keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Sukupuoliero

Eräs sympaattinen mieshenkilö, joka on mukavan naisen aviomies,  lähetti minulle valokuvan Tampere Beatles happeningista. Hän oli nimennyt kuvan "kaksi humanoidia", jonka ylensin huolimattomasti muotoon "kaksi humanistia". Näytän kuvassa mielestäni hämmästyttävän hyvältä. Näytän yleensä kuvissa kamalalta ja lohdutan itseäni sillä, etten millään voi luonnossa näyttää samalta. Vihaan valokuvattavana oloa. En käsitä nuoria naisia, jotka ehdoin tahdoin pyrkivät valokuvamalleiksi. Yritin muokata valokuvasta FB-profiilikuvaa, mutta se oli ängetty johonkin vaikeasti muokattavaan formaattiin. Kuvassa oli tiettyjä puutteita, joita olisin halunnut muuttaa: kättelin siinä leikillisesti miestä, jota en halua profiilikuvaani, minun silmäni olivat kiinni, näytin lievästi humaltuneelta ja edessäni pöydällä oli piripintainen muovituoppi olutta.

Keitän kananmunia, joten on oltava tarkkana. Aion syödä aamulla munan, jotta jaksan illalla päivystää. Jaksamisen takaa proteinipitoinen ravinto.

Kävin kaatamassa veden munakattilasta.

Olen huomannut työssäni hämmästyttävän eron miesten ja naisten välillä. Kehoitan usein potilaita kuoriutumaan vaatteistaan, jotta voisin tutkia heidät. Naiset alkavat heti etsiä silmillään naulakkoa, pukukoppia tai jotan alustaa, jolle viikata vaatteensa. Kun sellaista ei löydy he laskostavat vaatteensa tuolille. Moni mieskin tekee samoin, mutta noin neljäsosa miehistä viskelee paitansa ja farkkunsa luontevasti lattialle. He tehnevät samoin myös kotioloissa. Yleensä he eivät heittele vaatteita ympäri huonetta vaan pudottavat ne yhteen läjään jalkojensa juureen. Yhdenkään naisen en ole nähnyt toimivan samoin.

Tein töissä projektin loppuraportin. Raportissa kerroin suunnilleen samat asiat kuin väliraportissa. Keskityn moisessa joutavassa tekstissä siihen, ettei siihen tulisi liikaa toistoa. Synonyymien löytäminen on välillä vaikeaa, mutta se on tehtävän ainoa minua kiinnostava osuus.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Joulukukan ylösnousemus






Eilinen tekstini oli blogini kunniakkaan historian kommentoiduin. Kannatti kirjoittaa jaxuhalista, vaikka jollakin lukijalla tuli melkein oxennus,

Palaan toiseen mieliaiheeseeni, joka on tietysti ruukkukkaset. Sain lääke-edustajalta ennen joulua joulutähden. Niitä myytiin marketissa vitosella, joten kukan vastaanottaminen ei täyttäne lahjuksen vastaanottamisrikoksen kriteereitä. Se raukka on jo jonkin aikaa näyttänyt melko riutuneelta. Tänään huomasin alastomien varsien olevan hiirenkorvilla. Olin jo tehnyt DNR (do not resuscitate) päätöksen, jonka jouduin pyörtämään. Ruukkua koristi nuhruinen joulupaperi, jonka tänään irroittelin ja piilotin muoviruukun kirpparilta hankkimaani saviastiaan. Joudun säilyttämään kasvia hyllyllä suisidaalisen kissani ulottumattomissa (kasvi on myrkyllinen).

Kun poistun hetkeksi vastaanottohuoneestani, peittävät pöytääni lappuset, joissa minua kehoitetaan soittamaan potilaille, uusimaan reseptejä ja kaikenlaista muuta ylimääräistä. Nämä lappuset saavat minut välillä kiristelemään hampaitani. Yksi hoitajista piirtää pyyntöihin kukkasia ja hymiöitä. Mitä leveämpi hymynaama, sitä suurempi ylimääräinen työtehtävä.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Jaxuhali




Sami,  mun avokki lähti poikien kans kaljoille ja konttas kotiin vasta aamulla. Se haisi alkkomahoolille. Mä laitoin paitulin päälle ja kenkulit jalkaan ja lähdin äipän luo. Äippä antoi mulle ihkun ison jaxuhalin. Avokin ja mun rakkauspakkaus heitti kärrynpyörää mun masussa. 

Tää on ollut haasteellinen vuosi: isäntä on käynyt öpauttirallaa kolme kertaa kuussa työmatkalla, töissä on ollut yhtä breinstormausta vaikka resurssit on ollut vähäset ja sit on tää masuasukki ja häiden järkkäys. Isäntä ei tajuu minkälainen ongelmatiikka häitten järkkäämiseen liittyy, kun sillä nää on vasta ekat. Ne oli haasteellisia suhteita ne mun aiemmat, nyt meil on isännän kanssa niin samat ajatukset kaikesta, että se on sitä parhautta se.

Pitää hakee kotoo mun läpänderoos ja lähtee kuunteleen pomon kalvosulkeisia. Kohta mä jään äippälomalle ja sit elämä onkin yhtä tissittelyy. Pitäskö hakee lekurilta saikkua niin ehtis järkkäileen häitä. 

Kyllä mä aina niin voimaannun äipän haleista. 

lauantai 26. tammikuuta 2013

Pikkujouluelvis

Eilen järjestettiin klinikan pikkujoulut, jotka olivat siis varhaiset tai myöhäiset, ihan miten asian tahtoo nähdä. Lähdin pikkujouluihin lähes suoraan Kuopion junalta. Tilaisuudessa esiintyi Ylöjärven Elvis-kopio, jonka taustalla soi Mac. Miehen naamaa peitti värivoidekerros, jota naisella pidettäisiin liiallisena. Hiuskiekura näytti autenttisiselta ja lantiokin vatkasi melko luotettavasti. Jotain karsimasta puuttui, tosin esiintyjä ja yleisö lämpenivät loppua kohden. Elvis vitsaili tekohengityksestä, jonka antajaksi toivoi naissukupuolen edustajaa. Mies halusi varmaan vakuuttaa värivoiteesta, hiusväristä ja punaisesta silkkipaidasta huolimatta olevansa hetero.

