perjantai 31. joulukuuta 2010

Syvällistä vuotta 2011


Enää muutama tunti aikaa olla pinnallinen ja syödä epäterveellisesti. Heitän minttulakuja suuhuni kiihtyvään tahtiin. Tosin viime vuoden tavoitteeni olivat samantyyppisiä, enkä niihin päässyt. Uskoa ihmiseen ei pidä kadottaa, ei varsinkaan itseensä.

Katsoin eilen syrjäsilmällä dokumenttia Kari Väänäsestä. Hän pohti elämäänsä rauhaisaan tahtiin sellaisella tyytyväisellä varmuudella, jonka yli viisikymppinen mies voi tavoittaa. Varsinkin kun on lapsia monesta liitosta ja rinnalla nuori nainen. Mies makoili sohvalla, istuksi torilla syömässä jäätelöä, ajoi venettä ja istui nuotiolla. Suu kävi koko ajan. Jos kyseessä ei olisi ollut näyttelijä ja elokuvaohjaaja, olisiko ohjelmaa viitsinyt katsoa. Heikkouteni on "Taivaan tulet" sarja.

Mikä uusi vuosi tämä on? Huomenna asun samassa asunnossa, teen samaa työtä, tapaan samoja ihmisiä. Minua on huijattu, vuosi ei oikeasti olekaan uusi.

Lähden kaikesta huolimatta kohta juhlistamaan ns. uutta vuotta suomalais-kuubalaiseen kotiin. Toivotan täten kaikille syvällistä uutta vuotta.

torstai 30. joulukuuta 2010

Leonid Breznevin näköinen nainen

Kävin kosmetologilla värjäyttämässä kulmiani. Kulmakarvani ovat niin säälittävät. Nyt sitten näytän Leonid Brezneviltä. Huomiseen mennessä väri on jo siinä määrin vaalennut, että voin mennä töihin.

Tiedän, että tuo värjääminen on turhuutta. Jos olisin syvällinen ihminen en sitä tarvitsisi. En siis ole syvällinen vaan turhamainen.

Huomenna on taas uudenvuoden aatto. Loput lupaukset ovat tekemättä. Kutsuisin niitä mieluummin tavoitteiksi. Olen luopunut veistoksellisuuden tavoitteesta, tavoitteenani on edelleen syvällisyys. Ensi vuonna kirjoitan vain syvällistä asioista syvällisesti. Lauseita, joita muut kadehtivat ja kopioivat. "Olisinpa minäkin noin syvällinen!" lukijat huudahtavat kuorossa.

Minusta tulee Suomen Coelho. Vasta Viidassa olen oivaltanut, että on noloa tunnustaa lukevansa Coelhoa. Onneksi on näin, sillä en ole koskaan ymmärtänyt hänen tekstejään. Noloja runoilijoita ovat edesmennyt Tommy Taberman ja sitten pirtsakka murrerunoilija Heli Laaksonen. Heli on kyllä paikoitellen hupaisa.

Opin pikkuhiljaa.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Silkkaa säästöä!

Aikoinaan meille hankittiin kirjoja kirja-alennusmyynnistä. Me lapsetkin saimme omamme. Siinä oli jotain äärettömän hienoa.

Tilasin siis eilen akateemisesta luettavaa, kun niin halvalla saa. Unohdin autuaasti sen, että hyllyssäni on jo lukuisia lukemattomia opuksia. Heinrich Böllin "Mitähän pojasta tulee?" 3.90, alkuperäinen hinta 21.90, säästöä 18 euroa! Halpa hinta älykön leimasta, jonka tämän kirjan omistamisesta saan. Jos joku kysyy jotain niin totean Kirja-alen luettelon sanoin "Hieno omaelämänkerrallinen romaani nobelistin varhaistuotannosta". Saattaa olla surkea tekele, joka on nopeasti käännetty suomen kielelle kun hemmo sai palkinnon.

Minulla ei ole vielä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa, mutta kohta on Liitto, 6.90 ennen 28.90. Taas säästän 22 euroa! Kaminer Wladimirin "Ryssän disko" tuli tilattua koska siinä on kuulemma "hykerryttäviä tarinoita, jotka avaavat ihmeellisen absurdin maailman" ja niin halvalla 3.90, säästöä kertyy tästä vain 16 euroa, sikäli huono ostos. Tilasin Astrid Lingrenin "Veljeni Leijonamieli" , joka on jostain syystä jäänyt lukematta 9.90, säästöä 13.90, huonoimpia hankintoja noin säästön kannalta. Tilasin myös "Sitaateista ilkeimmät", aion sitä jatkossa siteerata ihan ilkeyttäni 4.90, säästöä säälittävät 12.90.

Ihan vähän muitakin tuli tilattua. Älkää muistako tätä kun taas kerran muutan ja pyydän kantoapua.

Pyörätieärtymys

Olen taas hlvatan ärtynyt. Eilen rakkaan kotikaupunkini ainoalla pyörätiellä oli metrinen hanki tänään sille oli pysäköity kymmenisen autoa. Myyn polkupyörän ja ostan citymaasturin.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Ikuri

Kävin Ikurissa. Olenko nyt kenties saavuttanut tamperelaisuuden korkeamman asteen. Pate Mustajärvi teki 1995 levyn Ikurin turbiini. Ehkä odotin Ikurilta jotain alkukantasempaa. Mukavaa oli kuitenkin ja osasin tulla ihan itse bussilla kotiin ja hypätä oikealla pysäkillä pois. Nyt lähden sulattelemaan näitä uusia kokemuksia omaan rakkaaseen sänkyyni.

Pannunalunen

Toivottavasti kukaan Suomen lääkärilehden työntekijä/toimittaja ei loukkaannu seuraavasta:

Sain Suomen lääkärilehdestä joululahjan. Lahja oli punainen huovutettu tekstiili, jonka käyttötarkoitusta arvailin. Siinä oli peräkkäin sellaisia vinkeitä rinkuloita. Vein sen töihin ja hoitajat pitivät sitä sangen viehättävänä ja arvailimme yhdessä käyttötarkoitusta. Päädyimme siihen, että kyseessä on jonkilainen moderni joulupöydän koriste. Eilen minulle sitten saapui kirje, jossa oli kuva kyseisestä tuotteesta, yhden rinkulan päälle oli aseteltu kattila. Kirjeessä luki näin:

Tässä teille lisätietoja saamanne Lääkärilehden joululahjan käyttöön yms.

Terveisin Suomen lääkärilehti

maanantai 27. joulukuuta 2010

Kulttuuriylikunto

Tein muuten kulttuurikuntotestin. Tulos oli 9.4, olen kuulemma ylikunnossa. Pitäisi alkaa elää. Se on niin vaivalloista, että en viitsi.

Mietin uudenvuoden lupauksia. Ne on hyvä tehdä etukäteen ja täysin selvinpäin, ettei kuohuviinihiprakassa tule taas luvattua liikoja. Siitä vain masentuu. Ei siis kannata luvata juoksevansa päivittäin kymmentä kilometria ja syövänsä ainoastaan raakaraasteita.

1. Lupaan makoilla sohvalla hienon uuden riittävän suuren tyylikkään kotini väritykseen sopivan torkkupeiton alla vähintään neljänä päivänä viikossa, matkapoissaolot voin korvata lojumalla peiton alla viikon jokaisena iltana.

2. Lupaan kirjoittaa blogiini typeriä vähemmän filosofisia ajatuksiani, eli jatkaa samaan tapaan.

3. Lupaan Pyynikkilenkilläni käydä munkkikahveilla.

4. Lupaan ainakin yrittää kestää työni varjopuolet eli liian pitkäpiimäisesti ja tarkasti asioistaan kertovat asiakkaat. (Kun katsointelevisiota, oliko silloin puoli yhdeksän uutiset, ei kyllä se oli Uutisvuoto, siinä oli se Nybergi ei kuin se Simo Frangen...)

5. Lupaan nauttia hyvästä ruoasta ja lupaan muutenkin ainakin yrittää nauttia elämästäni ja huolehtia vähemmän. Lupaan, että jos en mahdollisesti pysty lupaustani pitämään niin en siitä menetä yöuniani.

Jatkan lupaamista myöhemmin kun olen syvällisemmin asiaa mietiskellyt niinkuin tapanani aina on. Sitäpaitsi kissa syö uutta torkkupeittoa, joten asia vaatii pikaista puuttumista.

