perjantai 24. syyskuuta 2021

Sytytin kynttilän

Pirkkalaiskirjailijoiden uudet jäsenet esittäytyivät Tahmelan huvilalla. Nimiä en tietenkään muista. 

Nuorin tuore jäsen on 90-luvulla syntynyt innokas nuori nainen, joka on kirjoittanut fantasiasarjaa toisen kirjailijan kanssa ja säeromaanin nuorille (sen hän on kirjoittanut yksin).  Vanhin 70-vuotias nainen, jolla on pitkä mielenkiintoinen elämä takanaan. 

Tilaisuudesta otettiin kuva, joka julkaistiin Pirkkalaiskirjailijoiden Facebook-sivulla. Etsin itseni kuvasta ja siinä minä istuin velttona hartiat lysyssä. Pitäisi istua suoremmassa. Kaikki muutkin todennäköisesti katsoivat omaa kuvaansa, joten mitä väliä sillä sitten on. 

Sain suru-uutisen kesken tilaisuuden. Kurssikaverini H on kuollut. Kotiin tultuani sytytin hänelle kynttilän tai itselleni minä sen tietysti sytytin. 

H oli mainio mies. Hän työskenteli ennen lääkikseen pääsyään Munkkiniemen Alkossa ja jatkoi uraansa opiskeluiden alkuvaiheessa Kuopiossa. Kun häneltä osti viinipullon, hän yritti myydä kaksi. Hän kertoi, että Tarmo Manni huusi aina Alkoon tullessaan "Jumalan rauhaa viinakauppaan!"

H:n isäkin oli lääkäri ja lapsuudenperhe muutti usein, joten H halusi toimia toisin ja asettui perheineen Lappeenrantaan ja käsittääkseni asui siellä loppuun saakka. Perhe taisi siinä vauhdissa kuitenkin vaihtua. Muistan, kun kävimme heillä kylässä, eikä H saanut tulta saunan kiukaaseen. Hänellä ei ehkä kuitenkaan ollut taipumusta omakotiasumiseen. 

Hiljalleen kontaktit jäivät. Näin häntä viimeksi kurssikokouksessa ja siitäkin on aikaa. Sydämessäni on pieni nurkka varattuna hänelle.

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Haluaisin heittää jotain Tammerkoskeen

Tammerkoski päästettiin kuivilleen erilaisten töiden vuoksi. Kuten jo aiemmin kirjoitin, veden alta paljastui polkupyöriä. Jossain vaiheessa minullekin saattaa tulla mieleen: "Tänään haluaisin heittää polkupyörän Tammerkoskeen!"

Kun kirjoitin suunnilleen saman Faceen, paljastui, että moni oli kokenut yllykkeen heittää kännykkänsä tai kassinsa Tammerkoskeen tai kiivetä itse siltakaiteen yli ja hypätä veteen. Kännyköitäkin pohjasta löytyi, joten joku oli tuon heittoyllykkeen toteuttanutkin. Töissä tuli usein voimakas halu heittää tietokone ikkunasta, mutta tuo pyrkimys jäi toteuttamatta.

Kävin eilen kuntosaliryhmässä, joten olen jäykkä ja kipeä. Pidän liikunnan aiheuttamasta lihaskivusta, jotkut kokevat sen epämiellyttävänä ja heille se varmasti onkin sitä. Tämä häviää kyllä ennen seuraavaa kuntosalitreeniä. 

Huomenna on vesijumppa. Kun jumppaa ohjaa joku hyvin nuori empaattinen henkilö, se on usein kevyempi. Kuin ohjaaja pelkäisi, että yli kuusikymmenvuotiaan ei kannata heilauttaa raajaansa liian rajusti, sillä se saattaa vaikka irrota.

maanantai 20. syyskuuta 2021

Epätarkka aurani

Tammelan Cafe Gopalissa mies puski naista päällään lapojen väliin ja veti samalla naisen olkavarsia itseään kohti. Näytti vähän hassulta. Hartiani tarvitsisivat samanlaista käsittelyä. 

Tammelan Gopalin vessassa on kiva lukea mitä kaikkea olisi tarjolla. Auran lukeminen maksaisi vain 30 euroa! Minulle on kerran sanottu, että minulla on hieno aura. Sen sanojalla ilmeni myöhemmin melko hankalia psyykkisiä ongelmia. Kenelläpä ei ongelmia olisi.

Tammerkoski on tyhjennetty vedestä ja kaupunki haisee mädiltä lumpeilta. Näin Tammerkosken pohjassa ainakin polkupyörän, sähköpotkulaudan ja liikennemerkin. 

Tällä hetkellä maskinkäyttösuositukset ovat kovin epäselviä. Käyttääkö vai eikö. Alkuun suhtauduin maskiin kuin olisin menossa leikkaussaliin, desinfioin käsiäni, kosketin vain niihin kuminauhoihin ja heitin maskin roskiin heti käytön jälkeen. Nyt vedän saman maskin taskuni pohjalta aina uudestaan. Vaihdan uuteen, kun maski alkaa olla liian täynnä kissankarvoja. 

Tämä kirjoittaminen on nyt semmoista huojuntaa. Aurani on epätarkka ja sormeni osuvat näppäimistöllä mihin sattuu.

lauantai 18. syyskuuta 2021

15 sekuntia

Koen velvollisuudekseni päivittää blogia, vaikka lukijat ovat vähentyneet. En kirjoita enää yhtä usein. Tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää, enkä enää seuraa lukijamääriä yhtä tarkkaan kuin minulla oli tapana. 

Deletoin vahingossa äsken vaivalla kirjoittamani tekstin. Olikohan se merkki jostakin.

Luin Imagesta kolumnin, jossa kirjoittaja mittasi liikennevalojen toimintaa. Kuinka paljon aikaa ne antavat jalankulkijalle ja miten kauan vihreää valoa saa odottaa. 

Lähelläni on valoristeys, jossa jalkakäytävä katkaisee ajoradan ja ratikkareitin. Päästäkseen yli on painettava nappia ja odotettava. Kauan. Niinpä läheisen koulun oppilaat juoksevat punaisia päin. Kävelijällä on 15 sekuntia aikaa ylittää katu. Jos pääsee vain puoliväliin, ei ole paikkaa, jossa odottaa turvallisesti, eikä myöskään nappia, jolla valon saisi vaihtumaan. 

Kun joskus saan rollaattorin, en enää ehdi kadun yli. Kadun toisella puolella on muuten kirkko. Jos jään auton alle ja jos kuolen, sen tulee halvaksi yhteiskunnalle. Jos vammaudun, se on kallista. 

Millainen olisi kaupunki, jossa kevyt liikenne olisi etusijalla? Leikin välillä ajatusleikkiä, jossa vihreät valot palavatkin jalankulkijoille ja autoilijan pitäisi painaa sitä nappia. Voisihan sitä varten olla joku sovellutus. 

Se ei tule toteutumaan. 

P.S. Istun kirjastolla tätä kirjoittamassa ja nyt mies tuli repimään teipit, joilla istuinpaikkoja on tähän asti rajoitettu.

torstai 16. syyskuuta 2021

Vesijumppaa ja elokuvaa

Kompaktissa vessa-, kylpyhuone ja pesutupakuutiossani haisee uimahallilta. Kävin aamulla vesijumpassa. Iäkkäät rouvat tuomitsivat nykyisen iskelmämusiikin epäkelvoksi ja kehuivat Olavi Virtaa. Tunsin itseni nuorisolaiseksi. 

Kuntosaliryhmässä keskusteltiin siitä, miten etenemme sujuvimmin laitteesta toiseen. Eräs nainen esitti pituusjärjestystä ja joku arveli, että ehdottaja saattaisi olla entinen opettaja. On pituusjärjestyksessä kyllä jonkinlainen järki, laitteita ei välttämättä tarvitse silloin säätää yhtä paljon. 

Teemu Nikin ohjaama "Mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia", voitti Venetsian elokuvafestivaalien yleisöpalkinnon ja ymmärrän sen hyvin. 

Elokuvassa karismaattinen Petri Poikolainen esittää MS-tautia sairastavaa miestä, joka on menettänyt taudin vuoksi näkönsä ja joutunut pyörätuoliin. Poikolaiselle on käynyt samoin. Elokuvan mies on löytänyt netistä naisen, jota tahtoo lähteä tapaamaan. 

Elokuvan nähtyäni ymmärsin, miten suuri juttu sokealle pyörätuolissa istuvalle henkilölle on matka Hervannasta Hämeenlinnaan. Itselleni se on asia, jota ei tarvitse edes suunnitella, senkun lähtee vaan. Matkalla tapahtuukin sitten kaikenlaista, mutta ei siitä sen enempää. 

Elokuva on Petri Poikolaisen juhlaa. Poikolaisen lisäksi näemme lähinnä sotkuisia epäselviä hahmoja ja valoa. Ei perinteisiä esteettisiä kuvia. 

Kaikesta huolimatta elokuva vaikutti minuun niin, että heti sen jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty ja liikutettu. Jos elokuva olisi tehty Hollywoodissa, ei tätä olisi tapahtunut. Filmissä oli ihan hyvässä mielessä tiettyä amatöörimäisyyttä. Tästä oli alkuun suunniteltu lyhäriä ja jotain tämmöistä voisi kuvitella näkevänsä filkkareilla. 

P.S. En ole nähnyt Titanicia.

maanantai 13. syyskuuta 2021

Vanhuuteni Tampere

Katsoin kuusiosaisen dokumentin Hemingwayn kirjailijan urasta ja elämästä (Ylen Areena). Kirjailijaa ei pelkästään ylistetty vaan myös kriittiset äänet saivat tilaa. Mies ryyppäsi, meni naimisiin neljä kertaa ja sai lapsia monelle naiselle. Metsästi villieläimiä Afrikassa. 

Hän sai myös Nobelin palkinnon ja uudisti kirjallisuutta. Kun kirjailija saa Nobelin kannattaa alkaa suunnitella hautajaisiaan.

Mietin, mitä vastaavaa elämää eläneestä naisesta tuumittaisiin. Toisaalta, kuka hoitaa ryypiskelevää vaimoaan, retkun taiteilijan ura loppuu pian, kun pitää siivota omat sotkunsa. Hemingwayn kolmas vaimo, Martha Gellhorn oli kylläkin itsellinen nainen, eikä alistunut kirjallisen ikonin höykytykseen vaan hänellä oli oma ura toimittajana.

Dokumentti oli todella mielenkiintoinen, suosittelen. Seuraavaksi pitää tutustua Nobelistin tuotantoon.

Olen lukenut Hemingwaylta ainoastaan omaelämäkerrallisen romaanin Nuoruuteni Pariisi (luin sen tietysti nuorena), jossa kirjailija ilmeisesti pisti omiaan. Ehkä sitä voisi sitten kutsua autofiktioksi. 

Jospa kirjoitan joskus tulevaisuudessa autofiktiivisen teoksen Vanhuuteni Tampere, jossa kerron siitä miten googlaan hömppäromaanejani, makaan sohvalla, käyn apteekissa, jonotan lääkäriin ja keitän välillä pullakahvit.

perjantai 10. syyskuuta 2021

Sama nainen ja silitysrauta

Istun kirjaston kahvilassa. Huudanko minäkin puhelimeen? Kuin välissä ei olisi neljägeetä vaan viesti saataisiin perille ainoastaan karjumalla. Todennäköisesti huudan. 

Silitysrautani tilttasi ja mietin, että kyllähän sitä ryppyisissäkin vaatteissa voi kulkea, mutta menin kuitenkin Tokmannille silitysrautaostoksille. Tokmanni on kauppa, josta autoton voi ostaa pakastinta pienemmät kodinkoneet. 

Tokmanni tarjosi kolmea eri merkkiä, halvin Prego-merkkinen rauta maksoi noin 17 euroa ja kallein Electrolux 40 euroa. Siinä välissä oli vielä Ideale+ 20 euroa. Kaikkien rautojen ominaisuudet olivat melko samat ja jokainen tuote oli valmistettu Kiinassa, myös kallein silitysrauta. Tämä realisoi sen, ettei ilman kiinalaisia tuotteita olisi juuri mitään. Kuljettaisiin ryppyisissä vaatteissa. Minusta se on arveluttavaa.

Olen miettinyt mielipiteen muuttamista. Politiikassa puhutaan takin kääntämisestä ja sitä pidetään halveksittavana. Moni epäilee tiedettä, sillä sen käsitykset muuttuvat sitä mukaa kun saadaan lisää tietoa. Sehän juuri on hienoa! Minusta on hyvä, että ihminen muuttaa mieltään silloin, kun siihen on tarvetta. Se ei ole mikään häpeä. 

Kävin elokuvissa klo 9.30, jolloin Niagarassa järjestettiin elokuvan Sama nainen lehdistönäytös. Näytöksiin otetaan myös meitä taviksia. Irlantilainen kahden lapsen äiti Sandra elää miehensä väkivallan alla, kunnes pelastautuu kahden lapsensa kanssa. Monenlaisia koettelemuksia tielle kasautuu ja käy selväksi, etteivät meidän kaikkien lähtökohdat ole suinkaan samat. Elokuvan on ohjannut Phyllida Lloyd ja hienot näyttelijät ovat mm. Molly McCann, Clare Dunne ja Ian Lloyd Anderson.

