perjantai 31. lokakuuta 2014

Boyhood

Töissä ollessa tekemättömien töiden listaan on kirjoitettu sellaisia sanoja kuin päivystys (tarkoittaa epätoivottujen päivystyspäivien merkitsemistä järjestelmään tai aktiivityöajan ilmoittamista), referaatti (artikkelin valitseminen ja esityksen laatiminen), sähköposti (joku epämiellyttävä pakollinen viesti), anomus (koulutusvapaahakemuksen laatiminen) ja esitelmä. Jos tekisin vuorotteluvapaan "to do"- listan , siinä lukisi ainakin Boyhood.

Boyhoodin voi nyt pyyhkiä listasta. Se on suoritettu. Boyhood on tietysti Richard Linklaterin kehuttu elokuva. Mies on tunnettu trilogiastaan Rakkautta ennen aamua, Rakkautta ennen auringonlaskua ja Rakkautta ennen keskiyötä. Elokuvissa seurataan samaa pariskuntaa (näyttelijätkin ovat samat Ethan Hawke ja Julie Delby) yhden vuorokauden ajan yhdeksän vuoden välein.

Boyhoodissa maailmaa katsotaan Masonin silmillä 11 vuoden aikajaksolla. Masonia esittää koko ajan Ellar Coltrane, joka varttuu tänä aikana pikkupojasta nuoreksi mieheksi. Samoin seurataan hänen sisartaan, jota näyttelee ohjaajan tytär Lorelei Linklater. Heidän eronneita vanhempiaan esittävät Ethan Hawke ja Patricia Arquette.

Elokuvan alussa lasten isä palaa lasten elämään, äiti ja lapset vaihtavat paikkakuntaa ja äiti alkaa opiskella. Monenlaista ehtii vuosien mittaan tapahtua, ikäviäkin asioita. Tarina on uskottava ja aika arkinen. Elokuvan ihmisten elämässä elää kolme tuntia ihan täysillä mukana, heistä alkaa välittää ja heille toivoo hyvää.

Elokuvassa ajan kulun huomaa lasten kasvamisesta ja älypuhelimien saapumisesta. Sivutaan Yhdysvaltain politiikkaakin ja sotimista maan ulkopuolella. Perheen isä on aktiivinen Obaman kannattaja.

Elokuvassa on huumoriakin. Minua huvitti erityisesti lasten, isän ja isän uuden vaimon vierailu  vaimon vanhempien luona ja Masonin surkuhupaisat syntymäpäiväjuhlat. Jokainen lie lapsena ja nuorena saanut sukulaisilta noloja lahjoja. Isän lapsille antama sukupuolivalistus, sekä valistettavien että valistajan noloilu sai myös hymyilemään. Lopussa samaistuin lasten äitiin ja itketti kun kaikki lähtivät. Elokuvassa lapset kasvavat, mutta niin kasvavat aikuisetkin.

Tämä on täysin subjektiivinen kommentti: Boyhood on ihana elokuva. Seuraako elokuvaa Adulthood?


torstai 30. lokakuuta 2014

Mökkiajolupa

Hesarin mukaan lääkäriä syytetään ajo-oikeuden antamisesta 85- vuotiaalle miehelle. Sittemmin mies ajoi liityntäramppia väärään suuntaan törmäten toiseen autoon. Nokkakolarissa kuoli iäkäs mies ja vastaan tulleen auton matkustaja.

Tämä oli odotettavissa. Tarkoitan lääkäriin kohdistuvaa syytettä.

En ole enää vuosiin tehnyt ajokorttitodistuksia. Todistuksen kirjoittaminen oli välillä vaikeaa. Potilaalla voi olla monia sairauksia, mutta silti hän saattaa olla ajokykyinen. Lyhyessä kontaktissa oli mahdotonta ajokykyä arvioida.  Maaseudulla, jossa julkisia kulkuneuvoja ei ole, ajokortti on välttämätön. Olen aikoinaan suututtanut monta potilasta kieltäytymällä ajoluvan antamisesta. Olen saanut kuulla, että naapuri on paljon huonokuntoisempi, mutta on silti saanut ajokortin uusittua. Vastaanotolta on lähdetty ovia paukutellen. Todennäköisesti minun, silloisen nuoren ja virkaintoisen lääkärin maine levisi, joten potilaat hakeutuivat jollekin toiselle, kun ajokorttitodistusta tarvitsivat. Moni iäkäs ihminen vakuutti ajavansa vain kesäkelillä ja silloinkin tuttua mökkitietä.

Minullakin olisi velvollisuus ilmoittaa poliisille potilaan ajoterveyden huononemisesta. Ainuttakaan sellaista ilmoitusta en ole tehnyt. Kiireisellä vastaanotolla ei tule kysyttyä potilaalta, ajaako hän autoa.

Jos autoilija ei saa ajamisen sallivaa ajokorttitodistusta yhdeltä lääkäriltä, hän menee toiselle. Tarvitaan asiaan perehtyneitä lääkäreitä ja toisaalta ihan muita asiantuntijoita ajokyvyn selvittämiseksi.

Monelle miehelle ajokortti ja autotallissa seisova Volvo on viimeinen miehisyyden merkki.

Minulla on ajokortti. En ole ajanut yli kymmenen vuoteen, sillä en nykyään tarvitse autoa. Voidaanko olettaa, että pystyn ajamaan, kun tuo läpyskä sattuu olemaan kukkarossani ja sillä aina tarvittaessa todistan henkilölisyyteni?

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Eläkeläiselokuvaa

Vuorotteluvapaallani olen huomannut uuden ihmisryhmän, johon en ole aiemmin edes kiinnittänyt huomiota. Nämä ryökäleet eivät tee työtä vaan he jumppaava, opiskelevat ranskaa, käyvät taidenäyttelyissä, siemailevat riesling-rypäleestä puristettua kuivaa valkoviiniä ja istuvat elokuvissa. Kaikki tämä tapahtuu keskellä päivää, silloin kun muut hikoilevat töissä, jos töitä sattuu olemaan. Kyseessä ovat hyväkuntoiset, koulutetut eläkeläset. Ne, joiden asuntolaina on jo maksettu ja jotka sattuvat nauttimaan kohtalaisesta eläkkeestä.

Tampereella järjestetään tälle väelle filmifestivaalit, joihin ei ole kuitenkaan ikärajaa. Elokuvat esitetään puolilta päivin edulliseen hintaan.

Elokuvan alussa mainostetaan kaihileikkauksia.

Esitettävä uutuuselokuva oli Rob Reinerin komedia And so it goes. Rob Reiner on ohjannut romanttisen komedian helmen When Harry met Sally. Tämä uusi elokuva olisi saanut jäädä tekemättä, niin huono se oli. Sopi hyvin kaihileikkauksen kylkiäiseksi, sillä olivathan pääosissa jo kypsään ikään ehtineet näyttelijät Diane Keaton ja Michael Douglas. Juoni oli romanttisen komedian vakiokamaa: ensin vihataan ja sitten ihan yhtäkkiä rakastetaankin. Michael Douglasin näyttelemä Oren Little on itsekäs kusipää, joka melkoisen epäuskottavasti muuttuu mukavaksi. Diane Keaton on melko samanlainen kuin Annie Hallissa (joka on ihana elokuva), mitään erityisempiä syvyyksiä hän ei saa rooliin taiottua, ellei siihen lasketa itkeskelytaipumusta. Pääparin kemia vastaa lähinnä kirjaston asiakkaan ja lainausautomaatin välistä sutinaa. Lopussa tietysti itketti, mutta samalla ärsytti.

Onhan se tietysti hyvä, että elokuvia tehdään eläkeikäisistä, mutta onko tämä kuitenkaan parasta nähtävää eläköityneelle. Eläkeläinenkin tarvitsee hyviä elokuvia, iällä ei ole väliä.


tiistai 28. lokakuuta 2014

Englantilainen sade

Joogan jälkeen yogi-teetä siemaillessani valitsin enkelikorttipakasta satunnaisen kortin. Kortissa luki wisdom. Selityksissä puhuttiin oman totuuden löytämisestä. Kotimatkalla väistin ennakoimattomasti liikkuvaa jalankulkijaa tien pientareelle ja kaaduin. Luut eivät menneet poikki.

Tänään saamme nauttia englantilaisesta sateesta. Vesi laskeutuu ohuena kostuttavana suihkeena kasvoille. Se ei ole kovin kylmää. Skotlannissa tällaisella säällä pitää istua takan edessä ja ottaa pieni viskipaukku. Englannin kuningatar nauttisi giniä.  Brittein saarilla on onneksi usein tällainen ohut sade. Suomalainen sade on raaempi. Hongkongissa vesi lorisi päälle kuin äärimmilleen viritetystä suihkusta. Säiliö tyhjeni nopeasti, sillä sade ei koskaan kestänyt kauan. Vesi oli kädenlämpöistä. Sateen jälkeen jatkui kuuma ja kostea sää. Silloin teki mieli juoda kylmää olutta. Suomessa sade kestää vähintään kaksi viikkoa ja se kylmentää kaiken kesälläkin.

Isäni kirjasi poikasena joka päivä sään mustaan vahakantiseen vihkoon. ”Puolipilvistä, heikko tuuli. Tehtiin heinää Ukonsuolla.”.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Kerttu kirjoittaa

Tassujen hienosäätö ei ole ihan balanssissa. Voi tulla yhdyssanavirheitä.

