perjantai 30. syyskuuta 2011

Voi pientä juhlijaa

Saavuin kotiin, pesin hellanpäällisen ja päädyin sohvalle. Illalla on työpaikan juhlat. Juhlimistarpeeni tuli kyllä eilen jo tyydytettyä. Alani kokous on ohi, ihmiset olivat yhtä ärsyttäviä ja mukavia kuin aina ennenkin. Ilalliselle osallistuminen on taitolaji. Ratkaiseva hetki on oikean pöydän valinta. Jos viereen istuu joku tylsimys on ilta pilalla. Yleensä asiaa kannattaa valmistella jo etukäteen sopimalla ainakin joku mukava vierustoveri. Viimeiseen asti on mahdollista, että toiselle puolelle istuu joku, joka puhuu koko illan tutkimustyöstä ja täydestä poliklinikasta. Eilen illalla onnistuin ihan kohtalaisesti.

Yksi kollega osoittautui oivalliseksi pianistiksi, joten laulaa hoilotimme myöhään ja kävimme vielä Storyvillessa tanssimassa. Hotellille palatessa ihan yhtäkkiä eräs mies suuteli minua.Tämä tapahtui hyvin yllättäen. En oikein osannut suhtautua asiaan. Kun seuraavan kerran tapaamme, niin olemmeko nyt jotenkin läheisempiä tuttavia.

Taidamme kisun kanssa valmistautua iltaan ottamalla kauneusunet.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Hotelliasukki

Istun hotellihuoneen kirjoituspöydän ääressä. Seinällä minua vastapäätä on peili, josta tuijottaa keski-ikäinen nainen. Sängyn päällä on viikattu froteepyyhe (tyynyllä ei ole suklaakarkkia). Huoneessa hurisee, seinällä roikkuu persoonaton grafiikanlehti. Lattiaa peittää ruskea kokolattiamatto. Vietän täällä pari vuorokautta, en käy tänä aikana ulkona. Tämä huone voisi sijaita ihan missä vaan, mutta tämä sattuu olemaan Helsingissä.

Sain eilen sähköpostin, jota nyt lainaan: Following our request to the X national member societies for naming delegates to the X Standing Committees, your name has been given or confirmed to us as an official delegate of your society to our committee. Ensimmäinen kokous on ensi kesänä. En uskalla sanoa siellä mitään tai jos sanon, niin sitten häpeän pitkään jälkeenpäin. Pelkään, että olen tyhmempi kuin muut (ja minähän olen), pelkään, että teen kielivirheitä, pelkään munaavani itseni.


Pari päivää sitten YLEn iltauutisissa näytettiin opettajaa, joka opetti pienille lapsille englantia. Nainen hyppi tasajalkaa ja suhisi. Lapset hyppivät ja suhisivat. Ajattelin, ettei tuo nainen ei voi olla suomalainen, Hyppiminen ja suhiseminen näytti niin hölmöltä, ettei kukaan täkäläinen kykenisi moiseen. Naista haastateltiin ja hän puhui suomea murtaen. Nainen sanoi, että lapsille voi kotona ennen koulua opettaa englantia, mutta voi olla mahdotonta karsia ääntämisvirheitä, jotka pienenä opitaan. Minun kohdallani kaikki on jo suurella todennäköisyydellä menetetty.

Luennolla

Istun luennolla. Luennoitsijalla on unettava ääni. Haukottelen, vääntelehdin tuolilla, jalat puutuvat, takapuoli puutuu, näpyttelen kännykkää, piirtelen viivoja ohjelman otsikoiden ympärille, pääni pyörii ketä täällä on, piirrän kukkia ohjelmaan, haukottelen, jalat puutuvat, takapuoli puutuu, vääntelehdin, kuuma, kylmä...

tiistai 27. syyskuuta 2011

Ompelukone


Viitaharjoitus, piti jatkaa lausetta "Otin vain ompelukoneen ja juoksin lujaa"

Otin vain ompelukoneen ja juoksin lujaa lenkkipolkua pitkin. Kone oli ollut keittiön pöydällä, siitä roikkuivat farkut. Kompastelin juostessani farkunlahkeeseen. Kone painoi niin perkeleesti, sen kyljessä luki Singer ja se oli lujaa tekoa. Pysähdyin huohottaen, kiersin lahkeen koneen rungon ympärille. Koneen kyljessä oli monenlaisten ommelten kuvia. Mietin mielessäni rakkineen arvoa ja veikkailin optimistisesti, että siitä saattaisi saada viisikymppiäkin. Mitä jättävät ovet auki. Muuta en ennättänyt kahmia, kun eteisestä alkoi kuulua kolinaa.
                      Olin menossa Räyhä-Rissasen luo. Mies asui lähellä sijaitsevassa kaupungin vuokratalossa. Asunto oli alimmassa kerroksessa. Koputin ikkunaan ja Räyhä antoi avaimet ikkunasta. Hypin eteisessä ruskapussin ja parin pitsalaatikon yli. Räyhä istui sohvalla kalsareissaan ja katseli keihäänheittoa. Kalsarit se oli vetänyt melkein kainaloihin, resorin yläpuolelta alkoi tuuhea rintakarvoitus. Käsi oli puristunut oluttölkin ympärille.
                      ”Osta ompelukone”, yritin.
                      ”Mitä sillä?”, Räyhä siirsi katseen telkkarista.
                      ”Tuikulle” 
Tuikku oli Räyhän muija. Tuikulla oli laihat pillimäiset jalat ja valtava rintavarustus. Yleensä Tuikku makasi sammuneena jossain yksiön nurkassa.
                      ”Et sitten vissiin osta. Osta hyvät farkut.” 
Käärin farkkuja koneen ympäriltä, toisen lahkeen lävisti neula. Revin housut väkisin irti, ompelukoneen neula katkesi.
                      ”Noi on rikki” sanoi Räyhä.
                      ”Korjaat koneella” Räyhä tuijotti tiiviisti telkkaria, eikä sanonut mitään.
                      ”Vippaa ees yks kalja” Räyhä osoitti jääkaappia. Otin sieltä pari tölkkiä, aukaisin molemmat ja annoin toisen Räyhälle. Räyhä röyhtäisi .
                      ”Ei perkele pärjää suomalaiset” Räyhä ei yleensä puhunut yli kolmen sanan lauseita. Se oli selvästi hyvällä päällä. Jääkaapissa näytti olevan ihan mukavasti juotavaa. Vein ompelukoneen eteisen lattialle ja istahdin sohvalle.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Maatuskahelmet


Kuuntelin radiosta ohjelmaa polttomoottorin toiminnasta ja nukahdin.Takapäivystän sohvalla maaten. Tärisen töihin joutumisen mahdollisuudesta. Yritän estää suolakaivokseen päätymisen olemalla paikoillani sekä olemalla ryhtymättä mihinkään tärkeään toimeen.  En uskalla tässä vaiheessa aloittaa mitään pidempää tai merkittävämpää tekstiä. Joudun rajoittamaan luovuuttani näin väkivaltaisesti, luisuttuani alalle, jota sulostuttaa päivystäminen.

Kuvassa Hoo Moilasen toivoma todiste ostamistani maatuskahelmistä.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Näyttely ja pullakahvit

Silja Rantasen tyylikkäs näyttely on esillä  Sara Hildenin taidemuseossa. Käyntiin kuuluvat aina ihanat pullakahvit kahvila Sarassa, vaikka olenkin virallisesti laihdutuskuurilla. Silja Rantanen on kuvataideopintojensa lisäksi opiskellut arkkitehtuuria, mikä näkyy hänen töissään. Mallina ovat usein rakennukset Italiasta, tosin voimakkaasti pelkistettyinä. Maalaukset ovat hyvin kauniita. Hauska juttu ovat hänen reittinsä eri kaupungeissa, vaikkapa Pariisissa, kuten aiemmassa päivityksessä olevasta kuvasta näkyy. Hän piirtää ne sen mukaan, mitä reitistä muistaa. Otin museosta kartan, johon aion piirtää omat reittini Tampereella.
Nämä näyttävät jättimäisiltä meikkivärinäytteiltä. Ne kuvaavat kuitenkin kuulemma tietoa.