Tanssin miehen kanssa, joka oli nähnyt nuorena poikana aidon Elviksen. Mies kieputti minua niin, että oikea ranne on tohjona. En kaatunut (ihme kyllä) vaan ranne vääntyi pyörähtelyissä. Yhden miehen takin helma kärähti, muita vahinkoja ei ehtinyt ennen puolta yötä sattua. Poistuin juhlista vauhdikkaasti kuin tuhkimo, en kuitenkaan vaunuilla vaan farmariautolla.

Pikkujouluissa esiintyi klinikan oma bändi, jonka akustisesta soitosta tuli hyvä mieli.

Kuopiossa meni niinkuin meni. Pidin kaksi esitystä ja toimin yhden session puheenjohtajana. Esityksiä kehuttiin, mutta kukapa kehtaisi tulla haukkumaan. Kuopion tori oli remontin alla. Tammimarkkinat sinnittelivät torin ehjällä osalla. Eivät olleet markkinat entisellään, lapsuudessa näkemäni strip tease -linja-autokin puuttui. Eipä taida olla enää paljon sen keskeistä asiakaskuntaakaan, maatalon isäntiä.

Nyt olen siis yhdistykseni puheenjohtaja. Hallituksen kokouksessa tapahtui se, mistä esimieskoulutuksessa varoiteltiin: toinen henkilö otti osaksi puheenjohtajuuden. Minulla ei ole riittävästi karismaa. Eikä tule.

Pitänee lähteä hankkimaan ranteeseen joku kääre.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Entinen kiinanruusu

Ostin eilen kirjaston kahvilasta kahvin ja pullan. Myyjä kysyi "Oletko henkilökuntaa? Olisin varmaan saanut alennusta.

Käyn melko usein kirjastossa.

Tänään tämä leppoisa elo loppuu ja on lähdettävä  Kuopioon. Siellä olisi pidettävä kaksi esitystä ja aloitettava ura yhdistyksemme puheenjohtajana. Pitäisi varmaan pitää joku "linjapuhe", mutta kun mitään linjaa ei ole. Kuopiossa asuu savolaisia ja siellä on erilainen bakteerikanta. Olen ollut liian kauan poissa sieltä, joten reissu on riskaabeli. Rokotuksetkin ovat hunningolla lukuunottamatta pelättyä influenssapiikkiä.

Kuntosalilla käynnin jälkeisenä aamuna ei koskaan etukäteen tiedä mikä paikka on kipeä. Tänään kipein on vyötärön seutu. Kuntosali oli tupaten täysi ryhtiliikkeen tehnyttä väkeä.

Kerttu kuljettaa ruokansa olohuoneen matolle, josta se on mukavampi nauttia. Siihen on Kertun mielestä myös mukavinta oksentaa. 

Porraskäytävääni on sulostuttanut kookas kiinanruusu. Nyt joku on leikellyt sen torsoksi. Ehkä niin kuuluu tehdä. Kasvissa ei ole enää ainoatakaan lehteä. Käytävä näyttää kalsealta. Joulutähdessäni on muutama alaston ranka, joiden kärjessä sinnittelee vielä pari valkoista lehteä Potilaalta saamani orkidea ei toipunut hyytävästä pyörän tarakalla tehdystä kotimatkasta vaan jouduin heittämään sen roskikseen. Tässäpä oli kaikkien kiihkeästi odottama ruukkukasvikatsaus.


tiistai 22. tammikuuta 2013

Suolistovaivaiset ja romattinen komedia

Katsoin eilen televisiosta romanttista komediaa, jossa 37-vuotias juuri eronnut nainen (Uma Thurman) ja 23-vuotias mies (Bryan Greenberg) ihastuvat toisiinsa. Myöhemmin ilmenee, että nuoren miehen äiti on naisen terapeutti (Meryl Streep).Elokuvasta puuttui amerikkalaisten romattisten komedioiden ydin, päähenkilöiden välinen kemia ja nokkela sanailu. En ole aikoihin katsonut kaupallisten kanavien ohjelmia, enkä aio kovin hevin katsoa jatkossakaan. Jokaisella mainostauolla mainostettiin Laxoberonia (ummetuslääke) sekä Imodiumia (ripulilääke). Ilmeisesti suolistovaivaiset ovat romattisten komedioiden tärkeintä kohdeyleisöä.

Tein eilen yhden esitelmän ja aloitin toista. Tänään aion viimeistellä tuotokseni, käydä kuntosalilla ja kyläillä. Asun vanhassa talossa ja asunnossani on kylmä. Pukeudun paksuun villatakkiin ja villasukkiin, kietoudun torkkupeittoon ja halailen välillä lisäpatteria, jonka olen saanut ystäväpariskunnalta. Odotan kesää. En pääse yleensä päivällä ulos, nyt pääsin, joten huomasin muutoksen valossa. Muutos maustaa päivän kuin vajaa maustemitallinen suolaa kymmentä litraa lihasoppaa.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Pitääkö ymmärtää?

Istun nojatuolissa villasukat jalassa, Kerttu makaa sohvan selkänojalla ja aura-auto riipii katua ja korvia ikkunan alla. Minulla on pari vuosilomapäivää, jotka käytän tietysti artikkelin ja esitelmän viimeistelyyn, kunhan tästä tokenen.

Kirjoitin eilen Beatles faneista ja erityisesti siitä tosifanista, jonka vessa on sisustettu Beatles -aiheiseksi. Minä en ole koskaan ihaillut ketään oikein täysillä. Ihailun kohteet ovat olleet lukeneita miehiä, sellaisia, joiden jalkojen juureen voisin istahtaa kuuntelemaan ja viisastumaan. Olen fanittanut Torsti Lehtistä ja Claes Anderssonia, en kuitenkaan sisustaisi vessaa heidän kuvillaan.

Claes Andersson -vessan oven avaus voisi käynnistää pianojatsin, vessapaperiin olisi raapustettu runoja, seinät olisi päällystetty miehen kuvilla ja vessan seinään nojailisi hylly täynnä hänen romaanejaan ja näytelmiään, suomeksi ja ruotsiksi tietysti.

