torstai 30. heinäkuuta 2020

Coctail

Kerttu on aina pelännyt imuria enemmän kuin ilmastonmuutosta tai eläinlääkäriä ja juossut sängyn alle piiloon heti kun tuo peto on otettu esille. Nyt Kertusta on tullut vanha (kenestäpä ei) ja se antaa imuroida itsensä imurin matalimmalla imuteholla.

Kävin neuvottelemassa netti- ja puhelinliittymien hinnoista. Poikani soitti minulle juuri kun asioin liikkeessä ja häntä huvitti vanhanaikainen tyylini, sillä ei kai kukaan mene hinnan alennusta ruinaamaan ihan paikan päälle.

Sain neuvoteltua edullisemmat sopimukset ja uuden modeemin kokeiltavakseni, eikä netti nyt pätki lainkaan! Olen monta kuukautta kärsinyt netin syklisestä toiminnasta tai oikeammin toimimattomuudesta, mutta en ole jaksanut ryhtyä mihinkään, sillä olen ryhtymisrajoitteinen.

Isäni täyttää elokuussa yhdeksänkymmentä vuotta. Hän ei ole nuoruudessaan tehnyt ruokaa, leiponut tai siivonnut. Valmiiseen ruokapöytään istuttuaan hän ei noussut ylös ennen kuin ruoka oli syöty. Äitini hypähteli hakemaan milloin puuttuvaa suolapurkkia, maitotölkkiä tai lisää perunoita.

Nyt isäni kokkaa. Siskoni kertoi, että hän on syönyt viime aikoina isäni valmistamaa lasagnea, ribsejä ja rosmariinilla maustettua lohta. Tämä kaikki sen arkisen kaurapuuron keittämisen lisäksi. Koskaan ei ole myöhäistä opetella valmistamaan lasagnea, tosin isän mielestä sen tekeminen oli niin työlästä, ettei hän aio siihen uudestaan ryhtyä.

Tästä tuli taas tällainen alkoholiton coctail. Sädetikku ja paperin aurinkovarjo vain jäivät puuttumaan.

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Kolmas tissi

Pidän monista naisellisista jutuista ja pukeudun mielelläni mekkoihin, mutta käsilaukku on minusta ylimääräinen turhake. Baarireissuilla laukku tuppasi häviämään ja matkoilla se yritetään varastaa. Naisten vaatteisiin pitäisi ommella paljon taskuja.

En tiedä mihin käsilaukku pitäisi sijoittaa, lattialle, pöydälle vai syliin. Myynnissä on  koukkuja, jotka voi kiinnittää pöytään ja joihin voi laittaa käsveskansa (mummoni käyttämä nimitys) roikkumaan, mutta laukkukoukun käyttäminen tuntuu liioittelulta, joten se ei ole käsilaukkuongelman ratkaisu. Tunnen erään hienon rouvan, joka noita koukkuja käyttää. Hän on ostanut niitä taidemuseoiden kaupoista ja ne ovat kyllä kauniita. Käsilaukku lattialla tietää kuulemma rahavaikeuksia ja kuka niitä itselleen haluaisi. 

Ostin uuden pikkulaukun, joka muistuttaa hieman vyölaukkua. Se on tehty ihanan pehmeästä mustasta nahasta. Laukkua ei sidota vyötärölle vaan sitä käytetään kuten olkalaukkua. V käytti laukustani nimitystä kolmas tissi. Tissiin mahtuu kukkaro, nenäliina, huulipuna ja kännykkä.

En ymmärrä miksi jotkut naiset ostavat käytetyn auton hintaisia käsilaukkuja tai ainakin haaveilevat niistä. Kaipa se vuittoni on jonkinlainen statussymboli vaikka kaikki luulevat sitä kuitenkin piraattivuittoniksi.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Stand up -keikalla

Dustin Hoffman näytteli uransa loppuluisua elävää stand up -koomikkoa Bob Fossen elokuvassa Lenny. Elokuva sai 70-luvulla peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta. Lenny Bruce, joka oli siis oikea henkilö, esiintyi yökerhoissa USA:ssa joskus 60-luvulla. Hän huuteli törkeyksiä lavalta ja joutui tästä syystä tekemisiin lainvalvojien kanssa. Mies inhosi tekopyhyyttä.