Design torilta tarttui kaikkea pientä mukaan. Kaulassani killuvat nyt maatuskanukkehelmet. Ostin lisäksi kankaiset korvakorut, kukkaron ja hiuspannan. Perustelen kuluttamistani sillä, että tuen näin nuorten tekemää käsityötä.


Kärpäsenkakkahuoli

Seuraan miten kännykkäni kalenterin päivät täplittyvät. Keväällä kuukaudet ovat vielä kuulaan puhtaita, hiljalleen päivien kohdille ilmaantuvat mustat pisteet kuin kärpäsenkakat. Olen jatkuvasti huolestunut noista kärpäsenkakoista.

Oriveden kirjoitusryhmäläiset ovat sähköpostitse lähettäneet muiden ryhmäläisten arvioitavaksi kurssilla aloittamamme novellit. Tänään olisi varmaankin perehdyttävä noihin tuotoksiin. Aion viettää kulttuuripäivän ja käydä lisäksi ainakin Sara Hildenin taidemuseossa.

Radiosssa kerrottiin, että naisia vetää puoleensa miesten huumorintaju. Naiset nauraa kihertävät miesten hauskoille jutuille. Miehiä ei kiehdo naisten huumorintaju.  Naisten hulvattomimmat jutut kuulee ilman muuta naisporukassa. Me naiset ehkä tahattomastikin leikkaamme tarinoitamme miesseurassa. Minulle asioille nauraminen ja ironia on niin tärkeää, etten vietä kuin pakosta aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät naura samoille asioille kuin minä (siis oikeille asioille).

Runona teksti Riina Katajavuoren kokoelmasta Omakuvat 

OMAKUVA 29.9.2009  tiistaina klo 9.39  Karjatalo, omakehyksinen naamapeili

Kaula ei ole maljakko. Turnipsi ja kurpitsa. Ikävien sukulaisten löllö leuka ilmenee peilin pinnassa. Suun huulipuna katosi. Kaulalla ruskea luomi eikä niskaa näy, ei näy. Milloinkaan et enää vierellä portin sä odota minua et, sä oota. Kohtalo vienyt on mennessään sen minkä antaneet on haavehet. Suu on aina kiinni. Nainen ei anna itsestään piirun vertaa. Ppppihistelee kulmat kurtussa. Hän on itsepäinen, ja kaula vanhenee päivä päivältä. Henkilö tekee kauhistuttavia ilmeitä peilille työhuoneensa yksityisyydessä. Kun hän vetää kaulan suoraksi, jänteet kohoavat ikääntymisen virrasta kuin keskieurooppalaiset siltarakennelmat tai akveduktit.


lauantai 24. syyskuuta 2011

Plan B

Istun sohvalla villasukat jalassani, olen kietoutunut paksuun villaiseen torkkupeittoon. Kerttu makaa sohvan selkänojalla. Kuuntelen radiosta oopperaa ja tunnen melankoliaa, joka kuuluu syksyyn. Suunnittelen mahdollisesti kaatavani lasiin australialaista punaviiniä, jota on jäänyt pullon pohjalle. Viinin nimi on Plan B. Australiassa useisiin ruokapaikkoihin sai viedä oman viinipullon, tuolloin ravintolan ikkunassa luki BYO (buy your own). Usein näiden ravintoloiden vieressä toimi viinikauppa, jossa myytiin lähinnä australialaisia viinejä (niitähän riittää). Oma pullo aseteltiin pöydälle ja tarjoilija avasi pullon ja valutti viiniä laseihin. Tuosta toimesta laskutettiin pieni maksu.

Kävin Tampere-talolla kuuntelemassa ystävän tyttären kuoroa. Kuoro soi hienosti ja minua itkettivät nuo nuoret lahjakkaat naiset, joilla on vielä kaikki edessä. Kuorolaisen äiti sanoi, että kun häntä alkoi sopimattomassa määrin nyyhkityttää niin hän katseli kuorolaisten esiintymisasuja, jotka olivatkin kummalliset kasaritamineet. Ikävä kyllä väliajan jälkeen kuorolaiset vaihtoivat kansallispuvut, joten asua ei voinut käyttää itkemisen hillitsijänä. Kun kävelin pois konserttisalista kuulin, kuinka takanani kaksi naista päivittelivät samaisten kauhtanoiden tyylikkyyttä.

Sain kutsun taidenäyttelyyn sähköpostitse. Minun mainittiin kuuluvan TAPOn listalle ja tästä syystä viesti oli ajautunut minulle. Kauhistuin ensin miettiessäni mistä taposta saattaisi olla kyse. Viestissä korostettiin taiteilijan polkevan näyttelyyn fillarilla. Silloin minulle välähti, että kyse oli Tampereen polkupyöräilijöistä, joihin olin hiljattain liittynyt. Aloin heti suunnitella totalitaarista valtiota, jonka diktaattoreina toimisivat pyöräilijät. Autoilijat joutuisivat ajamaan kuoppaisia kapeita teitä, joita ei aurattaisi talvella, vierestä he saattaisivat seurata miten pyöräilijä etenisivät hyvin hoidetulla reitillä. Autoilua häiritsisivät myös hankalat kohokkeet, sellaiset teräväreunaiset ajoreitin poikittaiset kivetykset. Autoilijoille palaisivat aina punaiset valot kunnes he nousisivat autoistaan painamaan nappia, joka ikuisuuden päästä saisi valon muuttumaan vihreäksi.

Suuri miesfeministi

Kävin eilen lenkillä ja söin illalla raejuustoa ja erilaisia vihanneksia. Heräsin aamuyöstä: minulla oli nälkä. En jaksanut nousta syömään. Aamulla paistoin kanamunan, söin leipää, jugurttia (ei rasvatonta! seassa mustikoita ja banaania), keitin mutteripannulla kahvia, lämmitin ja vaahdotin maitoa, hellin itseäni. Inhoan kaikkia rasvattomia ja kevyttuotteita. Nyt vatsa on kivasti pullollaan, jumppa odottaa klo 11.30. Sen seurauksena kuljen taas viikon ajan raihnaisena. Olen menossa kuuntelemaan ystävän tyttären kuoroa, joten tiedossa on railakas lauantai (en tänään kaipaa mitään railakasta). Avioeron jälkeen juoksin viikonloppuisin pitkin öitä kuppilasta toiseen kohtalotoverini kanssa. Ihanaa viettää lauantaiaamua virkeänä ilman päänsärkyä ja moraalista krapulaa. Silloisessa kaupungissani oli eräs pubi, jonne kaikki kerääntyivät, sieltä ilta jatkui yökerhoon. Ravintolassa soitti bändi iskelmä- ja tanssimusiikkia. Seisoimme baaritiskillä ja yritimme näyttää mahdollisimman hyvältä. Tanssilattialla lausuttiin aina tuo klassikkokommentti: käytkö täällä usein? Nykyisin olen tuohon kellonaikaan nukkunut jo tunteja. Jaksan edelleen valvoa pitkään, mutta siihen vaaditaan erittäin hyvää seuraa.

Eilisissä Stradan ohjelmatiedoissa mainittiin Jari Tervon ja Sofi Oksasen keskustelevan naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Ajatus oli minusta epäuskottava. Eivät he keskenään puhuneetkaan vaan erikseen. Minulla ei aiemmin ole ollut mitään Jari Tervoa vastaan,nyt kun hän on ryhtynyt feministiksi, minua on alkanut ärsyttää. En osaa pitää uskottavana kun hän alaleuka melkein väpättäen puhuu naisten kurjasta kohtalosta.

