väitöskirjaohjaajani lupasi viedä kissan eläinlääkärille lopetettavaksi (minä olin silloin jo Tampereella). Hän huumasi Harrin nokareella unilääkettä, sillä muuten se ei olisi onnistunut. Kun eläinlääkäri kyseli kissasta T sanoi, ettei tiedä mitään, sillä "Ei tämä ole minun kissani". Samassa Harri virkistyi rauhoittavasta lääkkeestä ja alkoi säntäillä ympäri hoitohuonetta niin, että instrumentit lentelivät.

Eläinlääkäri sanoi, että Harri ei taida olla helppo lemmikki ja suoritti kuitenkin eutanasian.

Harrin syyttävä hahmo vilahti näkökenttäni rajamailla vielä vähintään vuoden verran ja monesti muistelemme, miten helposti se hypähti katon rajaan hattuhyllylle, kiipesi verhoja pitkin ja miten täsmällisesti ja tehokkaasti se saalisti vieraiden nilkkoja.

torstai 5. joulukuuta 2019

Eurooppalaista elokuvaa

Elokuvateatteri Niagarassa juhlittiin jotain, en ole varma mitä, mutta osallistuin kuitenkin. Niagara on osa Europa Cinemas verkostoa, johon kuuluu yli 3000 elokuvateatteria 43 maasta. Elokuvateatterien ohjelmistossa eurooppalaisen elokuvatuotannon pitää olla pääosassa. Teatterit saavat EU-tukea. Halvimmillaan uutuuselokuvan pääsee Niagarassa näkemään seitsemällä eurolla. Olen Tampereen lisäksi käynyt verkoston elokuvateattereissa Edinburghissa, Malagassa ja Vilnassa.

Katsoimme Ken Loachin elokuvan Maa ja vapaus vuodelta 1995. Maa ja Vapaus kertoo Espanja sisällissodasta ja siihen osallistuneesta sekalaisesta joukosta, joka on saapunut paikalle taistelemaan fasismia vastaan. Aiheeseen päästään englantilaisen Davidin lapsenlapsen kautta, joka lukee isoisänsä kirjeitä ennen tämän hautajaisia. Sota näyttäytyy kovin sekavana ja amatöörimäisenä.

Minusta Loach on kehittynyt ohjaajana ja nykyään hänen elokuvansa kirpaisevat enemmän kuin 90-luvulla. Hän on nykyihmisen omatunto, jonka ääntä ei välttämättä haluaisi kuulla, sillä se tekee kipeää.

Rosana Pastor, joka esitti elokuvassa Blancaa, vallankumouksellista naissotilasta, osallistui tilaisuuteen. Loach käyttää elokuvissaan paljon amatöörinäyttelijöitä, mutta Pastor on ammattinäyttelijä ja näytellyt Wikipedian mukaan useammissakin elokuvissa. Hän puhui lähinnä Loachista, josta muodostui naisen tarinoissa jonkinlainen ihmeolento. Olin melko nälissäni ja olisi tehnyt mieli ehdottaa, että voisimme jatkaa keskustelua syötävän ja juotavan ääressä.

Olimme ystäväni M:n kanssa mitalisijoilla kun salin ovet vihdoin avattiin ja pääsimme Buffet-pöydän pikkusyötävien kimppuun. Olemme harjoitelleet noutopöytäruokailua kongressikokkareissa, joissa sadat lääkärit taistelevat vastaavista tarjoiluista. Ilman evästä jää, ellei ole äärimmäisen nopea ja röyhkeä.

Rosana Pastor kyseli minulta eri kulhojen sisältöä. Liemessä killuvista sipuleista hän kysyi "Is this some kind of local speciality?"

tiistai 3. joulukuuta 2019

Ei saa!





Toinen (!) romaanini "Ei saa elvyttää" julkaistaan näköjään 15. helmikuuta jos netistä löytämääni informaatioon voi luottaa ja miksei voisi. Seuraavaksi teksti taitetaan.

Tavallisin minulle esitetty kysymys on koskenut toisen romaanin kirjoittamisen vaikeutta, sillä aina väitetään, että kyllähän sitä kuka tahansa yhden suhaisee, mutta se seuraava onkin sitten lähes mahdoton urakka. Ehkä sillä pelotellaan kirjoittajat pois kustantamojen kimpusta. Koska ensimmäinen kirjani ei saanut palkintoehdokkuuksia, ei voittanut pystejä tai yltänyt edes Helsingin sanomien kritiikkiin asti, ei paineita ole ollut. Romaani sai kylläkin positiivisia arvosteluja muualla kuten blogeissa, Aamulehdessä ja Keskisuomalaisessa, mutta eihän ihminen ole tyytyväinen siihen mitä saa vaan huomaa sen mikä puuttuu.

Alkuun häpesin seuraavan kirjan nimeä (ehdotin sitä itse, muitakin vaihtoehtoja oli), koska se alkaa taas sanoilla "Ei saa", mutta nyt olen hyväksynyt nimen, joka on oikeastaan aika hyvä. Sen verran haluan romaanista kertoa, että sen keskeisin henkilö on eläkkeellä oleva hammaslääketieteen professori, jonka ympärillä pyörivät hänen tyttärensä ja eräs nuori nainen, josta ei sen enempää. Kirja sisältää synkähköä huumoria ja välillä pyritään jopa itkettämään lukijaa.

Olen tarkoituksella välttänyt vanhuutta humoristisesti käsittelevien romaanien lukemista, joten en voi verrata tätä vaikkapa Minna Lindgrenin kirjoihin.

Suunnittelen puoliksi leikilläni "Ei saa"-trilogiaa, jonka kolmas osa saattaisi kertoa vaikka -70 luvun lopun kuopiolaisesta opiskelijaelämästä ja sen nimi voisi olla "Alkoholijuomia ei saa siirtää pöydästä toiseen".  Muitakin vaihtoehtoja on, mm. näitä google tarjoaa:

Ei saa peittää.
Ei saa surettaa.
Menkat ei saa estää elämästä.
Valtaosa ei saa tai ei hae tukea.

Nämäkin voisivat olla mahdollisia:
Ei saa mennä heikoille jäille.
Ei saa ohittaa.
Ei saa itkeä.
Kinkun paistorasvaa ei saa kaataa viemäriin.

Kannen on tehnyt graafikko Satu Ketola.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Viisaita eläimiä

Huonosti nukuttujen öiden jälkeisinä aamuina naama peilissä näyttää naistenlehtien muuttumisleikkisessioiden ennen -kuvalta.

En ole hakenut vintiltä talvikenkiä, sillä en oikein vielä usko talveen. Syysnilkkureilla pärjää hyvin, kun vetää jalkoihin villasukat, jotka ovat muutenkin asunnossani tarpeen. Nyt eletään muutosaikaa, sillä joulukuun alku on vasta talven teini-ikä.

E arveli sähköpostissaan, että Kerttu saattaisi pitää rouheista joululauluista ja uumoili Kertun olevan norjalaisen kirkonpolttoheavyn ystävä. Kerttu tykkää kuitenkin ihan perinteisesti Varpunen jouluaamuna -laulusta. Tuon herkän luontokappaleen silmiin kirpoavat kyynelet sitä kuunnellessa ja hän lipoo suupieliään laulun soidessa.

Näin aamulla ajoradalla variksia nokkimassa jotakin. Varikset ovat viisaita lintuja, sillä en ole koskaan nähnyt niiden jäävän auton alle, vaikka niillä ei ole ollut yhtään sen pidempää aikaa sopeutua autoliikenteeseen kuin kissoilla, supikoirilla, hirvillä, peuroilla, siileillä tai ihmisillä. Varpusista en osaa sanoa mitään.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Kirjeet

Luin kirjeet, jotka isäni oli lähettänyt äidilleen 50- ja 60-luvun taitteessa. Ensin jokaisen kirjeen alussa käsiteltiin säätila, jonka jälkeen isäni kertoi paljonko mikäkin maksoi ja lopuksi isäni pyysi lähettämään perunoita.

Isovanhempani asuivat Pohjois-Savossa ja isäni opiskeli Helsingissä, josta ei isäni mielestä saanut riittävän laadukkaita perunoita, toki opiskelijalla oli pulaa rahastakin.

Kirjekuoriin isoäidin titteliksi on kirjattu rouva. Hänen kirjeitään ei ole säästetty. Mummoni talletti kaiken, sotkuiset piirrustukseni, postikortit, hautajaiskutsut, meijeritilin nauhat ja lääkepurkkeihin liimatut annosteluohjeet.

Kuolinsiivous on muotia, eivätkä jälkipolvet pääse lukemaan säätilan kuvauksia tai seitanin hintaa. Ihmisten välinen kommunikaatio liukenee muutenkin jonnekin bittiavaruuteen. Mummolassa ei ollut sähköjä saati puhelinta, joten kirjeen kirjoittaminen oli ainoa tapa kertoa voinnistaan, kysyä kuulumisia tai sopia vierailusta.

Kävin Samuli Putron keikalla Teatteri Provinssissa Salossa. Siskoni ja hänen miehensä ovat artistin faneja ja minustakin on pikku hiljaa tulossa Putron ihailija. Jälkikasvuni pyöritteli silmiään kun kuuli, ketä olen menossa kuuntelemaan. Putron pitkähköt välispiikit ylittivät juuri ja juuri näkymättömän rajan, jonka alle pudotessaan ne olisivat saattaneet kuulostaa teennäisiltä. Tykkäsin (voi miten viiltävä analyysi taas kerran).