Pahoipidellyistä naisista tulee mieleen terveyskeskuspäivystykset, joita tein vuosia sitten. Silloin pahoinpitely ei ollut asianomistajarikos, eli rikos, josta voidaan syyttää vaikka uhri ei sitä haluaisi. Moni tuli toistuvasti lääkäriin näyttämään mustelmiaan, pyysi todistusta, mutta ei kuitenkaan mennyt poliisin luo tai lähtenyt livohkaan. Tuomari kysyy elokuvan pahoinpidellyltä vaimolta, miksi tämä ei lähtenyt ja Sandra sanoo, että pitäisi sen sijaan kysyä mieheltä, miksi tämä ei lopettanut lyömistä.

tiistai 7. syyskuuta 2021

Minua ärsyttää

Minua ärsyttää: Nuoret fiksut naiset puhuvat somessa mummeleista ja liittävät huonon käytöksen naisen ikään.  Minäkin alan olla mummeli, mutta olen myös lääketieteen tohtori ja kirjailija (kirjailijaliiton jäsen ainakin).

Jos transihmisistä, seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista kirjoitettaisiin samaan tapaan, niin siitäpä möly nousisi. Toki vanhoissa naisissa on kusipäitä, mutta niin on nuorissa ja keski-ikäisissäkin. 

Onneksi siinä vaiheessa kun naisesta tulee tosi iäkäs kuten Seela Sellasta tai Eila Roineesta niin hänestä tulee söpö, vähän kuin pehmoeläimestä, joita voi turvallisesti kerätä sänkyynsä. Lenita Airistosta ei tule koskaan pehmonallea. 

Minua ärsyttää: Päivi Räsänen, joka lyö raamatulla ihmisä, joita on jo tarpeeksi lyöty. Hän on kaiken lisäksi lääkäri, ja se suorastaan hävettää minua. Tai hänellä on lääkärin koulutus, ei hän lääkärin työtä tee, mutta antaahan tämä "asiantuntemus" hänelle lisää uskottavuutta. 

Minua ei ärsytä: Pääsin tänään pitkästä aikaa 60+ kuntosaliryhmään! Sitä kaikkein iäkkäintä pariskuntaa ei näkynyt, muuten oli vanha jengi koolla. Voi miten oli kivaa, eivätkä kaikki lihasvoimatkaan olleet vielä kadonneet.

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Raitistelua

Lapset ja toisen lapseni puoliso kävivät syömässä ja ruoan jälkeen istuskelimme olohuoneessa. P sanoi, että on se vaan kiva kun emme lyö tai puukota toisamme. P:n vaimo työskentelee hätäkeskuspäivystäjänä. 

Olimme kaiken lisäksi täysin selvin päin, sillä lapset ja heidän puolisonsa elävät tällä hetkellä ilman alkoholia ja minäkin päätin liittyä seuraan. Jatkan raitistelua ainakin vuoden vaihteeseen, mahdollisesti pitempäänkin, en ole vielä päättänyt.

Olen ollut ilman alkoholia kolmisen viikkoa ja sinä aikana alkoholi on tullut mieleeni neljä kertaa: Kun kävin ystäväpariskunnan luona kylässä ja ryhdyimme syömään. Lukupiirissä, kun kysyttiin kuka ottaa punaviiniä (vain yksi otti ja hänkin autoilijan annoksen). Tamperelaisessa Pinxto-tapahtumassa, Tamperredassa ravintola Aistissa ja eilen kun lapset kävivät syömässä. 

Tamperrada on ravintolafestivaali, jossa pirkanmaalaiset ravintolayritykset tarjoavat kolmen euron herkkupaloja, pinxtoja ja pieniä viiniannoksia. Parhaasta pinxtosta järjestetään kilpailu, jossa valitaan asiantuntijoiden ja yleisön suosikit. Aisti tarjosi kympillä neljä pinxtoa, kilpailupinxto sisälsi turskaa, kikhernettä ja mustetta (?).  Annos näytti sellaiselta perunakroketilta, joita tarjoillaan Espanjassa ja se maistuikin siltä. Espanjassa kuulemma kaikkien äidit tekevät ne parhaat kroketit. Hyvää oli tämäkin, vaikka ei äidin tekemää. Toisessa annoksessa oli makkaraa, kolmannessa vegaanista juustoa ja jotain hilloa (?) ja neljäs olikin pieni pala juustokakkua. Nautin kaiken tämän vesilasillisen kera.  

Vaikka nykyään käytän kovin vähän alkoholia verrattuna nuoruusvuosiin, niin yllättävän moneen tilanteeseen se kuitenkin liittyy, enkä sitä todellakaan mitenkään paheksu. Turskakikhernepyörykkä olisi ollut vielä parempi valkkarin kera. Toisaalta, olisinko koskaan aloittanut seurustella kenenkään kanssa jos alkoholia ei olisi. En tiedä. Ehkä kuitenkin.

Lapset lähtivät täältä Kuninkaankulman K-kauppaan ostamaan alkoholitonta olutta, josta niitä löytyy kuulemma hyvä valikoima (tämä ei ole maksettu mainos).


perjantai 3. syyskuuta 2021

Se ainoa oikea

Vesijumppa oli tosi kivaa pitkästä aikaa. En tajunnutkaan, miten olen kaivannut sitä. Ainoa ikävä puoli oli uimapuvun pukeminen märälle iholle. Kierteelle vääntyvien olkainten suoristelu. 

Katsoin Areenasta ruotsalaisen sarjan Rakasta minua ensimmäisen kauden jaksot. Romantiikan ja huumorin yhdistelmä on minusta parasta viihdettä.  

Romantiikkaa (ilman huumoria) on tarjolla myös valkokankaalla. Rakkauselokuva Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (elokuva on juuri menossa elokuvateattereissa), perustuu tunnetun viihdekirjailijan Jojo Moyesin samannimiseen romaaniin. Muuallakin on otettu kantaa elokuvan nimeen, joka on käsittämättömän huono.  Elokuvan englanninkielinen nimi The Last Letter fron Your Lover, kuvaa elokuvaa paljon paremmin. 

Elokuvassa, jonka nimen unohtaa helposti, seurataan kahta rakkaustarinaa, joista toinen sijouttuu 60- luvulle ja toinen nykyaikaan. Sattumalta löytyvät rakkauskirjeet yhdistävät nuo eri aikakaudet. Ei juonesta sen enempää. 60-luvun kuvasto on kaunista ja vaikka elokuvan miesnäyttelijät ovat komeita pökkelöitä niin katsoohan elokuvaa mielellään. Yhtään Jojo Moyesin romaania en ole lukenut. 

Luulisi, että romanttisesta rakkaudesta on kirjoitettu ja filmattu jo kaikki mahdollinen. Siitä huolimatta rakkaus on kestoaihe ja mikäpä siinä. Rakkausviihteessä kaikille löytyy se ainoa oikea. Kukapa ei rakkautta kaipaisi, varsinkin kun sitä saa seurata turvaetäisyyden päästä.

tiistai 31. elokuuta 2021

Ryhmäaloitus

Kävin tänään cpap-laitehoidon ryhmäaloituksessa Taysin unipoliklinikalla. Luulin tapaavani lihavia miehiä, mutta ohjaukseen osallistui neljä tavallisen näköistä naista ja yksi mies.

Kutsukirjeessä käskettiin ilmoittautua rakennuksen toisen kerroksen automaatilla, joka ei tietenkään toiminut. Poliklinikan sihteeri antoi post it-lapun, johon hän oli kirjoittanut numeron, joka ilmestyisi myöhemmin taululle. Hoitaja kuitenkin kutsui meidät sisälle ovenraosta kuiskutellen, eikä siinä numeroita tarvittu. Numeroni oli 1901. Tämä yksityiskohta onkin tärkeä muistaa. 

Hoitaja sanoi laiteiden olleen aiemmin niin kovaäänisiä, ettei kukaan voinut nukkua sen käyttäjän kanssa samassa huoneessa. Nyt niissä humisee hento iltatuulen viesti. 

Saimme jokainen koneemme (ne annetaan lainaksi) ja harjoittelimme painelemaan nappuloita. Sen jälkeen menimme yksitellen valitsemaan maskit ja minä otin kokeeksi nenämaskin. Kuukauden kuluttua on soittokontrolli ja kuuden kuukauden kuluttua mahdollisesti toinen, jonka jälkeen olemme kai omillamme. 

Olen viikkotolkulla vastaanottanut kehotuksia täyttää Omataysissa kyselyn siitä, miten väsynyt olen. Heti kun ehdin kotiin, sain viestin, jossa komennettiin täyttämään kysely, jolla selvitellään miten tyytyväinen olen poliklinikkakäyntiin.

maanantai 30. elokuuta 2021

Somestelua

Somessa vierähtää enemmän aikaa kuin haluaisin myöntää. Mitä siitä sitten lopulta saa, vaikea sanoa. Jos Proustilla olisi ollut älypuhelin, olisi Kadonnutta aikaa etsimässä jäänyt kirjoittamatta.

Välillä tulee pakonomainen tarve kaivaa puhelin esille, ja tarkistaa, onko tullut sähköpostia tai onko joku tykännyt meikäläisen Face- tai Insta-julkaisusta. Tekstiviestit (ei kai niitä enää kukaan lähetä) ja WhatsApp-viestit äännehtivät, muut äänimerkit olen poistanut puhelimestani.

Seuraan muutamien henkilöiden stooreja (meniköhän oikein) Instassa. Riikka Suominen päivittää avoimista suhteista ja ilmastonmuutoksesta, molemmat aiheet kiinnostavat minua. Tamperelainen Emmi Nuorgam elää myös avoimessa suhteessa ja julkaisee aiheeseen liittyvää materiaalia, hän on saamelainen (kiinnostavaa myös) ja feministi. Välillä Emmi Nuorgam ojentaa meitä seuraajia rasismista ja kolonialismista. Tampereella asuu myös toimittaja Janica Brander, joka julkaisee mm. ruokaan liittyvää materiaalia.  Marko Suomi tekee kirjallisuuspodcastia, vetää kahvakuulatreenejä, järjestää kulttuurikahvilatoimintaa ja on melko tuore vegaani. Pyrkii jatkuvasti kehittämään itseään.

Elina Gustafsson on suomalainen uransa jo lopettanut nyrkkeilijä, jonka uskomatonta energiaa ja positiivisuutta on hauska seurata. Gustafsson osallistuu tänä vuonna Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun ja hänellä on samaa sukupuolta oleva tanssipari. Joonas Peso esittelee itsensä näin: Manselainen homo, nääs! Hauska mies. Kirjailija, toimittaja Anni Saastamoisella on ihana koira Sinikka (uroskoira muuten). Sinikka näyttää jatkuvasti murheelliselta. Seuraan myös Maria Veitolaa, vaikka välillä alkaa naisen runsas kaupallinen yhteistyö tökkiä.

Mitä rehellisemmin ja avoimemmin julkaisuja tehdään, sitä kiinnostavampia ne ovat, sillä kuka nyt ei haluaisi päästä sisälle toisen ihmisen elämään. 

Tässä oli muutama esimerkki seurattavista tyypeistä. Jos tiedätte innostavia Insta-ihmisiä, niin ehdottakaa niitä minulle!

perjantai 27. elokuuta 2021

Muutos

Lapset ja heidän puolisonsa ovat päättäneet pidättäytyä alkoholista tietyn rajatun ajan, osa pidemmän osa lyhyemmän. Liityin raittiiden ja reippaiden joukkoon. 

Minut on palkittu kahdesti Raittiuskilpakirjoituksissa ja olen opiskeluaikoina oksentanut kurssikaverin matolle tipattoman tammikuun aikaan. Viime aikoina alkoholinkäyttöni on ollut vähäistä. Nykynuoret ovat raittiimpia ja fiksumpia kuin aiemmat sukupolvet. 

Kävin kylässä ystävien luona, jossa on perinteisesti nautittu ruokajuomat ja saunaoluet. Kerroin, etten juo alkoholia, mutta lupaan ryhtyä puheliaaksi ensimmäisen vesilasillisen jälkeen, toisen juotuani paljastaa intiimejä yksityiskohtia elämästäni, kolmannen vesilasillisen jälkeen ehdottaa tanssimista ja neljännen juotuani itkeä. Puhua muiden päälle. 

Ihan hyvin meni, muutkaan eivät juoneet juuri mitään. Menimme nukkumaan ennen yhtätoista. En saanut kokea minkäänlaista ylemmyyttä.

En ehkä halua lopullisesti luopua lasillisesta viiniä, mutta eihän sitä tiedä.

Olen muuttanut käytöstäni muutenkin. Minun on ollut todella vaikea sanoa ei, kun joku on pyytänyt lähtemään johonkin. Niinpä olen toisinaan tehnyt asioita, joita en ole halunnut (joskus niitä on hyväkin tehdä). Nyt olen testannut kieltäytymistä hyvin varoivaisin askelin. Kukaan ei ole suuttunut (luultavammin he eivät ole edes huomanneet)! Maailma ei ole romahtunut. Vessapaperi ei ole loppunut kaupoista ja kasvit ovat jatkaneet kasvamistaan, muutama on kyllä kuollutkin. 


keskiviikko 25. elokuuta 2021

Me ollaan taiteilijoita kaikki

Olen muutaman vuoden ajan seurannut Taide-lehdesstä Raija Jäntin palstaa Lokikirja. En tilaa lehteä vaan luen sitä kirjastossa (sori). Saan Lokikirjasta usein uutta ajateltavaa. Teksti on helposti luettavaa, eikä sitä ymmärtääkseen tarvitse taiteen alaan liittyvää yliopistokoulutusta. Vaikeinta onkin kirjoittaa yleistajuisesti.