Kuopiossa 70-luvun lopulla ei kukaan ollut kuullutkaan stand up -keikoista, joita järjestetään nykyään melkein joka kylässä. Kaikki tietävät, että tilaisuuksissa kuuluu nauraa ja taputtaa ja että koomikko saattaa vinoilla huonorakkoiselle katsojalle.

Eilisellä stand up -keikalla esiintyi peräti kuusi koomikkoa, joka teki siitä aika sirpalemaisen. Esiintyjät kyttäsivät kelloa ja heillä oli kova hoppu voittaa yleisö puolelleen. Mitään suurta yhtenäistä tarinaa ei olisi ehtinyt välittää, eikä ollut aikaa suvantoihin vaan oli pakko tykittää täysillä koko ajan.

Olen nähnyt stand up -komiikkaa aiemmin livenä vain kerran ja tuolloin esitys järjestettiin peräti Tampere -talon suurella näyttämöllä. Ymmärsin amerikkalaisten tähtien teksteistä noin kaksi kolmasosaa, nyt ymmärtämisongelmia ei esiintynyt.

En käy arvostelemaan esityksiä, jotka olivat kaiken kaikkiaan viihdyttäviä. Jutut olivat paikoitellen erittäin onnistuneita ja omaperäisiäkin. Lavakarismaakin löytyi.

Tavallisimmat aiheet vaikuttivat olevan seksi (tietenkin), pienelle paikkakunnalle syntyminen, koronapandemia ja oman ylipainon mollaaminen. Paras materiaali löytyi näiden aiheiden ulkopuolelta.

Enää ei poliiseja kiinnosta törkeyksiä lateleva koomikko vaan poliisi tulee paikalle vasta kun joku vetää pyssyn esille. Kun ehtii.

Suosittelen stand up- iltaa muillekin, sillä kyllä live-esitys televisioviihteen voittaa.

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Saaren haluaisin

Kaverini omistaa Kustavissa pienen saaren, jolla tönöttää vanha mökki ja sauna. Hän on viettänyt siellä kesänsä lapsesta asti, alkuun vuokralla, sittemmin hän osti saaren itselleen.

Saareen rakennetaan uutta mökkiä, jonka rakennustyömaalle on kaikki rakennustarpeet  tuotava vesitse. Eilen rantaan tuotiin uusi jääkaappi, josta se on ihan itse kuljetettava veneellä. Virtaa tuotetaan aurinkopaneeleilla ja ruokaa laitetaan kaasuhellalla, uuteen mökkiin tulee myös puuliesi.

Vanha mökki oli todella soma, mutta sen verran harva, että luonto pyrki sisälle. Mökissä on nähty myyriä ja jostain hirsien raoista sisälle lehahti talitintti. Ei viipynyt kauan.

Söimme hyvin, nautimme roseviiniä, minä tiskasin ja luin dekkaria. Muut maalasivat uutta mökkiä.

Yöllä oli jo niin pimeää ja märkää, että kävin pissalla melkein mökin kynnyksellä.

Tiirailimme lintuja, tuijotimme merta, istuimme kalliolla, kuuntelimme radiosta suomi-iskelmiä,  kävimme puskapissalla, seurasimme säätiedotuksia ja emäntämme kertoi pieniä juoruja paikkakuntalaisista, joita emme tunne.  Etsimme kadonneita tavaroita.






 




keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Stugor

Olen katsonut Areenasta Kasper Strömmanin ohjelmasarjaa Stugor. Ohjelma on hyvin rentouttava, ei ahdista, eikä vaadi katsojalta mitään erityisempää, ei edes omaa kesämökkiä.

Kasper Strömman vierailee ohjelmassa kesämökeillä, eikä minulla ole mökkiä, ei kesäasuntoa,  huvilaa ei edes viljelypalstaa. Asun kaupungin keskustassa.

Olen lähdössä kaverin mökille, enkä omista mökkikumisaappaita, mökkialusvaatteita, piraatticrocseja, enkä muitakaan tarpeellisia mökkivermeitä.

Ohjelman mökit ovat jollain tavoin erityisiä: ne ovat hieman linnunpönttöä suurempia, linnamaisia palatseja, ekologisia, arkkitehtien suunnittelemia, itse kyhättyjä, tehty siperianmännystä, muovista, metallista, betonista, kivistä ja ties mistä. Niiden omistajat ovat kiinnostavia. Ennen kaikkea Kasper Strömman on sympaattinen, kuunteleva ja huumorintajuinen tyyppi.