Kuten saatatte havaita olen viettänyt eilisillan television ääressä. Pidän Tuomas Enbuskesta, hän on kyllä oikeastaan parempi radiossa. Kennedyjä en katsonut. En pidä sarjoista tai elokuvista, joiden mallina on oikean ihmisen elämä. En tiedä mikä niissä ärsyttää, edes Martti Suosalo pääosassa ei auta. Henkilöiden ulkonäkö tuunataan esikuvan mukaiseksi, vaikutelma ei siitä huolimatta ole aito vaan kiusallisen keinotekoinen. En pidä yleensä elämänkerroistakaan (vaikka alan pian olla elämänkertaiässä), en varsinkaan pidä elämänkerroista, jotka eivät ole ihmisen itsensä kirjoittamia. Häpeäpilkkuna kirjallisessa elämässäni voin mainita, että liikutuin Panu Rajalan kirjasta Enkeli tulessa, joka kertoo hänen varhain menehtyneestä vaimostaan. Mutta ei kerrota kenellekään.

Vielä yksi runo Dorothy Parkerilta (valitsin tämän sen suurellisen otsikon vuoksi, lisäksi ymmärsin runon kaikki sanat ja se sopii kyyniseen kuvaani rakkaudesta, johon kuitenkin salaa uskon).

GENERAL REVIEW OF THE SEX SITUATION

Woman wants monogamy;
Man delights novelty.
Love is woman's moon and sun;
Man has other forms of fun.
Woman lives but in her lord;
Count to ten and man is bored.
With this the gist and sum of it,
What earthly good can come of it?

Perään Maila Pylkkösen runo:

Kun seison selin aurinkoon,
erotan puiden joka piirron,
vihreät männynkävyt, harittavat neulaset
ja kaarnan kuviot,
puiden välimatkat näen tarkkaan.
Aurinko polttaa selkääni,
seison silmiäni siristäen, mietin,
mietin, miksi katselen.



perjantai 23. syyskuuta 2011

Kuttaperkkaa

Eilisen päivän saavutus: sain Wordissa yhden sivun vaakaan niin, että muut säilyivät pystyssä. -Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri minulle.

Tutkimusviikko alkaa olla lopuillaan, ahdistus alkaa painaa. Olsin halunnut ehtiä enemmän. Tänään olisi taas haettava rahaa, pian pitäisi taas valmistella esitelmää. Mitä minä näitä täällä luettelen. Näillä mennään ja päivä kerrallaan yms. latteudet.

Löysin eilen vessanpytystä sukan. Kun jätevesilaitoksella päivitellään, mitä kaikkea ihmiset vetävät alas vessanpytyistään, niin kyse ei välttämättä ole tyhmyydestä vaan pienestä kylppäristä ja pyykistä, jota kuivatetaan vessanpytyn yläpuolella. Onko pytyn pohjalla muuten magneetti, sillä se imaisee hammasharjat, hiusharjat, ripsivärit yms.

Kun olin lapsi epäaidoista muovisista materiaaleista käytettiin nimitystä kuttaperkka. Minusta se on ihana sana. Wikipediasta ilmenee, että guttaperkkaa saadaan kumipuusta, eli se on sittenkin luonnontuote. Sen käytön ovat keinotekoiset muovit syrjäyttäneet. Tuskin se, mitä lapsuudessani kuttaperkaksi nimitettiin oli kuitenkaan aitoa guttaperkkaa. Toinen sanamuisto oli eetteri. Joku meni eetteriin, vaikkapa radio-ohjelma. Näin sanoo Wikipedia: Aristoteelisessa todellisuuskäsityksessä eetteri (maailmaneetteri) oli viides elementti maan, ilman, tulen ja veden lisäksi. Enää mikään ei mene eetteriin ja yleissivistyksen on korvannut Wikipedia ja kaikki menee nettiin. (Kai huomasitte, että linkitin kaiken Wikipediaan.)

torstai 22. syyskuuta 2011

En enää ymmärrä sfääri

Kirjoitan alani artikkelia. Olen tehnyt hommaa niin harvakseltaan, että ehdin aina unohtaa aiemmin selvittelemäni asiat. Minulla on sekalainen pino statistikon tulostamia laskelmia, joista yritän ottaa selvää. Mielestäni yhden taulukon luvut ovat väärin päin. Olen hiljalleen päässyt hommassa sellaisiin sfääreihin, etten itsekään ymmärrä aikaansaannostani.

Aamulehdessä on kritisoitu sairaaloiden tietojärjestelmiä. Hyvä! Niiden on arveltu heikentävän potilasturvallisuutta, mikä on varmaankin totta. Kyselyn mukaan oman sairaalani järjestelmään tyytyväisiä on kolmasosa lääkäreistä. Minusta luku on hämmästyttävän korkea, en ole vielä tavannut henkilökohtaisesti ketään, joka olisi tyytyväinen. Järjestelmät on tehty lähinnä erilaista tilastointia ja laskuttamista varten ja ne ovat kömpelöitä ja hitaita. On tässä tietokoneajassa hyvääkin: enää ei tarvitse etsiä rtg-kuvia painavasta sekaisesta pussista ja laboratoriokokeiden tulokset löytyvät helposti, kun joku soittaa ja kysyy jotain asiaa, ei tarvitse ensin tilata papereita vaan niitä voi selata koneelta. Kuten olen jo aiemmin täälllä tilittänyt, vihaani ohjelman hitautta kohtaan on helpottanut se, että koneen tökkiessä viilaan kynsiäni. Minulla on aina kynsiviila työtakkini taskussa.

Ystäväni arveli eilen, että olen laihtunut (olin syönyt vähäisemmin jo kahden päivän ajan). Innostuin kommentista niin, että lenkkeilin vesisateessa ja söin iltapalaksi omenaa, naurista, paprikaa, porkkanaa ja raejuustoa (en sentään rasvatonta). Tänään olen taas päivää laihempi. Hurjana tavoitteenani on pudottaa kaksi  kiloa. Minulla ei vain satu olemaan vaakaa. Etten nyt vain laihdu liiaksi.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Käännös väärään suuntaan!

Kirjaston vessasta on poistettu sinivalo! Valot loistavat keltaisena, eikä naama peilissä näytä enää kalmolta.Meihin kirjallisuuden harrastajiin luotetaan! Minä ainakin aion olla luottamuksen arvoinen, enkä tykitä kirjaston vessassa suoniini mitään laitonta.


Kaipasin tämän Dorothy Parkerin runon alkuperäistä versiota. Kiitos anonyymi! Suomennoshan on surkea.

Partaterät tekevät kipeää,
joet ovat kosteita,
hapot syövyttävät
ja myrkyt aiheuttavat kramppeja.
Aseita ei saa kantaa,
hirttosilmukat luistavat,
kaasu haisee pahalta:
ehkä sitä voisi elääkin.

Résumé

Razors pain you;
Rivers are damp;
Acids stain you;
And drugs cause cramp.
Guns aren't lawful;
Nooses give;
Gas smells awful;
You might as well live.

Dorothy Parker,
Enough Rope

Runouden ystävät

Korvalehteni lävistettiin 15-vuotiaana. Menimme Sarin kanssa SPR:lle, jossa sairaanhoitaja pisti kipeästi korvalehtiimme injektioneulalla.Reikiin tungettiiin halvat hopeiset renkaat. Niitä piti pyöritellä ja puhdistella, reiät erittivät kellervää möhnää. Lävistykset eivät olleet ihan samalla korkeudella ja ne olivat korvalehtien alaosissa. En ole vuosiin pitänyt korvakoruja ja reiät ovat umpeutuneet. Kävin eilen kultasepänliikkeessä (ihan yksin) ammuttamassa korviin muoviset "timantit". Nyt ne sieltä kivasti kimalteltelevat. Minkäänlaisia oireita ei ole, korvalehdet eivät ole turvonneet tai punoittavat kuten muinoin.