Kiskoilla on aina kesäkeli

Muistan vielä kuinka VR mainosti "kiskoilla on aina kesäkeli". Mihin se ainainen kesäkeli on nyt kadonnut. Finnair lupaili "lentäen olisit jo perillä", ei lupaa enää. Turha lähteä mihinkään vouhkaamaan, kannattaa pysyä kotona vaan niin ei tule yllätyksiä. Kuulemma Kanarian lomalennolta oli unohtunut matkatavarat. Kyse oli tietysti tietokoneviasta. Onkohan Kanarian lento ollut keveämpi ilman laukkuja. Kapteeni varmaankin ihmetteli kuinka vähän polttoainetta kului. Huomasiko miehistö ilmassa laukkujen puuttumisen. Voin kuvitella koneellisen lomalaisia talvitamineissa odottamassa hihnalta uimapukujaan, shortsejaan ja lippiksiään.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Hiljainen todistaja

Minna sai markan astioidenpesusta, minä pesin ne ja sain Minnalta 50 penniä.

Hain Minnaa kouluun, seisoin eteisen ovenpielessä. Minnan piti pyytää äidiltään anteeksi. Minna ei tehnyt sitä oikein, Minna meni takaisin huoneeseensa, jossa isä löi Minnaa vyöllä reisille. Minna uusi anteeksipyyntönsä. Se ei kelvannut. Minut passitettiin koulumatkalle ja Minna jäi opettelemaan oikeanlaista anteeksipyyntöä. Pelkäsin myöhästyväni koulusta. En kertonut tapahtuneesta kenellekään. Emme koskaan keskustelleet Minnan kanssa asiasta. Minut otettiin nöyryytyksen hiljaiseksi todistajaksi.

Juoksin koulusta kotiin , televisiosta tuli Rin-Tin-Tin.

Jouluruno


En osaa kirjoitta runoja, kirjoitin siitä huolimatta runon IKEAsta. Luulin, ettei sellaista olisi ainakaan suomen kielellä julkaistu. Sittemmin löysin Jukka Vieno kirjasta "Stockan kulma" kaksi IKEA-ruonoa ja viisi Sesto-runoa. Etsin joulurunoa ja löysin kirjasta tämän:

SESTON KIRKKAUTEEN V

Ostan lahjan
itselleni,käärin
pakettiin, piilotan
kuusen alle,avaan

ja saan mitä haluan,
lapsellinen.
Enemmän haluaisin
että joku arvaisi

mitä haluan,
ja vielä enemmän
haluaisin että
saisin yllätyslahjan.

Mutta kaikkein eniten
toivon etten haluaisi
yhtään mitään.
Se on intohimoni

(Minulle säilyy mysteerinä välimerkkien käyttö runoissa.)

Luin Jari Tervon Koljatin. Se oli hyvin nokkela, härski, ensin siitä innostuu, sitten se alkaa kyllästyttää, nokkeluuteen väsyy, alkaa odottaa jotain muuta. Minulle tuli mieleen sanomalehtiartikkeli uuden junavuoron avaamisesta Helsingin ja Pietarin välille. Jutun kuvituksessa Putin ja Halonen istuvat vastakkain junan ravintolavaunussa kuin rakastavaiset , valkoisella liinalla on kaksi kuohuviinilasia, Halonen pitää kättään omistavasti Putinin kädellä.

Todellisuus on uskomaton, uskomattomampi kuin mikään fiktio.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Puurokauhallinen maailmanrauhaa

Jos joku on unohtanut:

Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista,
Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista.
Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan,
Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan!

Kuinkahan suuri sen kauhan pitäisi olla? Mikä hirvitys.

Pyydän anteeksi niiltä, joiden rakkaimpiin joululauluihin tämä kuuluu.

Näköispipari



Kannatti valitella blogissa liian lyhyestä torkkupeitosta, sain joululahjaksi riittävän pitkän. Sekä ylävartalo, että varpaat peittyvät samanaikaisesti pehmeän lämpimän peiton alle, vaikka satunkin olemaan näin poikkeuksellisen pitkä (164 cm) henkilö. Kuvassa näette myös kisun ja ihanan näköiskisupiparin. Sain muutenkin hienoja lahjoja, vaikka en ole ollut erityisen kiltti.

Kuuntelimme jouluaattona joululauluja. Monet niistä ovat kamalia. "Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta" ja pohjanoteerauksiin kuuluu se, jossa suurella puurokauhalla annetaan maailmaan rauha. Tampereella muodostuneen perinteen mukaisesti ratkoimme Aamulehden kuva-arvoituksia, kyse oli linnuista ja kaloista, joiden tuntemus ei seurueessamme ollut kovin kaksinen. Hesarissa oli aikoinaan juttusarja, jossa seurattiin sääksen muuttoa. Lintuun oli kiinnitetty radiolähetin. Tyttäreni luuli, että sääksi on hyönteinen ja häntä säälitti kuinka hontelo itikka joutui lentämään pitkiä matkoja radiolähetin selässä.

Esiinnyin aikoinaan Joulujuhlien tonttuleikissä, minut kannettiin näyttämölle, johtui varmaan siitä, että oli pieni ja kevyt. Saimme joulujuhlissa paperipussit, jossa oli pipari, laku ja omena. Kuulin radio-ohjelmassa, että opettajat pistivät joka pussiin pienen reiän estääkseen niiden paukuttelun.

Jouluruokia tehdessäni ihmettelin nenääni tunkeutuvaa palaneenhajua, jonka lähdettä en keitoksissani huomannut. Myöhemmin havaitsin, että villatakkini hihaan oli palanut reikä.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Joulutyömarttyyri

Tänään kuulemma pitäisi jo rauhoittua. Olen kuorinut perunoita, nuoriso haluaa perinteistä jouluruokaa: valkosipuliperunoita. Lähden tästä halliin vielä ostamaan sellaisia ihania venäläistyylisiä suolakurkkuja, joita nautimme hunajan ja smetanan kera.

Jos joku tätä vielä lukee niin joulutyömarttyyri (huominen työpäivä) toivottaa teille laiskureille katkeransuloista Joulua. En ole maininnut tätä työntekoa kuin noin sata kertaa. Niin vaatimaton ja nöyrä ihminen olen.

Sitäpaitsi tuskin maltan koko iltaa pysyä poissa täältä.

torstai 23. joulukuuta 2010

Myrskyn jälkeen

Kävin syömässä mukavassa seurassa. Sain joulutervehdyksen ihailemaltani henkilöltä. Puhuin tunnin verran puhelimessa ystävän kanssa. Istun sohvalla, kuuntelen musiikkia ja syön Fazerin parhaita, joista suurin osa on aika pahoja.

Pyydän anteeksi Kari Tapion ihailijoilta, mutta en ihan ymmärrä mittasuhteita, joihin iskelmälaulajan ihaileminen on noussut. Hän oli taatusti miellyttävä henkilö, vaikkakin hieman viinaan menevä. Varmaan myös alansa taitaja, en osaa kuitenkaan pitää hänen musiikkiaan niin suuressa arvossa kuin noin yleisesti nyt tunnutaan pidettävän. Onhan kieltämättä totuus, että yleensä myrskyn jälkeen on poutasää. Hän oli tavallinen, ei täydellinen, myönsi moneen kertaan virheensä, siksi hän oli varmaan meille suomalaisille mieleinen. Silti. Anteeksi.

Minusta ei taitaisi olla kriitikoksi. Hesarin edesmennyt ilkeä kriitikko Seppo Heikinheimo totesi tuttuni soitosta "T.M:n viulu soi kuin pärekori". Kriitikko kirjoitti myöhemmin elämästään otsikolla "Mätämunan muistelmat".

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Joulumieli

Minulla on hyvä mieli. Kävin ystävien luona, join glögimukillisen ja sain joululahjan. Vein heille viinipullon, joulukoristeen ja kukkia. Yhtenä vuonna vein kahvipaketin, lautasliinoja ja kynttilöitä ja sain kahvipaketin myöhemmin takaisin. "Otatko tällaisen kahvipaketin, kun juomme vain espressoa", oli muuten hieno kallis erikoiskaupan kahvipaketti. Kuten huomaat V. niin traumahan siitä tuli. Viiniä tuskin saan takaisin tai kukkia (ostin varmuudeksi leikkokukkia). Lupaan nyt, että en enää asiasta mainitse. Rajansa on kettuilullakin.