Viimeisimmässä kirjoituksessa pohditaan taiteilijuutta. Jäntti siteeraa Turun Sanomien artikkelia, jossa itseoppinut taiteilija toteaa, että maalaaminen on hänelle terapeuttista ja että se on parantanut hänen elämänlaatuaan (tämän lisäksi hän saa taulujaan myytyä). 

Ammattitaiteilijat kieltävät viimeiseen asti taiteellisen työn terapeuttisuuden. Toisaalta vaikka tavoitteena ei olisi terapia, niin luulisi ammattitaiteilijankin saavan työstään myös terapeuttista hyötyä. Tämä koskee muitakin taiteenaloja, varsinkin kirjoittamista. Vaikka Knausgårdin teosten ensisijainen päämäärä ei ole ollut terapeuttinen, niin sitäkin kirjoittaminen on epäilemättä hänelle ollut (vaikka hän ei edes haluaisi näin olevan). 

Taide-lehdessä mainitaan myös taiteilija-nimikkeen käytön laajeneminen. Me kaikki olemme kuulleet hius- ja meikki- yms. taiteilijoista.

Korona-aikana meistä kaikista on tullut taiteilijoita, ja nyt siitä saavat kustantamot kärsiä. Sen hedelmiä ripustellaan kahviloiden seinille. Itse tehtyä keramiikkaa kannetaan sukulaisille tuliaisiksi ja lahjoiksi. Sankareiden lisäksi olemme taiteilijoita kaikki.

Melkein naapuritalossani tehdään rakennustöitä ja kun työt äsken hetkeksi taukosivat, oli ihan mahtavaa. Hiljaista. Keskellä kaupunkia asuessa unohtaa miltä hiljaisuus kuulostaa ja tuntuu. Vähän kuin olisi yksin umpioidussa tilassa. 


tiistai 24. elokuuta 2021

Kirjoitan kolumnia

Villatakkini tuoksahtaa ruisleivälle. Laitoin neuleen pakastimeen joskus vuosi sitten, kun epäilin kodissani turkiskuoriaisia. Jos niitä oli, niin ovat kuolleet kylmyyteen. Säilytän samalla hyllyllä pakastamiani ruisleivän siivuja. 

Seuraava kirjoitustehtäväni on Reuma-lehden kolumni. Ensin mietin aihetta. Asiaa, joka on jollain tavalla mietityttänyt minua. Mielellään lääkärin työhön liittyvää. Kerään ajatuksia puhelimeni muistiin. 

Etsin tietoa. Tämä vaihe ei ole työläs, sillä kirjoitan aiheista, jotka ovat minulle hyvin tuttuja. 

Teen ensimmäisen version (tein sen tänään). Seuraava lehti ilmestyy 30.9, mutta kolumni pitää tietysti lähettää huomattavasti aiemmin. Katson tekstiä uudelleen huomenna ja ehkä parin päivän päästä ja sitten lähettämistä edeltävänä ja vielä lähetyspäivänä. 

Muusta kirjoittamisesta en uskalla raportoida aiemman pettymyksen vuoksi. Nyt pidän sitä hylsyä oikeastaan ihan hyvänä asiana, sillä teksti taisi olla paska.

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Ämpärijono


Edes ilmaiset ämpärit eivät saa suomalaisia samassa määrin innostumaan kuin Ilja Repinin taide. Perjantaina Ateneumin Repin-näyttelyyn  kiemurteli satojen metrien jono. Hesarin jutussa mainittiin, että kävijöitä on ollut yli 90 000. Minulla oli nettilippu.

Repin syntyi 1844 Tšugujevissa nykyisen Ukrainan alueella ja kuoli 1930 Terijoen kuokkalassa. Ehkä tuo Kuokkala tekee hänestä monelle suomalaiselle erityisellä tavalla kiinnostavan. 

Taitelija oli tunnustettu muotokuvamaalari ja näitä muotokuvia on Ateneumissakin runsaasti esillä. Tuntuu, että Repin on saanut tallennettua kankaalle jotain olennaista malleistaan. Repin kuvasi itseään, lapsiaan ja aikansa merkittäviä henkilöitä, kuten Tolstoita. 

Repin kuvasi myös historiallisia aiheita ja otti poliittisesti kantaa. Ateneumissa voi nähdä sen pakollisen taulun Volgan lauttureista. Esillä on myös paljon piirrustuksia ja ainakin yksi veistos jäi mieleen. Nyt sitten joku asiantuntija voi korjata tekstini virheet. 

Keskustelimme näyttelyn jälkeen eri taiteenaloista ja totesin edelleen, että minua kuvataide koskettaa vähemmän kuin kirjallisuus, teatteri, elokuvat tai musiikki. Meistä nuorin oli sitä mieltä, että veistotaide on hänestä vähiten liikuttavaa. Hän ei ole koskaan puhjennut itkuun patsaan kohdatessaan. 

Tulipahan nähtyä ja olivathan ne maalaukset hienoja. Luin jostain, että Repin ihaili Rembrandtia, mutta Repinin maalausten valoisuus mielestäni erottaa hänet esikuvastaan (tämä on täydellisen amatöörimäinen ajatus). 

Kuuntelin taas Ruben Stilleriä, ohjelmassa keskusteltiin mm. ruoasta ja siinä haastateltiin Helsingin yliopiston ruokakulttuurin professoria, Johanna Mäkelää. Puhuttiin mm. viini-, kahvi- ja pienpanimo-oluthifistelystä, joista on tullut melkein valtavirtaa. Hän ehdotti seuraavaksi vaikka eri ohralajeilla hifistelyä, sillä saa pöytäseurueen sanattomaksi. 

Pyydän anteeksi kuvien epäonnistunutta rajausta. Porukkaa oli niin paljon, että kuvaaminen oli hankalaa.




perjantai 20. elokuuta 2021

Pikavisiitti

Dead line on ihmeellinen kannuste. Vaikka se olisi suttuinen merkintä kalenterissa. Hanki dead line, keksi vaikka itse. Ainakin kirjoittamisessa se toimii. Taidan merkitä imuroinnin dead linen huomiselle.

Tavaratalo ja nettikauppa Kärkkäisen johtaja on kehottanut työntekijöitään jättämään koronarokotteen ottamatta. Mies on valistanut työntekijöitä rokotteen "vaarallisuudesta" ja käyttänyt viitteenä MV-julkaisua. Pitäisikö koulussa opettaa, miten lääketieteellisiä artikkeleita luetaan ja mitä on vertaisarviointi ja impact factor? Harmittaa se Kärkkäiseltä ostettu painopeitto. 

Lähden Helsinkiin pikavisiitille (käyttääkö kukaan alle 60 vuotias sanaa visiitti, nyt vasta tajusin, että se on lähellä englannin verbiä visit). Tarkoitus on käydä Repin-näyttelyssä. Liput on, joten ei tarvitse jonottaa.

torstai 19. elokuuta 2021

Onko ilmaista kasvohoitoa olemassa?

Kävin Metson parkkipaikalla etsimässä Liisaa (nimi muutettu). Joku nainen kärkkyi parkkipaikan reunalla. Kysyin, mutta hän ei ollut Liisa. Punainen auto pysähtyi kohdalleni, Liisa nousi kuskin paikalta ja antoi minulle rasian, jossa oli korvakorut. Naputtelin summan ja naisen puhelinnumeron maksujenvälitysjärjestelmään, palasin kotiin ja laitoin uudet korvakorut korviini. Suomalaiset ja puusta tehdyt, nettikirpparilta. Niitähän minulla ei ole ennestään kuin muutama. 

Joku nainen soitti ja tarjosi ilmaista kasvohoitoa. Hän puhui niin nätisti siitä, että he haluavat tarjota malliksi tunnin kestävän hoidon, joka ei velvoita mihinkään. Hoito on kuulemma ihana. Saattavat tarjota uutta hoitoa tai myydä rasvaa, mutta eivät aseella uhaten. Liike sijaitsee suuressa kauppakeskuksessa. Nyt minua vähän arveluttaa. Ehkä jätän vaan menemättä. Ensi viikko oli muuten täynnä ja laitettiin aika seuraavalle.

Iäkäs omaiseni on kuumeillut ja serpit (CRP) ovat koholla. Tänään hän oli halunnut lettuja, jota pidämme paranemisen merkkinä. 

En ole koskaan tajunnut, miten paljon aikaa toisen ihmisen asioiden hoitaminen vie. Kaupassa käyminen, apteekki, erilaiset palvelut, kaavakkeet, luvat. Lista on loputon. En ole osallistunut tähän vaan lusmuillut täällä parinsadan kilometrin päässä.

tiistai 17. elokuuta 2021

Kuunnelmia

Afganistanin tilanne ahdistaa minuakin, mutta minulla ei ole siitä mitään omintakeista sanottavaa.

Kuuntelin Areenasta Heini Junkkaalan kirjoittaman ja ohjaaman ja Katja Küttnerin (Hesarissa oli tänään hänen 50-vuotishaastattelunsa) esittämän monologin Homoäiti. Homous on tässä kuunnelmassa sivuasia, kyse on lapsiperhearjesta. Tosin tapa, jolla kuopus saa alkunsa, on varsin hupaisa. Kuunnelmassa perheen esikoinen alkaa itkeä, ettei hän halua tulla vanhaksi. Minäkään en halua! Haluan tulla nuoreksi, lahjakkaaksi ja kauniiksi!

Moni on tänä kesänä kuunnellut Armi Aavikosta kertovaa audiodraamaa (Areena). Armi Aavikko-siinä välissä olin elossa -kuunnelmasarjan on kirjoittanut Kati Kaartinen ja ohjannut Antti Leino. 

Armi Aavikko voitti 1977 Miss Suomi tittelin, jonka jälkeen hän osallistui Dannyn kiertueeseen etsien uusia missiehdokkaita. Danny keksi, että missi voisi myös laulaa.  Armin ja Dannyn duona esittämä Tahdon olla sulle hyvin hellä olikin menestys ja toisaalta pilkan kohde. Inhosin kappaletta, enkä pidä siitä vieläkään. Kuunnelmasarja on kuitenkin kuuntelemisen arvoinen sekoitus fiktiota ja aikalaisten haastatteluja.

Kun Talibanin valtaan nousu näytti varmalta, ryntäsivät naiset ostamaan burkia (burghia?), koko vartalon ja kasvot peittäviä röijyjä.  Nyt tuntuu toivottomalta, mutta uskon kuitenkin, että joku ratkaisu keksitään, vaikka siihen menisikin aikaa. Tyttöjen kouluttaminen tuntuu yhä tärkeämmältä.

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Kotkassa


Vietin muutaman tunnin Kotkassa, jossa ei ole aiemmin tullut käytyä. Olimme liikkeellä neljän naisen porukalla. 

Tutustuimme ensin kauniiseen Sapokan vesipuistoon, jonka elementit ovat kasvien lisäksi vesi, kivi ja valaistus (edellä mainittu on kopioitu kaupungin sivuilta, valaistusta emme tietenkään nähneet). Puistossa virtaa vesi, sieltä löytyy eksoottinen vesiputous ja merenlahteen on istutettu karppeja, jotka pitävät osaltaan huolta veden puhtaudesta. Veden ääressä istua kökötti rivi kalastajia, jotka näyttivät saavan ihan saalistakin. Puistosta löytyi hauskoja eläinveistoksia.

Seuraava kohde oli Katariinan meripuisto, jossa merituuli ja sade meinasivat viedä hiukset päästä. Puiston kohdalla sijaitsi aiemmin nestesatama, jonka lopetettua rannan maisemointityöt alkoivat 2004. Jos Sapokan vesipuisto olisi hortensia niin tämä voisi olla  tuulen piiskaama merikaali. Puistossa oli paljon katsottavaa, erilaisia opettavaisia ja kuntoa kohottavia aktiviteetteja, taidetta ja tietysti meri. 

Kävimme parilla kirpputorilla ja syömässä ravintola Kesisarinsatamassa, jonka totesimme ihan mainioksi ruokapaikaksi. 

Kotiin tullessa poliisi ohjasi käyttämään eri reittiä ja syyksi paljastui Elokapinan protesti, jolla vaaditaan pikaisia toimia ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi. Mietin, pitäisikö mennä kannustamaan, mutta sen sijaan heittäydyin sohvalle.

perjantai 13. elokuuta 2021

Ratikka-ajelu

Tampereelle on tullut ratikka, jos joku ei ole vielä kuullut. Toistaiseksi ratikka ajaa kahta eri linjaa: Hervannasta Pyynikintorille ja Tays:sta Sorin aukiolle. Jotkut ovat sitä mieltä, että ratikka oli kallis ja huono sijoitus. 