Julkaisin täällä jonkin aikaa sitten suosikkini Szymborskan runon Jotkut pitävät runoudesta. Suomennos oli kokoelmasta Sata Szymborskaa. Myöhemmin minulle selvisi, että runosta on toinen suomennos kirjassa Ihmisiä sillalla. Sai lukijalta (Kiitos!) kolmannen suomennoksen, jonka on tehnyt Liisa Helistö.

JOTKUT PITÄVÄT RUNOUDESTA

Jotkut-
siis eivät kaikki.
Ei edes enemmistö, vain vähäisempi joukko.
Jos ei lasketa kouluja, joissa runous on
pakollista
eikä  runoilijoita itseään,
löytynee kaksi runouden ystävää
tuhannesta.

Pitävät-
vaan makaroonivellistäkin pidetään,
pidetään kohteliaisuuksista ja sinisestä,
vanhasta huivista voi pitää,
pitää pitämisestä,
voi pitää koiran taputtamisesta.

Runoudesta-
vaan mitä runous on.
Monia siivekkäitä vastauksia
on tähän kysymykseen annettu.
Minä en tiedä enkä minä tiedä ja siitä pidän
kiinni
kuin pelastavasta kaiteesta.

Runo saattaa siis olla myös kääntäjän luoma taideteos. Lukupiirikirjasta Punainen ruhtinatar löysin amerikkalaisen runoilijan Dorothy Parkerin, en tiedä onko hänen muita runojaan  käännetty suomeksi. Kirjan karun (humoristisen? nainen yritti useita kertoja itsemurhaa) runon käännös on Hannu Tarmion:

Partaterät tekevät kipeää,
joet ovat kosteita,
hapot syövyttävät
ja myrkyt aiheuttavat kramppeja.
Aseita ei saa kantaa,
hirttosilmukat luistavat,
kaasu haisee pahalta:
ehkä sitä voisi elääkin.

(Ärsytti, ettei kirjassa mainittu mistä kirjasta runo on. Olisi ollut hauska lukea alkukielellä, veikkaan, että se on englanniksi parempi.)


tiistai 20. syyskuuta 2011

Ruusu

Päätin, että saan tänään nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja heräsin klo 6.10. Pohdin heti aamutuimaan maamme taloutta. Jos emme kuluta niin yritykset kaatuvat ja vaivumme syvään lamaan. Jos taas kulutamme niin tuhoamme luontoa. Jos syömme lihaa niin tuemme moraalitonta tehotuotantoa, jos taas kasviksia niin ne tuodaan jostain kaukaa ja niiden viljelyssä on riistetty pakolaisia tai käytetty lapsityövoimaa. Kesällä saamme onneksi vielä kotimaisia vihanneksia. Kukkakauppias kertoi, että marketissa myytävät Reilun kaupan ruusut viljellään Afrikassa ja niiden tuottamisessa käytetään roppakaupalla torjunta-aineita ja työntekijät saavat reilun nälkäpalkan työstään. Näitä ruusuja myydään käsittämättömän halpaan hintaan, kukkakauppiaiden ei kuulemma kannata enää ruusuja myydä. Pian meillä ei enää ole kukkakauppoja. Ruusut ovat jo menettäneet statuksensa. -Tämän siis kertoi kukkakauppias.

Toimin aikoinaan pitkään terveyskeskuslääkärinä. Muutamat potilaat toivat heti julki halveksuntansa työtäni kohtaan. "Tulin tänne koska en saanut aikaa dosentti N.N:lle".  "Olen professori N.N:n potilas" (joku emeritusprofessori, joka ei ole vuosiin tutustunut hoitosuosituksiin). "Tulin tänne vaan koska tarvitsen lähetteen korvatautien erikoislääkärille". Saattoi käydä niinkin, että tein lähetteen erikoissairaanhoitoon, jossa sitten olin myöhemmin töissä ja otin siellä vastaan samaisen potilaan, mutta olihan ammattitaitoni toki noussut sillä toimin nyt eri rakennuksessa. Aluesairaalassa oli arvostettu ylilääkäri, kun kiersin hänen osastoaan, kuului peteistä kollektiivinen pettynyt huokaus- ei ollutkaan Nyyssönen.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Ryhtiliike

Olen tutkimusvapaalla, jotta minulla olisi aikaa hakea tutkimusvapaata, jolla taas hakea lisää tutkimusvapaata, tutkimusta ei tässä välissä ehdi tehdä.

Sähläsin aamupäivän tutkimusrahanhakuohjelman kanssa, olin kadottanut salasanani, enkä muistanut käyttäjätunnustani, sitten tein käyttösuunnitelman väärälle ID numerolle, jonka jälkeen ohjelma toistuvasti herjasi täyttämääni lomaketta. Sain kaikesta huolimatta lopulta lähetettyä paperit. Luonnollisesti sähköisten papereiden lisäksi on toimitettava sama tieto paperilla kahtena kappaleena. Vein kirjekuoren henkilökohtaisesti perille, kuorestani puuttui tulostettu käyttösuunnitelma, onneksi tiedesihteeri ystävällisesti tulosti sen. Ettei joku nyt taas ala puhua yhteiskunnan varojen tuhlaamisesta rikkaille lääkäreille niin tällä kertaa oikeasti hain rahaa sihteerin palkkaamiseen mielestäni tärkeään projektiin. Paperit vastaanottanut tiedesihteeri jo varoitti, ettemme tule hakemaani summaa saamaan, mutta senhän jo tiesinkin.

Tänään tein ryhtiliikkeen, söin töistä tultuani ainoastaan tomaattikeittoa ja raejuustoa, yksi kollega on laihtunut langanlaihaksi tomaattikeitolla. Imuroin tämän ruoka-asketismin päälle asuntoni ja kävin patarumpalin kanssa lenkillä melkein kaatosateessa. Himoitsen jääkaapissani sijaitsevaa tummaa suklaata (lapsiorjatyövomalla tuotettua kaakaota), mutta taidan valita espanjalaiset tomaatit (siirtolaisten selkänahasta revityt).

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Tallinna



Kävimme Tallinnassa vanhan ystäväni M:n kanssa. Olin varannut hotellin netistä. Huoneessa oli korokkeelle asetettu muhkea parivuode, vaikka olin nimenomaan toivonut "Separate beads". Peittojakin oli vain yksi. Ei olisi ehkä olisi ollut mukavaa tapella yhdestä peitteestä. Huomautimme asiasta respassa ja tilanne korjattiin oitis, saimme kaksi sänkyä ja peittoa. Omani oli korokkeen reunalla, mutta en onneksi pudonnut petistä.


Kävelimme vahingossa Patarein vankilalle, etsimme olkiteatteria, joka sekin löytyi myöhemmin sattumalta. Patarei toimi vankilana 1920- 2002. Se on vaikuttava ja melkein oksettava kokemus. Museosta huolehti vanha rouva, sisäänpääsy oli kaksi euroa ja vankilatiloissa sai vaeltaa kenenkään vartioimatta. Kaikki oli jätetty tilaan, josta tuli vaikutelma, että sieltä oli lähdetty kiireellä. Joissakin selleissä oli veilä sängyt, pieneen tilaan oli tungettu aiemmin jopa 30 vankia. Viimeinen teloitus vankilassa pantiin toimeen 1991. Vankilassa oli selvästi tehty myös erilaisia lääketieteellisiä toimenpiteitä.Nyt tiloissa on kulttuuritapahtumia ja rannassa oli hupaisa ulkoilmakahvila. Porukka istui hiekalla aurinkotuoleissa, meren ja kahvilan välissä oli piikkilanka-aita.

Söimme ihanaa ruokaa hyvin viehättävässä ravintolassa ja yritimme unohtaa näkemämme. Tänään katsoimme venäläistä avantgardista taidetta Kumussa. Olemme niin sivistyneitä.