Tärkein syy hyvään mieleen on, että tytär tyttöystävänsä kanssa tulee jouluaattona syömään. Huomenna menen komean ja mukavan miehen kanssa päivälliselle. Kyseessä on kyllä sellainen työhön liittyvä juttu, ei mikään romanttinen ateria, mutta on oltava vähästä onnellinen.

Ostin itselleni kauniin metsäisen kukkakimpun, havujen keskelllä on hyasintti. Sain yhdeltä mieheltä kukkia (no se oli potilas) kuljetin kotiin pyörällä, saa nähdä tapoinko.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Kylmä

Asunnossani on kylmä. Tänään tuli ilmoitus, jonka mukaan pattereiden vesi jatkossa suodatetaan. Vesi alkaa virrata liukkaasti kun se ei enää ole kokkareista. Lämpimämpiä aikoja odotellessa kuljen villasukissa ja vanhassa villapaidassa ja tuhlaan sähköä ylimääräisen patterin lämmittämiseen.

Maija

Maija ja Matti olivat olleet naimisissa jo kolmekymmentä vuotta. Lapsia heille ei ollut suotu. Sisarusten lapset olivat Maijalle ja Matille rakkaita. Avioliitto oli muodostunut tasaiseksi, kumpikin tiesi mitä mieltä toinen oli mistäkin asiasta. Paljon ei enää tarvinnut keskustella. Maija teki toimistotöitä kunnanvirastolla, Matti toimi tehtaalla työnjohtajana. Pienen puutalon velat oli maksettu. Matti metsästi ja kalasti vapaa-aikoinaan. Maija harrasti käsitöitä, lukemista ja lauloi kirkkokuorossa. Sunnuntaisin käytiin sukuloimassa.

Maijan ystävä Eila oli hurahtanut Zumbaan. Sitä veti kuubalainen Patrizio. Eilan poskille nousivat punaiset pallot ja silmiin ilo kun hän puhui Zumbasta. Eila houkutteli Maijaa mukaan tunnille. Lopulta Maija lupasi lähteä. Maija osti marketista mustat trikoot Zumbaa varten.

Tunti pidettiin koulun jumppasalissa. Sinne saapui salintäysi naisia. Tummahipiäinen Patrizio viritteli soittovehkeitä. Pian alkoi ämyreistä kuulua melkoinen jytke ja naiset alkoivat jo pyöritellä lanteitaan. Patrizio oli pieni ja hintelä, hänen nauraessaan välkkyivät kultahampaat. Patrizio puhui vähän englantia ja pari sanaa suomea. Nuoret naiset tunkivat eturiviin, Maija hakeutui Eilan kanssa salin perälle. Patrizio alkoi liikkua musiikin tahtiin.

Maija pyöritti varovaisesti takamustaan. Hän tunsi itsensä jäykäksi. Eila kiemurteli vieressä, näytti kuin Eilalla olisi kusiaisia housuissa.

”Very sexy!”, huusi Patrizio. Se tarkoitti, että piti liikkua seksikkäästi.

Patrizio kulki naisten joukossa ja hyppäsi Maijan luo. Hän pyöritteli lantiotaan Maijan edessä. Maijan lanteet alkoivat tehdä kahdeksikkoa, ikään kuin hän olisi vanha tekijä. Patrizio hymyili hyväksyvästi.

”Very good.”

Tunnin jälkeen Maijalla oli hyvä mieli, hymyilytti ilman syytä. Toisaalta vähän hävetti oma keikkuminen.

Illalla sängyssä Maija painautui tyytyväisenä Matin selkää vasten.
”Mitä siinä kiehnäät?”, sanoi Matti ja siirtyi kauemmaksi.

Maija ei enää koskaan lähtenyt Zumbaan vaikka Eila kuinka houkutteli.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Kehittyvä jouluihminen

Heräsin viime yönä salamaflunssaan. Aivastin noin 20 kertaa. En jaksanut etsiä mistään nenäliinoja vaan otin kaapista vanhan astiapyyhkeen. Niistin ja pyyhin vuotavia silmiäni siihen (tällaista ei pitäisi kertoa julkisesti). Astiapyyhe oli nenä- ja silmäeritteen määrään nähden sopivan kokoinen. Lopulta tilanne riistäytyi siinä määrin käsistä, että oli pakko nousta ja hakea Duactia ja Nasolinia. Äsken sitten otin valvottua yöunta takaisin nukkumalla pienet kahden tunnin päiväunet. Potilaat näyttivät erittäin hyvävointisilta lääkäriin verrattuna.

Sain yhdeltä hoitajalta joululahjan, eikä minulla ollut hänelle mitään. Eilen sain ystäviltä lahjan, arvaatte varmaan, että minä en ollut hankkinut heille lahjaa. Olen huono mutta erittäin harras jouluihminen. Olen saanut neljä joulukorttia: kaksi lääkefirmalta, yhden tilastomiehen firmalta ja yhden asunnonvälittäjältä. Itse en ole lähettänyt yhtään korttia.

Jossain naistenlehdessä oli juttu Mysi Lahtisesta, joka aloittaa Jouluvalmistelut heti Joulun mentyä. Hän tekee aattona joulupetauksen. Siihen kuuluu kaikkien petivaatteiden kuskaaminen ulkoilmaan mukaanlukien puhtaiden lakanoiden, jotka muistaakseni sitten vielä silitetään. Minulla on vielä varaa kehittyä jouluihmisenä. Se saattaa olla liian vaativa tehtävä, kenties alkuun kehityn vaikkapa adventti-ihmisenä ja pikkujouluihmisenä.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Maailman ihanin


Minulla kävi ruokavieraita, ruoka oli sen tyyppistä, että en voisi sitä kenellekään suositella, raaka-aineita olivat mm. mäti, katkaravut, majoneesi, sipuli,voissa paistettu paahtoleipä (alkuruoka), pääruokana oli kalaseljankaa, sen kera tarjottiin luonnollisesti smetanaa. Jälkiruoaksi nautimme köyhiä ritareita päälle levitettiin hilloa ja kermavaahtoa. Eläinrasva pakkautuu parhaillaan verisuoniini.

Miespuolinen vieras lähti seuraamaan urheilua ja me naiset menimme katsomaan valokuvanäyttelyä "Maailman ihanin tyttö". Näyttelyn kuvat ovat tuttuja, voimaannuttamisprosessi on hieno. Miina Savolainen on tehnyt myös isyydestä yhden projektin, sen näyttelyn näin Jyväskylässä.

Lentävä kapellimestari

Kirjoitan sellaista pidempää tekstiä. Nyt sitä on 20 sivua, joka on ehdoton ennätykseni. Kuka sitä sitten haluaisi lukea, ehkä ei kukaan. Tänään olen tyytyväinen: minä, joka olen niin realisti sain kapellimestarin lentämään.

Suunnittelen aamulenkkiä, toisaalta pitäisi kirjoittaa, täytyisi lähettää abstrakti yhteen kongressiin, neuloa joululahjavillasukat valmiiksi.

Tänään tulee ruokavieraita. Mukavaa. Menu on valmiina mielessä ja ainekset hankittu kauppahallista. Rakastan kauppahalleja, inhoan marketteja. Ehkä se on snobailua, en joka tapauksessa autottomana pääse marketteihin.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Liian kylmää olla syvällinen ja viisas

Mahdotonta olla syvällinen ja viisas kun paleltaa ja kun ei sitäpaitsi satu olemaan viisas eikä syvällinen. Silloin voi verhoutua torkkupeittoon, joka on aina liian lyhyt, joko jalat tai ylävartalo palelevat ja lukea runoilija Kai Niemisen tekstejä:

Kehitä muistiasi kahteen suuntaan: opi unohtamaan se mikä ensimmäiseksi muistuu mieleen, koeta muistaa se, minkä olet jo unohtanut.

runoilija:
olemme sanoja
maalari:
olemme kuvia
puutarhuri:
olemme kukkia
filosofi:
olemme

kuolema:
olitte

Elämän tarkoitus

Viime viikolla "Taivaan tulet"-sarjassa tehtaanjohtaja haistattaa paskat työlleen, pukeutuu lapsuudensankarinsa Tarzanin asuun ja alkaa karjua pihallaan kuin Tarzan Hän laulaa oopperaa ja maalaa tauluja. Hän on onnellinen, naapureita ketuttaa ymmärrettävästi. He joutuvat käymään töissä, hakemaan lapsia tarhasta ja siivoamaan.