Jos ihminen mahdollisesti syntyy kuolemansa jälkeen uudestaan niin voisinko millään syntyä suomenruotsalaiseksi, enkä savolaiseksi?

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Nimi on enne

Nyt voin varmaan jo aloittaa seuraavaa käsikirjoitusta koskevan voivottelun. Että se on ehkä paska, eikä etene mihinkään, eikä kukaan sitä julkaise.

Ei saa elvyttää -romaanin julkaisun ja sen saaman (mielestäni) vähäisen huomion jälkeen motivaatio on ollut hukassa. Romaanin ohittaminen tuntuu hylkäykseltä ja tuo muistoja aiemmista elämänvaiheista. Pintaan pääsee lapsellisia tunteita, joita ei ole tajunnut edes enää kantavansa. Olen yrittänyt niitä tuntemuksia vaihtelevalla menestyksellä listiä.

Olen kuunnellut lenkillä sympaattisen Raisa Omaheimon (kirjailija, kolumnisti, näytelmäkirjailija, näyttelijä ja mitä kaikkea muuta) ohjelmaa Epäonnistumisten CV. Ohjelmaa voi kuunnella Areenasta ja se on ihan viihdyttävä. Haastatellut eivät ole oikeasti epäonnistuneet vaan kuuluvat menestyjiin. Epäonnistumisten tasoa kuvaa se, että Riikka Pulkkinen koki tyrineensä pahasti, kun New York Timesissa julkaistiin kehno arvostelu hänen romaanistaan. 

Palaan käsikirjoitukseen, jota ensin kirjoitin vahvasti käyttäen yksikön ensimmäistä persoonaa (en kuitenkaan pystynyt siihen), mutta ei se toiminut vaan piti vaihtaa kolmanteen. Vaikka tekstiä on vain yhdeksänkymmentä sivua, on korjaaminen ollut työlästä.

Olen keksinyt henkilöille nimiä ja miettinyt, että vaikuttaako nimi siihen minkälainen ihmisestä kehittyy. Nomen est omen sanotaan.

Oma nimeni Heidi on lyhentymä vanhasta Adelheid -nimestä (tarkoittaa jalosäätyistä, jalomuotoista naista). Adelheidistä tulee mieleen myöhäiskeski-ikäinen elämäänsä pettynyt nainen, joka juo haaleaa teetä perintökupeista ja jonka näkemisestäkin tulee kylmä.

Wikipedian kuuluisien Heidien listasta löytyy mm. ruotsalainen kädenvääntäjä, Utsjoen kunnanlääkäri, yhdysvaltalainen rikollinen, suomalainen keilaaja ja jääkiekkoilija ja malesialainen uimari.

Heidin nimipäivää vietetään unikeon päivänä 27. heinäkuuta ja Suomessa elelee yli 25 000 Heidiä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

FFA 2020

Finlayson Art Arealla (linkki) piti olla juhlavuosi, sillä Finlayson täyttää 200 vuotta ja Grafiikanpaja Himmelblau 30 vuotta, mutta toukokuulle suunniteltuja näyttelyavajaisia jouduttiin pandemian vuoksi siirtämään heinäkuulle.

Osallistuin eilen FFA:n tapahtumajohtajan ja Grafiikanpaja Himmelblaun toimitusjohtajan Pertti Ketosen ohjaamalle näyttelykierrokselle. Ketosella riitti juttua taiteilijoista ja Finlaysonin historiasta. Hän varoitti, että usein kyse on tarinoista, joten vastuu jäi meille kuulijoille. Tällaiselle savolaiselle se on normitilanne.

Kävimme ensin pajassa, jossa grafiikkaa vedostetaan. Homma vaatii ammattitaitoa, joka parhaimmillaan hankitaan ensin seitsemänä oppilasvuotena ja samanpituisena kisälliaikana, jonka jälkeen vasta tietää, onko tekijästä koko hommaan ollenkaan (en muista kuka näin oli sanonut, mutta oppaamme sen kertoi). Pajan asiakkaana on yli sata taiteilijaa.

Galleria Himmelblaun näyttelytiloihin on kerätty huomattava määrä grafiikkaa eri taiteilijoilta. Kansainvälisiä tähtiä ovat mm. Sean Scully ja Anj Smith ja suomalaisia Hannu Väisänen, Kirsi Neuvonen, Pentti Kaskipuro, Tiina Kivinen, Outi Heiskanen, Esa Riippa, Marika Mäkelä...