Siskon tilavassa residenssissä hulavanteen pyöritys onnistui lopulta minultakin hyvin.


torstai 28. marraskuuta 2019

Multaporkkanat

Eräs asia on mietityttänyt minua jo jonkin aikaa. Miksi likaiset porkkanat (multaporkkanat) ovat kalliimpia kuin pestyt porkkanat. Pestäänkö kaikki porkkanat sen jälkeen kun ne on nostettu porkkanapenkistä ja kieritelläänkö osa niistä sen jälkeen mullassa ja myydään kovempaan hintaan.

Istun Turun junassa (tarkastin junan kyljestä moneen kertaan, ettei kyse ole Helsinkiin menevästä junasta, johon kerran vahingossa hyppäsin). Täällä on helvetti irti. Ympärilläni istuu joukko hilpeää ruotsinkielistä haalarinuorisoa, joka pitää kamalaa meteliä. Olin suunnitellut tekeväni joutessani erään työn, mutta tässä kakofoniassa se on mahdotonta.

Nuori mies tuossa käytävän toisella puolella syö salaattia (se näyttää sisältävän ainakin jotain vihreää ja porkkanaraastetta) muovirasiasta, miekkosen lakin lippa on käännetty niskaan. Tytöt syövät banaania. Kaikki hörppivät jotain ihan viattoman näköisistä virvoitusjuomapulloistaan. Pitäisi katsoa minkä merkkistä se on. Haluan samaa.

The Irishman elokuvassa kaksi mafiaheppua tapaavat ammattiliittojohtaja Jimmy Hoffan, joka on absolutisti, eikä salli muidenkaan juovan alkoholijuomia. Miekkoset kaatavat kirkasta viinaa vesimelooniin (jota tuo absolutisti myös inhoaa) ja syövät nautinnolla vesimelonin viipaleita puhe samaltaen.

Nyt seurueeseen liittyi nuori mies, joka on pukeutunut punaiseen jouluvillapaitaan, johon on kirjailtu kaksi poroa, yhden lahkeesta roikkuu hopeinen joulukuusen koristenauha.

Nuoriso osti kärrystä olutta. Meillä oli aikoinaan mukana kitara ja me laulettiin "Ei elämästä selviä hengissä" (eivät kaikki ole selvinneetkään), ei tullut mieleenkään, että joku olisi häiriintynyt. Ja mitä siitä vaikka olisikin, me oltiin niin tärkeitä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Haastattelu

Toimittaja kävi haastattelemassa minua. Koska tämä ihminen oli sympaattinen ja asiaansa erinomaisesti paneutunut, tuli hölötettyä kaikenlaista. Yöllä heräsin miettimään mitä tulikaan sanottua, enkä meinannut saada enää unta.

Puhuimme paljon lääkärin työstä ja miten se on muuttunut. Unohdin kaikki hienot yhteiskunnalliset huomiot, kuten sen, että nykyään potilailla on aiempaa useammin ongelmia lääkkeiden ostamisessa, sillä niihin ei ole varaa. Asiaan vaikuttavat toimeentulon lisäksi uudet kalliit lääkkeet. Sairauksilla ja muilla ikävyyksillä on taipumus kasaantua.

Puhuimme myös siitä, miten paljon kirjoissa on minua itseäni. Ihan taatusti on, vaikka asioita on monin tavoin muuteltu. Aina voi sanoa, että fiktiotahan se on ja blogi taas on autofiktiota. Autofiktio on nyt se kaikkein kuumin juttu. Autofiktiota voisi verrata suosittuun tositelevisioon. Olen miettinyt tätä jo ennen kuin asiasta Hesarissa kirjoitettiin.

Koska toimittaja oli lukenut tätä blogia, hän luetteli täältä kaikenlaista, jota en nyt erityisesti kieltänytkään.

Toimittaja luki seuraavan romaanin käsikirjoituksen ja huomasi virheen, joka täytyy jatkossa korjata. 

Puhuimme pissavaivoistakin, joita seuraavassa kirjassa esiintyy, laitan nyt tähän ihan varmuuden vuoksi, ettei minulla ole virtsankarkailua, mutta mistä sitä tietää koska sellaisia vaivoja ilmaantuu. Face-näkymäni täyttyy jo Tena-mainoksista.

maanantai 25. marraskuuta 2019

Digitaalinen nuorennus

Mistä nainen tietää olevansa vanha? Hänelle ei ole koskaan lähetetty kännykällä otettua kikkelikuvaa (tämä ei ole mikään avunhuuto, jolla niitä kärttäisin, älkää vaan lähettäkö edes huumorimielessä), hän selailee kirjastossa kirjaa nimeltään Kuolinsiivous ja yli puolessa kontakteissa virkailijoihin tai myyjiin käytetään automaattisesti teitittelymuotoa.

Näin Martin Scorsesen uuden elokuvan The Irishman, joka perustuu mafiamiehen muistelmiin. Elokuvan pääosanäyttelijöitä oli nuorennettu digitaalisesti. Tarinan loppupuolella jouduttiin jopa vanhentamistoimenpiteisiin. Tällaista en ollut ennen kokenut.

Elokuvateatterissa istui laskujeni mukaan vain kolme naista. The Irishman esittelee meille komeita autoja ja aseita ja nämähän ovat perinteisesti kiinnostaneet miehiä, samaten mafiatouhut. Elokuvassa oli vain yksi merkittävä naishahmo Frankin (Robert de Niro) tytär Peggy (Anna Paquin), jolla oli elokuvassa pari vuorosanaa. Muita tähtiä ovat mm. Al Pacino ja Joe Pesci.

The Irishman oli hyvin näytelty filmi. Väkivallalla ei suuremmin mässäilty (suljin tosin välillä silmäni). Elokuvassa puhutaan talojen maalaamisesta, joka tarkoittaa veriroiskeita huoneen seinillä. Tappaminen on tehokasta ja nopeaa. Monien elokuvan hahmojen päälle lätkähtää teksti, jossa lakonisesti ilmoitetaan henkilön, tavallisimmin väkivaltainen,  kuolintapa ja aika.

En tiedä mikä on lopulta totta, elokuvassa vihjattiin mafian olleen Kennedyn murhan takana. Totta tai ei, tätä ei niinkään seurannut suurella jännityksellä vaan enemmänkin mielenkiinnolla.

Kannatti vanhentua kolme ja puoli tuntia tämän parissa, toisaalta elokuvaa olisi ehkä voinut leikata hieman siedettävämpään kestoon.  Mietin, että tuleeko vielä aika, jolloin digitaalisen nuorentamisen sijaan elokuvassa voisi esiintyä jo edesmennyt näyttelijä.


sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Tykkää musta

Lehdistä saa lukea, että lapset eivät pääse enää kyykkyyn. Viimeksi kerrottiin, etteivät lapset opi uimaan selkäuintia. Lapsukaiset eivät kykene ojentautumaan suoraksi veden varaan vaan jäävät kökkimään puoliksi istuvaan asentoon. Lonkat eivät ojennu eivätkä olkanivelet liiku riittävästi.

Ja mistä kaikki johtuu? Älypuhelimista ja tietokoneista tietenkin.

Kun aiemmin kuvattiin tulevaisuuden ihmisiä, heillä oli valtava pää ja pikkuiset tikkumaiset raajat. Ehkä ihminen tulee lopulta olemaan istuma-asentoon jäykistynyt, koukkuniskainen ja näppäräsorminen, nopea otus.

Poistin taas kerran facen puhelimeltani, sillä aloin inhota some-minääni ja tykkäysriippuvaisuuttani. Olen jo pitkään pitänyt älypuhelintani öisin poissa ulottuviltani. Asettelen itselleni ruutuaikarajoituksia ja revin kännykän käsistäni.

Aurinko tillottaa tyhjältä taivaalta, joten nyt on siirryttävä ulkotiloihin. Toivotan teille loputtomasti tykkäyksiä ja suojelkoot pyhimykset teitä somevihalta.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Anteeksi

Pirkka-Pekka Petelius voisi pyytää anteeksi sitä, että nuo saamelaisia pilkkaavat sketsit olivat niin huonoja. En pitänyt niistä silloin, enkä tykkää nytkään vaikka yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että kaikelle voi nauraa kunhan sen tekee tietyllä empatialla, jonka useimmat ihmiset osaavat ihan luonnostaan. Varminta on nauraa itselleen niin ei tarvitse pyytää anteeksi keneltäkään.

Tapasin eilen molemmat lapseni ja tajusin, että olen ylpeä heistä, eikä tämä ylpeys liity mihinkään mitä he ovat saavuttaneet vaan siihen, että heistä on tullut kaikkien vaikeuksien keskellä mahtavia ihmisiä.  Kävimme Plevnassa syömässä ja sen jälkeen istuimme  vielä Kivessä. He hämmästelivät kun kaivoin esille ravintolan kantiskortin. Lähdin kotiin ennen kahdeksaa, toinen heistä lähti työpaikan pikkujouluihin ja toinen kuuntelemaan Maustetyttöjä. Vasta eilen sain tietää, että nimi Maustetytöt viittaa Spice Girls yhtyeeseen!