Suunnittelimme olevamme niin spontaaneja maailmanmatkaajia, että mehän emme laivalippuja takaisin Helsinkiin osta etukäteen. Kahden maissa olimme valmiita kotiinpaluuseen, mutta laivallapa ei ollut paikkoja kuin klo 21. Kun olisimme vihdoin saapuneet kotimaahan, ei tampereelle enää pääsisi junalla. Onneksi ystävällinen taksikuski kiidätti meidät Linda Linen terminaaliin ja bisnes-luokkaan vielä mahtui. Se ei sitäpaitsi maksanut montaa euroa enempää kuin Tallink ja saimme samaan hintaan lasilliset punaviiniä ja kanasalaatit.

Helsingissä emme ehtineet ostaa junalippuja, mutta ei ollut ehtinyt kukaan muukaan. Ilmankos ei enää näkynyt konduktööriä vaan junamyyjä, joka myi kaikille liput. Pari kertaa jouduimme paikkaa vaihtamaan, mutta kotona ollaan taas.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Junassa

Istun junassa. Nukuin kehnosti kuten aina kun on lähdettävä johonkin. Aamu-uutisten mukaan Pia Pakarinen on luopunut kruunustaan ja mauttomalta televisiosarjalta kuulostava Auer- jatkokertomus etenee. Matkalukemisena ovat päivän lehdet ja nuhruinen pokkari Uuden runon kauneimmat osa yksi.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Keisot ja myrkkyruohot

Sain tutustua VR:n lippu-uudistukseen: lipun ostaminen automaatista vei kolminkertaisen ajan verrattuna entiseen. Ei se mitään, minulla on  huomenna mahdollisuus ensimmäistä kertaa elämässäni matkustaa Eko- luokassa. Tarkoituksenani on lähteä viettämään kulttuuriviikonloppua Tallinnaan ystävän kanssa. Tarvitsen irrottautumista arkipäivästä.

Ostin tänään Anttilasta tuoreita ahvenfileitä. Ne oli oli kalastettu neljä päivää sitten. Minulla on eri käsitys tuoreesta kalasta kuin Anttilalla.

Tänään tuli mieleeni ex-mieheni käyttämä ilmaus: sopii kuin satula sialle. Jostain syystä minulle tuli ikävä miestä, joka käytti noin runollista ilmaisua.

Viikonlopun runot by Eila Kivikk'aho:

Poissaoloni
on vain optista harhaa.
Kaiken lomassa
tikitän tiheä ja
hätääntynyt sekunti.
---------------------
Paljolla puheella

Paljolla puheella vaikenen mitä vaikenen,
mutta katkot puhuvat,
ja keisot, ja myrkkyruohot.

Se etten puhu,
on myrkyllisin hulluruoho
mikä minkään talon nurkalla voi kasvaa.

torstai 15. syyskuuta 2011

Iltasatu

Suppealla erikoisalallani alkaa olla pula osaajista. Tänä iltana järjestettiin rekrytointitilaisuus, jossa luennoitiin alaa ja kehuttiin sitä ylettömästi. Aloin jo hämmästellä, että kylläpä olen hienon työn valinnut tai oikeaan suuntaan luisunut. Minäkin vakuuttelin, että kyllä kannattaa tähän opiskella. Pitää muistaa tämä huomen aamulla kun väsyttää. Saan tehdä maailman hienointa hommaa. Onneksi tulee viikonloppu, ettei tämä ilo käy liialliseksi. Suurin osa osallistujista oli opiskelijoita, joista voi tulla alani lääkäreitä joskus kymmenen vuoden päästä. En tiedä tulivatko he tilaisuuteen mielenkiinnosta alaa kohtaan vai saadakseen ilmaisen buffet-iltapalan. Velvollisuus on suoritettu, työpävästä tuli 12 tunnin pituinen. Velvollisuudesta katson vielä uutiset ja eläydyn sen jälkeen lukupiirikirjaan, joka kertoo venäläisen ruhtinattaren elämästä. Kirja on iltasatuni.

Isäni luki aikoinaan minulle eläintarinoita ja Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuuta. Hän selvästi itse nautti tekstistä, äidin en muista koskaan minulle lukeneen. Tyttäreni piti aikoinaan Pupu Tupuna kirjoista, minä ja hänen isänsä inhosimme noita pahvikantisia kirjoja, jotka kertoivat "söpöstä" pupusta opettaviseen tyyliin. T sanoi kirjoittavansa kirjasarjaan uuden osan Pupu Tupuna kilon paloina. Pojan mielikirjan nimi oli Prinsessa Auroora. Kun tytär vielä puki hänet vaaleanpunaisiin mekkoihin ja helmikaulanauhoihin niin odotin mielenkiinnolla minkälainen mies hänestä tulee. Hänestä tuli mustiin pukeutuva hevimies.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Tehopakkaus

Palaan vielä hetkeksi etätyöhön. Kirjoitan tieteellistä artikkelia tai minun pitäisi käyttää aikaani siihen sen sijaan, että päivitän blogia, toisaalta maailma ei paljonkaan menetä laiskuuteni vuoksi. Voin helposti lähettää tekeleeni viisaampien luettavaksi, siitä huolimatta aion ensi viikolla ajaa junalla 1 1/2 tuntia tavatakseni henkilön, jonka kanssa tätä "tieteellistä" työtä teen. Aiemmin kun asuimme ja teimme töitä samalla paikkakunnalla, tapasimme usein aamuvarhain kahvin (minä) ja teen (hän) ääressä. Silloin syntyivät parhaat ideat. Yhdessä jaksoimme tehdä välillä ylipitkiä päiviä. T on niin tarmokas, että hän kliinisen ja tutkimustyönsä lisäksi kerää marjoja ja sieniä satoja litroja, ompelee itse kaikki vaatteensa (myös talvitakit) ja hiihtää joka talvi satoja kilometrejä (kesällä hän viiipottaa jollain kummallisilla rullasuksen ja rullaluistimen välimuodoilla). T:n CV on pitkä ja komea.  Hän on säikytellyt yökköjä ja vartioita ilmaantumalla töihin aamuyöstä. Hän ei koskaan väsy tai masennu. T:n kilpirauhasarvot on tarkistettu lukuisia kertoja. Ne ovat kaikkien hämmästykseksi olleet viitearvojen sisällä. Langanlaiha T elää juustolla, perunalla ja suklaarusinoilla, jospa se on hänen salaisuutensa. Joku vika hänessä siis täytyy olla: sairaustila, jota nykylääketiede ei pysty selvittämään
.
Ajoin töihin pyörällä vesisateessa. Pidin siis esitelmän tukka littanana. Meni siitä huolimatta ihan hyvin, kai. Seuraava on 6. lokakuuta ja oikein Helsingissä asti.

Puolustuksen puheenvuoro

Viittaan Ketjukolaajan kommenttiin, jossa hän kritisoi lääkärien kongressimatkoja. Kirjoitin tekstini huumorilla, tosiasiassa istuin päivät luennoilla ja minulla oli kongressissa oma posteriesitys. Musikaaleissa kävin omalla vuosilomallani. Käytän huomattavan määrän viikonloppujani ja iltojani esitelmien valmisteluun, koulutuksiin yms. ilman palkkaa. Kongresseissa käydessämme emme saa päivärahoja. Jos halutaan, että Suomi ei ole osa kansainvälistä lääketieteellistä tiedeyhteisöä niin kongressimatkat voidaan lopettaa. No ehkä ne loppuvat itsestään kun lentäminen käy joskus niin kalliiksi, ettei siihen enää ole kenelläkään varaa.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Etätyössä

16.9 on valtakunnallinen etätyöpäivä. Aion viettää sitä jo tätä iltana, olen tehnyt jo lähityöpäivän, mutta aika ei riitä kaikkiin työtehtäviin työaikana. Minulla on huomenna esitys kongressista, jossa kävin toukokuussa. Muistan ainoastaa hotellin viereisen pikkuruisen intialaisen ravintolan, metroaseman, kolme musikaalia (olin pari päivää lomalla kongressikaupungissa ennen kongressin alkua), lentokoneet, jotka lensivät matalalla kongressikeskuksen yli, pahvilaatikkolounaat, kongressiin liitttyvän näyttelyn kahvijonot, seisoskelun posterin edessä. Olin tavalliseen tapaani aina väärässä luentosalissa, jossain toisessa salissa pidettiin kiinnostavampi luento. Ehkä en kerro näistä vaan siitä mitä opin, sikäli mikäli muistan mitään, onneksi kongressin nettisivuilta voi lukea abstraktit.Sitäpaitsi esitykseni on melkein valmis.