Kokeilimme ystäväni M:n kanssa matkustaa ratikalla Hervantaan. Mieleeni tuli Juhani Ahon Rautatie, joka piti kouluaikaan lukea. Astuimme rohkeasti kulkuneuvoon Pyynikintorin taidepysäkiltä ja saimme vaivatta istumapaikat. Kaikki näytti uudelta, valoisalta ja siistiltä. Ratikka kulki tasaisesti, eikä meitä pelottanut yhtään. Kuulutukset olivat selkeitä samaten taulut, joista sai lukea, mikä pysäkki oli tulossa. Hujauksessa olimme Hervannassa. 

Nousimme ratikasta kauppakeskus Duon kohdalla ja pohdimme, miksi sen sisätilat ovat ankeat. Päädyimme siihen, että ainakin osasyy on tumma väritys ja matalalle asettuvat katot. Istumapaikkoja ei ollut (johtuiko koronasta?). Linkosuon kahvilan tarjonta oli taattua tasoa, mutta istuimen verhoilu oli rikki ja pöytä likainen. 

Kävelimme vielä Ahvenisjärven rantaan, joka näytti viihtyisältä. Laiturilla istui sellaista porukkaa, ettei sinne olisi tohtinut mennä. Kaiken näkemämme perusteella en olisi valmis muuttamaan Hervantaan. Olen muuten asunut siellä aikoinaan, silloin kun siellä oli korkeakoulu, metsää ja muutama kerrostalo.

Paluumatkalla jäimme kyydistä Sorsapuiston paikkeilla, ihailimme rauhallista tunnelmaa ja istutuksia. Kävelimme Telakalle ja söimme maukasta minestronekeittoa ja joimme raitkkapäivän kunniaksi valkoviinilasilliset.

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Mitä mietin tänä aamuna?

Kuulun Facen Ragdoll-ryhmään, jossa käsitellään päivittäin kissojen vatsavaivoja. Joka kerran kun oksentelu tai ripuli tulee puheeksi, joku ryhmäläinen kehottaa heti viemään katin eläinlääkärille, sillä oksentelu ei kuulemma kuulu terveen kissan elämään. Kaikki tuntemani kissanomistajat korjaavat silloin tällöin kissan oksennuksia sängyltä tai lattialta. 

Ryhmässä paheksutaan muiden kissojen ruokavaliota, sillä oma katti saa sitä eläinlääkäriltä hankittua muonaa, jolla on sisäfileen kilohinta. Jos pitäisimme omasta ja lastemme ruokavaliosta yhtä hyvää huolta, joutaisivat lääkäriasemat sulkemaan ovensa. 

Olen nukkunut cpap -laitteen kanssa muutaman viikon. Ei se ihan helppoa ole. On hankalaa, kun herää yöllä ja nenää kutittaa ja letku on irrotettava, jotta saa raavittua nenäänsä siitä pienestä aukosta. Toinen ongelma on kampauksen tärveltyminen. Aamulla hiukset sojottavat miten sattuu. 

On tässä maailmassa suurempiakin murheita. Olen lukenut lehdistä ilmastoraportista. Onneksi en ole alle neljäkymmenvuotias. Toisaalta lapseni ovat. 

Kun sanotaan, että Suomessa pitäisi tehdä jotain, tuohtuvat suomalaiset ja sanovat, että täällä on tehty kaikki ja Kiinassa se ongelma piilee. Kun moititaan maanviljelijöitä, he loukkaantuvat. Yksityisautoilijat ovat myös herkkiä kritiikille. Autolla ajaminen on kansalaisoikeus, koska bussilla ei pääse ovelle asti. Sitten on turve, josta en jaksa edes kirjoittaa.

Yksikään poliitikko ei uskalla sanoa julkisesti, että pitäisi kuluttaa vähemmän.

maanantai 9. elokuuta 2021

Tampereella tapahtuu

Olen toipunut pyöräilystä. Oikeassa sääressä ja reidessä voi nähdä rykelmän mustelmia. Jos olisin runollinen, sanoisin niiden olevan kuin violetteja orvokkeja. Olen ilmeisesti kolhinut itseäni polkupyörään. 

Hesari osti Aamulehden. Tilasin neljän kuukauden tarjouksen verran viimeksi mainittua sanomalehteä, josta neljäosan olin jo lukenut, sillä Hesari ja Aamulehti kierrättävät samoja juttuja. Hesarin tilaajan pitäisi saada oma Aamulehtensä erityiseen alennushintaan. 

Ratikka kulkee vihdoin ihan normaalisti. Kun koeajossa ilmeni ongelmia sateella, muutamat henkilöt ilahtuivat ja ilmaisivat ilonsa somessa. Verorahat menivät hukkaan! Mitä minä sanoin! Tykkään ratikasta, sen urbaanin liu'un ääni kuuluu nykin avonaisesta ikkunastani. En ole vielä kokeillut, mutta suunnittelemme vanhan ystäväni kanssa matkaa Hervantaan. Käymme Hervannan nähtävyyksissä ja kahviloissa. 

Tänä vuonna en osallistunut Tampereen teatterikesään. Somessa jaettiin kuvaa Työviksen isosta salista, jotta ihmiset näkisivät, miten harvassa katsojat siellä istuivat. Pitäähän meitä kulttuurikaapuja suojella. Toivottavasti kukaan ei mennyt suoraan teatterista terassille, jossa oli ihan eri meininki.  

Nyt taidan lähteä kirjastoon. Vaikka delta. Vaikka sade.


lauantai 7. elokuuta 2021

Saaristossa polkemassa

Pyöräilin kaverini M:n kanssa Saariston rengastien (reilu 200 kilometria). Viivyimme matkalla neljä päivää ja kolme yötä. M on sattumoisin anestesialääkäri, johon tutustuin vuosia sitten lääkärien Aslakissa, olimme sitä ennen jo käyneet samassa jumpassa. Nyt M kertoi, että oli heti minut nähdessään ajatellut, että tuo olisi vaikea intuboitava. Elvytystilanteeseen ei onneksi matkalla jouduttu. 

Aloitimme reissumme tiistaiaamuna matkustamalla junalla Turkuun, josta olimme varanneet sähköavusteiset polkupyörät. Jos joku ajattelee, että tuollainen polkupyörä on mopo, niin erehtyy, kyllä omia lihaksiakin tarvitaan. Ylämäet vaan muuttuvat miellyttävimmiksi.

Poljimme ensin Paraisille, jossa söin kasvishampurilaisen ja M jotain kananlihakökkäreitä ja ranskalaisia. Nautimme eväät terassilla ja seurustelimme ampiaisten kanssa. Jatkoimme Nauvoon, näimme siltoja, merta, rekkoja ja toisia pyöräilijöitä. 


Olimme varanneet Nauvosta hotellihuoneet, mutta varauksemme olivat oudosti kadonneet. Nainen hotellin respassa teki pari tuntia töitä löytääkseen meille uudet. Istuimme hotellin terassilla ihaillen Nauvon vierassatamaa ja nautimme Aperol Spritzit, jotka kohottivat hieman mielialaamme. Sitten vielä söimme paistettuja ahvenia ja olimme valmiita antamaan anteeksi hotellin kömmähdyksen. 

Lopulta yöpymispaikka löytyi Korppoosta, hotelli Korpoströmistä, josta saimme perhehuoneen. Nukuin kerrossängyn alapetissä ja M parivuoteessa. Korpoströmissä sijaitsee myös saaristokeskus, jossa emme käyneet. Meidät ja pyörät kuljetettiin taksilla Korppooseen, taksimatkasta tai hotellista emme joutuneet maksamaan mitään.  (Yllä kuva Korpoströmistä.)

Pistäydyimme 1400-luvulla rakennetussa Korppoon kirkossa, joka on omistettu pyhälle Mikaelille, vaatekaupassa (Amalias Hem), jossa oli niin paljon vaatteita pienessä tilassa, etemme jaksaneet ostaa mitään. Joimme pullakahvit Korppoon torilla yhdessä sadan ampiaisen kanssa. Torikahvilan pitäjä neuvoi meitä ystävällisesti eteenpäin. (Yllä kuva Korppoon kirkosta.)

Houtskariin päästäkseen oli mentävä lauttaan. Lauttoja ja losseja oli muutenkin matkan varrella paljon ja niistä vain yksi oli maksullinen (pyörältä 12 euroa). Pyöräilijä mahtuu aina lauttaan, autoilija ei välttämättä.


Houtskarissa yövyimme Saaristokoululla, jossa pidettiin samaan aikaan rippikoululeiriä. Huone maksoi 65 euroa, vessa ja suihku sijaitsivat käytävällä ja runsas aamiainen eri rakennuksessa. Kävimme syömässä Skagen-nimisessä ravintolassa vierasvenesatamassa. Pistäydyimme myös paikkakunnan baarissa, jonne etsittiin ensi vuodeksi kesätyöntekijää, harkitsen vakavasti. Uimme Saaristokoulun läheisellä Vittelundin uimarannalla. Saaristokoulu oli alkoholivapaata aluetta ja sen yhdessä rakennuksessa sijaitsi lähetyskauppa, jossa myytiin kirpputoritavaraa lähetystyön hyväksi. Kävimme luonnollisesti myös Houtskarin 1700-luvulla rakennetussa puukirkossa (kuva yllä).


Lepohetki alkoholivapaalla saaristokoululla. 



Lauttoja, lauttoja, lauttoja. Lauttamatka Iniöön kesti lähes tunnin. Iniössä söimme lounaan seurakuntatalon salissa. Ja kävimme taas kerran kirkossa. Kävelimme kahden ja puolen kilometrin luontopolun Kasbergetin laelle, jossa seisoi hieman huojuva näkötorni. 

Sitten siirryimmekin lautalla mantereen puolelle Kustaviin ja sieltä Taivassaloon, jossa vietimme viimeisen yön Ketarsalmen kievarissa, joka olikin mainio paikka. Huoneet maksoivat vain 60 euroa ja niissä oli oma kylpyhuone. Kun menimme paikalle nälissämme, ei keittiö ollut enää auki. Ystävällinen mies järjesti meille ruoan, joka sisälsi erilaista savukalaa, punajuuripihvin ja salaattia, eikä laskuttanut mitään. Aamulla hän oli pyyhkäissyt pyörien kasteesta märät satulat. 


Aamulla polkaisimme Hakkenpäähän, josta lähti lautta Meersaloon, sieltä Naantaliin, jossa söimme lounasta. Naantalista oli enää mitätön 17 kilometrin polkaisu Turkuun. Joimme kahvit Livonsaaren osuukaupan terassilla

Olimme tyytyväisiä reissuun. Emme kastuneet kertaakaan. Polkupyörät toimivat pääasiallisesti hyvin. Viimeisenä iltana M:n pyörän akku ei suostunut latautumaan ja pyörävuokraamon tyyppi löysi pienen kiven siitä kohdasta, johon laturi yhdistetään. Lataus riitti kuitenkin Turkuun saakka. Persaus on vähän arka, muuten kroppa kesti hyvin, vaikka ei ole tullut viime aikoina paljon pyöräiltyä. Matkan varrella tapasimme muita pyöräilijöitä ja kaikki olivat ystävällisiä ja joidenkin kanssa tuli juteltuakin (muutamista tuli melkein tuttuja). Maisemat olivat kauniita, ruuhkaa ei ollut ja sää oli juuri sopiva, ei liian helteinen. Lautat toivat kivaa vaihtelua polkemiseen. 

Korona lähdes unohtui, sillä ihmiset eivät näyttäneet juurikaan käyttävän maskeja edes sisätiloissa. Me käytimme ja saksalainen mies ja hänen teini-ikäinen poikansa. 


Siltoja, siltoja, siltoja...

 


maanantai 2. elokuuta 2021

Saattaa kirpaista

Olen koronaepidemian ajan ruiskauttanut käsidesiä kauppojen eteisissä seisovista automaateista. Monista tippuu ikävä kyllä vain säälittävä tippa kyseistä ainetta. Niin vähäisestä määrästä ei ole merkittävää hyötyä. Sellainen pisara lie turhauttava myös ainetta päihtymistarkoituksessa nauttivan kannalta. Tulee vain paha mieli. Toisissa liikkeissä viinaa suorastaan suihkuaa. Erään seinään kiinnitetyn käsidesipullon kohdalle oli kiinnitetty lappu, jossa luki "Yksi painallus riittää!". Ei riitä, hygieniahoitaja ohjasi ottamaan kolme painallusta. 

Luen Adam Kayn kirjaa "Kohta voi vähän kirpaista", joka kertoo kirjoittajan työskentelystä lääkärinä NHS:ssä, brittien julkisessa terveydenhuollossa. Kayn kirja on ollut suuri kansainvälinen menestys (kannessa lukee, että se on käännetty 37 kielelle). En ole vielä lukenut teosta ihan kokonaan. 

Lääkärinä löydän kirjasta monta tuttua asiaa. Valtavan työmäärän. Toimimattomat potilastietojärjestelmät. Uran alkuvaiheeseen liittyvän jatkuvan päivystysrumban (joillain aloilla se jatkuu koko uran ajan). Huonon ohjauksen (ehkä se on jo parantunut), moni toimenpide näytetään kerran, sitten se pitää tehdä itsenäisesti ja kolmannella kerralla pitäisi olla valmis opettamaan se muille. Ihan kaikkea ei ehdi edes nähdä, mutta nuorilla lääkäreillä on onneksi nykyään YouTube, ennen kaikki piti opetella kirjoista. 