Hesarin kuukausiliitteessä toimittaja Ilkka Malmberg kertoo, miten yritti kuukausien ajan kuunnella ja ymmärtää Kaija Saariahon musiikkia, eikä valaistunut. Usein kuulee sanottavan, ettei taideteosta tarvitse ymmärtää voidakseen siitä nauttia. Ei niin, olen katsonut paljon modernia maalaustaidetta ymmärtämättä mitään, silti kokemus on ollut kiinnostava. Kuitenkin minun on ymmärrettävä edes jotain pystyäkseni haltioitumaan. Olen nähnyt, lukenut ja kuullut useita esityksiä, joita en ole käsittänyt ja jotka ovat tuntuneet tästä syystä hyvin pitkäveteisiltä.

Isäni halveksi kevyttä musiikkia, eikä taida arvostaa sitä suuremmin nytkään. Se ei tietenkään estänyt minua kuuntelemasta rockia (se suorastaan patisti minut rockin pariin), toisaalta olen kuullut vauvasta lähtien oopperoita ja Bachin kantaatteja. Kotona lukemista arvostettiin, mutta sitä ei rajattu yhtä tiukasti. Anni Polva oli "tietysti" roskaa, mutta dekkarit "sallittuja", oikeasti sai lukea mitä halusi. Kaveripiirissä piti kuunnella oikeaa musiikkia, jota oli tietysti progressiivinen rock eikä purkkapop. Olen aina osannut toimia kuten toiset sanovat, eikä riesanani ole ollut omia mielipiteitä. 

Kuuntelimme aikoinaan Jyväskylän kesässä Ravi Shankaria. En uskaltanut tunnustaa edes itselleni, että se oli minusta tylsää. Vasemmistolaiset ystävät hehkuttivat elokuvaa Luis Corvalanin sydän, joka olisi naurattanut pateettisuudessaan, jollei asiaan olisi kuulunut ottaa se tosissaan. No kyllä me vähän sille naurettiinkin, luotettavassa seurassa.

Nykyään voi hyvin tunnustaa katsovansa tai kuuntelevansa mitä vain. Jos joku kertoo katsoneensa 25 kertaa näytelmän Vuonna 1985, sitä pidetään vain hupaisana. "Kaikki" katsovat uuden Bondin ja Vain elämää ja Putous sarjat. En ole kumpaakaan sarjaa nähnyt,joten olen monen keskustelun ulkopuolella. Liikun jossain välimaastossa, taidepiireissä koen ulkopuolisuutta ja alemmuutta, joka johtunee siitä, että olen ulkopuolinen. N, joka opiskelee kirjallisuutta sanoi, että haluaisi lukupiiriin kuten minäkin. Hän ei halua kuitenkaan kirjallisuutta opiskelevien lukupiiriin. Ymmärrän häntä erinomaisen hyvin, sellaisessa lukupiirissä en uskaltaisi sanoa sanaakaan.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Eatles

Osallistuin eilen Beatles -aiheiseen pubivisaan Beatles happeningissa. Tiedän juuri ja juuri yhtyeen jäsenten nimet, en paljon muuta. En ollut kuullut, että Eric Clapton soittaa kitaraa levyllä "While my guitar gently weeps" ym. kaikkien muiden mielestä banaalin helppoa asiaa. Ainoa, missä pärjäsin oli kappaleiden nimiväännökset ja tiesin myös Norah Jonesin isän nimen (Ravi Shankar). Juokkueessani oli kaksi Liverpoolin Beatles -festivaalien kävijää ja yksi, joka oli lukenut Mauri Kunnaksen Beatles -aiheisen kirjan ulkoa.

Kilpailun päätuomari on nuoruuden tuttavani Kuopiosta. Ehdotin hänelle uusia kilpailukysymysksiä: "Mitä John Lennon söi aamiaiseksi ensimmäisenä koulupäivänä?", "Selvitä reitti Ringon lähikauppaan vuonna 1962." Viime vuoden kisavoittajan kotona on kuulemma Beatles -aiheinen vessa, jonka saippuatelineessä lukee Yellow soap marine.

Tilaisuudessa yleisölle esiteltiin jonkinlainen rautainen häkkyrä, joka oli aikoinaan toiminut Ringon synnyinpirtin takanreunuksena. Sitä olisi varmaan saanut käydä suutelemassa.

Olen kuullut kahdessa päivässä riittävästi Beatles -tuotantoa. He ovat kuulemma levyttäneet pari sataa kappaletta, kysäisin Jakelta. Sainpahan laitettua tähän tämän: istuin Jake Nymanin vieressä konsertissa. Miehessä ei ollut yhtään kyynistä rockpoliisia, vaan hän vaikutti nauttivan musiikista, kuten me muutkin.

E keksi Beatles -aiheisia kompakysymyksiä: ruokahaluton Beatle: eatles, Beatlesien toinen kotikaupunki: Beatlehem.

Lisää John Lennonin lyriikkaa:

We're playing those mind games together
Pushing the barriers planting seeds
Playing the mind guerrilla
Chanting the Mantra peace on earth
We all been playing those mind games forever
Some kinda druid dudes lifting the veil
Doing the mind guerrilla
Some call it magic the search for the grail
Love is the answer and you know that for sure
Love is a flower you got to let it grow
So keep on playing those mind games together
Faith in the future out of the now
You just can't beat on those mind guerrillas
Absolute elsewhere in the stones of your mind



lauantai 19. tammikuuta 2013

Ravintolaelämästä syrjäytyneet

Osallistuin eilen Tampere Beatles Happening -tapahtumaan. Siinä vaiheessa kun chicagolainen Jay Goepper lauloi "I'm just a jeaulous guy" päätin lähteä hänen mukaansa ja aloittaa täysimittaisen Rock'n roll elämän. Täysimittainen rock'n roll elämä edellyttää kuulemma hotelliyöpymisiä, joihin en kuitenkaan ollut vielä valmis. Hotelliaamut ovat jotenkin kotiaamuja nihkeämpiä. Taulutelevision heittäminen hotellihuoneen ikkunasta ei onnistu kuten kuvaputkilaitteen. Taulutelevisio ei läpäise lasia ja leijailee hallitusti maahan, vaikka asuisi viidennessä kerroksessa.