Kurssikaverini puhuu juuri radiossa seksuaalisuudesta. Hän on gynekologi ja lääketieteen tohtori. Hän puhuu asiantuntevan ja luontevan oloisesti. Olen aikoinaan oksentanut heidän paimentolaismatolleen juotuani pirtua. Pirtun juominen on taitolaji, siitä syystä en ole enää harrastanut sitä tuon illan jälkeen.

Ajoin kotiin pyörällä vesisateessa. Päälläni oli partiokaupasta ostettu vedenpitävä puku, päätäni peitti huppu ja kypärä. Kuuntelin pyöräillessäni radiosta suurehkolla volyymillä klassista musiikkia. En nähnyt enkä kuullut mitään, silti minulla oli turvallinen olo, toisin kuin lentokoneessa, jossa matkustaminen on vaarallista. Varpaat kastuivat,mutta muuten selvisin kuivana kotiin.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Onnellinen loppu

Opiskelin ensin teknillisessä korkeakoulussa. Matematiikan opiskelusta mieleeni jäi matemaatikko Weierstrassin lause: jos suljetulla joukolla on peite niin sillä on myös alipeite. Lause oli niin älytön ja kiehtova, etten ole sitä unohtanut. Törmäsin uudelleen samaiseen matemaatikkoon kun luin Alice Munron novellin Liian paljon onnea. Novelli kertoo oikeasti eläneestä venäläissyntyisestä matemaatikosta, Sofja Kovalevskajasta, joka oli maailman ensimmäinen naispuoleinen matematiikan professori, hänen virkansa oli Tukholmassa. Sofja oli Weierstrassien perheystävä. Ei tullut minusta diplomi-insinööriä, mutta törmäsin näin herra Weierstrassiin. En olisi arvannut häntä enää koskaan kohtaavani.

Vaikka sanoin lopettavani uskonnosta kirjoittamisen, niin en malta. Markku Koivisto nöyrtyi ja tunnusti syntinsä. Oliko sattumaa, että hän oli pukeutunut hohtavan valkoiseen paitaan? Minulle tuli mieleen jonkinlainen käsikirjoitettu näytös. Aamulehdessä taas kerrottiin Perussuomalaisten taloudellisesta asiantuntijasta, joka on Opus Dein jäsen. Hän katuu syntejään vaikkapa valitsemalla ruoan, josta ei pidä. Eikö olisi jalompaa luopua kokonaan ateriasta ja antaa rahat köyhille.  Hän elää selibaatissa. Ymmärrän selibaatin luostarissa, jossa Sound of music musikaalin tapaan soi heleä musiikki ja kuljetaan pitkissä koltuissa ristinmerkkiä tehden ja mietiskellen, mutta miksi kaiken maallisen keskellä? Miten hän toteuttaa syvää uskoaan neuvomalla perussuomalaisia?

Näin eilen Aki Kaurismäen Le Havren. Se oli aikuisten satu, joidenkin mielestä varmaan pitkäpiimäinen. Minä olen kaurismäkeläinen tyyppi ja pidin tästä humaanista elokuvasta. Ei se ehkä olisi sitä pääpalkintoa kuitenkaan ansainnut. Se syvin kouraiseva liikutus jäi puuttumaan, lähelle kyllä päästiin. Kaunis maailma ilman kännyköitä (yksi kännykkä nähtiin), ilman internettiä, ilman tupakkalakia, ilman muotivaatteita, ilman täydellisen kauniita ihmisiä, ilman uusinta musiikkia. Tässä ajassa, mutta ei kuitenkaan. Kaurismäen elokuvista puuttuu erotiikka ja raaka väkivalta. Aina voi luottaa, että loppu on onnellinen.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Mies parhaassa iässä ja Lauri Viitaa

Kävelin lenkilläni lahjakaupan ohi. En halua lahjaa lahjakaupasta! Ikkunaan oli levitelty tyynyliinoja (en keksi sinulle mitään muuta lahjaa tyynyliinoja). Niissä luki "Parhaat vuodet ovat edessäpäin", tyynyliinaan oli painettu Pappa Tunturin kuva. Näitä ostetaan lahjaksi 50-60 vuotiaille miehille, ei enää 70-vuotiaille, sillä sanonnalta alkaa siinä vaiheessa jo mennä pohja pois. Eikö lause kuuluisi paremminkin 20-vuotiaalle, jolla totisesti ovat parhaat vuodet vielä edessä, 60-vuotias alkaa kiistatta sairastella,ei saa enää kauniimpia ja nuorempia naisia, ellei satu olemaan kapellimestari tai suosittu näyttelijä. Toisessa tyynyliinassa luki "Mies parhaassa iässä". Mikä sitten on miehen paras ikä? (Minusta se on jossain 40 ja 65 vuoden välissä, 20 vuotiaana se oli minusta 20-30 vuotta).

Toinen mieltäni askarruttanut asia on se, että Hervannassa tapettiin keskellä päivää ruokatunnilla tavallinen työssäkäyvä nainen, eikä siitä ole noussut tätä suurempaa hälyä.

Viikonlopun runoiksi olen vielä valinnut runoja kirjasta Uuden runon kauneimmat 1

Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi.
-------------------

Lämmin läikähti lämmintä vasten,
ryöpsähti yli. Me vaikenimme.
Milloin ja missä? Emmehän tienneet.
Olimme kaksin ja rakastimme.

-----------------------------
Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

(Lauri Viita)

Anna Liisa

Tänä aamuna paistoin kananmunan, nostin viisi munaa sisältävän laatikon laittaakseni sen takaisin jääkaappiin. En ollut sulkenut pahvirasiaa kunnolla ja kananmunat lensivät keittiön lattialle, luonnollisesti kaapinoven ja lattian taitekohtaan, jossa on pieni rako, osittain sen sisällys levisi matolle (väitin taanoin, etteivät kirosanat tule suustani luontevasti, tällä kertaa kaikki alatyylin ilmaukset suorastaan soljuivat). Mieti siinä sitten syvällisesti syyllisyyden teemoja. Kävin nimittäin eilen mukavassa seurassa katsomassa Työviksen 110-vuotis juhlanäytelmän Anna Liisa. Minna Canthin kirjoittama tarina on raju: nuori talontytär on menossa naimisiin kunnollisen talollisen kanssa, neljä vuotta aiemmin hän on saanut salaa lapsen talon rengille ja tappanut vastasyntyneen lapsensa. Menneisyys astuu kuvaan renki Mikon muodossa. Katsomiskokemus ei ole siis aivan kevyt, kyse on syyllisyydestä sekä häpeästä ja kaikkiahan jonkinlainen syyllisyys kalvaa. Liekö sali ollut puolitäysi aiheen rankkuudesta johtuen?