Tähän loppuun pyydän anteeksi kaikilta, joita olen täällä loukannut ja vielä päälle niiltä joita varmasti tulen loukkaamaan.





torstai 21. marraskuuta 2019

Alku



Lenkille lähtiessäni puin päälleni vaatteet, joilla suorastaan kerjään auton ajavan ylitseni: lenkkarit, housut, takin, pipon ja käsineet, kaikki mustia tietenkin.

Uutta urheilukelloa käyttäessäni olen havainnut kävelemisen tehottomuuden, paitsi silloin kun nousen Pyynikinharjun portaita. Jos haluan pitää sykkeeni vihreällä alueella, joka lienee tavoite, on välillä otettava muutama laiska juoksuaskel.

Ostin hyasintin sipulin. Se tökättiin pieneen lasiseen maljakkoon, joka täytettiin vedellä niin, että punasipulin näköinen möhkäle kosketti vettä. Nyt se tunkee ohuita valkoisia juuria, en osaa päättää ovatko ne kivoja vai ällöttäviä.  Kuuluuko tällaisia nähdä? Ihan kuin näkisi tuntemattomien vastaantulijoiden hieman kulahtaneet, beiget alusvaatteet.

Kasvuprosessia on melkein yhtä mielenkiintoista seurata kuin lapsen kasvamista. Hyasintin elinkaari lasiastiassa on nopeatempoinen, se menee ohi muutamassa viikossa. Nappaan luultavammin kasvista enemmän kuvia kuin minusta on koko lapsuuteni aikana otettu.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Maallinen jouluoratorio

Kello on puoli yksitoista aamupäivällä ja Tampere läikkyy tummanharmaata välkettään. Uppoamme harmauteen, mutta emme kuitenkaan huku, luulisin. Pääni on vielä pinnan yläpuolella. Venetsiasssa tarvotaan tulvavedessä, me kahlaamme pimeydessä. Ikkunasta näkyy mies, jolla on kirkkaanpunainen anorakki, muut ovat pukeutuneet kuin hautajaisiin.

Tampereen polkupyöräilijät jakoivat polkupyöräilijöille valoja ja minäkin sain pyörääni punaisen takavalon. Pyydän anteeksi, jäsenmaksuni on jäänyt maksamatta.

Kansalaisopisto järjestää jouluisia askartelukursseja. Itse tehdyt joululahjat ovat kivoja, paitsi ne, joita olen itse vuosien mittaan väkertänyt. Kun ajattelen niitä, tekee mieli rallattaa häpeälauluani. No villasukat ovat onnistuneet hyvin.

Inhoan muutenkin joulua tai en minä oikeasti sitä vihaa vaan salaa tykkään siitä. Tulevatko lapset ja jos tulevat niin viettävätkö joulua kanssani ihan vapaaehtoisesti vai pakosta. Onko lähdettävä vanhempien luo köröttelemään vai saisiko viettää aikaa ihan rauhassa kotona. Tapaninpäivänä menen ystävien luo (kiva!).

Tuliko tästä nyt jouluvihamielinen ja masentava päivitys? On joulussa kivojakin puolia kuten Bachin jouluoratorio, glögi, kirjat, Claes Ohlsonilta ostettu joulukuusen muotoinen led-valokoriste, kylmäsavulohi ja suklaarasiat. Eräs työkaverini oli sitä mieltä, että Bachin kantaatit ovat eroottista musiikkia. Googlasin jouluoratorion ja se on koottu pääasiassa aiemmista maallisista kantaateista, jotka oli alunperin sävelletty Dresdenin kuninkaallisen perheen kunniaksi, joka ei kuulosta sekään kovin eroottiselta.


maanantai 18. marraskuuta 2019

Rouva Perhonen

Mietin vieläkin tätä suomalaista jalkapallohuumaa. Oma penkkiurheilukohokohtani oli Lasse Virenin kaatuminen Munchenin olympiakisoissa. Olin noihin aikoihin koululainen. Myöhemmin isäni osti itselleen vinyylilevyn, johon dramaattisen juoksun radioselostus oli taltioitu.

Kerttu on ryhtynyt pienelle laihdutuskuurille. Hän saa syödä raksuja mielensä mukaan, mutta märkäruokaa on tarjolla vain kerran vuorokaudessa. Kun asetan lihasoosin lattialla makaavalle tarjottimelle, Kerttu ryntää apajalle, huiskii lihapalat lautasen ympärille ja palaa sohvalle makaamaan.

Kävin M:n kanssa Finnkinossa katsomassa Puccinin oopperan Madama Butterfly. Seuraava teksti sisältää juonipaljastuksen:

Elokuvateatterissa on kiva katsoa oopperaa, ei tarvitse matkustaa kauas, ei ole tarpeen nähdä vaivaa pukeutumisen suhteen, näkee ja kuulee taatusti hyvin ja oopperan englanninkielistä tekstitystä on helppo seurata. Esitys oli taltioitu Metropolitan oopperasta.

Pinkertonin roolin estittäjä oli sairastunut ja hänellä oli sijainen, joka esitti roolin ensimmäistä kertaa, joka on noin yleensäkin hurjaa, mutta nyt esityksen näkivät miljoonat (?) ihmiset ympäri maailman. Hyvin se meni.

Madama Butterflyn tässä versiossa käytettiin lapsen roolissa aidon kokoista perinteisen  japanilaisen teatterin nukkea, jota liikuttelivat mustiin pukeutuneet näyttelijät. Jostain syystä tuo nukke oli jopa liikuttavampi kuin aito ihminen.

Madama Butterfly -oopperassa musiikki on hienoa ja nyt nähty toteutus oli kaunis. Sen on alunperin ohjannut Anthony Minghellan, joka on muuten ohjannut elokuvan Englantilainen potilas (mies kuoli 2008). Esityksen väliajalla nähtiin Minghellan työssään ja hän sanoi, ettei toivo ohjaustaan sanottavan kauniiksi, mutta sitä se silti oli.

Nyt seuraa alussa luvattu juonipaljastus: Madama Butterfly kuolee lopussa ja tietenkin sillä veitsellä, joka jo oopperan alussa vilahtaa. Oopperakuolema on aina teatraalisuudessaan ihan omaa laatuaan.

lauantai 16. marraskuuta 2019

Bubo bubo

Urheilu on kummallista, toisinaan pronssimitali on maansuru, nyt hypitään suihkulähteeseen ja suhautetaan monta oluttölkkiä, kun juhlitaan sitä että suomalainen joukkue pääsee ihan vaan osallistumaan jalkapallokisoihin (vaihdoin potkupallon jalkapalloksi ja pyydän typeryyttäni käyttämääni sanaa anteeksi ja toivon, etten joudu someraivon kohteeksi).

Googlaamalla Huuhkajat sain 17 200 000 tulosta, jouduin kelaamaan pitkään ennen kuin pääsin lintuihin saakka. Huuhkaja on rauhoitettu pöllölaji, jonka silmien päällä roikkuvat tuuheat korvatupsut, ettäs tiedätte. Sen tieteelinen nimi on vinkeä, Bubo bubo. Otuksen siipiväli on peräti 138-170 cm. Se ei potki palloa.

Juhlin vasta sitten kun huuhkajat voittavat sen kultamitalin. Toisaalta ainahan noita juhlimisen aiheita tarvitaan, joten lupaan juhlia jo pronssiakin.

Kävin eilen kaverin kanssa kädentaitomessuilla. Tungosta riitti, naiset tuuppivat toisiaan silmät villalankahimosta kiillellen. Joka nurkassa myytiin nahkarukkasia. Osallistuja olivat pukeutuneet tunikoihin ja itse neulottuhin huiveihin.

Messujen äärimmäisen takanurkkaan oli pystytetty miehiä varten pöytä, jossa myytiin uistimia.


torstai 14. marraskuuta 2019

Puutarhahanskat

Pidin ensimmäistä kertaa yksityisvastaanottoa. Potilaat tulivat konsultaatioon työterveyshuollon lähettämänä, eivätkä ongelmat olleet sen yksinkertaisempia kuin sairaalaan poliklinikallakaan. Potilaita oli kaksi ja käytin hommaan koko aamupäivän, joten mikään rahasampo ei ole kyseessä (aika meni kaikkeen minulle vielä vieraaseen sälään).

Julkisella puolella on lääkärin kannalta (ja potilaan tietysti myös) se hyvä puoli, että minulla oli hoitajapari, jonka kanssa teimme yhteistyötä sekä moniammatillinen tiimi. Kaipaan myös sihteereitä, jotka kirjoittivat tekstit. Tuollakin ne voisi kirjoituttaa, mutta siitä joutuisi maksamaan.

Onneksi minun ei tarvinnut laskuttaa potilasta itseään, sillä se tulee olemaan ongelma.

Jännitin vastaanoton pitämistä ja uusia tietoteknisiä haasteita niin, että nukuin yön kehnosti ja näin unta, jossa minulle tarjottiin steriiliä toimenpidettä varten monta numeroa liian suuria puutarhahanskoja.

Sain kustannustoimittajalta viestin viimeisimmästä käsikirjoitusversiosta ja siteeraan häntä luvatta: "Sain juuri luetuksi maanantaina lähettämäsi uuden käsikirjoitusversion. Se on ihan mahtava, hauska ja surullinen samalla kertaa, täynnä teräviä havaintoja ja kutkuttavan pisteliäitä huomioita." Tämä oli tärkeää, sillä olin melko varma, että koko teksti on sysipaska.

tiistai 12. marraskuuta 2019

Isoveli valvoo

Olen teknisesti varmennetusti nukkunut viime yönä riittävästi ja hyvälaatuisesti. Hankin kellon, joka nyt herkeämättä tarkkailee jokaista askeltani, untani ja sykettäni. Isoveli valvoo. Ryhdyin hommaan ihan vapaaehtoisesti. Ihminen on kummallinen otus, pelkää vapautta.