Mitä sitten kun tulee talvi, entäs kun rahat loppuvat?

Sarja viistää tärketä elämän kysymyksiä vaikka on tietysti vain halvalla tehtyä viihdettä. Mitä minä elämältäni haluan? Haluanko tehdä näin paljon töitä, kulkea pitämässä esitelmiä siellä ja täällä. Minä en oikeasti tiedä. Odotan jotain hämmästyttävää oivallusta, joka valtaa mieleni jonain päivänä. Heitän stetoskoopin nurkkaan, haistatan paskat potilastietojärjestelmälle ja rupean kirjoittamaan romaania, jota kukaan ei koskaan halua julkaista. Päädyn lopulta asunnottomaksi leipäjonon asiakkaaksi.

Puhdistan päivittäin ultraäänilaitteen antureita puhdistusaineella. Olen aina tehnyt sen paljain käsin. Nyt kuulin,että puhdistusaine on syövyttävää ja olisi käytettävä käsineitä. Odottelen milloin sormeni alkavat putoilla.

Luin eräänä päivänä ihanasta aviisistamme Aamulehdestä Kosovossa tapahtuneista hirveyksistä. Siitä kuinka vangit ammuttiin ja sen jälkeen heiltä poistettiin munuaiset, jotka myytiin sitten eteenpäin. Aloin miettiä uutista lääketieteellisestä näkökulmasta käsin. Eihän ole mitään mieltä ensin ampua ihmistä ja vasta sitten ottaa munuaisia. Munuaisten verenkierto kärsisi. Mielekkäämpää on poistaa munuaiset ja ampua vasta sitten. Ei ole edes tarpeen ampua, sillä vanki menehtyy varsin pian munuaisten vajaatoimintaan. Näin iloisia ajatuksia pienessä päässäni pohdin näin Joulua edeltävänä viikonloppuna. Unohtakaa te koko juttu.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Epäkelpo nainen

Kävin kehityskeskustelussa enkä kehittynyt yhtään. Missä vika? Jospa tällainen epäkelpo työntekijä tarvitsee kehityskeskustelun kerran kuussa tai peräti kerran viikossa.

Siivosin vessan. Kuurasin jopa alueet, joita ei näe ellei konttaa pitkin eriön lattioita.

Si

Minulle tulee "Cuba Si"-lehti. Alaotsikko on "Vallankumouksen voitosta 51 vuotta". Sivulla kolme otsikoidaan "Tutkimus: Kuuba on tasa-arvoisin". Kuubassa sukupuolten välinen tasa-arvo on toteutunut Latinalaisen Amerikan maista parhaiten. Sivulla kerrotaan myös, että Kuuba lähettää satoja terveydenhuollon ammattilaisia Haitiin. Kuuban kommunistisen puolueen VI edustajakokous pidetään 2011, edellinen oli 1997. Mitäpä tuota jatkuvasti kokoontumaan.

Tulee nostalginen olo. Sääli kuitenkin kuubalaisia. Kiva käydä katsomassa vanhoja hauskan näköisiä viimeisiään veteleviä jollain käsittämättömällä tavalla kasassa pysyviä amerikanrautoja, kivaa kulkea hevoskyydillä ja tanssia salsaa, mutta voin kuvitella minkälaista selviytymistaistelua (kirjoitin ensin vahingossa selviämistaistelua, sitäkin se voi olla jos juo liikaa hyvää kuubalaista rommia) monien kuubalaisten elämä on.

torstai 16. joulukuuta 2010

Sivistystä

Kävin kaverin kanssa ravintola Plevnassa punaviinillä ja sen jälkeen elokuvateatteri Plevnassa katsomassa suorana lähetyksenä Helsingin kaupunginorkesterin syksyn viimeisen konsertin: Verdin Requiemin. Kenties ei kovinkaan järkevää, onhan elävä esitys kuitenkin aina eri juttu. Olen pitänyt kovasti Metropolitanista suorana näytetyistä oopperaesityksistä (olen nähnyt niistä kaksi). Amerikkalaiset osaavat homman paremmin, jostain syystä niissä esityksissä on jännitystä ja sellainen olo kuin itse olisi paikalla, lisäksi pääsee kulissien taakse. Tässä tänään näkemässäni ja kuulemassani kotikutoisessa esityksessä kuoro ei minusta kuulunut niinkuin pitäisi. Olen kyllä tälläkin alalla surkea amatööri, joten en ihmettelisi jos olisin väärässä.

FB:ssa kiertää lista sadasta kirjasta, tarkoituksena on merkata mitkä opukset on lukenut. Monia olen lukenut, monet kesken jättänyt. Huomasin,että suurimman osan näistä teoksista olen lukenut alle kaksikymppisenä. Siitä alkoi kirjallisen sivistykseni alamäki.

Minua pyydettiin ensi vuodeksikin SLL:n kolumnistiksi. Olin valmistautunut siihenkin etteivät enää huoli. Olen iloinen, että saan jatkaa. Mielessä on jo pirullisia aiheita.

Sievä oksennus

Vaikeaa kirjoittaa ja samalla aktivoida laserpointterilla kissaa. Se on villinä punaisen täplän perään. Kissani muuten oksentaa sieviä oksennuksia. Vahinko kyllä yleensä matolle. Kirjoituskurssilla minut alkuun aina muistettiin kuvaavasta runollisesta ilmauksesta "einespitsan näköinen oksennus". Kisun oksennukset ovat ihan jotain muuta.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Ruokasoodaa

Luin jostain Marttojen ohjeen, jonka mukaan maton saa raikastettua ruokasoodalla. Minulla sattui olemaan soodapurkki,joka on kulkenut kolmessa muutossa teipillä suljettuna. Viskoin sitä sellaiselle pienelle matolle. Sooda ei oikein lähtenyt imuroimalla ja matossa on nähtävissä hienoa valkoista pölyä.

"Taivaan tulet"-sarjan uusi kausi on ihanaa aikuisten satua.

Joulupuuroo tarjoo kunnon väki

Aiemmin iltani menivät sivistävän Facebook- ja nettisurffailun merkeissä, nyt uutena on tullut ylentävä ja kehittävä uuden puhelimen ihmettely ja pyörittely. On se niin ihmeellinen. En ole vielä sillä soittanut, olen saanut yhden tekstiviestin (sanoin työkaverille, että lähetä minulle tekstari, että näen mitä tapahtuu) ja olen lähettänyt koemielessä viestin tyttärelleni. Kun puhelin soi ensimmäistä kertaa menin sellaiseen paniikkiin, että en osannut vastata.

Töissä päivät ovat näinä aikoina yhtä syömistä. Ikävä kyllä siihen kuluvaa aikaa ei ole mitenkään huomioitu päiväohjelmissamme. Huomenaamulla on hallintomeeting, jossa tarjotaan torttukahvit, sieltä on kiiruhdettava yksikköömme, jossa on tarjolla joulupuuroa ja luumusoppaa ja yletön määrä herkkuja (nyyttikestit), päivällä on koko yksiköllemme joululounas (sen tarjoaa eräs kaupallinen taho, mutta emme missään nimessä aio antaa tämän lounaan vaikuttaa päätöksiimme) tämän lisäksi potilaat kantavat selkä vääränä meille suklaarasioita. Muina aikoina söisimme vaikka styroxpaloja jos saisimme. Joulu on kerran vuodessa vain (onneksi).

tiistai 14. joulukuuta 2010

Moderni nainen

Sitä ollaan nyt niin moderneja uuden kännykän kanssa. Se on kuulemma helppo ottaa käyttöön: minulla meni noin tunti ennen kuin sain sen toimimaan. Vältyin kuitenkin siltä häpeältä, että olisin joutunut menemään sen kanssa Soneran liikkeeseen pyytämään apua niiltä nuorilta pojilta. Minulla on sentään korkea akateeminen koulutus, vaikka ei aina uskoisi. Nyt mietin, miten saan vanhan puhelimeen kertyneet numerot siirrettyä uuteen.

Sivariveteraani V. kävi meitä tervehtimässä ja toi upean kakun,jonka oli itse leiponut. Poikaparalla oli yllään ohut nahkatakki ja alla flanellipaita.