Näytelmän toteutus oli hieno: näyttelijät olivat erinomaisia, lavastus vaikuttava, puvustus istui lavastukseen hyvin, laulu ja tanssi ei tuntunut päälleliimatulta. Oikeastaan näytelmää ei miellä musikaaliksi. Pauli Hanhiniemi oli niin sympaattinen. Nuori seuralaisemme ihasteli Jari Aholan ihanuutta, M sanoi, että Jari A vain näyttelee ihanaa. Ihan sama, mutta kyllä hän oli ihana. Suvi Sini Peltola teki koskettavan roolin Anna Liisana. Alkuun tuntui kyllä kummalta, miksi kaikki kylän nuoret miehet juuri häneen olivat lääpällään, mutta lopun traagiset osuudet hän oli todella hyvä.

Olen muutamaan kertaan nähnyt unta, jossa olen osallistunut jollain tavalla ihmisen tappamiseen. Syyllisyys unessa on ollut todentuntuista. Olen unessani miettinyt, miten tämän kanssa voi elää?  Voiko pahan teon unohtaa ja jatkaa elämää? Kaikki teemme tekoja tai sanomme asioita, joita jälkeenpäin häpeämme ja joista koemme syyllisyyttä. Tai ainakin minä teen.

Näin muuten viime yönä unta, jossa ulkomaalainen (amerikkalainen?) luennoitsija piti luentoa suuren avannon reunalla ja putosi avantoon ja hävisi näkyvistä. Joku mies hyppäsi perään ja nosti miesparan ylös hyisestä vedestä. Mikään ei ole yhtä mielenkiintoista kuin toisten unet. Eikö niin?

lauantai 10. syyskuuta 2011

Elämä onkin mukavaa

Kävin itseäni rääkkäämässä jumpassa. Istuin tyttären kanssa kahvilla. Kohta tulee mukavia ihmisiä kylään (ei minun vaan Kertun vuoksi tietty), lähdemme teatteriin ja elämä onkin mukavaa.

Näkymätön käsi

Lähden illalla katsomaan Työviksen 110-vuotis juhlamusikaalia Anna-Liisa, jonka on ohjannut Sirkku Peltola. Minna Canthin teos on aiheeltaan raju, nuori nainen surmaa vastasyntyneen lapsensa. Onneksi tiedän, että näytelmän loputtua kukaan ei ole kuollut vaan kaikki tulevat näyttämölle hymyillen kumartamaan. Exme kirjoitti joskus, että hänestä teatterissa hienointa ovat nuo kiitokset, joissa ihmiset esiintyvät omana itsenään. Viime vuoden hienoimpia ja rankimpia teatterikokemuksiani oli Työviksen Vincent River, jossa Tiina Wecström ja Markus Riuttu raatelivat toisiaan ja itseään koko esityksen ajan. Loppukiitoksissa he tulivat näyttämölle käsi kädessä katsellen toisiaan lempeästi. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni, ei se ollutkaan totta, he ovat loistavia ja pitävät toisistaan. Ihanaa!

Olisipa elämäkin samanlainen. Tyttäreni on lähes kokonaan katkaissut välinsä minuun. En voi tehdä asialle mitään. Se painaa minua välillä 24 tuntia vuorokaudessa. Olen varmasti ansainnut tämän. Haluaisin välirikon loppuvan siihen,  että me kävelisimme näyttämölle kumartamaan käsi kädessä. Elämä ei anna sellaista mahdollisuutta. Tätä on vain pakko sietää, monella on vielä huonommin. Harrastaessani opiskeluaikan teatteria, minulle selvisi, että loppukiitoksille on myös "käsikirjoitus" ja ne harjoitellaan, mistään täysin spontaanista ei siis ole kyse. Kiitosten hetki on upea silloin kun yleisö rakastaa esitystä ja näyttelijöitä.

Teatterista ja loppukiitosten aiheuttamasta liikutuksesta kirjoittaa myös Szymborska, runo on kokoelmasta Sillalla. 

TEATTERIKOKEMUS

Trakedian näytöksistä minulle tärkein on kuudes:
ylösnousemus näyttämön  taistelukentältä,
peruukin kohennus, viitan suoristaminen,
veitsen kiskominen rinnasta,
silmukan nostaminen kaulasta,
asettuminen elävien riviin
kasvot kohti yleisöä.

Yksittäiset ja ryhmäkumarrukset:
valkoinen käsi sydänhaavalla,
itsemurhan tehneen niiaus,
katkaistun pään nyökkäys.

Parikumarrrukset:
raivo halaa lempeyttä,
tuomittu katsoo autuaana pyöveliä silmiin,
kapinallinen käy kaunatta tyrannin viereen.

Ikuisuuden tallaaminen kultaisen kengän kärjellä.
Opetusten huitaiseminen syrjään hatun lierillä.
luonnonvastainen valmius ottaa kaikki huomenna uusiksi.

Hanhenmarssi, jossa ovat pääosissa kauan sitten kuolleet,
kolmannessa näytöksessä, neljännessä, tai väliajalla.
Tietämättömiin kadonneiden suloinen paluu.

Ajatus siitä, että he odottivat rauhassa kulissien takana,
pukua riisumatta,
huulipunaa pyyhkimättä,
koskettaa minua syvemmin kuin tragedian puheet.

Mutta ylevintä on esiripun laskeutuminen,
se, mitä kapeasta rakosesta vielä näkyy:
tuossa yksi käsi kiiruhtaa nostamaan kukan,
tuolla toinen tarttuu pudonneeseen miekkaan.
Vasta silloin komas käsi, näkymätön,
täyttää tehtävänsä:
kouraisee minua sydämestä.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Hedelmistään puu tunnetaan

Taidan tällä kertaa jättää uskonnolliset pohdinnat. Lopetukseksi sopinee tänä aamuna radion aamuhartaudesta (kuuntelen aina aamuisin keittiön matkaradiosta ylen ykköskanavaa) kuulemani viisaus: hedelmistään puu tunnetaan. Mitä tänne kirjoitan kertoo siis (ainakin jossain määrin).siitä millainen ihminen olen.

Olin asettanut herätyksen klo 6.30, kuittasin hälyäänen ja jatkoin uniani ja heräsin vasta puoli kahdeksan. Olen tämän viikon lomalla, jonka olen saanut vaihtamalla lomarahani vapaiksi, mutta yritän kirjoittaa tieteellistä artikkelia, jonka valmistelut aloitin pari vuotta sitten. Olen tehnyt asian hyväksi jo niin paljon työtä, että haluan saattaa sen loppuun. Minulla on tässä kuussa vielä viikko tutkimusvapaata. Keskeneräisen työn uudelleen aloittaminen on tarkoittanut korkean kynnyksen ylittämistä, tästä johtuen olen saanut tehtyä kaikki aikapäiviä roikkuneet keskeneräiset hommat.

Luen samalla lukupiirimme kirjaa Punainen ruhtinatar. Naisen elämää ei voi ainakaan kuvata sanalla tylsä. Minä pääsen seuraavaksi valitsemaan kirjan. Se on todella vaikeaa, sillä haluaisin jakaa lukukokemuksiani toisten kanssa, toisaalta olisi kiva valita kirja, jota ei itse ole vielä lukenut. Pakottaisinko muut lukemaan runoja, toisaalta olisi hauskaa tutustuttaa heidät Daniil Harmsiin, toisaalta Jari Tervon uutuus kiinnostaisi. Vaikea päätös.

Minä luen aina useita kirjoja yhtä aikaa:
1) Lukupiirikirja: Zofka Zinovieff Punainen ruhtinatar
2) Runokirja: Riina Katajavuori Omakuvat
3) Tiiliskivi: Sarah Waters Vieras kartanossa (Syyllinen kirjan aloittamiseen on Erja)
4) Pikkuvälipalat: Istvan Örkeny Minuuttinovellit
5) Lainassa ystävältä: Alice Munro Kerjäläistyttö
Ei ihme jos välillä menen näissä sekaisin.

torstai 8. syyskuuta 2011

Uskoa vai ei uskoa 2

Miten me surisimme yhdessä, jos meillä ei olisi kirkkoa? Norjan tapahtumien myötä tuli mieleeni, että onko suremiselle ja menetyksen käsittelemiselle mitään muuta tapaa tai paikkaa?