Otin vempeleen käyttöön vähän kiireessä, enkä ehtinyt oikein perehtyä ohjekirjaseen vaan tyydyin painelemaan nappuloita aika sattumanvaraisesti, joten laitoin kyllä treenimoodin (pyöräily) päälle, mutta en osannut laittaa sitä pois ilman ohjekirjasta. Olen siis eilen pyöräillyt neljä tuntia, jos tekniseen apuvälineeseeni voi luottaa ja tietysti voi. Tästä se lähti, uusi elämä!

Tietotekniikasta puheenollen, kävin eilen tutustumassa itselleni vieraaseen potilastietojärjestelmään ja pääni on ihan sekaisin. Sain kotilukemiseksi matkalaukullisen ohjeita, joilla pitäisi huomenna pärjätä.

Pirkkalaiskirjailijat järjestävät Kalle Päätalon juhlavuoden kunniaksi projektin, jossa luetaan Päätaloa vuorokauden ympäri, ja tempausta voi seurata Youtubessa. Osallisuin vähäisessä määrin lukutalkoisiin lukemalla romaania "Ihmisiä telineillä" vaivaisen puolen tunnin ajan. Lukemassani pätkässä täytettiin kuoppaa betonilla. Olin kuullut, että romaaneissa on myös noloja seksikohtauksia, joten kun mies tuli kotiin, pelkäsin, että hän ryhtyy vaimonsa kanssa johonkin toimiin ja lopetin lukemisen siihen. Siinä vaiheessa seuraava lukija tulikin jo toisen romaanin kanssa tilalleni.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Seurana naukuva luontokappale

Romaanin kirjoittaminen on järjetöntä puuhaa. Vietät päivän kotona kissan kanssa kahdestaan ja hinkkaat niitä samoja sivuja uudestaan ja uudestaan vaikka tiedät, ettei tämä ole Finlandia-palkintokirjallisuutta, eikä muitakaan pystejä ole tiedossa tai edes Hesarin arvostelua tai rahaa.

Maineen ja (mielen)terveyden menetys korkeintaan.

Kun teet jotain versioita, joissa et enää pysy laskussa, alitajunta heittää sinulle jutun, joka yleensä liittyy jollain nololla tavalla seksiin tai pissavaivoihin ja naurat sille koska muitakaan virikkeitä ei ole tarjolla. Jos jätät sen romaaniin niin näin isänpäivänä tulee mieleen, että todennäköisesti vanhempasikin lukevat sen.

No kaiken lisäksi ne ovat sellaisia naurettavia juttuja, joista ei kahvipöydässä puhuta, eikä niistä kukaan taatusti kiihotu, ellei ole todella säälittävä tapaus. Seksiä tulee olemaan kirjassa vain vähän, mutta pissavaivoja sitäkin enemmän.

Tätä se se tekee kun ainoana seurana ovat omat ajatukset ja naukuva luontokappale. 

perjantai 8. marraskuuta 2019

Kissan oksennus ja muuta mukavaa

Elämä koostuu toistoista. Meitä on kolme siskosta ja jokaikinen isän- ja äitienpäivä (syntymäpäivä ja joulu) otamme yhteyttä keskimmäiseen siskoon, jotta hän hankkisi yhteislahjan. Nykyinen tekniikka helpottaa toimintaa, sillä meillä siskoksilla on yhteinen WhatsApp-ryhmä. Siskon mies olikin jo tänään sanonut, että kohta ne laittavat viestiä. No laitettiinhan me. Mies varmaan siunaa, että on naimisissa lahjanostajasiskon eikä jomman kumman lusmusiskon kanssa.

Syntymäpäivinä isä laulaa meille puhelimessa vanhan miehen äänellään "Paljon onnea vaan." Se tuntuu kivalta. Isä ei häpeä vaan laulaa reippaasti. Minä olen niin täynnä häpeää, ettei moinen onnistuisi.

Mietin eilen fb-ryhmiä joihin kuulun ja mistä ryhmästä oikeasti pidän. Se ei ole "Lääkärit kierrättää" (ryhmässä myydään vanhoja vaatteita, kenkiä ja huonekaluja ylihintaan), ei "Lääkärit ja kirjallisuus", "Kirjallisuuden ystävät" tai "Rennommat kirjallisuuden ystävät" eikä myöskään "Rennot feministit" vaan "Suomen ragdoll-kissat". Kissakuvia ja -videoita on kiva katsoa, eikä ryhmässä suuremmin riidellä, joten ei ole tarvetta ryhmään "Rennommat Suomen ragdoll-kissat."

Tänään silti mietin, että miksi olen hulluuksissani kissan vastuksekseni hankkinut. Kerttu alkoi raapia makuuhuoneen ovea klo 5 ja raapimisen ohessa se huusi oven läpi minulle kovin vaativaan sävyyn. Kun lopulta nousin ylös se pudotti öljypullon, jonka korkki aukesi ja nestemäinen rasva levisi keittiön lattialle. Viimeistelin aamun ihan itse astumalla kissan oksennukseen. 

torstai 7. marraskuuta 2019

Julkisuus

Erään lehden toimittaja soitti minulle tänään ja sanoi, että haluaa tehdä minusta jutun, joka julkaistaisiin sitten tammikuussa. Luulin miestä alkuun lehtimyyjäksi ja odottelin kärsimättömänä, että saan johonkin väliin sanottua, etten tilaa mitään. Kun asian oikea laita alkoi selvitä, kysyin mistä lehdestä hän soittaa (hän kyllä ilmoitti asian heti alkuun, mutta se meni minulta ohitse).

Olen tietysti iloinen siitä, että näin kirjani saa huomiota, sillä huomio on nykyään se kaikkein arvokkain valuutta. Kun asia sitten tulee ajankohtaiseksi,  olen tietysti stressaantunut ja pelkään, etteivät ajatukseni ja elämäni ole laadullisesti riittäviä.

Kun minua haastateltiin radio-ohjelmaan, eräs toimittajatuttuni sanoi, että on hyvä, ettei naamani tule julkisuuteen. Hän ei todennäköisesti tarkoittanut ulkonäössäni piileviä vikoja vaan sitä, että on kivempi nauttia anonyyminä elämisestä kuin olla vieraiden ihmisten tuijotettavana.

Kirjoittamisen myötä saavutettu vähäinen julkisuus on ollut oikeastaan pelkästään positiivista, mutta se onkin ollut niin pienimuotoista, että eräälle työkaverille paljastui vasta tällä viikolla, että olen kirjoittanut romaanin.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Elämää ja elokuvaa

Elämää.

Tavoitteenani on tehdä päivittäin joku tekemätön työ. Olen merkinnyt nuo lopulta kovin vähäpätöiset hommat oikein kalenteriini. Eilen palautin kulkulätkäni ja avaimeni työpaikalle. Sihteeri tutkaili avaimiani ja totesi eräästä nipussa roikkuvasta painavasta Abloy ura-avaimesta "Tätä rakennusta ei enää ole".

Näin ensimmäistä kertaa sairaalan uuden komean aulan. Haikeilin avaraa tilaa ihaillessani: En kuulu enää tänne.

Jatkan kässärini editoimista. Kun muutan sen PDF-muotoon ja luen tekstiä puhelimeltani, huomaan taas uusia juttuja. 

Elokuvaa.

Judy Garlandin elämästä kertova elokuva Judy käsittelee Garlandin taiteilijauran alkua ja loppua. Nainen nähdään traagisena hahmona, osittain viihdeteollisuuden uhrinakin.

Tuntuu, että olen nähnyt ihan riittävästi taiteilijaelämänkertoja, joissa taiteilija ryyppää, kaatuu esiintymislavalle, nappailee lääkkeitä ja tekee vääriä valintoja. Garlandia hoidettiin piristeillä ja rauhoittavilla lääkkeillä jo lapsena, sillä hän oli Hollywood -lapsitähti.

Garlandia esittänyttä Renee Zellwegeriä ei tahtonut alkuun tunnistaa ja epäilemättä hän tulee voittamaan Oscarin roolistaan, sillä se on nimenomaan Oscar-rooli niin hyvässä kuin pahassakin. Itkin elokuvan lopussa ja se lienee melko varma Oscar -ennusmerkki


maanantai 4. marraskuuta 2019

Faunien iltapäivä

Tampere talon pienessä salissa on 488 tuolia. Faunien iltapäivä -kamarimusiikkisarjan eilisessä konsertissa M istui sattumalta vasemmalla puolellani ja V:n vanhemmat oikealla. Sali oli melko täysi enkä tuntenut sieltä ketään muita.

Konserttien käsikirjoitukseen kuuluu teosten esittely, jossa intendentti (tällä kertaa varaintendentti) haastattelee muusikkoja. Pyhäinpäivän kunniaksi musiikki oli ehkä tavallista hartaampaa. Mukana oli pari uudempaa ja vanhempaa teosta.