Tapasin tilaisuudessa vanhoja kuopiolaisia tuttujani. Huomasimme olevamme suuressa vaarassa liukua ravintolaelämästä syrjäytyneiden surkeaan joukkoon. Kaikki ravintolatapahtumat alkavat niin myöhään, ettei niiden alkuun jaksa valvoa. Ratkaisumme on jonkin tyyppinen kaksivuoroinen ravintolatoiminta. Bändi aloittaisi ensimmäisen vuoronsa vaikkapa klo 17 ja lopettaisi klo 21, seuraava vuoro voisi alkaa klo 23. Näin saataisiin ravintolatiloista maksimaalinen hyöty. Havannan casa de la musicassa toimi tuollainen päivämatineajärjestely ja kun ikkunoita ei ollut ja rommi virtasi, niin tunnelma oli täysin aito.

Eilen kuulimme Beatles -musiikkia italialaisittain, skottilaisittain, chicagolaisittain, englantilaisittain, brasilialaisittan ja vähän suomalaisittainkin esitettynä. Nyt tajuaa miten laaja tuotanto bändillä on ja miten monin tavoin kappaleita voi tulkita. Tänään jatkamme.

How 

How can I go forward when I don't know which way I'm facing?
How can I go forward when I don't know which way to turn?
How can I go forward into something I'm not sure of?
Oh no, oh no

How can I have feeling when I don't know if it's a feeling?
How can I feel something if I just don't know how to feel?
How can I have feelings when my feelings have always been denied?
Oh no, oh no

You know life can be long
And you got to be so strong
And the world is so tough
Sometimes I feel I've had enough

(John Lennon, levyltä Imagine 1971)

perjantai 18. tammikuuta 2013

Koska tulee kesä?

Ensiksi: minua oksettaa. Söin mutakakkua. Lyön katuvaisena heikkoa luonnettani kumivasaralla päähän: töms, töms. Kakku oli niin makeaa, että minua oksettaa. Se on minulle oikein. Ensimmäinen haarukallinen oli taivaallista. Pala kakkua putosi kahvilan lattialle, vilkuilin sivuilleni ja kippasin himoitsemani herkun takaisin lautaselleni. Lopussa hieroin tarkkaan viimeiset muruset haarukalla lautaselta ahneeseen suuhuni.

Varoitus: sisältää lisää valitusta. Aamulla polkupyörä oli kankea kuin lihasreumaa poteva mummo. Villatakki takertui reisiin, ja kun yritin irroitella sitä, kuului sähinää. Villavaate kiinnityi oitis takaisin alustaansa. Työpaikan metallisesta pukukaapista sain sähköiskun, joka kirpaisi kädestä varpaisiin ja päälakeen saakka.

Kysymys: Koska tulee kesä?
Vastaus: Ei koskaan.

torstai 17. tammikuuta 2013

Rehellinen, tarkka ja kaunis

Kurottelin aamulla pyöräilykypärää eteisen kaapin ylähyllyltä, kun se yllättäen liukui pitkin kaulaliinojen ja hattujen muodostamaa alamäkeä ja kopsahti kipeästi takaraivooni. Minusta olisi saattanut tulla pyöräilykypärien ensimmäinen traaginen uhri. Jos näin olisi käynyt, olisi kaikki pyöräilykypärät pitänyt poistaa markkinoilta tai ainakin liimata niihin varoitustarra. Nämä kuohkean kampauksen periviholliset voitaisiin jatkossa pehmustaa joka puolelta. Tyttäreni kanssa visioimme kypärän, joka tekisi karvahatun tarpeettomaksi. Sisälle ja päälle teddykarvaa ja lämpöiset läpät korville. Idean saa varastaa. Kesäpyöräilyä varten tarvittaisiin toisentyyppisiä vaihtoehtoja.

Istuimme eriparituoleissa Tulenkantajien kirjakaupassa avoimen humanistisen tiedekunnan tilaisuudessa, jonka teema kuului "Kaunis katse ihmiseen". Tilaisuuden veti oikein mallikkaasti Rosa Meriläinen ja vieraina istuivat erityisen erityinen Juha Hurme ja Veikko Halmetoja. Moneen kertaan kuvataide-esimerkiksi otettiin Lucian Freund, jonka heti googlasin ja huomasin, että ovathan nämä tuttuja, nimi vain oli päästäni jossain vaiheessa pudonnut. Enemmän kuitenkin puhuttiin kirjallisuudesta ja varsinkin Aleksis Kivestä. Juha Hurme halusi korvata otsikon uudella "Tarkka katse ihmiseen".

Siskoni sylkäistiin humaanisti eräästä monikansallisesta firmasta toiseen. Maaliskuun alusta lähtien "työkavereita" on kotoisat 250 000, niin kauan kuin on. Johtajasetä on intialainen.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Talous

Istuin tänään toista päivää sairaalan taloutta käsittelevillä luennoilla. Otin mukaan neuletyön, mutta en kehdannut kaivaa sitä esille. Sen sijaan näpräsin älypuhelinta, luin artikkelia ja kirjoitin kaikenlaista. Samalla kuuntelin.

Luennolla sanottiin, että laki määrää virkamiehen käyttäytymään virkansa edellyttämällä tavalla. Eräs tuomari leikkeli oikeudessa karvoja kämmenselästään. Sitä ei pidetty virkaan sopivana käytöksenä. Poliisi taas kirjoitti lehteen rasistisen jutun. Olihan se poliisi, joka kävi niin kuumana jonkun naisihmisen perään, että harrasti seksiä tämän kanssa virka-autossa. En aio tehdä mitään edellämainituista, kämmenselässäni ei edes kasva karvoja. Blogia saanee pitää kun niitä on jopa sairaalan sivuilla, mutta mistä saa kirjoittaa?

Hoitohenkilökunnan ja lääkärien sekä talousihmisten välillä on näkemysero: talousihmisten mielestä me tuhlaamme ja omasta mielestämme teemme vaativaa työtä vähäisin resurssein. Eräässä terveyskeskuksessa kollega näytti käytävää, jonka varrella sijaitsivat hallintohuoneet ja nimitti sitä työtä tekemättömien käytäväksi. Talousmiehen mielestä ei haittaa vaikka lääkäri ottaa hatkat, uusia saa tilalle. Meidän mielestämme työmme on erityisen tärkeää ja olimme miehen sanoista hieman loukkaantuneita, mutta me olemmekin herkkähipiäisiä kuin piirtopaukamointiset (kuulin sanan hiljattain ja minulle tuli vastustamaton halu käyttää sitä).

tiistai 15. tammikuuta 2013

Kuka minä olen?