Kayn tekstissä kiusaa se, että hän työskentelee sairaalassa gynekologina ja kertoo potilastapauksista (nimettöminä tietysti), jotka ovat kyllä hauskoja, mutta saattavat kuitenkin olla potilaille kipeitä. Voivat lukiessa kirpaista, luulisin.

Minunkin olisi ehkä pitänyt pitää päiväkirjaa ja merkitä kaikki erikoiset/hassut jutut ylös, niin nyt voisin olla rikas ja kuuluisa.

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Vedenkeitinhäpeä

Kissankarvoja on kaikkialla, matoissa, verhoissa, lakanoissa, vaatteissa, huonekaluissa ja nenässä vaikka kuinka imuroisin ja varsinkin kun en viitsi aina imuroida. 

Kuuntelin Ylen Areenasta sarjaa, jossa käsitellään onnellisuutta ja haastatellaan useita asiantuntijoita. Onnellisuuttamme säätelevät pitkälti geenit ja ympäristötekijät. Onnellisuus ei olekaan asennekysymys. Kun jokin asia heikentää onnellisuuttamme, on onnellisuuden määrällä taipumus palata meille ominaiselle tasolle.

Kuulun Facen "Lääkärit kierrättää" -ryhmään. Huomasin, että siellä on myynnissä vain pariin kertaan käytetty laadukas vedenkeitin, jossa veden saa lämmitettyä juuri sopivaan lämpöiseksi (eri teelaadut vaativat eri lämpötilan, muuten juomasta saattaa tulla kitkerää). Omassa vedenkeittimessäni ei ole moista ominaisuutta. Se osaa hädin tuskin keittää vettä ja muutenkin se vetelee viimeisiään. Keittimestä pyydettiin 25 euroa, joka oli mielestäni aika korkea hinta tai sitten kehotettiin tekemään tarjous. Tarjosin 20 euroa, jonka jälkeen jouduin epämiellyttävän häpeän valtaan. Onneksi en aikoinaan hakeutunut kaupalliselle alalle. 

Vedenkeitin on hävinnyt. Menetin sen viiden euron takia. 

Kirjoitan ”runon”, joka sopii tähän:

Imuroin matot. 

Imuroin katon.

Imuroin Kissan.

Imuroin vedenkeittimen.  

Nyt imuri naukuu ja keittää minulle vettä.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Nenä

Olen ryhtynyt pesemään kertakäyttömaskeja pesukoneessa. Niistä tulee jännän pehmeitä. Olen ihmetellyt miksi ne kutittavat nenää ja huomannut, että se johtuu kissankarvoista, joita kuitukangas imee itseensä.

Nukuin ensimmäistä kertaa hyvin cpap-laitteen kanssa. En edes korjaillut maskin asentoa yön aikana. Nenäni ei kutissut (raapiminen on hankalaa, sillä letku on irroitettava maskista, jotta pääsee raapimaan nenää). Olen säätänyt letkun lämpötilan 20 asteeseen, joten koneen puhaltama ilma tuntuu vähän viileämmältä kuin ympäristö.

Olen lukenut lehdistä, että joku hankkii rahaa kuvaamalla varpaitaan ja myymällä kuvamateriaalia netissä. Miten olisi cpap-maskin kanssa nukkuva nainen? Kertyisikö maksavia asiakkaita? Saisin lisätienestiä.

J kutsui aikoinaan minua ja vaimoaan nimellä kiuruvetiset nenät. Mikäs siinä, sopiihan se. Eräs kurssikaverini käyttää nimitystä säihkysääri, sekin sopii. 

Olin eilen terassilla kolmen työkaverin kanssa, yksi heistä oli lukenut kirjan, jossa todistetaan, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, vaikka aina ei siltä näytäkään. Toisaalta uskon, että kaikki ihmiset kokevat myös alhaisia tunteita. Kaikki tunteet ovat sallittuja, vain teot ratkaisevat. Maailmassa tehdään paljon pahaa, mutta enemmän hyvää, luulisin. Ehkä luen joskus sen kirjan.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Nettideitti

Kirjoittelin jotain läppärilleni ja join kahvia Cafe Metsossa kirjaston toisessa kerroksessa. Lähietäisyydellä istui nainen, johon en kiinnittänyt huomiota ennen kuin hänen seuraansa liittyi harmaahiuksinen mies. Nainen sanoi "Olen pahoillani, että laitoin ilmoitukseen väärän nimen, oikeasti olen A". Mies oli esiintynyt rehdisti omalla nimellään. Googlasin naisen ongelmitta, sillä minulla oli läppäri avoinna pöydälläni.

Ensin he tietysti sanoivat, etteivät oikeastaan koskaan käy nettideiteillä. Sitten he keskustelivat asuinpaikastaan ja huomasivat asuvansa melkein viereisissä taloissa. Seuraavaksi nainen kertoi urapolustaan ja käsitin, että mies oli eläkkeellä. Molemmat olivat harrastaneet maalausta ja kehuivat työväenopistoa. Mies oli melko symppis ja jälkeenpäin tuli mieleen, että olisin voinut kirjoittaa lapulle "Jos teidän jutusta ei tule mitään, haluaisin tavata", alle nimeni ja puhelinnumeroni ja sujauttaa lapun miehelle. En tietenkään tehnyt niin. Poistuin kahvilasta lehtilukusaliin.

Käväisin Tinderissä ja mielestäni miehet tarvitsisivat ohjausta itsensä mainostamisesta: Älä ota profiilikuvaa vessan peilin kautta, varsinkaan jos vessanpytty näkyy taustalla. Ei kannata valita kuvaa, jossa on mukana lapsi tai yleensäkin joku toinen henkilö (herää heti kysymys, että kuka helvetti tämä on, tuleeko tämä jotenkin miehen kylkiäisenä?) Suosi kuvaa, jossa sinulla on paita päällä. Ei hassuja hattuja tai vitsipaitoja. Älä valitse profiilikuvaksi valokuvaa autostasi, mökistäsi, moottoripyörästäsi, kalansaaliistasi, illallisestasi tai veneestäsi.

Haluaisin kovasti tietää miten sille Cafe Metson parille kävi.

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Oletko tyytyväinen?

Ostin Sokokselta valkoisen pellavapaidan ja käytin bonuskorttia laitteessa samalla kun maksoin ostoksen. Myöhemmin sain liikkeestä sähköpostin, jossa kysyttiin olinko tyytyväinen ostamaani pellavapaitaan. Minusta tuntui epämiellyttävältä, vähän kuin joku olisi penkonut kaappejani. Olen ahneuttani myynyt yksityisyyteni, mutta halpaan hintaan. 

Olen kaupannut elämäni myös Facebookille. Luin Emma Jane Unsworthin romaanin Aikuiset. Romaanin nimihenkilö, kolmekymppinen Jenny elättää itsensä kirjoittamalla kolumneja nettijulkaisuun. Jennyllä on paha someriippuvuus. Nappasin romaanista muutaman herkullisen huomion somesta: "Kommenteista tykkääminen vaatii aina sitoutumista, sillä jos tykkäät yhdestä, pitää tykätä kaikista" (olen usein pohtinut, onko tylyä jättää joku kommentti huomiotta), "Huutomerkit ovat nöyristelijöiden välimerkkejä" (olen huutomerkkityyppi, pistettä pidetään nykyään epäkohteliaana tapana lopettaa lause), "Olemme luokitelleet sen (somen) käyttäjät, myös itsemme näin: tykkääjät, ei-tykkääjät (lymyilijät), taktiset tykkääjät ja oikeasti täyspäiset"(onko niitä?) ja "Facebook on datankeruulaitos, joka on naamioitu toverilliseksi yhteisöksi, vaikka tosiasiassa se lietsoo epävarmuutta ja tuskaa".

Sokos-tavaratalo on mukakiinnostunut, olenko tyytyväinen ostokseeni. Tykkäänkö pellavapaidastani. Se arpoo tuotepalkintoja kyselyyn vastanneille ja tekee varmasti omat päätelmänsä ostajien mielipiteistä. 

Nykyään ei voi tehdä juuri mitään joutumatta arvioimaan muita. Odottelen aikaa, jolloin ystävät lähettävät arviopyynnöt yhteisistä kahvihetkistä

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Rouvittelu

Kuulun sukupolveen, joka on tottunut sinutteluun. Nyt minua teititellään. Teitittelyä kohdatessani katson vaistomaisesti ympärilleni, että onko tässä vieressäni kenties joku toinenkin. Näkymätön ystävä. 

Entä rouvittelu. Eräs Facebook-ystäväni kertoi lääkärin rouvitelleen häntä, jolloin nainen sanoi, ettei ole rouva, eikä ole ollut koskaan naimisissa. Kun lääkäri pyysi häntä uudestaan vastaanottohuoneeseen rouvaksi nimitellen, kaveri sanoi, ettei ole ehtinyt tässä lyhyessä tuokiossa vielä avioitua. 

Moni sanoo, että rouvasta tulee mieleen oma äiti. Minulla on eri sukunimi kuin äidilläni, eikä sellaista sekaannuksen vaaraa ole. Olen joskus ollut useamman vuoden ajan rouva, mutta en silloinkaan tavoittanut rouvana olemisen ajatusta.  

Jotkut miehet kutsuvat vaimoaan äidiksi. Nuorena lääkärinä ihmettelin kuusikymppisiä miehiä, jotka tulivat vastaanotolle kun äiti käski. Sittemmin ymmärsin mistä oli kyse.

Entä tytöttely tai neidittely? Onko miehille vastaavia nimityksiä. Ehkä pahinta on kun aikuista miestä kutsutaan pojaksi. 

Rouvaksi ei ihan hetkessä päästäkään, ainakin jos uskoo Satuhäät-ohjelmaan. Häitä valmistellaankin vuositolkulla. Miksi häät ovat niin tylsiä? Kaikki samanlaisia kilpailuineen, hääkimpun heittoineen ja varpaille astumisineen. 80-vuotispäivätkin ovat hauskempia. 

 


sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Kamala yö

Viime yö oli kamala. Ensinnäkin oli niin kuuma, että iho liimautui lakanoihin. 

Toisekseen hengittäminen cpap-rensselien kanssa oli lähes mahdotonta. En saanut kiristettyä maskia kunnolla kasvoilleni, vaan aina jostain kulmasta falskasi, vaikka samaan aikaan silmät pullistuivat kuopistaan. Aamulla silmien ympäristö oli niin turvoksissa, etten löytänyt keittiötä. 

Yöllä toinen sierain oli tukossa ja minut valtasi alkukantainen tukehtumisen pelko. Olen jo kokeillut kaikki tietämäni nenähuuhtelu ja -voitelukeinot ja käyttänyt rahani erilaisiin nenäsuihkeisiin.  

Tilasin tiistaille korvalääkärin, kun en muutakaan keksinyt. Kaverini on käynyt samalla lääkärillä ja suositteli tätä vaikka mainitsikin kuivakaksi tyypiksi.

Tulin äsken lenkiltä ja nyt siellä jyrisee, suhisee, räpsyy ja kolisee, mutta ei sada. 

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Akustista Viitasta

Finnlaysonin alueella Tampereella järjestetään hienon taidenäyttelyn lisäksi (ilmaisia!) akustisia keikkoja. Keskiviikkona esiintyi sympaattinen Viitasen Piia, jonka nimen olin kyllä kuullut ja jonka musiikista minulla oli jonkinlainen käsitys. Hän kertoi tavallisesti keikkailevansa bändin kanssa, nyt mukana oli vain Piia ja kaksi akustista kitaraa. 

Turvaetäisyydellä samalla penkillä istui Nico (Nico ceellä!), joka on käynyt sadalla Viitasen Piian keikalla. Olen Nicoon verrattuna vähäinen noviisi.

Encorena laulaja lauloi laulun, joka perustuu isoisän sodanaikaiseen kirjeeseen ja se sai kyyneleet silmiini. Viitasen Piian musiikista saa laulajasta (ja laulun tekijästä) herkän kuvan, mutta hän osoittautui myös huumorintajuiseksi. 

Nukuin viime yönä ensimmäistä kertaa cpap-rensseleissä. Tai nukuin minkä nukuin. Aamulla naamassani näkyivät remmien ja maskin jäljet. Laitteen mukaan pidin rensseleitä seitsemän ja puoli tuntia ja erilaiset parametrit näyttivät, että kaikki meni erinomaisesti vaikka olihan se oikeasti aika tuskaista. Luultavammin jonkinlainen lumevaikutus cpap:sta tuli, sillä tunnen itseni oudon tarmokkaaksi tänään.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Hoivaa

Sain tänä aamuna ystävältä viestin uuden lapsenlapsen syntymästä. Kuvassa vauva makaa kyljellään naama vähän rutussa. Minua alkoi itkettää. 

Lähiomaiseni ei enää pärjää kotona, joten veimme hänet hoivakotiin. Hänellä oli yllään sininen t-paita, farkut ja punaiset lenkkarit. Hän näytti niin pieneltä hauraalta ja kauniilta. Kaksi maskinaamaista naista otti omaisemme vastaan hoivakodin ovella. Kysyin, saammeko tulla sisälle. Emme saaneet. Hänet voi jatkossa tavata tapaamishuoneessa tai ulkona, jos ensin varaa tapaamisajan. 