Kalevi Ahon "Lamento kahdelle alttoviululle" on alunperin kirjoitettu kahdelle viululle ja myöhemmin säveltäjä teki tämän alttoviuluversion. Teos on sävelletty parikymppisenä kuolleen viulisti Sakari Laukolan hautajaisiin ja se soitettiin tuolloin Laukolan arkun ääressä. Tämän tiedon kuultuaan kokee musiikin ihan eri tavalla.

Johanna Erängön Erosion syntyi Islannissa residenssissä ja se oli taas nimetty hänen veljensä muistolle. Säveltäjä itse oli kuuntelemassa teostaan. Tieto Islannista toi mieleen puuttomat maisemat, turistilaumat ja kuumat lähteet. Islannissa ei muuten koskaan voi tietää onko jonkun lätäkön vesi kuumaa vai kylmää.

Päätän tähän tämän teosesittelyn vaikka kuulimme myös Prokofjeviä ja Mozartia, mutta heidät kaikki jo tietävätkin.  Mozartin käyrätorvikvintetosta tuli mieleen, että kuka on keksinyt vääntää torven moisille kiharoille. Eikö vähempikin olisi riittänyt.

Yllä kuva Kaarina Kaikkosen teoksesta, jonka löysin Tampere talon toisesta kerroksesta.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Perseenlämmitin

Pääsin kivoille synttäreille. Kiitokset synttärisankarille ja erityisesti hänen vaimolleen, joka oli yllätysjuhlat meille (ja erityisesti miehelleen) raatanut ja onnistunut ainakin kohtuullisesti pitämään homman salassa. Päivänsankari kuljetettiin strategisten järjestelyiden ajaksi Verkkokauppaan ja Vapriikkiin. Eräs vieras oli lähettänyt kyseisen kaupan kautta lahjan ja ja jostain syystä myös viestin, jossa mainittiin tulevasta tapaamisesta. Kaikki eivät ole erityisen taitavia salaamaan asioita.

Juotiin maljoja ja pidettiin puheita, rakkauttakin vannottiin ja minua itketti. Puheen pitäminen on taitolaji, pitää muistaa kenelle puhuu ja miettiä kuinka pitkään vieraat jaksavat kuulla puhujalle itselleen tärkeistä muistoista. Huumori on puheen bensa tai biopolttoaine. Noin yleisesti ottaen puheet olivat erinomaisia ja ne pidetiin oikeaan aikaan (siinä vaiheessa kun oli jo saatu syötävää ja juotavaa).

Juhlissa esiintyi sympaattinen Edu Kettunen, joka oli oikealla tavalla omanarvontuntoinen esiintyjä ja piti päänsä siitä mitä oli suunnitellut esittävänsä ja mitä vaimo ja lapset olivat toivoneet. Varsinkin kappale Perseenlämmitin jäi mieleen. Kettusen kanssa esiintyi kitaristi, jonka nimeä en tiedä, anteeksi.

Syödessä puhuttiin matkustamisesta. Muut eivät kokeneet minkäänlaista häpeää tai ongelmaa lentämisestä. Minä en voi oikein lentää enää mihinkään, sillä pelkään, maailman tuhoutuvan ihan kohta ja minun takiani. Olen sitäpaitsi luontoa jo ihan urakalla tuhonnut. Koen huonoa omaatuntoa vaateostoksista, hengittämisestä, asumisesta ja jugurtista, jonka tänä aamuna söin.  Toivottavasti insinöörit kehittävät mitä pikimmin lentokoneen, joka pysyy ilmassa aurinko- tai tuulienergialla, vesiheinällä, vehnänorasmehulla tai ajatuksen voimalla.


Onnea vaan vielä ja kiitos.




perjantai 1. marraskuuta 2019

Häpeä ja paniikki

Näin eilen ensimmäistä kertaa Kariston kevään 2020 uutuuskirjaluettelon ja minut valtasi käsittämätön häpeä ja paniikki. Luettelossa esitellään helmikuussa julkaistava romaanini "Ei saa elvyttää" (saatan kirjoittaa vielä yhden "Ei saa"-romaanin, niin siitä tulee trilogia).

Esitteen kannessa poseeraa kirjailija Johanna Sinisalo, joka voitti Kariston kauhuromaanikilpailun romaanillaan Vieraat.

Soitin akuuttipuhelun kirjoituskaverilleni, joka teki juuri Prismassa ruokaostoksia ja valitin häpeääni. Muutin kahvitreffit toisen kaverin kanssa punaviinitreffeiksi ja rauhoituin. Nyt häpeä on enää kevyt ja harsomainen riekale ja yritän jatkaa elämääni.

Aamun vesijumpassa teimme liikkeet kookkailla painoilla, jotka eivät oikeasti paina mitään vaan voimaa vaaditaan lähinnä niiden pitämisessä veden alla, eikä siihenkään suuria lihaksia tarvita. Jumpan loppupuolella potkaisimme vauhtia altaan reunasta, liuimme selällämme ja palasimme juosten takaisin reunalle. 

Käsikirjoituksen editointi jatkuu. Elämä jatkuu. Lokakuu loppui. Marraskuu alkoi. Marraskuuta moititaan turhaan, sillä se on kuukausi, jolloin itseltään ei tarvitse vaatia kuin sen minimin.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Hylsyt

Osallistuin kirjailijatapahtumaan, jossa puhuttiin muun muassa hylsyistä, joiden sanottiin yksinkertaisesti kuuluvan kirjailijan ammattiin vaikka eihän niistä paljon julkisesti puhuta.

Hylsyn aiheuttamasta pettymyksestä on vaan päästävä yli. Jännä juttu, että vaikka kirjasta olisi jo kustannussopimus, toisen kustantamon hylkäävä päätös tuntuu paskamaiselta, sellainen saattaa putkahtaa ilahduttamaan kirjoittajaa useita kuukausia myöhemmin.

Hylsy voi johtua tekstin keskeneräisyydestä, eikä välttämättä huonoudesta. Kustantamo on mahdollisesti julkaisemassa samantyyppisen teoksen, resursseista saattaa olla pulaa, genre voi olla väärä tai teksti on vaan kelvoton, eikä sitä kannata painaa kirjaksi. Varmaan muitakin syitä on. Kaikki eivät halua työskennellä kaikkien kanssa, eivätkä kaikki ole välttämättä edes samaa mieltä siitä kannattaako tekstiä julkaista.

Kirjailijan ja kustantamon suhde ei ole samanlainen kuin tavallisen työntekijän suhde työnantajaan. Kun kirjailijasta halutaan päästä eroon saatetaan kuulemma hänen tekstinsä lukemista ja kommentoimista viivyttää kuukausitolkulla.  Tämä on kuulopuhetta, josta minulla ei ole todisteita.

Kustannustoimittajat saattavat vaihtua, koska he lopettavat, vaihtavat kustantajaa tai jäävät äitiyslomalle. Elävät. No joskus saattavat kuollakin kesken kaiken.

Olen lyhyen kirjoittajanurani aikana huomannut, että on kovin monenlaisia kirjailijoita. Kustantamoiden A-luokitukseen yltävät myyvät, mieluiten julkisuudessa viihtyvät ja sanavalmiit kirjailijat. He saavat kuulemma kirjamessuilla enemmän tarjoiluja kuin B-luokan kirjailijat, joita ovat ne muut. 

Meille opetettiin myös miten tehdä ja muokata Wikipedia-sivuja. Yleensä itsestään ei kirjoiteta. Wikipedia-tekstit ovat kovin sukupuolittuneita, sillä vain 20 prosenttia henkilöitä esittelevistä teksteistä on kirjoitettu naisista. Wikipedia-tekstejä saa muuten kirjoittaa kuka tahansa ja niissä esiintyviä virheitä on lupa korjata.

Tilaisuudessa kävi ilmi, että suurin osa oli tullut paikalle, koska halusi vaihtaa Wikipedia-kuvansa tai täydentää teoslistaa. Koska minusta ei ole kukaan kirjoittanut (odottelen, että joku laatisi minua ja elämäntyötäni ylistävän tekstin), päädyin lopulta poistumaan paikalta ja menin erääseen halpakauppaan ostamaan thermosukkahousut, joita lämpimästi suosittelen.

Omasta kustantamostani voin sanoa sen verran, että minua on kohdeltu reilusti. 




tiistai 29. lokakuuta 2019

Harrasta

Suomalaisuus on harrasta ja hiljaista, teet melkein mitä tahansa, niin siitä muodostuu jonkinlainen retriitti. Työväenopiston jumpan jälkeen pukukopissa kaikki keskittyvät olennaiseen eli pukemaan vaatteet ylleen. Mitä siinä puhumaan, toisten rauhaa rikkomaan ja huomiota herättämään. Kansallinen voimamme on hiljaisuuden sietäminen ja oman yksityisyyden varjeleminen.

Netin kommenttiketjuja ei pitäisi lukea, mutta kun on jotenkin pakko vaikka tietää, että lopulta tulee oksettava olo. Vähän kuin olisi syönyt ämpärillisen heikkolaatuisia irtokarkkeja. Mistä lähtien toisten ihmisten ulkonäön tai vaatteiden estoton kommentointi on ollut sallittua? Olisi pelottavaa joutua moisen huomion kohteeksi.