Emäntä lähti Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Sanoin, että lentäisi nyt samalla johonkin. Ei kuulemma ole varaa. Ottaisi rikkaan rakastajan. Vähän vanhemman. Nuorempien kanssa voi mennä talous miinuspuolelle. Moni keski-ikäinen nainen on luullut hurmanneensa leopardilegginsseillä nuoren salskean miehen. Pian on ollut tili tyhjä.

Minulla on aina kymppitonni käteistä. Eihän sitä tiedä milloin sattuu valuuttaa tarvitsemaan. Mottoni on: rakkaudet tulevat ja menevät, mutta timanttikorut pysyvät.

Kropassani ei ole grammaakaan ylimääräistä. Oksentelu pitää painon kurissa. Vartalo pysyy timminä kiipeillessä ja tapetteja raapiessa.

Taidan aloittaa uusimman menestysromaanini kirjoittamisen. Emäntä on kerrankin poissa häiritsemästä. Kolme ensimmäistä lausetta on jo valmiina ” Kohmeiset päivät matavat ohitseni. Oksennan olohuoneen matolle. Hiiriä ei näy.” 

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Hiivaostoksilla

Kävin eilen ostoksilla vieraassa ruokakaupassa. Etsin raejuustoa, joka on monessa liikkeessä sijoitettu jonnekin rahkapurkkien viereen. Nyt raejuusto löytyi juustohyllystä, joka on tietysti ihan loogista. Hiiva löytyy usein samasta kylmäkaapissa kuin maito. Tässä liikkeessä se oli yhteisessä lokaatiossa kananmunien kanssa. Hiivapaketti on niin pieni, sievä ja hillitty, että en löytänyt sitä omin avuin. Oli pakko kysyä neuvoa jauhohyllyä täydentävän naisen kiireiseltä selältä.

Tuorehiivapaketti ei ole muuttunut juurikaan sitten lapsuuden, jolloin minulla oli jostain syystä himo maistella hiivaa. Paketissa on edelleen 50 grammaa kohotusainetta, tuote on harmaa, suorakulmainen ja kääritty vaatimattomasti sinivalkoiseen vahapintaiseen paperiin.

Kierrettyäni aikani hyllylabyrinttia sain ostettua mitä tarvitsin: hiivaa, raejuustoa, mozzarellaa ja kissanruokaa. Tumma suklaa oli impulssiostos. Suklaata ei tarvinnut etsiä, sillä siihen ei voinut olla törmäämättä. Karkkihylly on aina lähinnä kassaa. Suklaata oli lisäksi kasattu suuriksi houkutteleviksi keoiksi poistumisreitin varteen.


lauantai 25. lokakuuta 2014

Varoitus: sisältää sekalaisia ajatuksia

Luin äsken Aino Frilanderin kirjoittaman pukeutumista käsittelevän Hesarin lauantaiesseen Pintaa syvemmältä. Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, ettei pukeutuminen ole pinnallinen asia, ja että pukeutumalla ilmaisemme itseämme silloinkin, kun emme näe pukeutumista tärkeänä seikkana.

Kirjoittaja siteeraa Women in clothes kirjaa, jossa haastatellaan naisia pukeutumisesta. Eräs nuori kirjailija tuumii "Pyydämme aina jotain, kun pukeudumme. Pyydämme, että meitä rakastettaisiin, pantaisiin, ihailtaisiin, että meidät jätettäisiin rauhaan, että ihmiset nauraisivat meidän vitseillemme, että herättäisimme ihmisissä pelkoa, että näyttäisimme varakkailta, että saisimme sanoa 'olen köyhä, rakastan itseäni'."

Olen päättänyt olla vuoden ajan ostamatta uusia vaatteita. Tapanani on ollut palkita itseäni vaatehankinnoilla. Kun tein yöpäivystyksiä, ryntäsin aamulla väsymyksestä tutisten vaatekauppaan. Tajusin esseetä lukiessani, että nyt rankaisen itseäni langettamallani vaateostokiellolla. En tee työtä, joten en saa ostaa mitään kaunista itselleni. Toki vuorotteluvapaan vuoksi on oltava säästäväinenkin, mutta enemmän kyse on siitä, etten katso ansainneeni uutta mekkoa, farkkuja tai varsinkaan alusvaatteita. Vaatemottoni pitäisi olla: pukeudun kauniisti- rakastan itseäni.

Hesarin kirjallisuuspalkintoehdokkaat on julkistettu. Olen lukenut ehdokaskirjoista vain Tommi Kinnusen kirjan Neljäntienristeys ja Pajtim Statovcin romaanin Kissani Jugoslavia. Molemmat olivat erinomaisia teoksia. Yhtä hyviä, jos näin voi sanoa. Toivoisin voittoa jälkimmäiselle, sillä se ei ollut perinteinen suomalainen romaani. Toisaalta voi hyvinkin olla, että voittaja löytyy niiden kahdeksan joukosta, joita en ole lukenut. On mahdollista, että on esseiden tai runouden vuoro.

Kissoista puheen ollen, kylpyhuoneeni ovi on jo jonkun aikaa parahtanut niin, että olen pelästynyt Kertun hännän jääneen oven väliin. Jotain oli tehtävä, saranoita rasvattava. Keksin, että minullahan on ihoöljyä, joka on pakattu suihkepulloon. Suihkautin Ceridalia saranoihin ja nyt ovi aukeaa hillityn äänettömästi.

Luin lehdestä, että joku oli löytänyt vessanpytystään rotan tai liito-oravan. Rotat kuulemma liikkuvat viemäreissä  vaivattomasti ja saattavat uida vessanpyttyyn. Illalla unta odottessani, aloin pohtia tuota hyvinkin todennäköistä mahdollisuutta. Oli pakko nousta ylös, ja laskea vessanpytyn kansi alas. Kansi on kevyttä muovia, joka lie rotalle mitätön este silloin kun se aikoo asettua perheineen residenssiini asumaan. Laitoin varmuuden vuoksi vielä painoksi pullollisen vessanpytyn puhdistukseen tarkoitettua ainetta. Nyt rotat pysyvät poissa. Kertusta tuskin on rottakissaksi. Kärpänen on sille juuri sopivan kokoinen saaliseläin.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Kirjamessut


Sain yllättäen kyydin ja seuraa Helsingin kirjamessuille. Katselimme enemmänkin antikvariaattipuolta. Hauraita kirjoja muovisissa suojuksissa ja Keltaisen kirjaston kirjojen rivejä. Kirjassa Salaperäinen sakariinikauppias roisto yrittää vietellä puhdasotsaisen suomalaisen nuorison sakariinin käyttäjiksi. Kannen kuvassa nuorelle tarjotaan jotain valkoista (vaarallista sakariinia!). Rigor Mortonin kirjan Kuolema pyramidin varjossa  kansi teki rohkeudellaan lähtemättömän vaikutuksen. Kannesssa alaston mies kuristaa yhtä vähäisesti vaatetetun naisen kaulaa. Kuvan perusteella saattaa päätellä, ettei miehellä ole hyvät mielessä.

Ostin Keltaisen kirjaston kokoelman Hemingwayn novelleja, Bruno K. Öijerin runoja  ja kirjan, johon on kerätty Hesarin Ruokatorstain reseptejä.  Seuranani ollut pariskunta tuhlasi enemmän. Pariskunnan naispuoleinen jäsen on innostunut sotahistoriasta.

Käväisimme ruoka- ja viiniosastollakin. Sieltä ei voi viinitilkkaa ostaa ihan noin vain. Ensin on kuunneltava perinpohjainen esitelmä viinistä, jota halajaa maistaa. Italialainen punaviini maistuukin selvästi merkittävämmältä, kun siihen on ensin teoreettisesti paneutunut. Tuikkasin coctailtikun kaikkeen mitä sai maistaa ilmaiseksi.

Ikävä kyllä emme ehtineet kuuntelemaan Viita- opettajamme haastattelua. Oli lähdettävä kotiin valoisan aikaan.  Kuuntelimme hetken Jukka Itkosta ja Outi Heiskasta. Heiskasen tavaramerkki on valkoinen tukka, jonka hän oli tänään peittänyt lyrex-baskerilla Taiteilija lauloi meille. En koskaan tule saavuttamaan moista häpeämätöntä tilaa. Ja häpeämättömällä tarkoitan vain postiivista. Tuskin lakkaan koskaan miettimästä mitä muut minusta ajattelevat.

torstai 23. lokakuuta 2014

Et itkeä saa Argentiina

En aiemmin pitänyt musikaaleista. Yksi syy oli varmasti maaseutukaupungin vaatimattomissa esityksissä. Musikaaleista pitäminen ei nuoruudessani ollut muutenkaan tyylikästä. Ainoa musikaali, josta innostuin, oli koulun juhlasalissa esitetty Kuopion nuorisoteatterin West side story. Sittemmin olen nähnyt ja kuullut erinomaisia musikaaliestyksiä Lontoossa, Helsingissä ja vieläpä Tampereella. Tampereen teatterin Les Miserables oli loistava. Näin esityksen kahdesti.

Työvis oli valinnut esitettäväkseen Evitan. Evita on läpilaulettu musikaali. Tarinaa vie eteenpäin kertoja, Che. Musikaalissa on muutama kaunis aaria ja duetto. Osa musiikista ei ole kovinkaan kiinnostavaa.