Tämä hoivakoti sijaitsee toisella puolella Suomea, kaukana minusta, mutta lähellä muita omaisia. Väliaikaissijoitus, jossa hän odottaa varsinaista hoitopaikkaa. Tämä tuli kuitenkin vähän yllättäen ja toivottavasti varsinainen hoitopaikka löytyisi pian.

Liikuttavaa, miten luottavaisesti hän käveli sisälle rollaattorinsa kanssa. Tavarat oli ahdettu kestokassiin, sellaiseen johon ostoksia marketissa pakataan. Päällimmäiseksi oli aseteltu kuluneet piraatti-Crocsit. Mitään ei kannata kerätä, sillä sitä ei saa mukaan edes siihen viimeiseen hoitopaikkaan saati hautaan. 

"Sinulla on nätti mekko", hän sanoi minulle ja sitten hän katosi.

Epäilemättä hoivakoti on hyvä paikka. Niin ainakin haluamme uskoa. Siellä ne maskinaiset huseeraavat suljettujen ovien takana. Me jatkamme elämäämme ja yritämme unohtaa, että sama kohtalo, vanhuus, odottaa meitäkin vaikka söisimme pelkkää heinää ja tekisimme sata syväkyykkyä joka päivä. 

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Kesämökki nro 5

Muoti kiertää omaa kehäänsä. Muistelen, että 80-luvulla puin päälleni reisien selluliitin peittävät mustat trikoot, joita kutsuttiin luultavammin pyöräilyhousuiksi. Trikoiden kanssa käytettiin ylisuurta t-paitaa, joka peitti takapuolen. Nyt samanlaisia trikoita käytetään lyhyen paidan tai mekon kanssa.  Olen tietysti hankkinut kyseiset housut, mutta en ole pyöräillyt niihin pukeutuneena.

Isäni tapasi sanoa, että Suomessa on vuosittain yksitoista hellepäivää (lämpötila yli 25 astetta). Se ei pidä paikkaansa. Hellepäiviä ei jaksa enää edes laskea. Kuulun niihin, jotka odottavat innolla syksyä. Tutustuin jo työväenopiston tarjontaan.

Moni tuntee suurta rakkautta kesämökkiin tai lapsuuden kotitaloon. Kirjoituskurssilla pyydettiin listaamaan kaikki asuinpaikat ja niihin liittyvät merkittävät tapahtumat. Olen jo ennen kymmentä elinvuottani muuttanut niin monta kertaa, että siitä saisi kirjasarjan. 

Vanhemmillani on menossa viides kesämökki. En tunne erityistä kiintymystä paikkaan, jossa vietän korkeintaan neljä päivää vuodessa. Kuljen ja ihmettelen marjapensaiden siirtymistä paikasta toiseen, uutta lasitettua terassia, kasvihuonetta ja lipputangossa liehuvaa vieraan maakunnan viiriä.

perjantai 9. heinäkuuta 2021

Maaseutumatkailua


Pesin jääkaapin ja löysin vihanneslaatikoiden takaa haisevan epämääräisen möykyn, jonka tarkempaa laatua en halua tietää. Mahdollisesti selleri. 

Vierailin maaseudulla Rauman lähistöllä. Viljasato tulee olemaan kuivuuden vuoksi kehno. Onko se joskus ollut hyvä? Joka vuosi valitetaan viljasadosta ja varmasti syystä. Mansikkasatokin on joka vuosi joko huono tai sitten satokausi kestää kaksi päivää, joten niiden pakastaminen on (jos lehtiä uskotaan) kiirepeliä.  Siinä peltoja katsellessa tuli mieleen, että kyllä tuota peltomaisemaa kaipaisi, jos sen tilalla kasvaisi pajua. Vaikka olosuhteet ovat karut, niin toivon, että joku jaksaa viljellä ohraa ja muita viljoja.

Yövyin 60-luvulla rakennetussa omakotitalossa, jonka asukas menehtyi pari vuotta sitten. Taloon ei ole hankittu juuri mitään sitten 70-luvun. Makuuhuoneeni takaseinää peitti fototapetti ja aamukahvit juotiin Myrna-kupeista. Olohuoneessa seisoi rukki ja kori täynnä lampaanvilloja. Talon kaivossa on niin rautapitoista vettä, ettei sitä voi juoda ja vesi tuoksahtaa samalta kuin silloin kun nenästä tulee verta. 

Jos olisi avannut radion rinnakkaisohjelman, olisi todennäköisesti saanut kuulla Annikki Tähden laulavan, yleisradiosta olisi tullut Naapurineljännes, jossa kerrottaisiin miten Neuvostoliitto on taas kerran täyttänyt maatalouden viisivuotissuunnitelman tavoitteet.

Kävelimme kylänraitilla, kävimme Kodiksamin koululla, jossa pidetään vapaaehtoisvoimin kirjastoa ja kuntosalia. Tiloja saa vuokrata juhlia varten. Kaikki oli sievää ja siistiä. Näimme Heli Laaksosen työhuoneen ja ulkoseinään kiinnitetyn toivomuslavuaarin. Paikkakunnalla on myös hieno sauna, johon kuuluu terassi anniskeluoikeuksin. Ajoimme vanhalla ruotsalaisella ambulanssilla. Sillä ei voi liikkua muiden huomaamatta ja kyllä sillä vielä yhden rintakipuisen kuljettaisi.

Mietin, miltä ystävästä on tuntunut muuttaa paikkakunnalle, jossa kaikki tuntevat toisensa ja anoppi asuu naapurissa. No kaikki eivät piileskele verhojen takana kuten minä. Kun vaikka Heli Laaksonen (jota en siis tunne) muuttaa johonkin,  hän laittaa heti tuulemaan, järjestää kirjaston ja maalaa kylätaloon taulun. 




tiistai 6. heinäkuuta 2021

Jatkaa vai eikö olla

Olen pitänyt blogia jo 2008 lähtien ja on pakko myöntää, että viimeiset puoli vuotta olen vakavasti miettinyt blogin lopettamista. Tällaiset lyhyet henkilökohtaiset jaaritukset ovat suuremmaksi osaksi siirtyneet Instagramiin. Blogiteksteiltä odotetaan enemmän, eikä minulla ole halua käyttää aikaani tekstien viilaamiseen. 

Kirjoitan sen kummemmin suunnittelematta ja teen korjauksia vähäisessä määrin. Ja sen huomaa.

Nykyään seuraan somessa muutamia mielipidevaikuttajia. Luulen pysyväni kiinni ajassa lukemalla vaikkapa Riikka Suomisen ja Emmi Nuorgamin päivityksiä. En ole kaikesta samaa mieltä, mutta luen mielenkiinnolla. Olen kuin oma äitini aikoinaan, hän halusi pillifarkut, minä haluan tuoreet mielipiteet vaikka ne kiristäisivät vyötäröltä. 

Olen kokenut blogin päivittämisen jonkinlaisena kansalaisvelvotteena (anteeksi, mutta nyt kyynärvarsien iho tarttuu pöydän pintaan ja joudun aina välillä irrottamaan käteni pöytälevystä). Eihän minun ole pakko tehdä mitään!

Toisaalta somessa on vähän kuusikymppisiä, joten muutaman kaltaiseni pitää heiluttaa suvakkimekkoaan täälläkin. En ole juurikaan puuttunut päivänpolitiikkaan, feminismiin, maahanmuuttoon tai ilmastokriisiin vaan olen kertonut kissasta ja kahvilassa istumisesta ja muusta joutavasta. Ehkä iän myötä radikalisoidun.

Loppupäätelmä: Jatkan jos jatkan ja päivitän silloin kun siltä tuntuu. En ole töissä täällä (tämä kommentti on tarkoitettu minulta minulle).


lauantai 3. heinäkuuta 2021

Uniapnea

Minulle tehtiin suppea yöpolygrafia ja todettiin keskivaikea uniapnea. Uniapneaa sairastaa 1.5 miljoonaa suomalaista ja vaikeaa tai keskivaikeaa uniapneaakin sairastaa täällä 830 000 henkilöä (suunnilleen tällaisia lukuja esitettiin Lääkärilehden uniapneateemanumerossa). 

Uniapneaa on pidetty keskivartalolihavien miesten riesana, mutta tautia voi olla myös normaalipainoisilla naisilla kuten minulla. Uniapnea lisää riskiä moniin muihin sairauksiin kuten verenpainetautiin. Matalimmillaan veren happipitoisuus laski minulle tehdyssä mittauksessa 84 prosenttiin kun se valveilla ollessa oli 95 prosenttia. 

Jos (ja kun) saan hoidon, saatan virkistyä rasittavassa määrin. Kirjoitan kaksi romaania vuodessa ja aloitan potkunyrkkeilyn tai seinäkiipeilyn. 

Tampereella on vilinää. Ystäväpariskunta ei meinannut saada täältä hotellihuonetta. Lopulta sellainen löytyi Tampere-talon kupeesta Marriott-hotellista. Tapaamme hotellin aulassa tänään. Mietimme mitä tekisimme ja R ehdotti "Voitaisiinko mennä hautausmaalle?"

torstai 1. heinäkuuta 2021

Brändi

Luin Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin Rikospaikka ja kiinnitin huomiota kirjan kansilehden fonttikokoon. Härkösen nimi on kirjoitettu romaanin kanteen huomattavasti kookkaammin kirjaimin kuin kirjan nimi. Kirjailijasta tulee kuulemma brändi kolmannen romaanin jälkeen. Härkösen kirjat ovat merkkituotteita, joiden ostaja tietää mitä saa. 

Kun olin lapsi, äitini luki paljon Simenonin dekkareita. Kirjastosta ei löytynyt yhtään Maigret-sarjan osaa, mutta varastosta löytyi. 

Maigret epäröi ei ole erityisen jännittävä, nykydekkareiden juonet ovat monimutkaisempia. Ajankuvana dekkari on kuitenkin hauska. Kaikki polttavat tupakkaa ja Maigret tietysti piippua. Ylikomisario Maigret juo virka-aikana punaviiniä ja armanjakkia. Maigretin vaimo on tietysti kotirouva, joka kysyy tuleeko mies kotiin lounaalle ja mitä ruokaa hän haluaisi valmistettavan. 

Olen hieman tokkurainen, sillä minulle tehtiin viime yönä yöpolygrafia ja nukuin erilaisten piuhojen kanssa. Aamulla revin teippejä naamastani. Molemmissa poskissani kulkevat vieläkin kaarevat rannut. Naapurin nuoripari riiteli illalla, enkä uskaltanut laittaa korvatulppia, sillä pelkäsin samalla irrottavani jonkun piuhoista. 


tiistai 29. kesäkuuta 2021

Tehostusta

Sain koronavirustehosterokotteeni melkein kuukautta sovittua aiemmin, sillä ikäluokkani saattoi ainakin Tampereella aikaistaa rokotustaan ottamalla AstraZenecaa, ensimmäinen rokotteeni oli Pfizerin valmiste. Olen siis saanut kahdella eri mekanismilla toimivat rokotteet. Toivon, että tämä oli järkevää.

Ensimmäinen rokote annettiin Ratinassa, jossa väkeä oli paljon, toinen taas pienessä Tammelakeskuksessa, jossa en ollut koskaan käynyt.

Kun hoitaja pyysi sisälle Mäkistä, kaksi tyyppiä pomppasi pystyyn. Selvisi, että minä olin kuitenkin ensimmäinen ja miesmäkisen aika oli vasta jälkeeni. Viime yönä kahdelta heräsin vilutukseen ja särkyihin, otin Buranan ja nyt olo on normaali.

Kävin poikani kanssa syömässä ja hän sanoi, että kaikissa suomalaisissa rokoteohjeissa mainitaan aina ensin sauna. Tämänkin ohjeen toisessa lauseessa kerrotaan, että saa saunoa, joka on meille suomalaisille huojentava tieto.


sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Juhannusrajoitukset

Kun Kerttu on kateissa, se löytyy yleensä sohvan tai sängyn alta tai keittiöstä viinipullotelineen takaa. Siitä on tullut vanha,  se seisoo keittiön pöydällä ja suunnittelee hyppyä keittiötasolle pitkään ja hartaasti. Kerttu ei enää nouse aamuyöstä riehumaan vaan herää vasta kun olen aamukahvit juonut. 

Tarkoitukseni oli mennä Kuopioon kaverin mökille juhannukseksi, mutta en saanut Kertulle hoitajaa (en edes kysellyt kovin laajasti), lisäksiTampere- Jyväskylä välillä on ollut juhannuksen aikaan ratatöitä, joten osa matkasta olisi pitänyt kulkea bussilla, joka ei tällä kertaa houkutellut. 

Olen kävellyt, kirjoitellut ja lukenut. Istunut Laukontorin ainoassa avoimessa kahvilassa. Hiedanrannassa olisi järjestetty Tampereen underground -juhannus ja Tullikamarin alueella Valtteri juhannusfestivaalit. En kuulu kummankaan tapahtuman kohderyhmään.