Onko niin, että en osaa valehdella, sillä minut on pyhäkoulussa ja koulussa kasvatettu siihen, että se on syntiä (kotini oli vain tapakristitty, kaksi mummoa piti huolta kristillisestä kasvatuksestani yhdessä koulun ja pyhäkoulun kanssa). En kykene vieläkään oikein kiroilemaan, koska minulle on kerrottu, että Jumala heittää taivaasta tulisen kiven, jos niin teen. Kirosanat eivät solju suustani luontevasti. Toki uskonnolliseen kasvatukseen sisältyvät monet yleisinhimilliset eettiset ohjeet kuten lähimmäisten rakastaminen ja tappamisen kieltäminen. Nämä ohjeet eivät kaikilla ole menneet perille, kuten maailmaa ja tätäkin maata tarkkailemalla saattaa havaita.

Rippikoulu ei ollut minulle mitenkään merkittävä kokemus,johtusiko siitä, että kävin päivärippikoulua. Parhaiten mieleeni on jäänyt kanttori, joka jahtasi ystävääni Saria. Silloin meille ei tullut mieleen, ettei se kenties ollut sopivaa: kanttori oli aikuinen mies.

Ei taida uskominen tässä ratketa. Olisihan se hienoa turvata johonkin, kun vaan kykenisi. Uskomisen yritelmät on järki tähän saakka tyrmännyt.

Uskoa vai ei uskoa

Tämä ei pyri loukkaamaan minkään uskontokunnan jäsentä, mutta miksi Suomessa uskonto tunkee joka paikkaan. Kun kirjoituskurssini jäsen aloitti opiskelut ammattikorkeassa, luokassa kävi esittäytymässä opiskelijapastori.

Uskonnoista tietäminen on yleissivistystä, mutta kuuluuko kouluihin tunnustuksellinen uskonnonopetus? Minulle opetti uskontoa ensin Saara, jonka mielestä otsatukka naispuoleisilla henkilöillä oli syntiä. Sain tuolloin elämäni ainoan kuutosen todistukseen (minulla oli otsatukka). Pojat levittelivät nastoja luokan lattialle, tarkkailimme, kuinka ne upposivat Saaran terveyskenkien pohjiin. Seuraava uskonnonopettaja taisi olla lempinimeltään kumihuuli, jossain vaiheessa uskontoa opetti fiksu nainen, jonka olen unohtanut. Aamuhartaudet järjestettiin koulun ala-aulassa, kopina vaan kävi kun tytöt pyörtyilivät. Kuvaamataidon tunnilla maalattiin uskonnollisia aiiheita. Äidin äidin isäni oli pappi.

Murrosiässä rukoilin, ettei minusta tulisi uskovaista. En halunnut kuulua tuohon meikitttömään, raittiiseen  joukkoon. Heillä ei ollut mielestäni mitään hauskaa. Myöhemmin yritin löytää ortodoksisen uskon. Kävin Valamossakin pari kertaa ja ortodoksisissa palveluksissa ómalla paikkakunnallani. Jossain pääsiäiajan hartaudessa seurakuntalaiset heittäytyivät välillä rähmälleen kirkon lattialle, minusta se oli kiusallista. Valamossa eräs julkkis kävi näyttävästi suutelemassa ikonia huivi päähänsä sidottuna ja kumarteli nöyrästi muita syvempään. Ei tullut minusta ortodoksia. Valamo on rauhoittava paikka ja palvelukset ovat meditatiivisia, samaa lausetta toistetaan loputtomiin. En ole vieläkään tehnyt valintaani, uskoa vai ei, mutta kannatan kirkon ja valtion erottamista toisistaan.

Useita urheilijoita menehtyi lento-onnettomuudessa Venäjällä. Lentäminen ON vaarallista. Kuuntelin viime viikonloppuna, kun radiossa haastateltiin Kari Hotakaista. Hän puhui urheilijoiden urheilunjälkeisestä elämästä. Hän totesi, että kun ihmisen urana on ollut lentää 2.5 sekunntia suksilla, ei hän kykene työskentelemään 8 tuntia Lidlin kassalla tai kun hän on tottunut hiihtämään mustikkasopat rinnuksilla 50 kilometriä niin ei hän saa tyydytystä urheilukentän auraamisesta.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

FB


Perjantaiaamuna Jasmin ei löydä muuta päälle pantavaa kuin kalliin käsinmaalatun silkkitopin, jonka pesuohjeissa suositellaan kuivapesua. Jasmin on säästellyt toppia jotain tärkeää menoa varten. Hän yhdistää toppiin valkoiset Capri-housut.

Suodatinkahvista on enää tuoksu jäljellä. Purkissa on kotoisa muumimamman kuva. Jasmin löytää kaapin perältä pienen pakkauksen espressokahvijauhoa. Hän taiteilee kahvin mutteripannuun, mutta ei saa kierrettyä osia riittävän tiukkaan, joten kahvia roiskuu hellalle. Muuten varsin autiosta jääkaapista löytyy tilkka kelvollista maitoa. Jasmin kaataa sitä vahvan kahvin joukkoon. Hän ei jaksa kuumentaa maitoa, joten juomasta tulee ikävän haaleaa.

FB päivitys: Ihana aamu alkaa lattella. Näytölle pukkaa heti tykkäys.   Jasmin käy tykkäämässä muiden statukset, kunnes huomaa, että yhdessä ruinataan rahan vähyyttä, Jasmin klikkaa tykkäyksen näkymättömiin. Jasminilla on kaksisataa ystävää, miksi olo on siitä huolimatta orpo.

Työ kalliissa putiikissa on jatkuvasti vaakalaudalla.  Ihmisillä ei ole enää varaa käyttää omaisuuksia vaatteisiin. Asiakas yrittää palauttaa juhlamekkoa, jota on selvästi jo käyttänyt: pääntien reunassa on ruskea kastiketahra ja helmassa punaviiniä. Mekko tuoksahtaa miedosti tupakalle ja hajuvedelle. 

Jasmin syö takahuoneessa eväät, hänen tekisi mieli käydä FB:ssa, mutta pomo Maisa ei pidä kännykän näpräämisestä. Jasmin käynnistää vessassa istuessaan puhelimestaan FB:n ja kirjoittaa: Haastava päivä :). Tämän tyyppisiin päivityksiin on laitettava perään hymiö, ettei leimaudu ruikuttajaksi. 

Kotimatkalla alkaa sataa kaatamalla. Topista valuu väriä sinisinä noroina valkoisille housuille. Molemmat vaatekappaleet ovat todennäköisesti käyttökelvottomia. 

 Ihana sade. Luonto tykkää. Melkein heti tulee kaksi tykkäystä.

Jasmin on tavannut miehen, joka olisi sopiva vaikka aviomieheksi.  Jasmin menee miehen kanssa sänkyyn vasta kolmannella tapaamisella, hän satsaa suhteen tulevaisuuteen, ei ole helppo, mitä se sitten lieneekään. Miehestä ei ole kuulunut mitään kolmeen viikkoon. Jasmin kirjoittaa miehelle humoristisen viestin, josta pelkää epätoivon tihkuvan läpi ja klikkaa lähetä. Mies ei vastaa, Jasminia alkaa harmittaa koko viesti. Hän soittaa parille ystävälle, kummallakin on menoa. Jasmin viettää jo kolmannen perättäisen perjantain yksin. Ilta alkaa jo pimetä, on elokuun loppu.

Ihanaa, voi polttaa jo kynttilöitä.

Jasmin sytyttää velvollisuudentuntoisesti kynttilän ja tuijottaa sen liekkiä. Päivitykseen tulee viisi tykkäystä.