Istuimme ensimmäisellä rivillä, sillä muualle ei lippuja ollut saatavissa. Suuren näyttämön katsomo oli täynnä. Edessä istuminen ei häirinnyt kovin paljon. Musiikki olisi varmaan kuulunut vähän kauemmas paremmin. Nyt oli hauska nähdä näyttelijöiden ilmeet, kauniit puvut ja kengät, pienen jännitysvapinan näyttelijän käsissä.

Esitys alkaa Eva Peronin kuolemasta ja päättyy siihen. Lopussa yleisö ei oikein ymmärtänyt, että nyt se oli sitten siinä. Viimeisessä lauseessa mainittiin, että Eva Peronin ruumis oli kateissa 17 vuotta. Tällaisen lauseen jälkeen odottaa jotain selitystä, draamaa, syytä miksi näin sanottiin. Sellaista ei tullut. Meni hetki enenkuin tajusimme taputtaa.

Esityksessä on kaksoismiehitys. Che (Juha-Matti Koskela) piti musikaalia hienosti kasassa. Miestä katsoi mielellään, hänessä oli jotain velmua. Eva (Laura Ala-Jääski) lauloi niin kauniisti ja puhtaasti. Mika Honkanen onnistui laulamaan varsin hyvin, mutta oli jotenkin liian lutunen Huan Peronina. Honkanen näytti kiltiltä isoisältä, joka lukee iltasatua ja lauleskelee lapsenlapsilleen. Häntä olisi vaikea kuvitella johtamassa Argentiinaa. Ilmeisesti maata johtikin Eva Peron.

Tanssikohtaukset olivat tyylikkäitä. Lavastus oli kekseliäs, Buenos Aires tehtiin pienin keinoin.

Esityksessä ammuttiin pieniä kultapaperin paloja. Löysin niitä vielä kotona niskastani ja kaulaltani.

Loppu oli siis lievä lätsähdys. Odotin, että Eva Peron nousee vielä haudasta laulamaan "Et itkeä saa Argentiina!". Ei noussut.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Intohimona terassit

Televisiossa näytettiin hiljattain Virpi Suutarin dokumentti Eedenistä pohjoiseen. Se on vieläkin nähtävissä Areenassa. Dokumentissa kerrotaan pariskunnista, joilla puutarhanhoito on ns. lähtenyt lapasesta. Yksi pariskunta kasvattaa jättimäisiä kurpitsoita, joilla he aikovat osallistua puutarhakilpaan. He hoitavat pulleita vihanneksia kuin lapsiaan, peittelevät lämpimästi ja sivelevät niiden kovia kylkiä. Kurpitsoilla on nimetkin.

Jotkut pariskunnista jakavat yhteisen harrastuksen, joillakin se on vain toisen puolison juttu. Mietin mistä Suutari on löytänyt nämä pariskunnat.

Silloin muistin, että isäni puutarhaharrastus on ehkä ainakin aiemmassa talossa ollut kohtuullisuuden ylittävää. Puutarhaharrastuksen voittaa kuitenkin harrastus yli muiden: terassien rakentaminen. Terassivillitys on saanut toteutua kaikessa laajuudessaan viimeisimmällä mökillä, joka on vanhempieni neljäs mökki. He ovat vaihtaneet mökkiä erilaisista syistä. Ensimmäinen sijaitsi isovanhempieni pientilan mailla.

Nykyinen mökki koostuu päärakennuksesta, kahdesta sivupömpelistä ja saunasta. Kun he ostivat rakennukset, terasseja oli vaatimattomasti saunan edessä ja jonkinlaiset terassit kuuluivat kaikkiin rakennuksiin. Mökin pihalla risteili aidattuja reittejä, sillä jo edesmennyt isäntä oli ollut sokea. Mies oli vammaisurheilija ja heitti kiekkoa. Hän myös sävelsi.

Kun vanhempani saivat mökin kynsiinsä, hävisivät aidatut polut. Rannasta purettiin lahonneita portaita ja isä rakensi uusia. Mökin terassi sai lisää leveyttä. Vanhempieni mielestä mökin ikkunasta näki liian pienen kaistaleen maisemaa, joten isä laajensi ikkunaa. Mökin eteen ja sen vasemmalle sivustalle ilmaantui terassi. Rantaan rakennettiin terassi. Äiti kantoi lautoja ja isä hakkasi nauloja. Nyt terasseja on seitsemän. Pian mökin pihalla voi liikkua paljasta maata koskettamatta. Lisärakentamista rajoittavat tontin pinta-ala ja sinne juurtuneet järeät männyt, marjapensaat ja kookas kataja. Melkein jokaisella terassilla seisovat puutarhapöytä ja -tuolit. Pitäähän aamukahvit, päiväkahvit, ruokailut ja iltapala voida tarjoilla paikassa, johon aurinko paistaa tai helteellä puut tarjoavat viilentävää varjoaan.

Vanhempani lähtevät kahden viikon kuluttua Espanjaan. Siellä heidän on tarkoitus asustaa sukulaisen asunnossa ja käydä katsomassa loma-asuntoa, joka on käsittämättömän  halpa ja sijaitsee jossain vuoristossa. Äiti oli löytänyt ilmoituksen paikallislehdestä. Entiset asukkaat haluavat luopua siitä, sillä ovat mielestään liian iäkkäitä (saman ikäisiä kuin vanhempani) matkustamaan Espanjaan. Sen ostamiseen voisi ottaa lainaa.  Asumuksesta löytyy varmaan jotain kunnostettavaa. Ainakin voisi rakentaa pari terassia.


tiistai 21. lokakuuta 2014

I am bliss

Tänään joogassa hoidettiin ja virkistettiin ohutsuolta, paksusuolta ja peräsuolta.

Asetutaan seisomaan haara-asentoon, heivautetaan molemmat kädet suorana sivulle, tavoitellaan epätoivoisesti oikealla kädellä vasenta nilkkaa ja samalla osoitetaan vasemmalla kädellä joogasalin kattoa. Sama toiselle puolelle ja hengitykset päälle.

Olen ihan vähän hurahtanut tähän joogamuotoon. Tänään meditoimme laulamalla

I am the light of the soul
I am bountiful
I am beautiful
I am bliss
I am, I am

Samalla kädet liikkuivat tehden kuvioita, joista tuli mieleen lapsuuden Hämä, hämähäkki kiipes langalleen- laululeikki. Päähäni jäi kaikumaan I am beautiful. Suu hymyssä pyöräilin Tammelaan kahvila-aamiaiselle.

----------------------------------------------------------------------------------

Katsoin eilen Nick Caven omaelämänkerrallisen elokuvan 20 000 days on earth. Nick Cave toteaa kirjoittavansa, katsovansa televisiota ja syövänsä pizzaa. Tekee hän muutakin.

Kuvitteellisena päivänä (yksi kahdestakymmenestä tuhannesta) mies käy terapeutilla, joka kysyy "Mitä pelkäät eniten?" ja "Mikä on ensimmäinen muisto isästäsi?".  Terapeutti näyttää nauttivan esiintymisestä. Nick Cave pelkää muistinsa menettämistä (kukapa ei). Hän muistaa hetken, jolloin isä luki hänelle Nabakovin Lolitaa. (Minulle isä luki suomalaisia kansansatuja, mitä minusta olisikaan voinut tulla, jos olisin saanut tutustua Nabakovin tuotantoon ennen kuin osasin lukea).

Nick Cave ajelee Jaguaarillaan kotikaupungissaan Brightonissa. Auton kyytiin ilmaantuu kuuluisuuksia, joiden kanssa laulaja/ lauluntekijä keskustelee. Nämä henkilöt liukenevat pois auton penkiltä yhtä helposti kuin ovat sinne tulleetkin.

Elokuvassa katsellaan Nick Caven päiväkirjoja ja valokuvia, tehdään musiikkia ja esiinnytään konserteissa. Kuullaan juttuja Nina Simonesta: laulajatar pyysi takahuoneeseen samppanjaa, kokaiinia ja makkaroita ja oli iloinen kun nämä pienet toiveet toteutettiin.

Minua aina hämmentävät elokuvassakin nähdyt korkeat kirjapinot. Jos haluat katsoa keskivälille aselteltua teosta, niin miten saat sen käsiisi, ilman että kaksi metriä kirjoja leviää pitkin lattioita.

Voin suositella tätä tyylikästä elokuvaa, jos on vähänkin kiinnostunut miehen musiikista ja lyriikoista. 

maanantai 20. lokakuuta 2014

Oodi Teemalle

Viikonloppuiltaisin asetuimme saunan jälkeen katsomaan televisiosta lännenelokuvia. Isä rakasti niitä, eikä toisaalta ollut muitakaan vaihtoehtoja. Isän mielestä parasta olivat John Fordin ohjaamat elokuvat.  Muistoissani noiden filmien pääosassa apasseja jahtasi aina John Wayne. Oli vaivatonta, sillä olihan itsestään selvää kuka oli hyvä ja kuka paha. Myöhemmin vasta alkoi tulla ongelmia, kun alkuperäisväestö alettiin (tai minä aloin, kai muut olivat nähneet sen jo aiemmin) nähdä muinakin kuin julmina tappajina.