Kävin jatsissa ja baletissa, molemmat tunnit ovat peräkkäin. Yritin livahtaa ensimmäisen tunnin jälkeen kotiin, tytär ei päästänyt. Nyt olen ylivirkeä.

Viime yönä olin muka tulossa kotiin jostakin. Minulle tarjotiin lentoa, kapeassa puikulassa lentokoneessa, jossa matkustajat istuivat peräkkäin kypärät päässä, kattoa kulkuvälineessä ei ollut.

Pyörä selvästi protestoi talviajoa. Se tekee minulle kiusaa olemalla jäykkä.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Tekstari

Huomenna alkaa uusi IPhoneni toimia.Pelottaa osaanko käyttää laitetta.

Miespuolinen työkaverini sai ensimmäisen kännykkänsä. Siihen tuli tekstiviesti. Mies sai pitkän hikisen näpräyksen jälkeen aikaiseksi vastauksen "Haista vitu". Hän lähetti sen eteenpäin. Se ei mennytkään henkilölle, jolle se oli tarkoitettu, mutta kenelle se meni? Miesparka joutui soittelemaan sukulaiset ja ystävät kysellen "ei kai sinulle tullut tekstiviestiä minulta?"

Jouluorpo

Luin Hesarista Sinikka Nopolan joulujutun. Pidän kynttilöiden polttamisesta ja liikutun hartaista joululauluista, muuten olen surkea jouluihminen. Yhtenä vuonna lähetin joulukortteja, tämä aiheutti hämmennystä kavereissani. Joululahjat hankin aina viime hetkellä. Tosin lapset haluavat lahjaksi lähinnä rahaa ja sitä he myös saavat. Tämä Joulu menee osittain työn merkeissä.

Viime vuosina olen tavallisesti viettänyt joulun vanhempieni luona, välillä jompi kumpi tai molemmat lapset ovat olleet mukana. Silloin on ollut mukavaa. Kun lapset ovat viettäneet koko joulun muualla olen tuntenut itseni orvoksi sukujoulussa, jossa kaikilla muilla on puoliso.

Isäni on aito jouluihminen. Kun joulukuusi oli hänen mielestään liian harva hän porasi runkoon reikiä, johin hän tunki oksia. Aikakausilehdetkin pitää pakata joulupaperiin. Joulupöydästä on löydyttävä rosollia ja lipeäkalaa, puhumattakaan kinkusta ja erilaisista laatikoista. Jälkiruoaksi pitää olla sekahedelmäkiisseliä. Kuusessa poltetaan aitoja sekä sähkökynttilöitä. Joulumusiikki raikaa.

Asuimme osan opiskeuajasta sellaisessa puurötiskössä. Vierailimme aattona anoppilassa. Olimme unohtaneet jotain kotiin, jonka miehen veli jostain syystä kävi hakemassa. Kuusessa paloivat iloisesti aidot kynttiät, olimme lähtiessämme unohtaneet sammuttaa ne. Samana jouluna miehen veli tuli meille jouluaterian jälkeen ja juhlimme aattoa naapurissa lähes aamuun saakka. Naapureilla oli kaksi mäyräkoiraa. Mies oli urheilullinen ja juoksi maratoneja kuluneilla vanhoilla tossuilla. Mies usein pyöräili ja nainen ajoi huonokuntoisempana perässä pappatunturilla.

En askartele piparitaloa, en tee joulusiivousta. Imuroin, hankin joulukukan, punaviinipullon, suklaata, kirjoja ja hyvää ruokaa. Poltan kynttilöitä ja laitan esille pari lasten pienenä tekemää joulukoristetta. Katson televisiosta Frank Capran elokuvan "Ihmeellinen on elämä". Päätän aina viettää toisenlaisen Joulun, matkustaa johonkin kauas. Lopulta kuitenkin istun junassa matkalla sukujoulua viettämään.

Tänä vuonna en pääse matkustamaan mihinkään. Aattona minut jouluorpona on kutsuttu kaverin luo ja Tapanipäivänä toisen kaverin luo. Elleivät lapset nyt sitten päätä tulla luokseni. Eivät ole vielä päättäneet mitä tekevät. Yritän olla ruinaamatta.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Tyhmä kysymys

Teen vielä yhden kysymyksen. Tämä on siis ihan yleisellä tasolla, ei mitään henkilökohtaista. Kun mies sanoo naiselle "olet kaunis" niin tarkoittaako kommentti:
a) nainen on miehen silmissä oikeasti kaunis
b) mies haluaa päästä naisen kansssa sänkyyn ja vähän kaunistelee totuutta tai peräti valehtelee
c) milloin mitenkin

Budo


Menee taas maitohapoille tämä kulttuurin harrastaminen. Pidän jostain syystä suuresti Sara Hildenin taidemuseosta ja sen karusta betoniarkkitehtuurista sekä rauhallisesta hienolla keramiikalla koristellusta kahvilasta. Join siellä kahvit ja nautin lapsuuden mieleen palauttavasta rahkavoitaikinajoulutortusta. Näyttelyssä oli esillä Laila Pullisen pienoisveistoksia ja piirroksia. Muistan naisen 70-luvun kuvista, joissa hänellä oli tiukaksi keoksi tupeerattu tukka. En ole tajunnut hän on kuvanveistäjyyden lisäksi erinomainen piirtäjä. Luulen ihan vähän nyt ymmärtäväni hänen patsaitaankin. Kuva on yksi Budo-sarjan piirroksista. Näyttelyssä oli myös muiden Maaliskuun ryhmän taiteilijoiden teoksia. Nyt siteeraan esitettä: Maaliskuulaiset uudistivat 1950-luvun idealismin ja kansallisen ekspressionismin perinnettä ja liittivät suomalaisen taiteen ajankohtaisiin eurooppalaisiin taidevirtauksiin. Eikö ollutkin hienosti kopioitu?

Kylttyyri



M.A. Nummisen joululevy "Joulupukki puree ja lyö" toi mieleeni toisen levyn 70-luvulta: "Suomen talvisota". Levyllä ovat mm. iki-ihanat klassikot "Kekkonen-rock" ja "Mielitauti rock". Jälkimmäisessä lauletaan: "Potilaille on ihmetys lääkärin mielenterveys", laulussa lääkäri kiipeää lipputankoon ja lääkäri on rocktanssija verraton. Sanat ovat taas M.A. Nummisen. Tässäkin asiat ovat kääntyneet päälaelleen kuten joululaulussa. Lääkäri onkin se sekopää.

Kuuntelin aamulla kirjallisuusohjelmaa radiosta. Kun kirjallisuudesta tehdään radio- tai televisio-ohjelmaa ne sijoitetaan joko varhaiseen lauantai- tai sunnuntaiaamuun tai myöhäiseen yöhön. Kirjallisuuden harrastaja ei nuku ollenkaan.

Kävin Eilen teatterissa katsomassa Mika Myllyahon näytelmän Harmonia. Sain päähäni teatteriinlähtöajatuksen klo 18.30 ja esitys alkoi klo 19. Hyvin ehdin. Kellariteatterin pienessä salissa oli muutama katsoja. Se vei ehkä intensiteettiä näytelmästä. Toisaalta olin nähnyt trilogian edellisen osan Kaaos Turun kaupunginteatterin hulvattomana esityksenä, joten odotukset olivat katossa. Näytelmä kertoi teatterin tekemisestä,työhulluudesta ja vähän sairaudesta ja kuolemanpelostakin. Vähäinen yleisö taputti innokkkaasti. Olihan näytelmä hauskakin, mutta ei hulvaton. Traaginen, mutta ei riittävän koskettava. Olin kylläkin eilen Helsingin reissun jäljiltä väsynyt. Taidan olla niin vieraantunut tavallisesta parisuhdearjesta, että sen käsittely ei paljon hetkauta. Katsoin väliajalla pariskuntia viinilasiensa ääressä ja mietin mistäköhän nuo puhuvat.

Kävin torstaina Mältinrannasssa Joulunäyttelyssä. Sieltä olisi saanut lainattua/ostettua teoksia 20 e/kk panoksella. Hieno systeemi, tällä kertaa en kuitenkaan hankkinut mitään.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Tarpeeton villatakki

Lähdimme kiireellä perjantaina töistä taksilla junaan, joka oli tietysti myöhässä puoli tuntia. Täyskaimani sai virtsatulehdusoireita, junan myöhästymisen takia ehdimme apteekkiin. Sanoin olevani lääkäri, annoin puhelinreseptin kaimalleni, tilanne huvitti farmaseuttia. Heidi otti apteekissa ensimmäiset tabletit ja ehdimme kaikesta huolimatta junaan. En saa töissä koskaan avaamatonta kirjettä, sähköpostit menevät usein ensin toiselle Heidille.