Gallerian edelleen laajenevissa tiloissa nuoret siskokset Anniina ja Elina Puras kuvaavat maailmaa, jossa ihmisiä ei enää ole. Anniina maalaa ja Elina tekee äänimaisemia, joita en kierroksella kuullut. Näyttelytilat ovat osa suojelukohdetta, joten näyttelyseiniä on pystytetty erilaisia pönkkiä käyttäen. 

Kaarina Kaikkosen pikkutakki-installaatio on ripustettu yleisön pyynnöstä Satakunnankadun ylle jo kolmatta kertaa.

Liikemies Kyösti Kakkosen keramiikkakokeoelmasta esitellään Kyllikki Salmenhaaran töitä. Ketonen kertoi, että dreijaussaven joukossa ollut partaterä viilsi taiteilijan ranteesta jänteet poikki. Kuka vihasi Salmenhaaraa? Kakkosen keramiikkakokoelmaa säilytetään kuulemma varastossa, josta se pääsee aina välillä matkustamaan ympäri maailmaa.

Finlaysonin katolta löytyy Anni Rapinojan ympäristöteos ja Finnlaysonin kirkosta Henrietta Lehtosen videoinstallaatio, asfalttipihat on maalattu Finlaysonin kuoseilla ja seiniltä löytyy Pirkkalaiskirjailijoiden tekstejä.

Kaikenlaista jäi mainitsematta ja katsomatta, mutta käykää itse, sillä näyttely on ilmainen. Kuvat kertovat patologisesta tarpeesta jakaa elämääni.

perjantai 17. heinäkuuta 2020

Vaatteet

Minulla on ollut tapana säilyttää huonokuntoiset alusvaatteet siltä varalta, että lähden reppu selässä kiertämään Eurooppaa. On kätevää, kun ei tarvitse pestä pikkareita vaan ne voi laittaa suoraan roskikseen, matkatavarat vähenevät ja taakka selässä kevenee. 

Lentokenttähotellissa yöpyessäni vein matkatavarat jo illalla lentokentälle ja jätin itselleni pienen repun, johon pakkasin yö- ja lentotavarat. Kotoa lähtiessäni puin huonot pikkarit, heitin ne sitten hotellihuoneen roskikseen ja vedin jalkaani priimat lentokonenimettömät. V kylläkin totesi, että koneen pudotessa alushousujen pitsit kuitenkin hiiltyvät, joten sinne ei kannata panostaa. 

Lähdin 17-vuotiaana inter railille vaarin vihreä reppu selässäni. Siihen ei kuulunut lantiovyötä, eikä kompressiohihnoja. Junaan kiirehtiessä se keikkui selässä vähemmän harmonisesti. En muista mitä sinne pakkasin, tuskin olin vielä ehtinyt kerätä riittävää pois heitettävien alusvaatteiden valikoimaa.

Nyt näyttää siltä, että varastoin kulahtaneiden alusvaatteiden varastoa ihan turhaan. Ei tässä ole tarkoitus vähään aikaan matkustaa juuri mihinkään. 


keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Katson vielä yhden jakson

Luin Kodin kuvalehdestä toimittaja Anna-Stina Nykäsen haastattelun. Hänen elämänsä on ollut viimeiset pari vuotta raskasta: ensin kuoli isä, seuraavana päivänä sisko ja myöhemmin vielä aviomies. Nykänen lohduttautuu vertaamalla elämää televisiosarjaan: "Tässä jaksossa tapahtuu nyt tällaista ja sitten tämä on nähty. Sitten tulee seuraava jakso, ja siinä voi tapahtua jotain ihan muuta. Katson vielä sen". Minua kosketti tuo viimeinen lause: paskallekin elämälle kannattaa antaa vielä mahdollisuus korjata tapansa. 

Tänään kampaajalla viereisellä tuolilla istunutta asiakasta tällättiin morsiameksi. Pöydällä kiemursi kolme hiuslisäkettä kuin jotain hyvin harvinaisia karvaeläintä. Ne pujotettiin nutturaa tukevoittamaan. Nuoren naisen yläluomet piirrettiin magneettisella rajausvärillä, johon tekoripset napsahtivat kiinni.  Pöydällä seisoi lasillinen kuohujuomaa, suklaata ja mansikoita. Kampaajani lupasi minulle samantasoiset tarjoilut jos menen naimisiin. Kenen kanssa?