Teemalla esitettiin pari viikkoa sitten John Fordin ”Hyökkäys erämaassa” vuodelta 1939. Elokuva kertoo porukasta, joka lähtee matkaan postivaunuilla, vaikka se on intiaanien vuoksi vaarallista. Matkustajajoukko on kirjava ja koostuu osin yhteiskunnan hylkiöistä. Vaunuissa matkustavat prostituoitu, pankkiiri, umpijuoppo lääkäri, viimeisillään raskaana oleva upseerin vaimo, peluri, viskikauppias, sheriffi ja vankikarkuri Ringo Kid. Ringo Kidiä näyttelee John Wayne niin, että karisma räjähtää pienestä vaatimattomasta televisiostani epäuskoisille silmilleni.

Jos nyt laitettaisiin samoihin vaunuihin kristillisten puheenjohtaja, transseksuaali, narkomaani, poliisi, viralta lääkkeiden ja viinan käytön vuoksi laitettu lääkäri, talousrikollinen ja somalitaustainen maahanmuuttaja, niin se saattaisi vastata tuota joukkiota.

"Hyökkäys erämaassa" on edelleen inhimillinen ja viihdyttävä elokuva.

Lauantaina saattoi Teemalta seurata Roberto Rosselinin elokuvaa ”Rooma avoin kaupunki” (1945). Elokuvan jälkeen näytettiin dokumentti kyseisestä elokuvasta. En pysynyt enää valveilla. Olen nähnyt elokuvan vuosia sitten, mutta en muistanut siitä paljoakaan.

Italialainen elokuva on kuvattu aidossa ympäristössä dokumenttimaisesti. Aiemmin elokuvat filmattiin studiossa. Tällaista elokuvasuuntausta alettiin kutsua neorealismiksi. Olen kuullut neorealismista ja yhdistänyt sen Italiaan, mutta nyt sekin jotenkin loksahti paremmin tietoisuuteeni. Kuten huomaatte, en ole mikään uudelleen maan päälle laskeutunut Peter von Bagh.

Rosselinin elokuvasta on painunut mieleen pari klassista kohtausta. Pina (Anna Magnani) juoksemassa sulhasensa perään, kun natsit kuljettavat miestä kuorma-auton lavalla. Kohtauksesta tulee jotenkin mieleen Mikko Niskasen Pojat, jossa nuori Vesa-Matti Loiri yrittää tavoittaa äitiään kuljettaneen junan. Pina ammutaan ja hän kaatuu kadulle, jolloin hänen poikansa ja katolilainen pappi Don Pietro ryntäävät Pinan luokse. Toinen unohtumaton kohtaus on Don Pietron teloitus, jota lapset seuraavat verkkoaidan takaa.

Oodi on ehkä liioittelua. Sivistyssanaston mukaan oodi tarkoittaa haltioitunutta runoa tai ylistyslaulua.

Minä sivistyn. Sille onkin suuri tarve. Harva lukee vain kirjauutuuksia tai kuuntelee ainoastaan kaikkein uusinta musiikkia. Kannattaa katsoa nykyelokuvaan verrattuna teknisesti vaatimatonta mustavalkoista elokuvaakin. Näitä olisi hienoa nähdä vähän suuremmalta näytöltä kuin miniatyyritelevisioni. Mieluiten näkisin elokuvat elokuvateatterissa.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Itkeminen on muotia

Itkeminen on muotia. Miehetkin saavat itkeä. Elastisen poskea vierii kyynel, Samuli Edelman nyyhkyttää ja Vesku Loirilla on pala kurkussa. Paula Koivuniemi itkee jokaista biisiä harjoitellessaan. Vain elämää on tehnyt itkemisestä trendikästä. Jos et itke niin olet kylmä ja kova ihminen.

Olen katsonut ohjelma yhden ainoan kerran, joten olen asiantuntija. Luin jostain, että artistit nukkuvat ohjelman nauhoituksissa korkeintaan viisi tuntia yössä. Ilmankos tunteet ovat pinnassa. Voisiko ammattilainen edes esiintyä jos olisi aina noin herkkä. Herkkyys on hyvä ominaisuus, jos siitä huolimatta pystyy säilyttämään toimintakykynsä, eikä väsähdä.

Jospa potilaat eivät kohta tulekaan enää hakemaan diapamia, jottei hautajaisissa ja häissä itkettäisi. Jospa tunteita saisikin näyttää.

Kunnon itku ei ole koko perheen ohjelmaan sopivaa sisältöä. Siihen liittyy liikaa epätoivoa, valuvaa silmämeikkiä, kyyneleitä ja räkää.

Hesari on julkaissut Vain elämää tähdistä oikein erillisen liitteen, omistaahan sanomalehti myös televisiokanavan.

Ohjelmasta saa ihan rauhassa tykätä. Minulla vain joku pistää hanttiin. Toisaalta surullista, sillä olisin mielelläni mukana kansallisessa tunnekuohussa.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Käväisin eilen pitkästä aikaa Rauhaniemen kansankylpylässä katsastamassa syksyn löylyhattumuotia. Mitään ratkaisevaa muutosta ei ole havaittavissa. Hiippalakkeja oli kenties aiempaa vähemmän, vain kaksi. Toinen niistä oli huovutettu ja toinen neulottu. Yhden miehen päätä suojeli pellavainen pannumyssymallinen hattu. Paljon näki mustaa miehekästä peruspipaa.

Puheenaihe oli entinen, jääkiekko. Tapparan kannattaja väitti, ettei suostuisi ajamaan taksilla, jonka kyljessä on Ilveksen logo.

Saunan kiukaan vieressä on suorakulmainen muovinen astia löylyvedelle. Kiukaalle valutetaan kaksi kipollista löylyvettä. Kiukaan valelu tehdään hartaasti kuin suoritettaisiin uskonnollista toimitusta. Siinä vaiheessa on paras vetää selkä köyryyn, sillä kohta kuumuus laskeutuu hartioille kuin polttava märkä viitta. Pipamiehet istuvat lauteilla suorassa kuin kansakoulunopettajat.

Maailman parasta meditaatiota on saunan seinustalla istuskelu. Ensin otetaan löyly, sitten paetaan kuumuutta järveen ja sen jälkeen lepuutetaan silmiä Näsijärvessä. Voittaa kevyesti sen yhden sieraimen kautta hengittelyn.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Kirjoitusharjoitus

Hiekkatie rahisee sandaalien alla. Paarmat pörräävät ympärilläni. Niitä on turha yrittää huitoa, sillä ne palaavat kyllä takaisin. Hikinen iho imee niitä puoleensa.

Kuiva matala oja seuraa uskollisesti kapeaa tietä. Ojan takana kasvaa surkeaa pusikkoa, loputtomiin pajua ja nuorta koivua. Tien vasemmalla puolella näkyy vattupuska. Tuoksuu kesältä ja pakolliselta marjareissulta. Mummon kädessä keikkuu sanko. Ämpäri kolahtaa joka askeleella mummon sääreen. Lapsille on annettu pienet astiat, jotka on tyhjennettävä mummon sankoon heti kun ne täyttyvät. Paljaat sääret ja käsivarret ovat naarmuilla ja  paarmanpuremien raapimisesta verillä. Yhtään marjaa ei saa suuhun laittaa, sillä nämä säilötään talvea varten. Mummo keittää niistä hilloa. Vadelmahillopurkit seisovat monta viikkoa siistissä rivissä kellarin hyllyllä todisteena emännän ahkeruudesta. Vasta marraskuun lopussa saa avata makeaa herkkua sisältävän lasipurkin. Hillopurkin peltikannessa lukee jostain syystä RIIHIMÄKI.

Mummolan tien varteen on pysäköity auto. Mummon mielestä tie on meidän, vaikka sitä pitkin pääsee myös naapuritaloon. Ei mummolassa ole autoa, eikä naapurissakaan ole muuta ajoneuvoa kuin suomenhevonen. Kaksi vierasta huivipäistä naista poimii marjoja meidän vatukoista. Mummo komentaa meidät lapset naisten kanssa samaan puskaan marjoja riipimään. Asetumme yhtenä rintamana puolustamaan talven vadelmahillopurkkiriviä, lettukestejä ja kiisseleitä.


perjantai 17. lokakuuta 2014

Taidematka

Matkustin eilen Helsinkiin. Olin käyttänyt runsaasti aikaa edullisen liikennevälineen etsintään.  Tarkoituksena oli pistäytyä taidemuseo EMMA:ssa, jossa en ole aiemmin käynyt. Tässä saldo: Tre- Hki bussi 2 e,  EMMA edestakaisin bussi 10 e, Hki-Tre juna 14 e,  Tampereen rautatieasema- koti taksi 12 e. En viitsinyt kävellä, sillä palelsi ja väsytti 12 euron edestä. Sitä paitsi arkiöinen Tampere on pelottava. Turvaa tuovat humalaiset joukkiot puuttuvat.

EMMA:sta tuli mieleeni suosikkimuseoni Sara Hilden. Espoolainen taidemuseo on Hildenin tavoin karua betoniarkkitehtuuria. Hilden on rauhallisempi kuin EMMA, mutta tungos näyttelykeskuksessa saattoi johtua syyslomasta. Samassa kompleksissa taidemuseon kanssa (WeeGee- näyttelykeskus) sijaitsevat lelumuseo, Espoon kaupunginmuseo, Helinä Rautavaara museo ja kellomuseo.