Pidin luennon hoitajille. He olivat jotenkin rennompia ja epävirallisempia kuin me lääkärit. Söimme luentojen jälkeen aterian, johon kuului viisi eri ruokalajia, siitä huolimatta jäi melkein nälkä. Yksi hoitajista paljastui lapsukaiseksi, jota olin nuorena tyttönä hoitanut. Rovaniemeläinen hoitaja jonotti baaritiskillä viinilasillista. "Maalla olemme tottuneet saamaan heti", sanoi tuo rouva suureen ääneen.

Sen verran väsynyt olen, että ripottelin pastakastikkeeseen kanelia. Jouluinen maku. En kuitenkaan pidä kanelisesta kastikkeesta, joten jouduin aloittamaan ruoanlaiton alusta.

Helsinki oli kaunis, talvinen, jouluvaloinen. Ostin taas villatakin.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Helsinkin asti

Hän lähtee tänään oikein Helsinkiin asti pitämään esitelmää ja palaa vasta huomenna kertomaan pääkaupunkiseikkailuistaan.

torstai 9. joulukuuta 2010

Joulupukki puree ja lyö

Näin Joulun alla on pakko julkaista M.A. Nummisen klassikkojoululaulun sanat. Levy jäi erossa ex-miehelleni.


Loistaa kuusen kynttilät,
Lasten silmät säihkyvät.
Jo eteisessä kopisee
Ja ovi narisee.

Siellä joulupukki on,
Ukko raavas, parraton.
Ison nyrkin kohottaa,
Perheväelle karjahtaa:

"Mitäs täällä lymyillään,
Ja hilpeästi hymyillään?
Missäs pukin lahjat on,
Ja mistäs nostan palkkion?

Missä puurot, makkarat,
Missä kinkun kantturat?
Minne glögi pantu on,
Ja viinapullo suunnaton?

Jumalauta kakarat,
Kohta paukkuu pakarat!
Nyt tulee turpaan kaikille,
Myös isälle ja äidille!"

Pukki isän kampittaa,
Lasten päätä tukistaa,
Pöydän ääreen rynnistää,
Ruuat säkkiin kähveltää.

Perhe itkuun pillahtaa,
Pukki kaapit koluaa,
Porot sisään laukkaavat,
Kaiken vihreen haukkaavat.

Perhe karkuun kavahtaa,
Pukki tuvan hajottaa,
Poron selkään hypähtää,
Kylän halki nelistää.

Vaatehäpeä

Palaan vielä Arja Tiaisen pinniin. Liikutus liitttyy omiin kokemuksiin. Siihen kuinka lapsena omat vaatteet hävettivät. Minulla oli koulussa liian paksut vaaleanruskeat sukkahousut, jotka myttääntyivät säärien kohdalle. Muistan vieläkin kuinka luokkakaveri kysyi miksi pidin niin paksuja sukkahousuja, en kehdannut sanoa, että ne olivat ainoat. Pihan lapset nauroivat rikkinäisille pikkuhousuilleni, jotka paljastuivat kun hameenhelma heilahti leikkiessä. Kun toivoin jotain lahjaa sain melkein mitä toivoin, mutta joko halpisversion tai jotain käytettynä ostettua. Kun sain ensimmäiset uutena ostetut kaunoluistimet lahjaksi, niin nukuin nuo ihanuudet vieressäni.

Nyt oivallan miksi en ole intohimoinen kirppari-ihminen ja pidän liiaksi uusista vaatteista. En lapsena saanut nauttia kuluttamisen autuudesta. Nykyisin saan siitä lyhytaikaisen nautinnon, joka helposti kääntyy huonoksi omatunnoksi.

Vanhempani olivat kuitenkin onnekseni niin hyvin ansaitsevia, että vältyin vaateavustuksen suurelta häpeältä.

Kaveri kertoi työkaveristaan, joka oli alkuaan venäläinen, viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa neuvostovenäjällä. Sen jälkeen hän asui Kainuussa. Kun nainen sitten muutti Helsinkiin häneen iski suunnaton kuluttamisvimma. Kun hän näki jotain televisiossa hän kävi tuotteen ostamassa ja onnellisena näytteli uutta ostostaan kaikille. Ilman minkäänlaista häpeäntuntoa.

Itkulaulut

Kaisan kanssa vaihdoimme kommentteja siitä mitkä laulut alkavat meitä itkettää. Kaisa, minä ja kuulemma Petri Tamminen liikuttuvat kyyneliin laulusta, jossa lauletaan "koko salon lipun koristellun nään". Siinä taitaa mies palata vankilasta ja miettii huoliiko nainen hänet takaisin. Minua itkettää myös Johnny Cash kun hän laulaa levyllä American V vanhan miehen äänellään "Once and a while along the road love has been good to me". Suvivirren aikana saan taistella kyyneliä vastaan. Näköjään poliisien kuoron esittämä Maamme-laulu saa itkemään. Kauneimmat joululaulut kirkossa on yhtä itkua vastaan taistelemista. Laulaminen ei onnistu kun alahuuli väpättää ja kyyneleet valuvat ja nenäliina on tietysti unohtunut kotiin.

Olin lukenut iltalehdestä runoilija Arja Tiaisesta, joka sanoi olevansa niin köyhä, ettei hänellä ole varaa ostaa linnan juhlaan pukua. Hänellä näytti olevan joku kolttu päällä. Hän oli varmaankin itse laittanut hiuksensa kun telkkarissa näkyi hänen takaraivossaan pinni. Se pinni liikutti minut kyyneliin.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Nestemäinen munakas

Jouduin eilen illalla ensiapuun töihin. Aikoinaan tein noita hommia reippaasti, nyt minusta on tullut hidas. Yhtenä syynä on varmaankin rutiinien puuttuminen, toisena syynä on onneton tietojärjestelmä.

Kävin tänään hammasleikkauksessa. Makasin hammaslääkärin tuolissa vihreällä paperilla peitettynä, vain suu ja nenä olivat ulkopuolella. Hammaskirurgi puhui ja yritin jotenkin reagoida hänen juttuihinsa. Tuoltako tuntuisi jos ei pystyisi ilmaisemaan itseään muuten kuin mumisemalla.

Jälkeenpäin ostin ihanaa sukkalankaa ja villatakin. Minulla on niitä jo ennestään ihan riittämiin. Saan tänään syödä vain kylmää nestemäistä ruokaa. Söin salaa juustomunakkaan, annoin sen kyllä viiletä hieman.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Itsenäisyyspäivä


Linnanjuhlia lienee välttämätöntä kommentoida. Välillä kyllä miettii, onko koko homma huijausta, jospa televisio näyttää vuodesta toiseen samoja juhlia vain uudelleen leikattuna ja kasattuna. Niin samalta kaikki näyttää ja vieraatkin ovat samoja: samat poliitikot, samat urheilijat (ainakin näyttävät samoilta, somia nuoria naisia pirtsakoissa puvuissa ja salskeita miehiä frakeissa), samat taiteilija (Karita Mattila ja Esko Salminen). Se siitä.

Juuri soitettiin, että on mentävä töihin. Prkle.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Isänmaallinen kokemus

Kuuntelin Keskustorilla poliisien kuoron esittämän Maammelaulun ja liikutuin kyyneliin. Joko olen saanut niin isänmaallisen kasvatuksen (koulu piti siitä huolen) tai sitten olen muuten vaan epävakaassa tilassa.

Runo pakenee lopullista ymmärtämistä

Kristiina Wallin kävi puhumassa Viidassa. Hän on julkaissut kolme runoteosta ja seitsemän kuunnelmaa. Hän on siis melkolailla marginaalikirjailija. Elanto koostuu monesta, edellä mainittujen lisäksi mm.apurahoista ja opettamisesta. Hän kertoi, että runokirjan valmistuminen vie häneltä 2 vuotta ja palkkio on 1000 euroa. Olen kiitollinen, että joku siitä huolimatta kirjoittaa ja joku vielä julkaisee runoja.