Vartoilen lähtöä esimieskoulutukseen. Heräsin liian varhain ja odottelen, että tulisi kiire.

FB:ssa kiertää meemi, jossa pyydetään toisia jäseniä arvioimaan omasta profiilikuvasta mikä kuvan henkilön ammattiura ihan kuvan perusteella voisi olla. Suuri osa aktiivisista FB-kavereistani ovat kirjoittajia ja heidät on arvioitu luovien ammattien harjoittajiksi. He ovat olleet mielestämme runoilijoiden, laulajien ja taidemaalarien näköisiä. Mukana on tietysti halua tuottaa toiselle iloa ja toisaalta tietoa toisen pyrkimyksistä.

Minua on aina kiinnostanut se, miten monet ihmiset näkevät itsensä hyvin erilaisina kuin he oikeasti ovat. Eräs tuttuni sanoi olevansa hyvin äidillinen ihminen. Minusta hän on niitä epä-äidillisimpiä naisia joita tiedän. Ehkä minäkin näen itseni tyystin väärin.

Hesarin aamuisessa kolumnissa puhutaan siitä, ettei kala ymmärrä mitä vesi on kunnes se temmataan sieltä pois. Todennäköisesti elän nyt parasta aikaani.

Minut arvioitiin matkaoppaaksi (kuvassa seison kongressikeskuksen aulassa ja nojailen "ASK ME"-kylttiin), kongressitalon johtajattareksi ja julkkispsykiatriksi. Itse arvioisin itseni pieneksi reppanaksi.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Punainen paistinpannu

Heräsin juuri päiväuniltani ja pian jo kallistunkin yöpuulle.

Selasin kirjastossa kirjaa, jossa kehotettiin aina miettimään: miksi söisin tämän ruokatarvikkeen, onko minulla nälkä? Mutustin äsken sellaisen keksin, joista tehdään kakunpohjia. Keksit murskataan ja muruihin valutetaan voisulaa, sekoitus painellaan vuokaan ja siinä on pohja erilaislle kaloripitoisille virityksille. Miksi siis söin sen keksin? Söin keksin, sillä kaapistani ei löytynyt suklaata tai minttulakua. Muinainen savolainen haave on maata uuninpankolla ja juoda voisulaa.

Pitäisi luopua esineistä. Asua karusti ja ajatella yleviä ajatuksia. Pukeutua kaapuun. Minäpä ostin paistinpannun. Paistinpannu on valurautaa, mutta sen kylki hohtaa punaisena kuin makoisa omena. Pannun ripa on terästä, kaartuu kauniisti ja tuntuu sileältä käteen. Rakastan paistinpannuani. Minä syntinen ostin myös uuden suihkuverhon. Entisen helmukset olivat mustuneet, eikä niitä saanut puhtaiksi. Nyt tuijotan suihkussa raitiovaunua, ilmalaivaa, kameraa ja kolmen herrasmiehen joukko tiirailee minua.

Lukupiiri sivistää: luimme eiliseen kokoontumiseemme Gogolin Pietarilaisnovelleja. Keskustelimme venäläisyydestä, Gogolin novellien ikuisesta ajankohtaisuudesta, nyrpeistä venäläisturisteista ja erään lukupiiriläisen entisestä poikaystävästä. Ilta osoittautui siis taas kerran sivistäväksi ja viihdyttäväksi. Seuraavaksi on vuorossa Laxnessin Salka Valka. Kuinka sivistyneitä meistä lopulta tuleekaan.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Uintia ja elokuvaa

Kävin eilen U:n kanssa elokuvissa, näimme Ben Lewinin pienen kehutun elokuvan Sessions. Filmissä lapsena polion vuoksi halvaantunut mies päättää päästä poikuudestaan "seksisijaisen" kanssa. Ehkä USA:ssa on moinen ammattikunta, englanniksi Helen Huntin esittämän naisen ammatista käytetään nimitystä sex surrogant.

Elokuvan tarina perustuu runoilija-toimittaja Mark O'Brienin artikkeliin. Miksi usein kaikkein epäuskottavimmat elokuvat "are based on a true story"? Nyt kun mietin asiaan, niin huomaan, että vammaisuutta käsittelevät elokuvat ovat usein "tositarinoita". Elokuvan vaivaannuttava osa on surrogantin ja hänen asiakkaansa välille kehkeytynyt rakkaustarina. Ihan kuin olisi häveliäästi päätetty, että kyllä seksiin on liitettävä aina rakkaus, ainakin amerikkalaisissa elokuvasaduissa.

Minua häiritsi John Hawkesin (polion halvaannuttamaa miestä näytellyt näyttelijä) lapsekas puhetapa. Elokuvan paras tyyppi on elämänmakuinen katolilainen pappi ja sanoma kaunis: kaikilla on oikeus rakkauteen ja seksuaalisuuteen.

Olen viime aikoina nähnyt kaksi elokuvaa halvaantuneesta miehestä (molemmat "tositarinaan" perustuvia), edellinen oli ranskalainen elokuva Koskemattomat. Osaako joku sanoa, miksi sen elokuvan nimi oli Koskemattomat? Seuraava elokuva kertokoon supermiehestä.

Viimeistelin eilen artikkelia ja kävin uimassa. Seisoin uimahallin ovien edessä mummoköörissä jo viisi minuuttia ennen hallin avautumista. Ammattini puolesta mieleeni tunki ajatus siitä, että kuinkahan moni uintitovereistani kärsii virtsankarkailusta. Unohtakaa tuo edellinen lause. Uima-altaan pohjan tuijottamisessa on jotain rauhoittavaa. Uin 700 metriä ja vesijuoksin aikani. Vesijuoksu tuntuu samalta kuin unessa, jolloin on kiire johonkin tärkeään ja matka etenee ponnisteluista huolimatta turhauttavan hitaasti.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Kadonneen villasukan arvoitus

Kiehtovia yksityiskohtia jännittävästä elämästäni. Sisältää juonipaljastuksia. Toivuttuani joulukuun flunssasta olin valmis tammikuun flunssaan, joka saapuikin odotetusti tänä aamuna. Mahdollisesti se vaivasi minua jo yöllä, en ole ihan varma, sillä nukuin. Riittävällä tarkkuudella sanoisin, että niistin nenääni ensimmäisen kerran klo 7.30.