Taidemuseossa oli esillä unkarilaisen Viktor Vasarelyn optisia maalauksia vuosilta 1948- 1979. Taulut ja muutamat muut työt olivat täysin abstrakteja. Tarkoituksena on luoda optisia harhoja,  jotka saavat taulut näyttämään kolmiulotteisilta. Välillä oli pakko käydä läheltä katsomassa, oliko kyseessä vain maalattu kangas.  Osa tauluista oli kestänyt aikaa melko huonosti ja näyttivät lähinnä räikeiltä. Katsoin pätkän miehestä kertovaa dokumenttia. Taiteilija vaikutti jotenkin ärsyttävältä. Taidemaalarilla oli useampia apulaisia maalaamassa tauluja miehen ohjeiden mukaisesti. Näyttelyssä on esillä myös Vasarelyltä vaikutteita saaneen Matti Kujasalon tuotantoa.

Taidemuseossa voi nähdä myös Saastamoisen säätiön hienoa kokoelmaa.

Museon alakerrassa on hyvä lounaspaikka, jossa söin erittäin maukasta linssikeittoa ja salaattia. Takanani istui keski-ikäinen pariskunta, joka oli selvästi tullut nettitreffeille. Haluaisin kovin tietää miten heille kävi. Kuuntelin noiden kahden hapuilevaa keskustelua mielenkiinnolla. Useinhan on, lähinnä kännykkäänpuhujien vuoksi, pakko sulkea vieraat äänet ulkopuolelle.

Silmäni ovat olleet muutaman päivän punaiset, rähmivät ja kutisevat. Vaiva ulottuu silmäluomiini. Näytän siltä kuin olisin valvonut ja ryypännyt rankasti viikon verran, enkä olisi kertaakaan pessyt kasvojani. Menin eilen Helsingissä apteekkiin ja kysyin onko vielä olemassa sellaista silmävoidetta kuin Oftan Dexa Chlora. Kyseistä tuotetta oli vielä saatavana. Kotiin tultuani pursotin tuubista mönjää silmiini. Yöllä herätessäni yritin katsoa kelloa. Luulin tulleeni sokeaksi, sillä en nähnyt paksun voidekerroksen läpi.

Kirjoituskurssimme kokoontui Neljännellä linjalla kansanvalistusseuran tiloissa. Läheisen tatuointiliikkeen ikkunassa on somisteena kullattuja ja hopeoituja pääkälloja. Vaatemyymälästä olisi saanut ostaa alusvaatteita ja lämpimiä kaulureita monissa väreissä. En voinut ostaa, sillä olen vaateostolakossa. Etnisen ruokakaupan tilalle oli viime kerran jälkeen avattu erotiikkaravintola. Niistä onkin huutava pula.

torstai 16. lokakuuta 2014

Veikeä Comic Sans


Tyyliasiat ovat hyvin hienovaraisia. On tunnettava tiettyjä ihmisiä tietääkseen mikä juuri nyt on arvossaan ja varsinkin mikä ei ole. Joistakin asioista pitäessään asettaa itsensä piirien ulkopuolelle. Ulkona tulee tunnetusti kylmä.

Sain vasta eilen tietää, ettei Comic Sans fonttia tule käyttää, sillä se on kulunut ja tyylitön. Googlesta löytyy lukuisia fonttia pilkkaavia tekstejä. Blogini otsikko ”Ei saa mennä ulos saunaiholla” on kirjoitettu juuri tuolla nololla fontilla. Olen parin vuoden ajan käyttänyt Power Point esityksissä yksinomaan Comicia. Muuten käytän Arielia. Kaikki ovat todennäköisesti lukeneet säälien väärällä fontilla tekemiäni  slideja. Tyylikkäät ihmiset eivät ole huomaavinaan vaikka hameenhelma olisi jäänyt kiinni sukkahousujen vyötärönauhaan ja alushousut vilkkuisivat tai fonttina olisi veikeä Comic Sans. He eivät sano mitään. He vain hymyilevät vinosti.

Kirjallisuuspiireissä on todella noloa kehua Paul Coelhon tuotantoa. Miehen elämänviisauksille kuuluu naureskella. Kukaan ei ole tietenkään lukenut hänen kirjojaan tai korkeintaan Alkemistin. Pauli Kohelon mainioissa kirjoissa coelholaisesta syvällisyydestä on tehty terävää pilkkaa.

Klassisen musiikin ammattilaiset eivät hekään ymmärrä kansan makua. Laita ensiviulisti kuuntelemaan Vesa-Matti Loirin laulua niin hänelle ilmaantuu hengenahdistusta ja ihon raivokasta kutinaa. (Tämä tieto perustuu facebook- muusikkopiirien seurantaan). Tavan kansalainen kokee ylevöityvänsä kun kyseinen mies vetäisee Lapin kesän.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Runolliset kuolinilmoitukset

Nuori kirjoitusystäväni S oli sairasvuoteellaan (S sairasti flunssaa) perehtynyt kuolinilmoituksiin. Hän havaitsi huomattavan epäkohdan: Eeva Kilven runosta "Kun mummot kuolevat" (1987) jätetään usein viimeinen säe pois:

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

Intohimo sensuroidaan runosta. Mummot eivät voi olla intohimoisia. Ainakin heidän intohimostaan on vaiettava. Varsinkin kun he ovat kuolleet. Intohimohan saattaa viitata seksuaalisuuteen, jota mummoissa ei ole eikä tule olemaan.

Olen viime aikoina lueskellut kuolinilmoituksia. Monet lääkärit ja sairaanhoitajat lukevat niitä, sillä niistä saattaa löytää tuttuja nimiä. Minä luin kuitenkin värssyjä. Suurin osa niistä on nimettömiä. Ilmeisesti niitä voi poimia hautaustoimistojen kirjasista. Monesti ilmoituksissa siteerataan raamatunlauseita. Nämä kaksi edellä mainittua ovat suosituimpia Aamulehden julkaisemissa ilmoituksissa. Hesarissa omaiset ovat useammin turvautuneet runoilijoiden tuotantoon. Lyhyen seurannan perusteella suosituimmat runoilijat ovat Eino Leino, Aila Meriluoto ja Einari Vuorela.

Ei mikään voi kuolla, ei kukat,
ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee ja kukat
jää taakse ja muualla tuuli soi.
 (Aila Meriluoto)

Tämä Aila Meriluodon runo on erityisen suosittu.

Mirkka Rekolaakin löytyi:

Vaipuisin hiljaa sinnepäin,
missä sen pienen vaahteran
näin
leikkivän keltaisin lehdin.
Sanoisin: nyt minä ehdin.
Nyt olet tähti
nyt olen maa
Tuulessa saatamme koskettaa.

Tämän runon Paavo Haavikko kirjoitti vaimonsa Marja-Liisa Vartion kuoltua:

Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon,
kämmenellä,
koska oli kevät.
En ehtinyt.

Kuolinilmoituksissa siteerataan iskelmiäkin, löysinpä sieltä Martti Syrjääkin (Suru soittaa mielen mustin koskettimin). Ilmeisesti tekijänoikeudet eivät kuolinilmoituksia koske.

Tuskinpa Meriluoto runoa kirjoittaessaan ajatteli kuolinilmoituskäyttöä, mutta tuo edellä mainittu runo sopii niihin erinomaisesti. Ilmoituksista löytyy suurta kauneutta ja surua, muttei juurikaan yksilöllisyyttä.

Haluaisin omaan kuolinilmoitukseeni runon, mutta se olisi varmuuden vuoksi valittava itse.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Eritteistä

Joogassa hoidimme sydäntä, selkäytimen virtauksia ja kateenkorvaa. Piti oikein miettiä mitä kateenkorva tekee. Muistaakseni kateenkorva liittyy jotenkin lymfosyyttisolujen tuotantoon. Nyt virkeät tuoreet lymfosyyttini etsivät jotain tekemistä elimistössäni.

Meditoimme hengittämällä ensin vasemman sierainen läpi. Jotta tämä toispuolihengitys onnistuisi piti peukalolla sulkea oikea sierain. Tämän jälkeen luonnollisesti tehtiin samoin toiselle sieraimelle. Seuraava askel oli sisäänhengitys toisen ja uloshengitys toisen sieraimen kautta. Vasen sieraimeni oli tukkoinen, joten jonkinlainen alkukantainen tukehtumispaniikki huononsi meditaation rauhoittavaa vaikutusta. Demonstroin myöhemmin meditaatiota työkaverille (käväisin töissä lukemassa sähköpostia ja jotain muuta pientä), jolloin vasemmasta sieraimestani roiskui muutama kirkas räkäpisara.

Miksi yleensä käyn kundaliinijoogassa? Se lisää rankani liikkuvuutta ja tarjoaa aineistoa, josta kirjoittaa. Jooga muistuttaa siinä mielessä useita uskontoja, ettei sitä ole mitenkään päivitetty nykypäivään. Pidetään totena uskomuksia, jotka tiede on aikapäiviä sitten kumonnut.

Kun aloitin räkäpisaroista voin edetä pissa-asioihin. Minulla on tapana aina käydä varmuuden vuoksi vessassa ennen elokuvaa, konserttia, lento-, bussi- tai junamatkaa.  Pidätyskykyni on sinänsä ihan kunnossa. Pelkään, että lentokone tippuu kun olen koneen vessassa. Kolhiudun kopin seiniin, koska en ole turvallisesti vyötettynä istuimeen. En käytännössä koskaan käy junien tai bussien vessoissa, koska ne ovat pahanhajuisia ja sotkuisia. Pidättelen vaikka viisi tuntia jos tarve vaatii. Tampereen rautatieasemalle saavuttuani olen monesti rynnännyt Stockmannin raikkaisiin toilettitiloihin.