Krsitiina Wallin, kertoi miten hän kokee lapsuutensa, siihen eivät kuulu loputtomat onnelliset aurinkoiset kesät vaan paljon pelkoa ja huolta, vaikka ymmärtääkseni hänen lapsuutensa ei ollut mikään erityisen poikkeuksellinen. Oli ihana kuulla, koska olen miettinyt, olenko jotenkin omituinen,koska olen kokenut lapsuuteni samoin. Kuitenkaan lapsuudessani ei ole mitään voimakasta väkivaltaa tai vaikkapa alkoholismia. Koen aina itseni ulkopuoliseksi kun ihmiset alkavat hymistellä lapsuuden kesien lämpöä, onnellisuutta ja autuutta.

Kristiina Wallin korosti oman tien ja unelmien seuraamista ja ehkä alitajunnan merkitystä kirjoittamisessa. Hän kertoi ihmettelevänsä, kuinka on voinut kirjoittaa niinkin ahdistavia tekstejä. Tästä lähtien kun en ymmärrä runoa aion siteerata häntä "runo pakenee lopullista ymmärtämistä".

Olisin lapsena kovasti halunnut hattaran. Pastellisävyisen keon kepin päässä. Näin muiden lasten syövän niitä. Isä sanoi, että hattara on pahaa, enkä pyynnöistäni huolimatta saanut tuota himoitsemaani herkkua. En ole vieläkään koskaan syönyt hattaraa. Olen usein miettinyt, pitäisikö nyt aikuisena ostaa hattara. Todennäköiseti hattara olisi pettymys. Taidan jättää hattaransyönnin kokemuksen ikuiseksi arvoitukseksi.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Halavasepikkä

Julkaisen taas tässä lyyrisen eteeristä tuotantoani. Jos joku luvatta lainaa niin laitan mafian miehet perään. Viitalaiset halusivat tähän välttämättä homoeroottisen lopun, joten tästä saatte.

Arto

Arto kirjoitti ylioppilaaksi 1985. Arto seurusteli Liisan kanssa, mutta pelkäsi saaneensa Mirjalta sukupuolitaudin. Mirja oli sellainen eläväinen tyttö. Arto ja Mirja olivat melkoisessa humalassa kun Arto hairahtui. Jälkeenpäin Arto kärsi kamalista tunnonvaivoista ja kävi terveyskeskuksessa otattamassa kaikki mahdolliset testit. Mitään ei löytynyt. Arto oli niin huojentunut, että kysyi Liisalta menisikö tämä kihloihin. Liisa suostui ja he ostivat halvat kihlasormukset.

Arton elämä oli niin sekaisin, ettei hän jaksanut paljon tulevaisuutta pohtia. Kauppakorkeaan Vaasaan pääsi papereilla ja niin Arto aloitti opiskelut tavoitteenaan kauppatieteiden kandidaatin tutkinto. Liisa lähti samaan kaupunkiin opiskelemaan luokanopettajaksi. Arto ja Liisa asuivat opiskelija-asuntolassa, jonka Liisa laittoi oikein kodikkaaksi.

Arto opiskeli ahkerasti, ei häntä kuitenkaan ala suuremmin kiinnostanut. Arton suvussa kaikki miehet tekivät töitä käsillään. Kauppatieteet tuntuivat joutavilta, eihän siellä opeteltu korjaamaan tai rakentamaan mitään. Arton takaraivossa painoi kuitenkin oma huonous ja holtittomuus ja niinpä Arto päätti valmistua ja hankkia kunnollisen ammatin ja näin hyvittää Liisalle petturuutensa.

Valmistuttuaan he muuttivat kotikaupunkiinsa. Artosta tuntui luonnolliselta kysyä töitä Firmasta. Hänestä tuli Concept Owner, parin vuoden kuluttua Senior Aplication Spesialist ja myöhemmin Community Manager for Social Media Operations. Liisa sai vakituisen työpaikan luokanopettajana. He saivat kaksi lasta Teemun ja Tainan. Arton työ ei ollut raskasta, pääasiassa tietokoneen näpyttelyä, mutta jostain syystä hän oli aina vain väsyneempi.

Onneksi heillä oli lopulta varaa ottaa lisää lainaa ja hankkia omakotitalo kaupungin ulkopuolelta. He suhasivat töihin kahdella autolla, Arton työpäivät venyivät pitkälle iltaan. Töistä tultua Arto värkkäili kaikenlaista autotallissa. Hän melkein asui siellä, sinne oli raahattu vanha sohva, jolla hän välillä otti torkut töistä palattuaan. Kylmähän sillä sohvalla oli joten Arto kuljetti autotalliin vanhan täkin. Välillä sitten Arto ei enää viitsinyt nousta sohvalta ja kävellä omaan petiinsä.

Eräänä marraskuisena päivänä Liisa kertoi, että oli rakastunut koulun vahtimestariin. Vahtimestari muutti Arton ja Liisan omakotitaloon. Elämä ei suuresti muuttunut. Arto ei enää koskaan kömpinyt omaan sänkyynsä vaan vietti yöt epämääräisessä horroksessa rispaantuneessa sinapinkeltaisessa sohvassaan.

Arto joutui työnsä puolesta Firman standille käsityömessuille. Se oli osa työpaikan pehmeämpää strategiaa. ”While you use your hands- use handsfree!”. Messuilla Arto näki sepän, joka kauppasi takomiaan metalliesineitä: kynttilänjalkoja, koristeavaimia, takkavälineitä ja metallisia ruusuja. Miehet ostivat niitä äitienpäivälahjoiksi. Arto katsoi lumoutuneena miehen pellavaista löysää asua ja tatuoituja käsivarsia. Solmio alkoi kiristää entistä enemmän.

Firma tehosti toimintaansa. Tarjottiin mahdollisuutta vapaaehtoisesti irtisanoutua. Tuolloin saisi vuoden palkan. Arto pohti asiaa muutaman yön sinapinkeltaisella sohvallaan ja päätti lähteä Firmasta. Liisa keskusteli puhelimessa ystävättäriensä kanssa Artosta, jota piti tasapainottomana. Avioero laitettiin vireille. Arto vuokrasi yksiön ja meni sepän luo oppisopimuskoulutukseen. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1985 Arto oli tyytyväinen. Hän takoi raudasta mitä kummallisimpia juttuja. Arto heitti puvut Pelastusarmeijan keräyslaatikkoon ja hankki pellavaiset kiristämättömät vaatteet. Ilma kulki oudon helposti solmion vuosia kiristämässä kurkussa.

Lopulta Arto hommasi alkeellisen mummonmökin, jota hiljalleen kunnosteli. Hän rupesi ensin sepän liikekumppaniksi ja lopulta seppä muutti Arton mökkiin. Arto ei ollut kiinnostunut messuilla ramppaamisesta, siihen sopi paremmin toinen seppä tatuoituine käsivarsineen ja poninhäntineen sekä silmänpilkkeineen. Arto ahersi pajassaan ja hoiti kotia messureissujen aikana. Käsivarret vahvistuivat ja uni maistui. Taloremontista ei tullut koskaan valmista, kaikki paikat pihaa myöten olivat täynnä kummallisia taottuja esineitä.

Väärän käden hanska

Taistelen flunssaa vastaan, aseenani ovat tahdonvoima, Duact, Burana ja ystävien sauna, pelitilanne on 3-3.

Kärsin morkkiksesta, ostin perjantaina IPhonen. Maksan sitä seuraavat kaksi vuotta. Lieventävänä asiana tässä on aiemman puhelimen rikkoutuminen.

Tänään jatkuu kirjoituskoulutus. Minulla alkaa olla sellainen humoristin leima, että ihmisiä alkaa naurattaa, vaikka kirjoittaisin kuolemasta, raiskauksista ja pedofiliasta. En todellakaan ole mikään kaunista kieltä suoltava lyyrinen kirjoittaja. Enemmän lakoninen humoristi. Siinäkin hommassa alkutekijöissään. Saa nähdä tuleeko hommasta koskaan mitään. Vaikka ei tulisi niin Viidassa on ollut erittäin mielenkiintoista.