Pimeys on laskeutunut yllemme ja ennustan sen pysyvät paikallaan useamman kuukauden ajan. Sen aiheuttamaa apeutta vastaan voi taistella perinteisin keinoin kuten hiilihydraatein, kirjoin, elokuvin, villasukissa hipsutellen, kynttilöitä poltellen, punaviiniä juoden tai marinoimalla itseään kirkasvalolampun valossa.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Malja ystävyydelle!

Yläkerrassa juhlittiin viime yönä, ensin kuului musiikkia sekä puhetta, joka yritti voittaa musiikin volyymin, ovien aukomista ja sulkemista, rappukäytävässä ramppaamista ja tupakkkarinkijutustelua. Jossain vaiheessa musiikki taukosi ja jäljelle jäi äänekäs keskustelu ja lopulta koitti ihana hiljaisuus, kunnes Kerttu, joka ei ilmeisesti ollut kuullut talviajasta , ryhtyi naukumaan ja raapimaan makuuhuoneeni ovea.

Kirjamessut olivat juuri sellaiset kuin muistin. Tungosta, tuuppimista ja jonotusta. Kuuntelin pari kirjailijaliiton esitystä Töölö-lavalla ja tunkeuduin ihmismassaan kun Pajtim Statovcia haastateltiin hänen romaanistaan Bolla. Vaatimattoman ja sympaattisen oloinen kirjailija sanoi, että hänestä on mukava odotella inspiraatiota. Yleensähän kirjailijat korostavat istuvansa takapuoli tuolissa kahdeksan tuntia päivässä vaikka saisivat aikaiseksi vain yhden lauseen.

Kirjailijaliiton sessioissa puhuttiin rahasta, mistäpä muusta, peruskirjailijan mediaanitulo kirjoitustyöstä on noin kaksituhatta euroa vuodessa. Jos haluamme lukea suomalaista kirjallisuutta, tarvitsemme apurahajärjestelmää tai taiteilijapalkkaa. Tommi Kinnunen kertoi, etteivät apurahat, romaanien myyntitulot ja kirjojen lainauksista kertyvät ansiot riitä toimeentuloon ja asuntolainan maksuun (vaikka hänen kirjojaan myydään ja lainataan paljon!), niinpä hän tekee päivisin opettajantöitä, iltaisin hän on isä ja puoliso ja öisin kirjoittaa.

Instagram on täynnä kirjailijaliiton standilla otettuja ammattina kirjailija -kuvia. Kiersin arkana kyseisen kohteen. Kirjailijoiden messukäynnit näyttäytyvät Instassa kirjailijaselfieinä ja pitkinä hilpeinä kirjailijapöytinä.

Ostin kaksi kirjaa ja kolme pussillista teetä.

Söimme A:n kanssa Triplassa ja meillä oli hauskaa. Triplassa tungos jatkui, ikäänkuin kukaan ei olisi koskaan kuullut ilmastonmuutoksesta. Olisi kiva, jos kauppakeskuksissa (Triplan ulkoseinässä lukee Mall) toimisi myös liikkeitä, joissa myytäisiin käytettyjä, kunnostettuja vaatteita ja sisustustavaroita, eikä pelkästään halpaa kertakäyttömuotia. Tällaisten kauppakeskusten vuokrat taitavat olla liian korkeita.

Ystävyys on hieno juttu ja ehkä meidän ystävyytemme on omanlaisensa (kaikki ihmissuhteet ovat), sillä olemme eri sukupuolta. Tapasin A:n nykyisen puolison ensimmäistä kertaa, eikä hän lähtenyt kanssamme syömään.  Malja ystävyydelle!

perjantai 25. lokakuuta 2019

Messut

Olen alkanut kärsiä järjettömästä pelosta, että jään auton alle ennen kuin kirjani julkaistaan. Tämä ei liity mitenkään peräkkäin kirjoittamieni sanojen laatuun tai niiden järjestykseen vaan työhön, jota olen varsinkin viime aikoina tekstin hyväksi tehnyt. Pitää varoa teiden ylityksiä ja välttää pyöräilyä.

Olen löytänyt nimen kolmannelle kirjalleni, jota ei vielä edes ole. Nimen keksiminen on vaikeinta, joten olen tavallaan pitkällä olemattomassa luomisprosessissani. Nyt teitä jännittää, mikä se ihmeellinen nimi on. Aion käyttää mottoa, jonka olen kuullut ystävältäni S:lta: nimeksi tulee "Häpeällä siitä selviää" (saattaa olla, että olen kuullut sen muodossa "Häpeällähän siitä selviää"). Suunnittelen tekeväni aiheesta myös ristipistotyön nyt kun joutavaa aikaa on.

Vuosi sitten koin kirjamessuille menon mahdottomaksi. Sain kustantamosta lipun ja jostain syystä arvelen nyt kykeneväni taas messureissuun. Kertaan jo mielessäni esiintymislavoja: Hakaniemi, Kallio, Töölö, Punavuori, Senaatintori, Kumpula, Suomenlinna, Esplanadi... Olen todennäköisesti jatkuvasti väärässä paikassa tai juutun tungokseen koko päivän ajaksi. Illalla messuväen poistuttua minut lakaistaan messukeskuksen lattialta. 

torstai 24. lokakuuta 2019

Joku poeka

Postinjakaja on pudottanut postiluukustani kirjeitä, joiden oikealla vastaanottajalla on sama sukunimi kuin minulla, mutta eri etunimi. Osoite poikkeaa hieman omastani, eikä taas kirjekuorten sukunimeä ole kyseisen asunnon postiluukussa. Kirjeet koskevat perintää ja ulosottoa. Olen viime aikoina kirjoittanut kirjeiden päälle "Tuli väärään osoitteeseen", pudottanut postilaatikkoon ja ollut tyytyväinen, etteivät kirjeet ole tarkoitettu minulle.

Kun aikoinaan asuimme Kuopiossa, odottelin jotain lähetystä ja kävin sitä postista kyselemässä, jolloin virkailija sanoi "Poeka on varmaan vienyt viärään paekkaan". Poika tuli osaksi puhettamme, poika otettiin esille aina kun kaikki ei mennyt ihan nappiin.

Töissä olen toisinaan sanonut, että tähän ei saa ottaa potilasta (yleisesti ottaen sellaista valtaa ei ole minulla ollut, mutta asiasta on sovittu esimiehen kanssa). Kun listassa on sitten ollutkin juuri tuossa kohdassa potilaan nimi ja olen asiasta valittanut, on minulle sanottu "Joku on sen siihen laittanut". Poeka onkin siis täällä nimeltään joku.

Toivottavasti kirjeiden oikea vastaanottaja saa asiansa kuntoon ja poika löytää hänet.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Miesselitys

Kävin allekirjoittamassa sopimuksen yksityisvastaanotosta, jota aion jatkossa tehdä vähäisessä määrin, sillä sille on kysyntää, eikä toisaalta lisäraha ole haitaksi, kun sattuu olemaan tuota asuntolainaa ja olen ottanut jo osan eläkkeestäni etukäteen siinä vaiheessa kun vähensin työaikaani.

Lääkäriaseman tapaamisessa ehdotettiin kevääksi luentoa, jolloin aloin mumista jotain epäselvää, jonka voisi tulkita kielteiseksi vastaukseksi, jolloin minua lohdutettiin  "Täällä voi sanoa ei".  Minä siis sanoin lopulta ei, kun kerran sain siihen luvan.

Luin Rebecca Solnitin feministisen esseekokoelman Miehet selittävät minulle asioita. Ensimmäisessä esseessä kerrotaan siitä kun eräs mies alkaa suorastaan luennoida Solnitille kirjasta, johon tämä kannattaisi perehtyä ja jota tämä ei ole varmaankaan lukenut, kunnes selviää, että tämä teos on Solnitin itsensä kirjoittama. Tätä on siis mansplaining!

Yhdessä esseessä mainitaan, että naisen mielipide netissä on nykyajan liian lyhyt hame, jolla nainen kerjää miehiltä raiskaus- ja tappouhkauksia.

Minulla ei ole onneksi mielipiteitä.

Miessukupuoli altistaa jostain syystä väkivallalle ja rikollisuudelle (huomattavasti merkittävämmin kuin maahanmuutto!). Suomen vankiloissa oli 2018 päivittäin keskimäärin 2910 vankia, joista naisia oli keskimäärin 218. Myös joukkoampumiset ja puukotukset ovat miesten alaa. Keksiikö joku selitystä tälle. Mietin tätä asiaa ihan vilpittömästi. Johtuuko se testosteronista? Agressio voi olla oikein suunnattuna ihan positiivinenkin voima.

Aurinko nousee ja sain kässäriini lisäaikaa eikä erityisen agressiivisia ajatuksia ole, joten mikä tässä on ollessa.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Kodu

Aamuisella kävelyllä majapaikasta Tarton linja-autoasemalle  ilmaantui sumun seasta humalainen suomalaismies, joka pyrki ottamaan kontaktia. Osalle matkailijoista loma ja vieraaseen kaupunkiin matkustaminen tarkoittaa kokopäiväistä mahdollisuutta juopotella ja ne matkailijat ovat äänekkäimpiä ja näkyvimpiä.

Viikossa siirtyy turististin roolista jonkinlaiseen välitilaan, se liittyy kävelyyn, joka ei ole enää yhtä viipyilevää vaan määrätietoisempaa etenemistä.