Lopetan tähän tämän eritteistä kirjoittamisen. Jo oli aikakin, te ajattelette. Miksi se häpäisee itsensä te pohditte. Minä mietin samaa.

Yllä Film Noir Kerttu.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Palkkatyö

Vielä viisi vuotta sitten kukaan kaveri ei puhunut eläkkeistä. Nyt niistä puhutaan yhtenään. Siihen on varmaan kaksi syytä: eläköityminen alkaa olla hahmotettavan ajan päässä ja toisaalta eläkeikää nostetaan koko ajan. Lääkärit jatkavat usein töitä vielä eläkkeelle jäätyään. Miksi heittääkään hukkaan tietoa ja taitoa, jota on vuosia kerännyt. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin raja vastaan.

Työväenopiston aamujumppa on ajankohtansa vuoksi eläkeläisten kansoittama. Meitä "nuoriakin" jumppaan osallistuu. Jumpassahan asiat voi tehdä kovin monella tavalla, kevyemmin tai kovemmalla teholla. Minä yritän hypätä silloin kun vaihtoehtona on pieni jalannosto. Teen sen koska se tuntuu kivemmalta. Ohjaajakin antaa monenlaisia vaihtoehtoja. Tänään teimme loppuvenyttelyjä Tapio Rautavaaran, Rauli Badding Somerjoen ja Emma Salokosken äänten rauhoittamina. Taidan olla eläkkeelle sopiva, sillä artistivalikoima tuntui mukavalta.  Jumpan vetäjä on ohjannut samaa jumppaa 16 vuoden ajan.

Siteeraan taas Stephen Fryn elämänkertaa. Kun koomikko, kirjailija, näyttelijä Fry:lle alkoi sataa rahaa, joku totesi "Sinun ei tarvitse enää koskaan tehdä töitä." Fryn mielestä tämä kuulosti samalta kuin neliraajahalvauksesta kärsivälle sanottaisiin "Sinun ei tarvitse enää koskaan kävellä."

Onneksi rahaa ei ole, mutta asuntolainaa on. Ei tarvitse pohtia mennäkö töihin vuorotteluvapaan jälkeen vai ei. Minustahan voi olla siellä jopa hyötyä. Tuonpahan ainakin kahvihuoneeseen oman seurallisen lisäni.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Jyväskylässä

 
Istun halpabussin toisessa kerroksessa. Tuntuu kuin täältä käsin pystyisin paremmin hallitsemaan ympäristöäni. Tähtäsin etupenkille, mutta siellä istui jo englantia kännykkäänsä puhuva mies ”No Claire don’t shout. I mean I agree!” sekä tupsuhattuinen henkilö, jonka sukupuolesta en saa selvää, eikä sillä lie väliä. Etupenkeillä istuu vain kaksi matkustajaa, vaikka istuimia on neljä, mutta niinhän on tapana. Hyvä näin.

Tapasin Jyväskylässä ensin vanhan ystävän, jonka kanssa päivitimme kuulumisemme. P ei sanonut ”Olen lukenut siitä jo blogista/ facebookista", sillä P ei sellaiseen touhuun osallistu.

Söimme poikani kanssa aivan liian kalliissa paikassa. Ravintola oli sisustettu ruskean eri sävyillä. Odotimme annoksiamme yli puoli tuntia.

Ostimme lakanoita ja maton (poikani on melko hiljattain eronnut kihlatustaan). Yritän ajatella, että lapset ovat aikuisia, mutta useimmiten onnistun kehnosti. Ilahduin nuoren miehen asunnon siisteydestä ja viihtyisyydestä. Meillä oli oikein rattoisaa. Poikani sävelsi tietokoneella musiikkia ystävänsä tekemään tietokonepeliin, josta tulee toivottavasi maailmanlaajuinen menestys. Yhdentoista aikaan poikani sanoi ”Tekisi mieli lähteä tapaamaan kavereita Kynnykseen (baari).” Mitä minä siihen olen mitään sanomaan. Asetuin hänen sänkyynsä nukkumaan ja pojalleni pedattiin lattialle makuupussista, makuualustasta, tyynystä ja peitosta nukkumispaikka. Hän tuli puoli viiden maissa. Satuin katsomaan kelloa.

Aamulla etsin aamiaisastioita: kaapeista löytyi kattila, kaksi lautasta, kaksi lasia, paistinpannu, jonkin verran ruokailuvälineitä, kahvia, leipää, suolaa ja tyhjiä oluttölkkejä.

Päätin kävellä linja-autoasemalle vaikka kenkäni olivat hieman liian simpsakat. Eksyin  pienelle metsäkaistaleelle. Kengissäni on nyt sammalta. Käytin kävelyyn lopulta tunnin verran, mutta sehän on ihmiselle vain hyväksi. 

lauantai 11. lokakuuta 2014

Kerttu sijaistaa

 
Kissat ovat aina muotia kirjallisuudessa (Kissani Jugoslovia, Saatana saapuu Moskovaan, Pekka Töpöhännän silakkaretki). Minun suuhuni ei kukaan sanoja kirjoita. Sijaistan blogin pitäjää, kun tämä on kevytmielisesti lähtenyt halpabussilla Jyväskylään.
Kärsin erityisherkkyydestä. En siedä kovia ääniä, Vesku Loirin laulua enkä huonoa kirjallisuutta. Minua kauhistuttaa "Vain elämää" - televisosarjan banaali itketys. Minun on vaikea löytää tasoistani seuraa.
Herkkyyteni vuoksi syön vain kaikkein kalleinta kissanruokavalmistetta. Sen pitää olla ehdottoman tuoretta ja puhtaalle perintöposliinille kauniisti aseteltua. Ruoka kuivahtaa yllättävän nopeasti ja siihen tulee tunkkainen maku.
En pysty nukkumaan kylmässä enkä kuumassa, huoneen lämpötilan on oltava tasainen (22.5 celsiusta). Emännän jäljiltä sohva on sopivan lämmin makuualusta. Veto indusoi karmivat selkäsäryt. 
Tupakansavua en kestä. Kuubalainen sikari maistuu silloin tällön, varsinkin tällöin.
Päivällä vaadin täydellisen rauhan. Yöllä olen sosiaalinen ja rakastan älykästä keskustelua. Yleensä joudun näissä olosuhteissa tyytymään vähemmän inspiroivaan seuraan.
Koska emäntä on onneksi poissa, järjestän pienet intiimit juhlat, joihin olen kutsunut viisikymmentä läheisintä ystävääni. Otan lyhyet kauneusunet sillä aikaa kun samppanja jäähtyy.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Sacala

Ajoin pyörällä salsaan. Pyöräilin salsatunnilta uimahalliin. Kävelin kotiin. Kävelin uimahallille. Pyöräilin kotiin.

Raskauttavana seikkana voin vielä ilmoittaa, että olin jättänyt pyöräni uimahallin eteen lukitsematta.

Tanssimme salsassa siten, että parit asettuivat piiriin. Opettaja huusi kuvion nimen ja me yritimme toteuttaa sen. Opettaja komensi vaihtamaan paria ja miehet kävelivät musiikin tahdissa käsiään läpyttäen seuraavan naisen luo.

Salsakuvioilla on sellaisia pehmeiltä maistuvia nimiä kuin setenta (seitsemänkymmentä), setentauno (seitsemänkymmentäyksi), sacala, dile ge no, souffle (meniköhän oikein). Latinotapaan mies vie, naisen tarvitsee vain seurata perässä. Vaikka olen feministi, niin on ihanaa kun ei tarvitse päättää. Rentouttavaa.


torstai 9. lokakuuta 2014

Sähköposti

Stephen Fryn muistelmien toisen osan (Fryn aikakirjat) takakannessa sanotaan kirjoittajan luovan muistelmissaan kuvaa syvästi tuntevasta, syvästi itsekriittisestä ja syvällisen nokkelasta nerosta. Mitäköhän Fry tuumisi moisesta ylistyksestä.

Vihaan sähköposteja. Rakastan sähköposteja. Jälkimmäisiin kuuluvat henkilökohtaiset viestit. Saatan lukea ne useampaan kertaan. Tekee mieli heti reagoida viestiin, toisaalta toisinaan on mukavampi kehitellä vastausta päässään ja vastata muutaman päivän kuluttua. Miten saatoin edes elää silloin kun sähköpostia ei ollut?

Ne ikävämmät sähköpostit työntävät luotaan ennen kuin olen edes avannut niitä. Luin jostakin, että sähköpostiin olisi vastattava 48 tunnin kuluessa. Minä viivytän viestiin reagoimista. Asian siirtäminen ei millään tavalla helpota viestin vaatimaan toimeen tarttumista.  Jos sähköpostin vielä jaksaakin katsoa niin liitteiden kanssa on vaikeampaa, kuin avaisi raskasta ovea, jonka takana odottaa törkyinen kammio. 

Saan paljon täysin turhaa postia, joka ei vaadi muuta kuin viestin poistamista. Joillakin ihmisillä on typerä tapa tai avoin tyyli, miten sen haluaa nähdä, laittaa kopio kaikista viesteistään laajalle joukolle. Sen jälkeen kaikki vastaavat kaikille jotain sellaista, että oikein hienoa. Taas tulee turhaa postia. Olen kyllä itsekin syyllistynyt samaan. Olen halunnut näyttää jokaiselle "Olen ahkera ja dynaaminen. Olen lukenut tämän viestin!"