Monena vuonna alani eurooppalainen kongressi oli tapana järjestää juhannuksen aikaan. Sitten saatiin norjalainen puheenjohtaja ja kokouksen ajankohta muuttui. Minua juhannus viileässä luentosalissa ei haitannut. 

Ensin tulivat koronarajoitukset, sitten tuli juhannus ja taas elokuvateatterit, museot ja kahvilat sulkivat ovensa. 

 


torstai 24. kesäkuuta 2021

Elokapinaa!

Olen löytänyt itsestäni elokapinallisen. Ymmärrän hyvin nuorten ilmastohädän. Jotain pitäisi tehdä ja heti. Lisäksi minua ärsyttää, että kaupungit rakennetaan autoja varten. Ehkä käyn kotikadulleni istumaan ja alan soittaa jotain hippisoitinta. Hyvä nuoret! Hyvä Elokapina!

Puutun nyt toiseenkin trendikkääseen aiheeseen. Onko oikein käyttää itseruskettavaa voidetta? Joku saattaa ihmetellä, että mikä ongelma siinä on. Aiheuttaako aine syöpää vai mistä on kyse? Mönjästähän saa hetkeksi laikukkaan oranssin ihon.

Ruskettaessaan ihonsa keinotekoisesti ihminen ottaa yhden toivotun ominaisuuden ruskeilta ihmisiltä, mutta välttyy heihin kohdistuvalta sorrolta. Keinoruskettajan toiminta on siis jonkinlainen ongelma. 

Nykyään puututaan myös siihen kuka saa pukea päälleen mitäkin tai kuka saa kääntää teoksen toiselle kielelle tai kuka saa näytellä ketä. Mietimme hiljattain, mihin asuun voi täysin eettisesti pukeutua ja päädyimme siihen, että koska keskustelutoverini oli kotoisin Ämmänsaaresta, hänen on soveliasta pukeutua Ämmänsaaren kansallispukuun. 

Kuuntelen herkällä korvalla nykyfeministejä, mutta epäilen monen ihmisen etääntyvän liikkeestä intersektionaalisen feminismin tulkintojen vuoksi. Olen luultavammin taas kerran väärässä.

maanantai 21. kesäkuuta 2021

Ystävyysmatka

 
 
Odotin Mäntän Gösta- museon Banksy-näyttelyn olevan pieni ja nolo, mutta se on laaja ja hienosti koostettu. 
 
Näyttelysalin seinään on sudittu epätasainen harmaa raita, jonka päälle Banksyn grafiikka-työt on ripustettu. Keskellä näyttelytilaa seisoo rouhea rakennelma, johon heijastetaan Banksyn kuvat sellaisina, kuin ne talojen seiniin on maalattu. Näyttelyssä on erinomaiset opasteet. 

Kaikki tietävät Banksyn kuvat, mutta nyt tajusin, miten paljon niitä on ja miten kekseliäästi hän käyttää populaarikulttuurin ja maalaustaiteen ikonisia töitä hyväkseen kääntäen ne kekseliäästi ihan omiksi kantaa ottaviksi teoksikseen.

Se, ettei näyttelyyn ole pääsymaksua, tuntuu taiteilijan hengen mukaiselta. Taidetta kaikkien saataville! Mäntän museoihin on (maksullinen) kuljetus Tampereelta. 

Mäntän kuvataideviikkoihin kuuluva Pekilon nykytaidenäyttely on nykytaiteen huvipuisto kolmessa kerroksessa jatkuen rakennuksen pihalle. Pistin tuon huvipuiston tuohon Anna Erikssonin kiusaksi. Ihan joka teoksen edessä en puhjennut itkuun tai kaatunut järkytyksestä lattialle. Paljon ajateltavaa kuitenkin sain.

Yövyimme Honkahovissa, joka on mainio majoitustila. Riittävän viileää ja hyvä sänky. Yhden hengen huone käytävällä sijaitsevine kylpyhuoneineen ja vessoineen maksoi 69 euroa/yö. Aamiainen oli hyvä. Aamu-uinti järvessä virkisti. Illalla saunoimme rantasaunassa. Göstan kasvismenu oli herkullinen, Honkahovin ruokatarjonnassa voisi olla kehittämisen varaa.  

Joskus oli vielä ystävyyskaupunkeja, joihin kaupungin tärkeät henkilöt tekivät matkoja. Tämä oli ystävyysmatka joka tehtiin neljän ystävän kesken. Julistan Mäntän ystävyyskaupungiksemme.



perjantai 18. kesäkuuta 2021

Martta

Vanha ystäväni tulee illalla kylään ja lähdemme huomenna neljän ystävyksen porukalla Mänttään. Olemme varanneet paikat Banksyn näyttelyyn. Työt ovat mahdollisesti Banksyn tekemiä. Banksy on ehkä olemassa. 

Koska ystäväni nimi kuuluisi olla Martta, eikä mikään muu, olen tänä aamuna vienyt kaikenlaiset roskat, pessyt kylpyhuoneen, imuroinut työ/vierashuoneen ja pyyhkinyt sen lattian. 

Vein vintille patjan, jota olen säilyttänyt vieras/työhuoneen sängyn alla, ja jota en ole tarvinnut viiteen vuoteen. Pesin kylppärin lattian, kaadoin vahingossa nestemäistä pyykinpesuainetta valkoisille lattialaatoille ja pesin taas lattian. 

Aion käväistä Tokmanilla ostamassa uuden suihkuverhon, sillä entisen helma on ruskehtava pesuyrityksistäni huolimatta. Kodissani haisee, pesuaineilta, soodalta ja etikalta. Vaikka olen surkea näissä puuhissa, en kaipaa neuvoja. Jos minulla olisi enemmän rahaa ja vähemmän lainaa, ulkoistaisin nämä hommat.

En enää ajattele kirjoituskurssia, mitä nyt eilen kuuntelin Erkka Mykkäsen Kirjoittamisesta-podcastia, jossa Mykkänen puhelinhaastatteli Petri Tammista. Petri Tammisen poika Antti Rönkä (myös kirjailija), on sanonut lauseita viilaavalle isälleen: "Kirjailija kirjoittaa lauseita, mutta lukija lukee romaaneja".

torstai 17. kesäkuuta 2021

Kirjoituskurssiajatuksia

Neljän päivän kirjoituskurssi pyörii edelleen ajatuksissani. Kesäisille kirjoituskursseille osallistuu monenlaista väkeä. Niitä jotka haluavat leppoisan kesälomaviikon ja Buffet-pöydän ja niitä, jotka tähtäävät sitkeästi kirjailijuuteen. Mitä lahjakkuuteen tulee, ei eroa näiden ryhmien välillä ole, mutta sinnikkyydessä kyllä. 

Hannu Simpura kirjoittaa Kirjailija-lehdessä esseen kirjoittamiskoulutuksesta (Kai opin ja opetin, kun opetin ja lopetin). Siteeraan Simpuraa "Huomasin, että vaikka taideproosa hyötyy yleisestä lahjakkuudesta, älystä, lukeneisuudesta, ja sosiaalisesta arastelemattomuudesta, hyödyn raja kohdataan nopeasti, eikä itseään ja tekemisiään taukoamatta tutkivankaan kirjoittajan käsitys oman tekstinsä luonteesta ole luotettava. Niin ikään havaitsin, ettei arviointia pyydetä etupäässä opin ja parannuksen tarpeeksi, vaan lähinnä pönkäksi valmiille kirjalliselle omakuvalle." Hän kirjoittaa myös "Kun katson tekstiä ja kuuntelen tekstintuottajaa, huomaan aikeen ja toteutuksen kuilun, jonka kirjoittaja näkee tekstistään huonosti, vaikka olisi haka havaitsemaan sen toisen tekstistä".

Edellä mainittu on jonkinlainen "malka omassa silmässä"-juttu. Sama pätee muussakin elämässä, toisen virheet näkee selvemmin kuin omansa.

Petri Tammisen kurssin jälkeen lainasin uudestaan Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän kirjeenvaihtoon perustuvan kirjan (Silloin tällöin onnellinen) ja luin nyt uudestaan Tammisen osuudet (anteeksi Antti). Havaitsin, että sieltähän löytyi keskeisin osa kurssin sisällöstä!

Nyt siteeraan Tammista, joka siteeraa Neil Gaimania "Kun ihmiset sanovat, että jokin jutussasi ei toimi, he ovat melkein aina oikeassa, ja kun he kertovat sinulle, miten sinun pitäisi korjata se, he ovat melkein aina väärässä".  Ja sitten siteeraan Tammista itseään "Kirjoittaminen on ajatusten kääntämistä lauseiksi. Monet luulevat, että ajatukset ovat jo lauseita, mutta ei, kyllä ne pitää ensin kääntää". 

Opin myös sen, että tekstiin pitää kirjoittaa paljon yksityiskohtia, sillä se tekee tapahtumista uskottavia. Mielestäni laitoin tämän ajatuksen sisältävälle kirjan sivulle pienen tarralapun, mutta en enää löydä sitä. Joku edellinen lukija oli tehnyt kirjaan merkintöjä vaaleansinisellä värikynällä, joka on mielestäni äärimmäisen paheksuttavaa kuten sivujen taittelukin.  Nyt keitän kahvit ja sitten kirjoitan. Odottelen Petri Tammisen kirjoitusopasta.

 

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Takakansi

Kirjojen takakansitekstit pyrkivät houkuttelevuuteen. Omat takakansitekstini ovat kustannustoimittajan kirjoittamia. Tein tekstin kuvittelliseen mahdollisimman myyvään romaaniin.

"Kielletty rakkaus koronan aikaan on kriitikoiden ylistämän ja lukijoiden rakastaman kirjailijan toinen, pitkään kaivattu romaani. Kirja perustuu kirjailijan omaan elämään ja on rohkea tilitys kielletystä rakkaudesta tunnettuun some-persoonaan keskellä maailmanlaajuista koronapandemiaa. Romaanissa kirjailija löytää itsensä, rakkauden ja hyvän kampaajan."

 

Anteeksi päivitysten sekalaisuus, näiden välillä ei ole punaista eikä sinistä lankaa. 

 

Silloin(kin) kun ei kaipaa neuvoja, on joillakin ihmisillä tapana niitä antaa. Törmäsin tällaiseen lauseeseen: Pyytämättä annettu neuvo on moite. 

 

Kirjailja Juha Sirolla on kaunis työtila, josta Aamulehtikin kirjoitti jutun. Tästä huoneesta ei kirjoittaisi kukaan muu kuin minä itse. 

 

Pitäisi siivota ikkunalauta, jota tässä tuijottelen. Ikkunalaudalla on kaksi kynttilänjalkaa, neuloja ja ompelulankoja sisältävä peltirasia, nippu paperia, silitysrauta, kissankarvojen poistoon tarkoitettu tarrarulla, pöytälamppu, Anja Erämajan runokokoelma Kuuluuko tämä teille ja kukkaruukku, jossa on ollut pelkkää multaa niin kauan, että hädin tuskin muistan mikä kasvi siinä mullassa kasvoi.


maanantai 14. kesäkuuta 2021

Sattuman kauppa

Kirjoittaessa tulee mietittyä dialogia. Usein romaanihenkilöt puhuvat epäuskottavasti. Kuuntelin Uittotunnelin kahvilassa pariskunnan keskustelua: 

Istutaanko tähän? On helpompi istua.

Tuollakin on tuollaisia tuoleja.

Vähän tuulensuojaa tässä.

Onneksi laitoin tämän takin.

Eilen oli lämpimämpää.

Kummalle tulee kumpi? (tarjoilija)

Hänelle tulee se suolainen.

Iso annos. Ei tartte ihan heti syödä.

Et kai sää sitruunaa noin syö.

Anna mää (Ottaa sitruunaviipaleen ja puristaa siitä mehut toisen annokselle)

Tää on kuin syntymäpäiväkakku, kermavaahtoa ja hilloa. 

Kirjoituskurssilla P.T. sanoi, että romaanin päähenkilö muuttuu, mutta sivuhenkilöt pysyvät ennallaan. Mietin lukemiani kirjoja ja näinhän se taitaa usein olla. Naistenlehtien ihmissuhdejutut väittävät, että toista ei voi muuttaa, itseään vain. Onhan se fakta. Itsensä muuttaminenkin on vaikeaa. Joskus joutuu pakon edessä taipumaan. 

Kurssimuistiinpanoistani löytyy sellaisiakin ohjeita kuin "Menkää pieneen, siellä on tilaa", "Ajatus ei ole vielä kirjoitusta" tai "Kaunokirjallisuus on tietokirjallisuutta tunteista" ja "Sattuman kauppa on aina auki" (viimeksi mainittu on kuulemma Kari Hotakaista).

 


lauantai 12. kesäkuuta 2021

Petri Tamminen päässäni

Minusta tuntuu, että sain Petri Tammisen kurssilta sen, mitä lähdin sieltä hakemaan. Pystyin eilen pitkästä aikaa kirjoittamaan. Petri Tamminen oli hetkeksi hypännyt päähäni.

Kun sitten uskalsin lähteä kaupungille, kävelin äärimmäisen varovaisesti, ettei Petri Tamminen karkaisi. Pelkäsin, että liian äkkinäinen pään kääntäminen tai jonkun ihmisen kanssa puhuminen tuhoaisi kurssista saadun hyödyn.  Ehkä voisin sitten pyytää rahat takaisin. Kai tällekin on vähintään vuoden takuu.