Viron matkailussa laivamatka on, varsinkin yksin matkustaessa, rasittavin, sillä et voi omia tavaroillasi paikkaa kahvilasta tai voit, mutta joudut jättämään laukun vartioimatta. Tavallinen strategia on, että istumapaikat varataan koko porukalle ja vielä varalle pari ylimääräistäkin tuolia, sillä ainahan voi samalta kylältä ilmaantua lisää paikkaa tarvitsevia. Yksi matkalainen jätetään matkatavaroiden vahdiksi ja muut ryntäävät myymälöihin.

Ihmisen tehtävä on kuluttaa. Jos et osta, niin et ole olemassakaan. Laivalla toimii henkilö, jonka ammattinimike on shoppinghostes. Hänen puoleensa voi kääntyä jos on ostosongelmia näin tämä henkilö meille kuulutti.

Kotimatkalla mietin kurssikaveriani, joka oli alkuperäiseltä ammatiltaan sairaanhoitaja ja varsin ronski ihminen. Kun palasimme Kuopioon kurssimatkalta Budabestistä, hän iloitsi "Kohta suap kunnon ruisleipee!" Häneltä muistan myös legendaarisen lauseen "Sormi suklaaosastolle, ompa iso rostata". Ei hänellä ollut tapana tätä kuitenkaan potilaille sanoa. Kaikenlaista sitä joutessaan muistelee. Anteeksi.

Kerttu vaikutti ilahtuneelta paluustani ja istuu nyt matkalaukussa.

lauantai 19. lokakuuta 2019

Karlova

Latasin kännykkääni Voice Recorder -ohjelman ja kuuntelin PDF-muodossa olevaa käsikirjoitustani. Koneääni on sinänsä hämmästyttävän aidon kuuloinen, mutta käsikirjoitukseni kuulostaa sen lukemana pesukoneen käyttöohjeelta.

Hakeuduin Karlova -nimiseen Tarton puutalokaupunginosaan ja siellä pisteeseen, jossa hotellista saamassani kartassa luki "Vibrant bohemian neighbourhood of Karlova". Löysin hipsterikahvilan, jossa kahvinpavutkin paahdetaan itse. Siitä jatkoin ihanaan lounaspaikkaan. Talo näytti suomalaisittain ajateltuna purkukuntoiselta, mutta sisältä se oli viihtyisä ja ruoka erinomaista. Nuorten miesten (asiakkaiden) kasvoissa roikkuivat hipsteriviikset.

Illallinen on yksin matkustaessa hankalin, sillä en halua ruokapaikkoihin, joissa rakastavaiset tuijottavat toisiaan silmiin kynttilän liekin ylitse, siispä valitsin nepalilaisen vaatimattoman ravintolan, jossa söivät lapsiperheet ja tällaiset yksinäiset reppanat. Tunsin oloni kotoisaksi.

Ostin kasvonaamion, joita olen Instassa nähnyt ja harjan, jolla saan lakaistua kissankarvat vaatteistani. Täällä on monta ostoskeskusta täynnä tavaroita, joita en erityisemmin kaipaa, ehkä käyn vielä kauppahallissa jos se sattuu olemaan tänään auki. 

Olen tehnyt töitäkin vaikka en ole asiasta joka käänteessä erikseen maininnut.

perjantai 18. lokakuuta 2019

Museossa

Tampere Majassa asumisesta alkaa tulla rutiinia. Herätys puoli kahdeksalta, aamiaiselle kahdeksan maissa (kahvia, puuroa, tuoremehua, paahtoleipää, juustoa, tomaattia, kurkkua ja keitetty kananmuna). Blogin päivitys, käsikirjoituksen editointia (olen lukenut sen niin monta kertaa, että teksti kyllästyttää, mutta koska sitä pitää mainostaa, en sano sen olevan paskaa, en yksinkertaisesti pysty enää arvioimaan sitä), ulkoilua, lounas ja leivoskahvit kahvila Wernerissä. Koko paakkelsivalikoimaa en ehdi maistaa läpi, mutta herkullisia ja edullisia ne ovat. Muu ohjelma vaihtelee päivittäin.

Tällaiselle yksinäiselle matkalle kannattaa varata mukaan käsityö, sillä ilman sitä olisin tullut hulluksi. Kaipaan jotain näpräämistä, konkreettista puuhaa, joka täällä puuttuu ja jota kotioloissa välttämättä on. Kotona laitan astioita koneeseen, siivoilen, pilkon vihanneksia, annan kissalle syötävää ja huollan vaatteitani.

Kävelin komeaan Viron kansallismuseoon (Eesti Rahva Muuseum), joka avattiin 2016. Museo on hyvin moderni, esittelytekstit vaihtuvat virosta suomeksi kun vilautat lippua tekstin alle merkityn symbolin päällä.

Viron historia on mielenkiintoinen ja museo esittelee myös historian arkista puolta kuten keittiökoneita, iskelmämusiikkia, kirjallisuutta, käsitöitä jne. Söin museon tyylikkäässä kahvilassa lounaan.

Alla voit nähdä museossa käytettävät vessasymbolit, jotka eivät olleet ainakaan minulle järin selkeitä.


torstai 17. lokakuuta 2019

Ystävyys



Tampere Majan kellarissa järjestettiin Tarton suomalaisten hernekeittoilta, johon oli kutsuttu myös nälkäisiä lääketieteen opiskelijoita. Tapahtumaan osallistui lisäksi Tampere-Tartto seuran aktiiveja Tampereelta. Istuin kahden tamperelaisen Tarton ystävän kanssa samassa pöydässä, nainen oli entinen kirjastonhoitaja, joka kirjoittaa vuosikirjaa aikuisten kirjasarjoista ja mies eläkkeellä oleva kontrabasisti.

Googlasin Tampereen ystävyyskaupunkeja, joita ovat Tarton lisäksi Chemnitz ja Essen (Saksa), Kanton (Kiina), Kaunas (Liettua), Kiova (Ukraina), Linz (Itävalta), Miskolc (Unkari), Nizhni Novgorod (Venäjä), Norrköping (Ruotsi), Odense (Tanska), Olomouc (Tsekin tasavalta), Syracuse (Yhdysvallat), Trondheim (Norja), lisäksi Tampereella on ystävyyskaupungit Puolassa, Islannissa ja Fär-saarilla (kaupunkien nimistä löytyi eksoottisia kirjaimia, joten jätän ne laiskuuttani mainitsematta).

Kuusikymmenluku on ollut kaupunkien ystävystymisen huippuvuosikymmen, viime vuosina on ollut hiljaista. Missä ovat Ranska, Italia ja Espanja ja monet muut? Kun edellä mainitut kaupungit ovat ystäviä, ovatko muut Tampereelle pelkkää ilmaa? Vai peräti inhokkeja.

Hernekeittotilaisuudessa esiteltiin Tampere Majaa, joka on toiminut 22 vuoden ajan. Talosta löytyy 24 vuodepaikkaa, sauna, taidegalleria ja kellari, jossa järjestetään kulttuuritapahtumia. Rakennus on yli kahdensadan vuoden takaa (tai ainakin osia siitä). Galleria ei peri taiteilijoilta vuokraa vaan ottaa palkaksi taiteilijan työn, ilmankos seinillä roikkuu niin paljon tauluja.

Ulkona sataa siinä määrin, ettei edes kaltaiseni ulkoiluhullu viitsi lähteä kadulle reippailemaan kun ei ole ihan pakko. Eilen käväisin pittoreskissa kaupunginosassa nimeltään Supilinn (muistuttaa Pispalaa, mutta on rosoisempi) ja kasvitieteellisessä puutarhassa. Istuin kolmessa kahvilassa kahvia ryystämässä.



keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Aparaaditehtaassa


Tarton Aparaaditehas sijaitsee vanhassa tehdasrakennuksessa, jossa neuvostoaikaan rakennettiin sukellusveneiden osia ja peitteeksi tälle toiminnalle toimimattomia vetoketjuja ja sateenvarjoja. Miksei samalla toimivia?

Nykyään tehdas on trendikäs ravintoloiden, kahviloiden, gallerioiden ja designkauppojen keskittymä. Aparaaditehtaassa järjestetään myös erilaisia tapahtumia. Erittäin suositeltava kohde. Söin siellä lounaaksi borssikeittoa ja ihanaa leipää kolmella eurolla. Paikka on kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista, epäilisin sinne ehtivän noin viidessätoista minuutissa.


Aamiaiselle osallistui tänään samaan aikaan kolme muutakin ihmistä, kaikki virolaisia.

Sain kutsun Tarton suomalaisten hernekeittoiltaan. Vaikka pelkään suurempina joukkoina parveilevia vieraita ihmisiä, en keksinyt siihen hätään mitään sopivaa tekosyytä kuten "olen juuri silloin Viron kansallismuseossa". Tilaisuus on varmasti kiva ja olenhan täällä yksin, joten ihmisten seura saattaisi tehdä hyvää.



tiistai 15. lokakuuta 2019

Tartto, Tarton, Tartossa, Tarttoon

Tallinnan laiva oli lastattu sokerilla ruokituilla lapsilla, leikillä, kalliilla kosmetiikalla, kiukuttelulla, oluttuopeilla, hajuvesillä, pubivisalla, stressaantuneilla vanhemmilla ja lasten bingolla.

Tallinnan linja-autoaseman vessamaksu on noussut kolmeenkymmeneen senttiin.