Syvällisyyden, syvän itsekriittisyyden ja nokkeluuden (toivoton) tavoittelu jatkuu. Olen päivittänyt blogiani 2335 kertaa. Jos arvioisin käyttäneeni päivittämiseen puoli tuntia kerrallaan (luultavammin kovin alakanttinen arvio), olisin käyttänyt tähän 1167,5 tuntia joka vastaa 146 työpäivää. Sohvalla makaamiseen on samana ajanjaksona kulunut vähintään kaksinkertainen aika. Sehän ei mene koskaan hukkaan.





keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Suppilovahveroita ja koulukiusaamista

Sienimetsässä tekisi mieli heittäytyä sammalmättäälle. Se näyttää niin suloiselta, pehmeältä, ihan vihreältä torkkupeitteeltäni. Siinä loikoilu voittaisi todennäköisesti sienien pomintaan vaaditun kyykistelyn.

Sienestyskaverini osoittivat minulle suppilovahveroryppäät ja minä keräsin sienet koriin. Sitä ennen näytin heille monenlaista seitikkiä ja kysyin toiveikkaasti "Onko tämä suppilovahvero?".  Reilun tunnin kuluttua alkoi sopivasti sataa, joten lähdimme  sisätiloihin juomaan lämmintä hehkuviiniä.

On kiva käydä kylässä, jossa ei tarvitse varsinaisesti seurustella. Voi olla rennosti, siivota sieniä, kuunnella musiikkia, tutustua isäntäväen kirjahyllyn sisältöön, syödä suppilovahveroilla täytettyä broileria ja perunasosetta, herkullista kakkua, juoda viiniä ja likööriä. Silittää kissoja.

Isäntä käytti suppilovahverot pannulla, pakkasi pakastepusseihin ja sain koko saaliin mukaani.

Tämä alkaa mennä hymistelyn puolelle. Ei tällaista kukaan lue.

--------------------------------------------------------------------

Katsoin eilen kakkosen koulukiusaamisiltaa. Lähipiirissäni löytyy kiusattuja. Kiusaannuin juontajista, jotka jakoivat puheenvuoroja opetusministerille ja opettajille. Ne joita asia tällä hetkellä koskee, jäivät usein ilman ääntä. Mikrofoni oli aina väärässä paikassa.

Minusta on hullua, että lähetyksessä seurataan välillä mitä somessa puhutaan. Eikö twitterit ja muut ole juuri sitä varten, että ne jotka haluavat sitä kautta osallistua ja seurata kommentteja, tekevät sen siellä.

Tyttäreni kommentoi facebookissa, että olisi kiva nähdä samasta aiheesta ohjelma, jonka nuoret itse olisivat tehneet. Heidän ajatuksensa olivat eilen kaikkein fiksuimpia (silloin harvoin kun he sattuivat saamaan puheenvuoron).


tiistai 7. lokakuuta 2014

Toimivat lisämunuaiset

Joogassa hieroimme munuaisia ja lisämunuaisia. Makasimme joogamatoilla selällämme oikea jalkaterä vasemman jalkaterän päällä ristissä ja teimme alaraajoillamme pientä heiluvaa liikettä melko pitkään. Munuaiseni ja lisämunuaiseni ovat nyt erinomaisen timmissä kunnossa.

Moni kundaliinijoogaliike tuntuu loputtoman pitkäkestoiselta. Käy selällesi lattialle, nosta molemmat jalkasi suorina ylös ja ala piirtää niillä ympyrää, oikealla jalkaterällä toiseen ja vasemmalla toiseen suuntaan. Tee sitä tuskastuttavan kauan.  Jalat ja vatsalihakset ovat maitohapoilla. Sen jälkeen molemmat jalkaterät tiivistetään yhteen ja piirretään yhteisympyrää. Loputtoman kauan, myötä- ja vastapäivään. Lopuksi nostetaan vielä kädet koholle ja niillä veivataan samaa kuviota kuin jaloilla. Ilma on täynnä tuskaisia ympyröitä.

Lopuksi tanssimme joogamusiikin tahdissa, silmät suljettuina. Kun musiikki loppui ja avasin silmäluomeni huomasin yllätyksekseni tuijottavani sivuseinää, vaikka luulin katsovani täysvalkoisiin pukeutunutta ohjaajaa. Olin menettänyt suuntavaistoni joogaa tanssiessani.

Minulla kävi eilen miesvieras K (vaimo oli mukana). K ei katsonut minua sillä silmällä, vaan huomasi lievästi repsottavat vaatekaapin ovet, pahemmin poissa balanssista heiluvat lattialistat ja lukuisat löysät ruuvit. K kiinnitti kirjahyllyyni välihyllyn, jotta saatoin asetella siihen CD-levyni. K kehotti laittamaan CD:t aakkosiin. Aakkosissa ovat. Klassiset, rock, etno ja elokuvamusiikki erillään. Viime aikoina ei ole tullut paljon levyjä ostettua kun on spotifyt ja juutuubit. Vinyylit menivät erossa miehelle.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Japanilaista elokuvaa

KAVI:n sarjassa näytettiin japanilainen episodimainen kauhuelokuva Kwaidan vuodelta 1964. Ensimmäinen episodi kertoi miehestä, joka jätti hyvän vaimonsa ja nai rikkaan ilkeän ja itsekkään naisen. Hyvän vaimon hiukset alkoivat lopulta kummitella, mikä olikin miehelle oikein. Toinen kertoi noitamaisesta luminaisesta ja vaitiololupauksen pettämisestä. Kolmannessa samurait huitoivat miekoilla toisiaan. Siinä vaiheessa oli pakko poistua. Elokuvaseuraani alkoi naurattaa potentiaalisen hysteerisesti. Peter von Bagh katsoi meitä paheksuvasti tuonpuoleisesta.

Elokuvan oli ohjannut Masaki Kobyashi, joka on ohjannut maailman pisimmän elokuvan yhdeksän tuntia kestävän sotatrilogian Ihmisen kohtalo. Tämän elokuvan kesto jäi siis epäselväksi.

Kwaidan oli kuvattu studiossa. Kulissit olivat varsin taiteelliset, voisi ehkä sanoa jopa psykedeeliset. Kwaidan oli Kobyashin ensimmäinen värielokuva. Toisessa episodissa puron vesi oli punaista.

Miten japanilaiset pystyivät nukkumaan risukimppu tai neliskanttinen puupölkky päänalusenaan?

Tavallaan hieno elokuva. Toisaalta kaksi episodia oli riittävä kerta-annos. Netistä selvisi, että elokuvaa on aikoinaan esitettykin kahdessa osassa. Kuulostaa järkevältä.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Kertun kynästä

Tarvitseeko mököttää jos astuu oksennukseen? Katsoisi tarkemmin mihin kävelee. Kyllä villasukka pesussa puhtaaksi lähtee.

Emäntä tuijotti illalla Teemalta Peter von Bagh iltaa. Boring. Samaan aikaan olisi tullut Big Brother. Siinä on sivistävä ohjelma. Pysyy ajan hermolla.

Lähtisi johonkin. Berliini on kiva kaupunki. Tai menisi vaikka Rodokselle. Voisin etsiä valmiiksi jonkun halvan matkan. Naama alkaa tympiä, kun joutuu jatkuvasti katsomaan. Ei elämä löydy tunikan neulomisesta, Leonard Cohenin levystä, kirjoista ja elokuvista. Elämä on tuolla ulkona! Emäntä ei ole enää ihan nuori. Kohta alkaa kaikenlainen kremppa ja sitten on turha katua kun ei tullut mentyä. Se Kim Jong-un ontuu niin pahasti vaikka on komea nuori mies. Näin televisiossa. Pohjois-Korea on kiva matkakohde. Ei tule kiusausta ostaa mitään. Pääsee irti facebookista.

Taidan ottaa pienet torkut kun emäntä ei näytä antavan ruokaa. Oikein mukavaa sunnuntaita kaikille, jotka tätä lukevat. Ulos kannattaa lähteä, jotta me rotukissat saamme edes hetken huilata. Koirat ovat tietysti eri juttu, tunkevat ulkoilmaan. Minun ei ole tarvinnut olla koirien kanssa tekemisissä muutamaan vuoteen. Ei haittaa. Koirissa ei ole tyyliä. Syövät nälissään mitä vaan, vaikka lenkkitossut.


lauantai 4. lokakuuta 2014

Etanalettu

Olen käynyt viikonlopun aikana nepalilaisessa, kreikkalaisessa ja japanilaisessa ravintolassa. Nepalilaisessa tarjoilija on somalla tavalla ujo ja ystävällinen nuori mies. Ruoka tuodaan metallilautasella, jossa on omat kolot papumuhennosta, jugurttia, riisiä ja salaattia sekä kastiketta varten. Leipä on herkullinen pitkäksi venynyt ohut rasvainen kuuma lätty. Ilalla söin moussakaa kreikkalaisessa ravintolassa, jossa puhuttiin tamperetta eksoottisella aksentilla. Hyvästeltiin nätisti ja oltiin kaikin puolin kohteliaita ja ripeitä. Vein tänään siskoni ja hänen perheensä japanilaiseen ravintolaan, jossa tarjoilija äänsi tamperetta japanilaisittain. Hän opasti meitä erinomaisen ystävällisesti ja saimme lopulta jotain tilatuksi. Kaikissa ravintoloissa tarjottiin hyvää ruokaa.