Menin nukkumaan villasukat jalassa. Aamulla toinen sukka oli kadonnut, enkä löydä sitä mistään.

Käyn kampaajalla noin viiden viikon välein. Edelliskerralla kampaaja oli onnellinen perheenäiti. Nyt hän kertoi jossain sivulauseessa, että hänelle oli tapahtunut jotain ikävää. "Haluatko kertoa mitä?" sanoin minä. Kampaaja halusi kertoa. Hänelle oli selvinnyt, että aviomiehellä on toinen nainen. Mies oli jo muuttanut yhteisestä kodista ja ostanut uuden rakastetun kanssa omakotitalon. Tämä kaikki oli tapahtunut niinä viitenä viikkona, joina hiuksieni väri oli haalistunut ja kuosi rähjääntynyt. On varsin ymmärrettävää, ettei kampaajani keskittynyt täysillä kuontalooni. Hänen silmiinsä oli pesiytynyt ensimmäinen katkeruuden häivähdys, silmät eivät enää seuranneet mukana kun suu kääntyi asiakaspalvelijan hymyyn.

Kävin L:n kanssa Tampere-talolla Mozart konsertissa. Orkesteria johti solisti (viulisti). Mies seisoi lavalla ja käytti vasenta jalkaansa tukijalkana ja siirsi oikeaa eteen, vasemman viereen ja taakse, taas viereen ja eteen. Mies kallisteli puolelta toiselle ja niksautteli polviaan. Korealainen tanssi. Tuttavani soittaa orkesterissa patarumpuja, joten välillä seurasin hänen työtään. Nainen painoi toistuvasti korvansa rumpukalvolle. Ehkä hän ei ollut tyytyväinen viritykseen. Monta kertaa hän joutui lopulta rumpujaan paukuttamaan.

Nyt pitäisi päättää päätyykö sairaan vai terveen ja urheilullisen rooliin.

torstai 10. tammikuuta 2013

Melankolinen kerbera

Kerbera tuijottaa melankolisesti pöytää, viikko sitten sen katse vielä kohdistui virkeästi kattoon. Orkideat näyttävät saavuttaneen terminaalivaiheen. Kliivia ottaa tukea seinästä. Anopinkieli näyttää päättäväiseltä: selviän läpi laman ja Downton Abbeyn Mathewin kuoleman. Minä nuokun nojatuolissa epäterveellisessä istuma-asennossa. Kerttu kerää voimia yön mekastukseen sohvan selkänojalla.

Luin eilen kirjastossa kuntoilulehteä, jossa kerrottiin Madonnan taistelusta  väistämätöntä vanhenemista vastaan. Laulaja urheilee kolme kertaa päivässä ja noudattaa tiukkaa ruokavaliota. Kuvassa naisen lihasikkaista rasvattomista käsivarsista pullottavat laskimot. Niihin rööreihin olisi helppo laittaa tippa. Suunnittelin huomiseksi kuntosalia, mutta minulla näyttää olevan kampaaja ja priorisoin kampauksen ohi prominenttien laskimoiden.

Lopetan kirjoittamisen tänään tähän. Kuten joku analyyttinen lukija saattoi jo havaita, minulla ei ole kerrassaan mitään sanottavaa.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kerttu kiittää

Kiitän Helinää saamastani huomionosoituksesta. Olen sen ansainnut. Kirjoitan pyytämäsi kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni:

1. Säteilevän kauneuteni salaisuus on riittävä uni (vähintään 15 tuntia/vrk). Valvon yöaikaan, sillä aurinko kurtistaa ihoa.

2. Työkseni revin huonekaluja. Emännän päällystyttämien nojatuolien riipiminen on jo melko pitkällä. Kun olen saattanut tämän tehtävän loppuun, aion siirtyä työskentelemään sohvan parissa. Olen jo hieman testannut sohvan koilliskulmaa ja repimistuntuma on varsin miellyttävä. Keskityn toistaiseksi etupäässä nojatuoleihin, jonka kankaan mainostettiin olevan kissanraapimista kestävää. Pidän haasteista.

3. Olen kuunnellut kaikki emäntäni pitämät esitelmät, sillä olen niiden vakiintunut kriittinen koeyleisö. Yleensä esitelmien sisältö on niin triviaalia, että käännän selkäni ja otan nokoset. Esitelmistä sain idean opiskella lääkäriksi. Suoritin tutkinnon valko-venäläisellä verkkokurssilla. Diplomin pitäisi saapua postissa lähipäivinä. Valko-Venäjän postilaitos toimii varsin verkkaisesti. Olen jo neuvotellut työtehtävistä kansainvälisen terveydenhoitopalveluja kaupittelevan firman kanssa.

4. Minulla on ollut monta komeaa rakastajaa ja moni heistä työskentelee yhteiskunnan huipulla. Kirjoitan muistelmiani joulumarkkinoille. Kustannustoimittajani yritti sensuroida niitä. Minä huudahdin "Kaikki tai ei mitään!"

5. Neuvottelen useammankin kustantajan kanssa romaanistani, joka kertoo kauniista, mutta petollisesta rotukissasta, hänen viidestä aviomiehestään ja kahdeksasta rakastajastaan. Se on traaginen tarina, jossa rotukissa jää toistuvasti leskeksi, mutta ei moisesta pikkuharmista lannnistu. Surukseen rotukissa jää lapsettomaksi, mutta ottaa adotiopennun, josta kehkeytyy maailmankuulu pianisti.

6. Pidän raksuista. Rakastan vartalovoiteita, niissä on lempeän hedelmäinen jälkimaku.

7. Joulutähti on mielikukkani. Emäntäni nostaa sen ulottumattomilleni. Nainen on hirviö. Anopinkielen lehdet ovat rapeita ja maistuvat pähkinäisille.