Matkalla Tarttoon (kaupungin nimen taivutus piti tarkastaa netistä) virolaiset tienvarsipusikot vilahtelivat ohitse. Maisema poikkesi suomalaisesta siinä, ettei maisema sijainnut Suomessa. Oli melkein läpitunkemattoman harmaata. Katsoin kännykältäni HBO:n dokumenttia sadomasokismiin ja nahkavaatteisiin hurahtaneesta toimittajasta ja kirjailijasta, joka kirjoitti kirjaa entisestä tähtiurheilijasta, joka on nykyään transnainen.

Vietän Pirkkalaiskirjailijoiden residenssiviikkoa Tartossa ja majoitun Tampere Majassa, joka on kodikas majatalo Tarton historiallisessa keskustassa (kopioin tämän esitteestä). Talossa on seitsemän huonetta, joista ainakin osassa näyttää olevan sängyt useammallekin, huoneestani löytyy leveä teinisänky ja kapea munkin sänky. Tampere Majassa näyttää olevan esillä suomalaisen taiteilijan näyttely.

Majapaikan vastaanotto on avoinna vain kuuteen, joten sisään mennään omalla avaimella, illalla mietin, onko täällä edes muita, mutta sitten joku kolisteli huoneeseensa. Respan nainen sanoi, että meitä on kolme. Aamiaisella join kahvin muumimukista ja ikkunalla tökötti pari Aarikan kynttilänjalkaa. Seinillä roikkuu runsaasti taidetta.

Hävitin sateenvarjoni.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Läksiäiset

Läksiäiset ovat takana ja lähtöhalaukset moneen kertaan halattu. H halusi välttämättä jatkoille Paapan kapakkaan, enkä raaskinut kieltäytyä vaikka olisi tehnyt mieli kotiin. H kantoi pöytään mielijuomaansa vodkaa jaffalla vaikka kuinka koitimme kieltää. H:lla on erilaisia teorioita lantratun vodkan ylivertaisista ominaisuuksista. Lopulta H kävi sanomassa bändin laulajalle, että Heidi on jäämässä eläkkeelle ja Heidille pitää laulaa, joten nainen julisti mikrofoniin eläkkeelle jäämiseni. Käytän tässä kohtaa taas S:n viisasta opetusta: häpeällähän siitä selviää.

V piti läksiäisissä hauskan tampereenkielisen puheensa, josta lainaan luvatta pienen pätkän:

"Että kiitos nyh Heiri. Kyä mää oon kiitollinen että mää oon saanu suhun tutustua. Säät oot vähän ninkul luannovvoima. Ei ehkä mikääm myrsky, mutta semmonen sitkee omallaisensa home. Että ihan sama mitä te siä yritätte, mää kyä teen tätä mun omaa juttua. Kerta tää om muj juttu, ja tää oh hyvä. Semmonen pehmeen äkkiväärä, nerokkaan oivaltava, joka naurattaa silloj ja naurattaa viä jälkeenki päin. Lisäjuttuja tosiaankin orotellessa. Että onnee, ja kiitos, ja anteeks."

perjantai 11. lokakuuta 2019

Sekundaihminen

Minulle järjestetään tänään läksiäiset ja sehän stressaa. Toisaalta nautin huomiosta ja toisaalta kaihdan sitä. En voi perua osallistumistani, sehän olisi kuin jättäytyisi pois omista häistään.

Telakalla esitetään poliittista näytelmää Homo Secundus-sekundaihminen. Aioin kirjoittaa, että se oli liian pitkä ja varsinkin tanssiosuuksia olisi voinut lyhentää ja nyt vasta huomasin, että näytelmä oli Teatteri telakan, tanssiteatteri Tsuumin ja Minimin yhteistuotanto. Ilmankos ne sitten tanssivat niin paljon ja jotkut jopa osasivat tanssia.

Homo Secundusta ei voisi kuvitella suureen laitosteatteriin, sen verran räävitön ja kantaaottava se oli. Käsiteltiin maahanmuuttoa, ilmastonmuutosta, muoviroskaa ja työttömyyttä. Ihmisyyttä ja rakkautta.

Näytelmä oli hauska ja siinä oli ripaus amatöörimäisyyttä, en tiedä oikein mistä se tuli, ehkä lavasteista, tanssista (kaikki eivät olleet tanssijoita kuitenkaan), lauluista,  hypyistä intiimeihin pieniin kohtauksiin ja taas TE-keskuksen joukkokohtauksiin. Vai innosta, jota oli näyttämöllä havaitsevinani. Vai siitä kuuluisasta rosoisuudesta.



keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Hyvä Kerttu!

Kertun nimi on oikeasti Hobbit-Dolls Showtime ja hän täyttää 16.10 yksitoista vuotta ja on väriviallinen lemmikkitason kissa. Hänen äitinsä on/oli Hobbit-Dolls Purrball ja isänsä Purrecious Migi (nimien edessä oli vielä jotain kirjainlyhenteitä). Papereiden etsimiseen meni pari tuntia ja samalla tuli tehtyä pientä konmaritusta. Kerttu saapui huonekalujani raapimaan 18.4.2010.

Käytin Kerttulia eläinlääkärissä. Nainen ottaa yksinään vastaan pieneläinpotilaita vaatimattomassa tilassa, kerrostalon alakerrassa.

Eläinlääkäri kehui Kertun silmien kaunetta ja kissan rauhallisuutta, mutta väitti lemmikilläni olevan ylipainoa. Puhui asiasta hyvin varovaisesti ja hienotunteisesti toisin kuin kaverin kissan eläinlääkäri, joka oli sanonut "Kissanne on huomattavan lihava!"

Ylipaino kuulemma lisää sydänsairauksien ja diabeteksen riskiä. Onneksi Kerttu ei tupakoi.

Kerttu hoitaa itse kyntensä pureskelemalla, koska ei osaa käyttää kynsisaksia. Yksi kynsi oli kuitenkin painunut tassuun, eikä se saanut itse sitä pois. Eläinlääkäri nappasi kynnen, suihkutti kuoppaan jotain pihka-ainetta ja hoiti jälkeä vielä laserilla. Laserlaite oli kuulemma maksanut 25 000 euroa, eikä näyttänyt kummoiselta.

Meinasin kysyä Kertun elinajanennustetta, jotta tietäisin milloin voin ostaa uuden sohvan, mutta en kehdannut.

Kertun unikoulu on edennyt, se herättää minut vasta vähän vaille kuusi. Hyvä Kerttu!


tiistai 8. lokakuuta 2019

Vieläkö kirjoitat?

Minulta kysytään usein "Vieläkö kirjoitat?" Samaa kysytään myös niiltä, jotka ovat julkaisseet useita teoksia ja joiden elanto kertyy kirjoittamalla.

Kirjailijalta kysytään (ainakin naiskirjailijalta) "Vieläkö kirjoitat?"
Runoilijalta udellaan "Vieläkö kirjoittelet niitä runoja?"
Lasten- ja nuortenkirjailijoilta kysytään "Milloin kirjoitat oikean (aikuisten) romaanin?"

Lääkärinä minulta ei ole koskaan kysytty "Vieläkö hoidat niitä potilaita?" eikä lastenlääkäriltä kysytä "Milloin ryhdyt hoitamaan aikuispotilaita?"

Luin kaksi nuortenkirjaa, Johannan Hulkon Suojaava kerros ilmaa ja Kirsti Kurosen säeromaanin Merikki, molemmat Kariston kirjoja. Nuortenkirjoja voi suositella myös aikuisille. Vaikka ne ovat usein sujuvasti kirjoitettuja ja nopealukuisia, eivät kuitenkaan tyhjiä ja pinnallisia. 

Säeromaani on kivan ilmavaa luettavaa. Proosaa, joka näyttää painettuna runolta. Kurosen kirjassa käsitellään ystävyyttä ja siihen liittyviä pettymyksiä. Kirsi Kuronen sanoi kirjan julkkareissa, että säeromaanissa on helppo kuvata nimenomaan tunteita.

Johanna Hulkon romaanin pääosassa on ylipainoinen tyttö, joka ei tarinan myötä laihdu ja ryhdy koulun suosituimmaksi tytöksi vaan onneksi jotain ihan muuta. Ylimääräiset kilot voi tässä kirjassa suorastaan tuntea kantavansa. 

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Luonnonilmiöitä

Kesken sunnuntailenkin kännykästä meni akku. En saa enää koskaan niitä askeleita takaisin. Mistä tiedän, että olen edes liikkunut, kun askelmittarissa on vain pieni osa  reippaista harppauksista, jotka otin?

Sukelsin villiin ja koskemattomaan Kaupin metsään, eikä siitä löydy edes kuvamateriaalia todisteeksi.

Kahviloiden ovet imevät helposti kahvilan tiskille. Sanon myyjälle ilman epäröintiä haluavani kahvia, jonka jälkeen jahkailen hetken ja otan pullan. Kuntosalien ovella kohtaan pelkkää vastatuulta. Nämä ovat luonnonilmiöitä, joille en voi mitään.

Sain kollegalta eläkelahjaksi suklaata, vein toisen rasian eilen kylään ja toista olen tyhjentänyt ihan itsekseni. Elämäni maistuu minttusuklaalta.  Samalla tunnustelen, onko sunnuntai paskapäivä vai onko se syytön sunnuntaiahdistukseeni. En ole vielä varma, annanko sunnuntaille vapautuksen.  Saattaahan olla, että iltaa myöten alan stressaantua jostakin.