Asun kaupungin keskustassa, enkä oikeastaan tarvitse julkista liikennettä, siitä huolimatta rakastan Hämeenkatua pitkin liukuvia raitiovaunuja.  Ratikat antavat Tampereelle aiempaa leveämmät hartiat. Pidän myös siitä, että terasseja on nyt paljon, vaikka en erityisemmin niillekään hinkua. 

Kävin kaupassa illalla kahdeksan maissa. Siellä kuulutettiin, että -30% tuotteet saa kahdeksan jälkeen -60% alennuksella. Näin pariskunnan, joka työnsi kokonaisen kärryllisen alennustuotteita kassalle heti ilmoituksen jälkeen. Olivat ihan varmasti keränneet kaiken jo ennen kahdeksaa.

Petri Tamminen päässä on myös taakka. Jos Petri Tamminen asuisi pysyväisesti nupissani viilaisin vieläkin sitä parasta aloituslausetta ja lisäilisin tänne havaintoja. Hyvä Petri Tamminen!

torstai 10. kesäkuuta 2021

Ukkonen

Kirjoituskurssilla kirjoitettiin eilen iltapäivällä pieni novelli. Tässä teille luettavaksi. Hauska oli kirjoittaa. Kiitos Petri Tamminen!

Ukkonen

 

Ukonilmalla isä repi minut ja pikkusiskon sängystä myrskyä katsomaan. Manna olisi halunnut nukkua, mutta isä kaappasi hänet syliinsä ja kantoi olohuoneen maisemaikkunan eteen. Siinä tönötettiin koko perhe, vaikka mummo aina sanoi, ettei ukonilmalla saanut seistä ikkunan lähellä tai puun alla, eikä mennä järvelle soutelemaan.

Isällä oli päällään pyjama, jonka lahkeiden resorit oli leikattu auki. Manna nojasi isän olkapäähän, eikä suostunut aukaisemaan silmiään.  Äidin silmissä häilyi vuorotyöläisen samea katse, eikä se sanonut mitään. Tasapainon vuoksi teeskentelin innokkaampaa kuin olinkaan.

Tulinen juova halkaisi taivaan ja pian räsähti. Laskimme isän kanssa ääneen sekunteja välähdyksen ja jyrinän välillä. Äiti huojui isän vieressä ja näytti nukkuvan seisaallaan. Isä vaikutti pettyneeltä kun rajuilma oli ohi.

 

Samana kesänä löysin mummolan vintiltä Hopeapeili-lehden, jossa kerrottiin kuukautisista. Lehdet oli kasattu vintin takaseinälle talvitakkien taakse korkeisiin pinoihin, yhdessä pinossa oli viisi Hopeapeiliä ja kaikki muut olivat Yhteishyvä-lehtiä. Tiesin suunnistaa suoraan Hopeapeilien luo ja luin kuukautisjutun yhä uudestaan, vaikka osasin sen jo ulkoa.

Radiossa oli luvattu sadetta ja odotin, että pääsisin taas Hopeapeilin pariin. Toistaiseksi taivas oli ollut toivottoman kirkas. Mummo lämmitti kaasuhellalla eilistä lihakeittoa ja syönnin jälkeen mummo kasasi astiat ämpäreihin tiskausta varten ja lähdettiin raahaamaan niitä serkun kanssa rantaan. Mummo huusi perään ja käski varoa puukkoa. Upotettiin aamun puurokattila laiturin viereen ja odotettiin, että se täyttyi pienillä kaloilla. Laiturikalat olivat meidän elättejä. Istuttiin ja heiluteltiin jalkoja vedessä. Mummo käveli pihan poikki, pyllisteli ja noukki maasta jotain ja me tiedettiin, että se keräsi risuja. Äiti sanoi, että mummo oli siisti ihminen.

Minä pesin kattilan, juomalasit ja puukon, sillä olin serkkua vanhempi. Serkku kuurasi lautaset ja ruokailuvälineet. Laskettiin teelusikat, eikä yhtään ollut hukkunut tai harakat vieneet. Kun palattiin polkua pitkin sisälle, oli alkanut tuulla. Paksu musta pilvi tulla körötti järven suunnasta mummolaa päin.

Mummo pyyhki astiat mukarauhallisesti ja kurkki välillä akkunasta. Hyräili Maan korvessa kulkevi. Otti esille silmälasit ja eilisen Iisalmen sanomat ja alkoi lukea ääneen uutisia tulipaloista ja hukkumisista.

Sitten välähti ja rysähti niin, että lattia tärisi. Me nähtiin ensimmäinen salama vasta sen jälkeen. Taivas repeili ja leikkaantui teräviksi paloiksi. Kuului töminää kuin jättiläinen tamppaisi mattoja. 

”Onko se päällä”, serkku kysyi.

Keittiön verhot heiluivat tuulessa ja mummo vyöryi sulkemaan ikkunaa. Huoneen seinustalla seisoi valkoinen astiakaappi, jonka laatikoissa oli maalatut punaiset rivat. Mummo aukaisi ylimmän laatikon ja otti puukon, pienemmän veitsen ja isomman muovikahvaisen leipäveitsen, jota ei koskaan käytetty. Mummo aukaisi ulko-oven ja tuuli tarttui mummon mekon helmaan ja esiliinaan. Nutturasta irtosi tukku harmaita hiuksia. Veitsi kädessä ei saanut juosta. Mummo käveli reippaasti keskelle pihaa, navetan ja talon puoliväliin ja asetteli veitset maahan ja juoksi takaisin kyyryssä kuin kastuisi silloin vähemmän. Veitset kimalsivat ruohon keskellä. Välillä taivas valaistui, kuin olisi sytytetty valtava Tilley-lamppu.

Mummo tarkasti, että ulko-ovi oli varmasti kiinni, mutta ei laittanut säppiin, sillä vaari oli käymässä myymäläautolla. Laskeuduttiin yhdessä kellariin portaita. Tuoksui multaporkkanoilta. Mummo kulki edellä palavaa kynttilää kantaen ja minä ja serkku perässä. Mennessä ohitettiin mummon hillopurkit.

Kellarisaunaa ei lämmitetty kesällä, joten siellä haisi pitkään seisoneelle järvivedelle. Mummo asetti kynttilän kiukaan reunalle ja me kiivettiin saunan ylälauteelle. Mummo otti minua ja serkkua kädestä ja kertoi taloista, joihin salama oli iskenyt ja polttanut kaiken, pikkulapsetkin. Terävät veitset houkuttivat salamoita ja mummo eksytti ne siirtämällä vaaralliset ruokailuvälineet pois rakennusten läheisyydestä. Näin mummo suojeli meitä. Veisattiin vielä varmuudeksi yhdessä Ystävä sä lapsien.

Kun oli istuttu jo tovi, kuului keittiöstä kolinaa ja mummo komensi minut katsomaan. Vaari oli tullut myymäläautolta ja tuonut meille pussillisen Fazerin parhaita.

”Vaara on ohi”, kävin ilmoittamassa mummolle ja serkulle.

Noustiin portaita takaisin keittiöön, mummo käski ottaa kellarista vattuhillopurkin. Mummo haki pihalta veitset, eikä sanonut mitään, kuivasi vain ja laittoi laatikkoon. Ulkona ilma oli tiheää ja nurmikko märkää. Joriinit nuokkuivat ja jalkapohjat värjäytyivät vihreiksi. Oli täysin tyyntä, kuin joku olisi sammuttanut tuulen. Mummo alkoi sekoittaa lettutaikinaa.

Kiipesin vintille, istuin henkareissa riippuvien talvitakkien alle syömään Fazerin parhaita ja lukemaan juttua kuukautisista.

 

Kun isä vielä asui mummolassa, hän oli kirjoittanut vahakantisiin vihkoihin huomioita ”20. elokuuta. Poutaa. Tehtiin heinää Ukonsuolla”. Pienellä siistillä käsialalla. Niitä oli iso pino vaatehuoneessa. Ehkä isä oli niin kiinnostunut säästä koska hänen äitinsä pelkäsi ukkosta.  Tai sitten isäkin pelkäsi.

tiistai 8. kesäkuuta 2021

Havaintolista

Jotain outoa on tapahtunut, blogillani oli eilen 2743 lukijaa, suuri osa ruotsalaisia. Jätte bra! Välkommen! 

Olen istunut kaksi päivää kirjoituskurssilla. Opettaja on sairastanut koronan ja saanut rokotuksen, joten vapautimme hänet maskin käytöstä. Hän on myös erottautunut meistä kirjoituspöydällä, kirjailijan sädekehällä ja tyhjällä lattiatilalla. 

Me hönkäilemme kysymyksemme ja luemme tekstimme kuitukangasrättiemme läpi. Ensin istumme kirjoittamassa maskit naamalla, parin metrin etäisyyksillä ja sitten ryntäämme yhteiseen ruokapöytään ilman maskeja. 

Tänään keräsimme havaintoja huomista novellin kirjoittamista varten. Kotiin tultuani päätin vaihtaa novellin aihetta ja keräsin uuden listan. 

Tunnen itseni surkeaksi kirjoittajaksi, vaikka tämän piti olla se boosteri, jolla taas kirjoitan. Ei se opettajasta ole kiinni, sillä hän on kyllä erinomainen. Myöhemmin lisää, sillä nyt en jaksa kirjoittaa. 

Eivät ne ruotsalaiset lukijat taida kuitenkaan olla rakkaita naapureitamme. Ehkä ne ovat koneita. Är du en maskin?

maanantai 7. kesäkuuta 2021

Koululainen

Olen seurannut uusien ylioppilaiden haastatteluja. Tulevaisuudensuunnitelmia kysytään yleensä niiltä, jotka ovat kirjoittaneet kuusi laudaturia ja viisi exemiaa. Moni heistä haluaa lääkäriksi, vaikka ei lääketiede mitään kvanttifysiikkaa ole. Lääkärinä pärjää jos hankkii riittävästi tietoa, uskaltaa kysyä itseään viisaammilta, kuuntelee ihmisiä, kestää omaa keskeneräisyyttään ja käyttää maalaisjärkeä.

Olen kuin pieni koululainen, pakkasin laukkuuni muistiinpanovälineet ja kävin tarkastamassa, että pyörän kumeissa on ilmaa. Aloitan tänään nelipäiväisen kirjoituskurssin. Vähän hävettää, sillä olen jo julkaissut kaksi romaania. Onko pöyhkeää kertoa kirjoista vai jättää kertomatta vai onko ihan sopimatonta osallistua koko kurssille?

Yleensä välttelen naapureiden kohtaamista. Jos porraskäytävästä kuuluu askelten ääniä, niin odottelen hetken. Eräs iäkäs naapuri kulkee niin hiljaa ja hitaastikin, että yllätin hänet tuijottamasta naapurin ovea, jossa roikkuu sydämen muotoinen koriste. Heitin reippaat huomenet ja ohitin turvaetäisyydeltä. Koronan varjolla saa onneksi vältellä ihmisiä.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Tulevaisuus on jo täällä

Poistin Facebook -kavereistani pari tyyppiä. He eivät ole tehneet minulle mitään pahaa, eivätkä kuulu äärioikeistoon tai foliohattutyyppeihin. He ovat menneet kuolemaan, joten he eivät enää koskaan vastaa Facen kysymykseen "Mitä mietit, XXXX?". He eivät enää lue päivityksiäni, eivätkä kommentoi niitä. 

Entäpä, jos ihminen jatkaisi elämäänsä Facessa. Face julkaisisi vanhoja matkakuvia ja päivityksiä loputtomiin. Elokuva- ja kirjasuosituksia. Tallinnan risteilyjä ja lasten ylioppilasjuhlakuvia.

Jukka Aalho on kirjoittanut runokokoelman yhdessä tekoälyn kanssa (kielimalli GPT-3, tekoäly on keksinyt kokoelman nimenkin Aum Golly). Aalho kertoi kirjaprojektistaan Ruben Stillerin ohjelmassa. 

Tekoäly voisi kuulemma kirjoittaa vaikka pienen artikkelin jostain aiheesta. Korvaako tekoäly jatkossa osan toimittajan työstä? Olen ymmärtänyt, että Hesari käyttää jotain tämän tyyppistä urheilutulosten julkaisuun. 

Kun yhä useampi käyttää lukuaikapalveluja ja kustantamot saavat merkittäviä tuloja kirjasta vain jos se luetaan loppuun, voidaan tekoälyllä arvioida, minkälaiset käänteet pitävät lukijan otteessaan. Periaatteessa romaanille voidaan minuuteissa luoda useita erilaisia loppuja. Romaaneja saatettaisiin kustomoida jokaiselle lukijalle (kuuntelijalle) sopivaksi vaikkapa muokkaamalla kirjan luvuista lyhyitä tai pitkiä. 

Tekoälyä voitaisiin käyttää kustannustoimittamisessa, nyt kun kustantamot hukkuvat käsikirjoituksiin. Kaipa se tekoäly erottaa hyvän kielen, sanojen runsauden, toistot jne. Nämä tuntuvat ehkä kaukaisilta asioilta, mutta tulevaisuus taitaa olla jo täällä.