8. Minä kirjoitan tätä blogia. Minä Kerttu. Välillä emäntäni tuuraa, kun minua sattuu väsyttämään.

En tietenkään jaa huomionosoitusta eteenpäin. Tähän se palkinto jäi ja syystä!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Tabloidi



Tänä aamuna putosi eteisen matolle Ilta-Sanomien näköinen julkaisu: tabloidi Hesari. Hesari tuntuu entisestään kutistuvan ja keventyvän, vaikka netti-aikana kannattaisi kilpailla artikkelien perusteellisuudella. Oli pakko  googlata tabloidi. Wikipedian mukaan seuraavat sanat rimmaavat tabloidin kanssa:: alkaloidi, diploidi, haploidi, kiina-alkaloidi, kolloidi, mongoloidi, paraboloidi, selluloidi, asteroidi, broidi, hemorroidi, humanoidi, lipoidi, meteoroidi, paranoidi, planetoidi, solenoidi, steroidi
  
Tabloidi-räppi 

Mun broidi on humanoidi
ja mutsi vähän paranoidi
mut ei se mitään
kun saatiin tabloidi

Mä heitän puuroon hilloo ja kiina-alkaloidii
mun HB laskee
vuotaa hemorroidi
mut ei se mitään
kun kun tuli tabloidi

Mul on astma
ja käytän steroidii
mut ei se mitään
mä luen tabloidii


Putos taivaalta meteoroidi
oon ilman kotii, sänkyy ja selluloidii
ei Datsun starttaa on rikki solenoidi
mut ei se haittaa
kun on se v-tun tabloidi
 

maanantai 7. tammikuuta 2013

Mitä huhtikuussa tehdään?

Työn vuoksi on elämä suunniteltava viivasuorasti kuukausiksi eteenpäin. Mistä minä tiedän, mitä haluan huhtikuussa tehdä? Jos saan yhtäkkiä pakkomielteen  lähteä Chargoggagoggmanchauggagoggchaubunagangamaug-järvelle soutelemaan tai Pöljälle saunomaan, niin se ei ole mahdollista.

Olin aikoinaan töissä aluesairaalassa, jonka ylilääkäri oli Lapinhullu. Olin väsynyt, mikä ei kohdallani ole kovinkaan poikkeuksellista. Sanoin miehelle, että minun tekisi kovin mieli Lappiin ensi viikolla. Sain heti viikon lomaa. Matkustin bussilla Saariselälle. Bussissa näytettiin koko matkan ajan Souvarien videota, joten en ole vieläkään toipunut matkasta.

Saan jatkuvasti nuhteita esimieheltäni, sillä unohdan ilmoittaa koulutus- yms. menoni. Tänään minulle selvisi, että sijoituksemme sisältävissä exel-taulukoissa onkin kaksi osaa. Sellainen viikottainen selkeä laatikko-osio ja toinen osio, josta ei ota mitään tolkkua. Tähän asti olen huomannut vain jälkimmäisen.

Yksi syy toivottomaan epäjärjestälmällisyyteeni on se, että olen ennen nykyistä työpaikkaani elänyt kuin taivaan tintti. Edellisessä työpaikassa poissaolot sai anoa jopa jälkikäteen, kun täällä se on tehtävä viikkoja ennen poissaoloa. Täytyy myöntää, että hommien toimivuuden kannalta tämä nykyinen sotilaallinen kuri toimii jonkin verran paremmin.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Kerttu moittii taas

Kunnioitettu emäntä,

On sinun syytäsi, että joudun asettamaan tassut näppäimille kesken kiireimmän nojatuolinrepimisprojektin. Vai asut sinä yksin, taisi jotain unohtua. Olen silkasta säälistä viettänyt kanssasi pari työlästä vuotta. Tuollaisella ruikuttamisella karkoitat viimeisetkin lukijat. Kuka haluaa kuunnella keski-ikäisen naisen säälittävää valitusta, kun blogimaailma on täynnä virheettömiä nuoria ihmisiä.

Kirjoitit rasismista. Kyllä se on niin, että toiset vaan on parempia kuin toiset. Ensin tulevat luonnollisesti rotukissat ja meistäkin tassuttelevat ylimpinä pitkäkarvaiset laatuyksilöt, ne jotka roikottavat perässään muhkeaa häntää. Hotelleihin verrattaessa rotukissat ovat viiden tähden majoituslaitoksia, joissa käydään peti illalla avaamassa ja asetellaan taulutelevision kaukosäädin käden ulottuville. Aamiaisella tarjoillaan pöytään laatukahvia ja tuorepuristettua appelsiinimehua.  Muut kissat ovat jossain Sokos-hotellien tasolla, aamulla on itse haettava Juhla Mokka-kupillinen ja kehno tuoremehu. Ihmiset vastaavat Omena-hotelleja, ihan siistiä on, muttei paljon muuta. Asiakkailla on aamulla sen verran krapula, ettei aamiainen maistu, joten sitä ei onneksi ole tarjollakaan. Alin kasti kuten kaikenlaiset hurtat vastaavat keskimääräisen intialaisen yhden tähden hotellin tasoa, edulliseen hintaan kuuluvat syöpäläiset.

Väsyttää. Taidan ottaa pienet nokoset. Siivoa hiekkalaatikko, sen voisi oikeastaan ihan pestä. Vie roskat. Tänään on Loppiainen, sen merkitys lienee sinullekin selvä. Loppiaisena siivotaan  joulukoristeet kaapin perälle,  vaikka jotkut näyttävät luulevan, että se kuuluu tehdä vasta Pääsiäisenä. Käy lenkillä, mutta älä juo munkkikahveja. Kyllä minä kahvin hajun tunnistan ja suupielien sokerimurut.

Kunnioittaen,
Kerttu

lauantai 5. tammikuuta 2013

Deeply superficial person

Olen asunut kuutisen vuotta yksin, viisi näistä vuosista Tampereella. Vaikka tekemistä on paljon, on aikaa miettiä joutavia enemmän kuin aiemmin. En ole varma siitä, onko asioiden vatvominen lopultakaan ihmiselle hyväksi. Suoraviivaiset toiminnan ihmiset vaikuttavat huomattavasti onnellisemmilta kuin pohtijat.

Ostan vuosittain eteisen seinälle taidekalenterin. Tämän vuoden taiteilija on Andy Warhol. Yllä näette yksityiskohdan tammikuun kuvasta. "Ajattelija ilman paradoksia on kuin rakastaja ilman intohimoa" sanoi kuulemma Kierkegaard (tämä on kylläkin toisen käden tietoa). Lainaan viikon paradoksiksi Warholin lauseen "I am a deeply superficial person".