Tänään Viitaan tulee vierailemaan Kristiina Wallin. Tässä ovat siis viikonlopun pakolliset runot häneltä:

isoäiti

minä nostan sinut korkealle pääni yläpuolelle
ja pyöritän kuten pyöritetään lasta

sinä naurat ja luusi ovat tuhkaa, iho, hiukset, kesakot, kaikki

mahtuu kämmenten väliin
häpeämättömästi sinä leijut

nurmikolle, tomupilvi
ruohon kupeille ja silmäluomille niin että näen:

tuhka ottaa sinun muotosi lanteet keinuen
kuljet katukahvilaan

sytytät pikkusikarin
vihreän markiisin varjossa, ympäri, ympäri, ympäri

kädet levitettynä pyörit, siiveniskujen
hento aavistus puuvillapaidan alla.

Ja toinen, proosaruno:

Laborantti istuu lattialla ja tuijottaa koeputkien ja mittapullojen läpi. Hän imee pipetistä vierasta sylkeä, erittelee entsyymit ja kemialliset prosessit. Laborantti raaputtaa objektilasista jonkun toisen soluja, koskettaa. Kerran laborantti istui kahvilassa ja katseli, kuinka valo laskeutui vastapäätä istuvan miehen käsille. Kahvi oli kanelinmakuista, korvapuustissa lapsuuden haju. Nyt laborantti tietää, että valo on sähkömagneettisen spektrin osa. Laborantti nojaa päätään laboratorion seinään, kiskoo oikean käden hanskan vasempaan käteen.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Totta vai valhetta

Kuuntelen radiosta Kirjakerhoa. Ohjelmassa käsiteltiin Riikka Pulkkisen romaania Totta. Eräs keskustelija sanoi, että kyse on siitä miten me näemme lapsuutemme ja mikä sitten lopulta on totta. Muistan elävästi, että lapsena päätin, että en koskaan tule sanomaan, että lapsuus on onnellista ja huoletonta aikaa. Olin usein huolissani ja peloissani vaikka elin kaikin puolin kunnollisessa perheessä. Erikoista oli se, että vasta aikuisena sain tietää, että olin vuoden verran mummoni ja kotiapulaisen hoidossa kaukana maalla. En ole koskaan pystynyt puhumaan äidilleni tunteistani ja sama taitaa toistua seuraavassa sukupolvessa. Olen päättänyt antaa anteeksi itselleni ja äidilleni puutteemme.

Olen menossa tänään kirjoituskoulutukseen. Sain idean noista katoavista lajeista pieneen juttuun ja kirjoittelin sitä eilen illalla. Kyse on nuoresta miehestä, joka ylioppilaskirjoitusten jälkeen vahingossa humalassa pettää tyttöystäväänsä ja vaikka kukaan ei saa asiasta tietää niin ikäänkuin korvaukseksi kihlaa ja nai tämän petetyn tyttöystävän. Huonossa omatunnossaan hän opiskelee itsensä ekonomiksi, vaikka olisi aina halunnut käsityöläisammattiin. Mies menee töihin Nokialle johonkin kummalliseen hommaan. Kun Nokialta tarjotaan erorahoja vapaaehtoisesti lähteville mies aloittaa surkean uran kyläseppänä. No jutusta ei kyllä oikein tahdo tulla mitään. Huomasin muuten, että kirjoitan aina yksinäisistä ihmisistä. He asuvat yksin tai sitten toisten kanssa, mutta kuitenkin ovat yksinäisiä. Kunhan sepustelen.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Entinen mies FB:ssa

Ensin sosiaalisessa mediassa oli tytär, sitten minä, sen jälkeen poika.Sitten sinne ilmestyi entisen miehen uusi vaimo (laiha ja nuori), entisen miehen lapsi ja nyt siellä pällistää entinen mies. Onneksi FB ei ollut olemassa eron aikaan. Olisin syytänyt entiselle miehelleni ja hänen uudelle vaimolleen (laiha ja nuori) sellaisia herjauksia, että nyt saisin hävetä.

torstai 2. joulukuuta 2010

Ripsisiippa


Helolantiainen, kastanjakääpä, haisunahikas, halavasepikkä, ripsisiippa, punavalkku???

Tiedättekö mistä on kyse? Ne ovat suomalaisia uhanalaisia lajeja. Mitä noista otuksista, mutta samalla katoavat noin hienot nimet. Kuvassa on tietysti haisunahikas, mutta senhän te jo varmaan tiesittekin.

Helolantiainen on maanläheinen harteikas tyyppi, harrastaa ravihevosia. Kastanjakääpä on innostunut vanhoista kirjoista varsinkin ensipainoksista. Haisunahikas viestittää olemuksellaan: älä vain huomaa minua. Hikoilee helposti. Halavasepikkä on ekonomi, joka on tehnyt elämänmuutoksen ja opiskellut oppisopimuksella sepäksi, pitää omaa yritystä, joka pysyy pystyssä säälivien sukulaisten ja aiemmin hankittujen bonusten ansiosta. Ripsisiippa, epäluotettava aviopuoliso, vilkuilee aidan toiselle puolelle ja saa yleensä vastakaikua. Punavalkku on entinen taistolainen, nykyinen vihreiden aktiivijäsen.

Ketä kiinnostaa?

En taida oikein olla orientoitunut aikaan enkä ehkä paikkaankaan. Eilen kampaaja mainosti minulle maanantaista vapaapäiväänsä. Ärsytti, mitä se sillä kehuskelee.Sitten hän alkoi jorista jotain itsenäisyyspäivästä. Annoin naiselle anteeksi hänen pitkäpiimäiset juttunsa taloremontista ja lähdin rallattaen kotiin. Olin saanut ylimääräisen vapaapäivän.

Tilaan Aamulehteä, tärkein syy on etusivun sääkuva, sen ansiosta tiedän mitä pukea päälle. Tiedän myös, että Vesa Keskisen kaunis nuori tyttöystävä haluaa mennä Vesa Keskisen kanssa kihloihin. Puutarhakadusta (miksi nimi on Puutarhakatu, eihän kadulla ole puutarhaa eikä mitään siihen viittavaa, ruma katu) halutaan tehdä Marsalkankatu. Kulttuurisivut ovat surkeat. Lehdestä puuttuvat laajat perusteelliset jutut vaikkapa kirjallisuudesta. Hesarissa saattaa runokirjasta olla puolen sivun arvostelu, Aamulehdessä kirja-arvostelut ovat postimerkin kokoisia. Ruokasivut ovat ihan kivat. En ymmärrä niitä Sunnuntai-ihmiset lisälehtiä perhepotretteineen ja juhlakuvineen. Ketä ne kiinnostavat?

Taas minä känisen. Ketä kiinnostaa.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Iltahartaus

En kuulu kirkkoon. Erosin siitä vihaisena nuorena naisena, koska naisista ei voinut tulla pappeja. Nyt olen vihainen keski-ikäinen nainen ja nyt naisesta voi tulla jopa piispa, en ole kuitenkaan liittynyt takaisin kansankirkkoomme. Toki nyt ärsyttää, että tyttäreni ei voi mennä naimisiin kirkossa, tosin hänkään ei kirkkoon kuulu.

Aikoinaan kirkosta ei erottu netissä vaan usein vaadittiin tapaaminen papin kanssa. Kun siskoni oli menossa eroamaan samaisesta laitoksesta, hän näki edellisenä yönä unta ystävästään, joka oli unimaailmassa menettänyt näkönsä. Kylmät väreet kulkivat siskoni pintaa pitkin kun hän tapasi seurakunnan palvelijan: pappi oli sokea.

Aikoinaan naapurissamme asui seurakuntamme pappi. Kutsuimme häntä nimellä biskop Pirskanen. Mies kiillotteli autoaan kaikki vapaa-aikansa.

En ole tehnyt lopullista päätöstä uskonnon suhteen. Olisi hienoa uskoa ja nojata johonkin. Älyn tasolla uskonnot ovat kuitenkin kestämättömiä. Olen pariin otteeseen ollut Valamossa ja yrittänyt oikein tosissani henkistyä onnistumatta. Kokemus on ollut rauhoittava ja juhlava, mutta ei muuta.

Kuulin äsken sattumalta radiosta Torsti Lehtisen pitämän iltahartauden. Arvostan ja pidän suuresti hänestä. Minulla on ollut ilo tavata hänet muutaman kerran ja hän on yksi viisaimmista miehistä joita olen kohdannut ja kaiken lisäksi huumorintajuinen. Iltahartauden päätösvirsi oli Kulkurin valssi. Jos iltahartaudet olisivat aina sellaisia, jonka Torsti piti alkaisin kuunnella niitä säännöllisesti.