Kun aloitin opiskeluni Kuopiossa, ei siellä ollut ainuttakaan etnistä ravintolaa. Ensimmäinen pitseria oli mainio juttu. Sahasimme paloja ohuesta pitsasta ja herkullinen juusto venyi pitkäksi luiroksi leualle. Kaverini Jarmo nimitti pitsoja etanaletuiksi. Sen jälkeen muistan kreikkalaisen ravintolan saapumisen ja intialaisen anestesialääkärin perustaman ruokapaikan. Intialainen ruoka oli tuolloin mielestämme liian tulista. Ei ravintola lopulta kovin pitkään toiminutkaan.

Helsingissä oli tietääkseni Suomen ensimmäinen kreikkalainen taverna, Athanasios. Ravintolan omisti Athanasios Himonas, joka oli kotoisin Mykonoksen saarelta. Ruokia ei tarvinnut valita listalta, sillä mies tiesi mitä kukakin tarvitsi "Tuon sinulle hyvä musaka". Pöytään kannettiin juuri sitä mitä ravintoloitsija päätti sinä päivänä olevan sinulle hyväksi ja mitä keittiössä sattui olemaan. Annoksen valitseminen onkin aina työläintä.

Tampereen paras ruokapaikka on mielestäni hallin ranskalaistyyppinen kalaravintola  "Neljä vuodenaikaa". Ruokalista vaihtuu päivittäin, vain kalakeitto pysyy. Halvin lounasannos maksaa 9 euroa ja se on gourmet-tasoa. Asiakkaat istuvat vierekkäin jakkaroilla kolmen pöydän ja yhden tiskin ääressä. Siitä on mukava seurata kauppahallin vilinää ja leikkiä olevansa Ranskassa.




perjantai 3. lokakuuta 2014

Sokeria

Päiväkotilapset kävelevät parijonossa. Lapsilla on niin lyhyt askel, että kauempaa katsottuna näyttää kuin he liukuisivat pitkin käveylytietä. Lapsilla on yllään huomioliivit, jotka ulottuvat polvien alapuolelle. Liivien helmaan on kirjoitettu tussilla puhelinnumero. Lapset näyttävät niin liikuttavilta ja viattomilta.

Lapset ovat onneksi hellyyttäviä. Muutenhan he olisivat alttiita kaikenlaiselle väkivallalle. Kukaan ei halua ajaa metrin mittaisen, keltaisen, pitkähelmaisen otuksen päälle. Eri asia on karkkihyllyn edessä kirkuva lapsukainen. Siinä vaaditaan ihmiseltä lehmän hermoja.

Luen Stephen Fryn muistelmien toista osaa (Fryn aikakirjat). Fry kertoo sokerihimostaan. Hän varasti rahaa hankkiakseen makeisia ja söi lapsena laatikoittain sokerikuorrutettuja muroja.

Meille ei ostettu limsaa, sillä se oli turhaa. Sekoitin veteen sitruunamehua ja sokeria limsaksi. Kylmiössä minua houkutteli sankollinen sokeroitua survottua mansikkaa. Yksin kotona ollessani kävin hakemassa ruokalusikallisen tuota herkkua, luin kirjaa ja mussutin hiljalleen lusikallisen ihanan makeaa mansikkaa. Sitten hain seuraavan annoksen ja seuraavan.

Isä osti tummaa taloussuklaata, halvaa ja kovia kermakaramelleja. Niitä hän hankki lähinnä itselleen. Pidin kermakaramelleista, joiden imeskelyyn kului sopivan kauan.

Ostin koko viikkorahalla karkkia, enkä säästänyt rahaa mihinkään.  Pudotin kerran vahingossa rahan pankkiin. Se oli katastrofi, tarkoitus oli vain varovaisesti kokeilla miten rahan sinne sujahtaisi. Luin jostain tutkimuksesta, että lapset, jotka pystyvät säästämään, pärjäävät paremmin elämässä. Koejärjestelyssä saattoi syödä karkin heti tai odottaa, jolloin saisi kokonaisen pussillisen makeisia. Minä olin hetikarkkilapsi.

Muistan vieläkin kaikkien Fazerin parhaiden nimet. Kiskis oli suosikkini. Apteekista ostettiin salmiakkijauhoa, jota kaadettiin kämmenelle ja nuoltiin. Halvan salmiakki oli parempaa kuin Fazerin salmiakki. Pääsiäismunat oli valmistettu kitkerästä tummasta suklaasta. Munista löytyi takuuvarmasti sormus, johon oli kiinnitetty kaunis kimaltava kivi.

Kuvassa on pala tamperelaista graffitiseinää.

torstai 2. lokakuuta 2014

Lukupiiri

Meitä on lukupiirissä seitsemän äänekästä naista. Omaa mielipidettään on välillä vaikea saada kuuluviin. Kokoonnumme reilun kuukauden välein toistemme kodeissa, syömme, juomme viiniä, nautimme kahvit ja leivonnaiset. Kesällä olemme pitäneet lomaa. Emäntä saa valita luettavan kirjan. Olemme käyneet kahdesti teatterissakin. Näytökset ovat liittyneet lukemiimme kirjoihin (Mielipuolen päiväkirja ja Kristina från Duvemåla). Kerran meillä on käynyt kirjailijavieras (Marisha Rasi-Koskinen).

Aloimme viime tapaamisella harmitella, ettemme ole merkinneet muistiin kirjojen nimiä. Niinpä tein eilen listan lukemistamme romaaneista ja novellikokoelmista.  Hämmästyttävän paljon olemme jo saaneet aikaiseksi:

-->
Riikka Pulkkinen: Totta
Marko Kilpi: Elävien kirjoissa
Alice Munro: Liian paljon onnea
Pascal Mercier: Yöjunalla Lissaboniin
Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat
Halldor Laxness: Salka Valka
Miguel de Cervantes: Don Quijote
Italo Calvino: Paroni puussa
Jaroslav Hasek: Kunnon sotamies Svejk
Kari Hotakainen: Luonnon laki
Nikolai Gogol: Pietarilaisnovelleja
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Jhumpa Lahiri: Kaima
Pirkko Saisio: Punainen erokirja
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä
Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus
Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Emma Donoghue: Huone
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Tove Jansson: Kesäkirja
Sofka Zinovieff: Punainen ruhtinatar
Ngugi wa Thiong'o: Variksen velho

Vertailemme aina kirjaa  Miguel de Cervantesin teokseen Don Quijote. Sopiihan se erinomaisesti romaanin mitaksi, sillä sitä pidetään ensimmäisenä varsinaisena romaanina. Kirja on todellinen tiiliskivi (1018 sivua). Oli vaikea löytää miellyttävää lukuasentoa:  pitkällään lukiessa käteni väsyivät ja riski kiuruvetisen nenäni ruhjoutumiseen oli merkittävä. Romaani jäi meiltä kaikilta kesken. Olisi kiva kuulla onko joku lukenut sen.  Se ei ikäänkuin edennyt mihinkään, sama ongelma oli Kunnon sotamies Svejkin kohdalla. Ngugi wa Thiong'on  Variksen velho jäi minulta puoliväliin. Taisin olla tuolloinkin jostain syystä kiireinen. Salka Valkaa lukiessamme huomasimme, että meillä oli käsissämme eri käännökset. Toisesta versiosta oli jätetty osa tekstistä kylmästi pois.

Lisään tähän vielä jälkikäteen lyhyen luonnehdinnan lukupiiristä: hyviä kirjoja, maukkaita ruokia ja fiksuja naisia. Lukupiiri kannattaa perustaa!

Välillä on tuntunut, että olemme lukeneet eri kirjaakin, sillä tarina muotoutuu lopulta lukijan päässä.

Kerttu väittää lukevansa mokoman kirjapinon yhden viikonlopun aikana.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Keskimäärin tyytyväinen

Hiplasin eilen vanhasta tottumuksesta uusia vaatteita, vaikka olen sitoutunut vuoden ostamattomuuteen. Huokailin, kun näin syksyn kauniita väreja ja pehmeitä lämpimiä kankaita. Jos selviän tästä vuodesta, niin muutun paremmaksi kuluttajaksi, ostan lähellä ja hyvin tehtyjä vaatekappaleita. 

Kaaduin pyörällä kolmisen viikkoa sitten. Oikeasta polvestani lähti nahka, kuin ihoa olisi vedelty raastinraudalla. Huomasin, miten tärkeä elin iho on. En voinut mennä polvilleni. Polvea kirveli silloinkin kun peitto hipaisi sitä. Miten joku pärjää kun ihosta lähtee kymmenkertainen tai viisikymmenkertainen alue verrattuna tuohon lehmuksen lehden kokoiseen ja muotoiseen länttiin?

Olen naureskellut ystäväni ja kollegani pihkavoideinnostukselle. Hän toi minulle parin herneen kokoisen nokareen tuota ihmeainetta. Ensin se kirveli niin, ettei uni tahtonut tulla. Sitten haava alkoi parantua. Paransiko pihka vai aika? Aika parantaa sairaudet ja surut. Ne jotka nyt yleensäkään paranevat.

Sain hiljattain lukea lehdistä, että olen syrjäytymisvaarassa. Asun yksin, enkä ole töissä (tosin minua odottaa työpaikka vuorotteluvapaan jälkeen). Keskimäärin minun pitäisi olla alkoholisoitunut ja napsia masennuslääkkeitä. Keskimäärin minun kuuluu olla onneton.