Suvi Ahola kirjoitti Hesarissa suhteestaan kirkkoon. Ahola sanoo olevansa ateisti, mutta kuuluvansa kirkkoon, sillä kirkko auttaa vähävaraisia, tukee perheitä ja tarjoaa yhteisön, johon kuulua. Ahola on jopa tavallista aktiivisempi seurakuntalainen, laulaa kirkkokuorossa ja on ollut tekemässä voileipiä kirkon tarjoamaan ruokailuun. Suomessa tarvittaisiin yhteisöjä, joihin yksinasuva voisi kuulua. Täällä kaikki sulkeutuvat omiin poteroihinsa taulutelevisioidensa kanssa. Millään tavalla idealisoimatta vaikkapa Kuubaa, niin siellä mahdollisesti lämpimän ilmanalan ja ankeiden asuinolojen vuoksi ihmiset elävät osittain kaduilla. Asuntojen ovet ovat auki porraskäytäviin, mikä lienee Suomessa ankarasti kiellettyä.

Yksin asumisessa on puolensa. Työkaverit kipuilevat murkkuikäistensä kanssa. Minä voin mennä lasten kanssa syömään, kuntosalille tai teatteriin ja palata virkistyneenä rauhalliseen siistiin kotiini nauttimaan valitsemastani musiikista ja lukemaan hyvää kirjaa.


perjantai 4. tammikuuta 2013

Kaksi puheenaihetta

Suomeen mahtuu normaalioloissa yksi puheenaihe, nyt puheenaiheita kiertelee karussa maassamme ennätysmäiset kaksi: presidenttimme pyytämä palkanalennus sekä mahdollinen suomalainen rasismi. Kun kaikki muutkin näistä kirjoittavat, niin olen minäkin pakoitettu niistä jotain veistämään.

Uhrautuvainen presidenttimme on tarjoutunut laskemaan verotonta vuosiansiotaan vuoden 2006 tasolle eli vaivaiseen 126 000 euroon. Tämän kyseisen luvun hän valitsi, koska taloutemme kituu tällä hetkellä kuulemma tuon vuoden tasolla. YK on nimennyt vuoden 2006 aavikoitumisen vuodeksi, samana vuonna Conan O'Brien kävi Suomessa ja Marko Lämsä valittiin tangokuninkaaksi. Vuosi on siis sopivan kaukana, siitä ei kukaan enää muista mitään, mutta niin lähellä ettei sitä kukaan vielä halua muistella. Taloudesta ei minulla varsinkaan ole mitään käsitystä. Maksoin tuolloin asuntolainaa ja maksan sitä edelleen. Vaatimattomaan tulotasoon tyytyvää presidenttiämme peesaavat nyt lukuisat muutkin yli 100 000 euron nettovuosiansioilla kituuttavat yritysjohtajat. Ilmoitan heti, etten aio palkanalennukseen suostua, mutta olenkin ahne lääkäri. Voin kyllä mennä presidenttiämmekin pidemmälle ja luopua kaikesta kuvitteelllisesta nettotulostani, joka ylittää 100 000 euroa. En kylläkään ymmärrä miten valtiontaloutta hyödyttäisi vaikka jokaikinen suomalainen luopuisi vaikkapa kymmenesosasta ansioistaan. Eivätkös verotulot tuolloin laskisi ja rahaa olisi entistä vähemmän käytettäväksi vaivaistalojen ylläpitoon. Jos käteen jäävä raha pienenee niin kulutetaan vähemmän, eikä käytetä kampaajien ja kynsihoitoloiden palveluita (jos tällainen naisellinen esimerkki sallitaan), vaan nuo hyvänhajuiset yritykset menevät nurin.

Lisäpalkka ei jaksa kauan innostaa, jos työ on pakkotahtista. Nyt ei kuitenkaan aiota palkan alentamisen myötä inhimillistää työmääriä. Työtunteja vihjaistu jopa lisättävän. Leskiparoilta uhataan viedä viimeiset eläkerovot. On esitetty työkyvyttömyyseläkkeiden määräaikaistamista. Vastustan tätä itsekkäistä syistä. Kun vihdoin on saatu monen B-lausunnon ja kuntoutustoimen jälkeen ruinattua jollekin vaivaiselle työkyvyttömyyseläke, niin rumba pitäisi toistaa parin vuoden välein (en ole varma miten pitkää määräaikaisuutta on esitetty).

Toinen puheenaihe on ollut suomalainen rasismi. Muistan aikoinaan savolaisisännän, joka tokaisi afrikkalaistaustaisen henkilön nähdessään: "Että pittää olla ihmisellä musta nahka!". Hupaisaa lukea FB:ssa  keskustelun etenemistä. Ensin ilmaantui Hesarin linkki, jossa pitkään Suomessa asunut palestiinalainen kirjailija, josta käytän lyhennettä UAH, sillä hänen nimensä on hankala kirjoittaa, sanoi muuttaneensa Helsingistä Amsterdamiin suomalaisen rasismin vuoksi. Rasistinen huutelu kohdistui hänen pieneen tyttäreensä. Linkkiä kommentoitiin kertomalla hollantilaisesta äärioikeistolaisesta rasistisesta puolueesta, jolla on maassa 1,4 miljoonan ihmisen kannatus. Tästä vedettiin johtopäätös, ettei Suomessa oikeastaan ole rasismia, Hollannissa on. Seuraavaksi joku kertoi olleensa UAH:n kanssa vesperissä, jota UAH oli valittanut tylsäksi. Vielä raskauttavampia seikkoja tulee esille: varmojen lähteiden mukaan  UAH oli arvostellut hänelle tarjottua ateriaa. Toisin sanoen Suomessa ei ole rasismia vaan UAH on kiittämätön nirppanokka. Lopulta joku epäili UAH:n sanaa (ei oikeasti kukaan voi Suomessa huutaa lapselle "saatanan neekeri").

Nyt olen sanani kahdesta viikon tärkeimmästä puheenaiheesta sanonut ja olen oikeutettu palkitsemaan itseni lasillisella punaviiniä.