Hääpari joutuu ikävästi huomion keskipisteeksi, hääleikit ovat vaivaannuttavia, noutopöydän salaatit vetisiä ja kakku liian makea. Morsian polkaisee sulhasta kipeästi ja joku sukulainen on kännissä. Olen mennyt jo kerran naimisiin ja se riitti. Se tapahtui kylläkin maistraatissa. Tilaisuus oli karu, eikä morsiolla ollut magneettiripsiä.

Luin somesta päivityksen ihmisistä, jotka pahoittavat mielensä siitä, että suklaapötkön, lakritsin tai kaurahiutaleiden pakkauksia tai nimiä muutetaan tai avioliittoa laajennetaan koskemaan samaa sukupuolta olevia ihmisiä. Näille status quo -ihmisiä kaikki muutokset loukkaavat, aiheuttavat ahdistusta, surua ja porua. Minkälainen tämä maailma olisikaan jos täällä hallitsisivat status quo -ihmiset. Miettikääpäs sitä.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Näkemiin elämä

Niagaran ohjelmistosta löytyvät elokuvat Näkemiin Neuvostoliitto ja Näkemiin professori. Valitsin jälkimmäisen. Elokuvassa Johnny Depp näyttelee kuolemansairasta englannin kielen professoria Richard Brownia.

Heti alkuun käy ilmi, ettei professorin levinneeseen keuhkosyöpään löydy parantavaa hoitoa vaan elämää voitaisiin ainoastaan hieman pitkittää. Mies päätyy siihen, ettei ota hoitoa vastaan. Lääketieteellisesti tuli mieleen muutama juttu, mutta tämähän oli elokuvaa.

Professori päätyy laukomaan totuuksia, harrastamaan suojaamatonta seksiä ja polttamaan pilveä. Erääseen opiskelijaan liittyvää toimintaa en realimaailmassa hyväksyisi.

Lopussa itkettää, mutta sitä itkua ei heruteta pitkin matkaa, kuten on tapana. Richard korjaa suhteen vaimoonsa ja lähentyy tytärtään. Lopulta Wayne Robertsin ohjaama elokuva jää yhdentekeväksi, sen katsoi lähinnä Johnny Deppin ja ankean elokuvatarjonnan vuoksi.

Elokuvista kotiin kävellessäni pohdin, miten voisin repäistä ja päädyin uuteen kahvilaan, join liian myöhäiset kahvit ja pilasin yöuneni.

Mitä itse tekisin, jos aikaa olisi kuusi kuukautta (siihen verrattuna, etten elinaikaani tiedä)? Luultavimmin itkisin, valittaisin, makoilisin sohvalla, lukisin kirjoja, kirjoittelisin, järjestelisin asiani ja yrittäisin tavata lapsiani mahdollisimman paljon. Ai niin, eihän tuo juurikaan poikkea nykyisestä elämästäni.

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Uskalla olla huono!

Heräsin viime yönä huutoon: pepperoonia...aurajuustoa...slaisseina.

Olen ankara itselleni ja nukkuminenkin on tietysti tiukka suoritus. Jos sitä voisi jotenkin treenata niin tekisin sen. Usein vietän yöni jonkinlaisessa jännitystilassa, vähän samantapaisessa kuin päivystäessä.

Olen opiskellut nukkumista noin teoriassa. Illalla en anna itselleni lupaa luovia somessa ainakaan tuntiin ennen sänkyyn kömpimistä. Kaikki mieltä kuohuttava on kiellettyä. Ei liikaa syötävää liian myöhään (vähän pitää syödä, ettei nälkä herätä, joka olisi tietysti katastrofi), eikä missään nimessä alkoholia. Tästä säännöstä saa poiketa. Sitähän varten säännöt ovat.

Ikkunan asettelen niin, että se on noin viisi cm auki (sieltä tuo aurajuustohuutokin kuului), makaan futon-patjalla, jota pehmentää paksu petauspatja, sillä pelkällä futonilla joutuisin vaihtamaan asentoa tiuhaan, sillä se oli liian kova. Mikään ei saa painaa paitsi painopeitto.

Illalla luen sängyssä ja sitten kun nukuttaa suljen silmäni ja nukun. Heräilen yöllä, hengittelen, sanon itselleni, että nyt nukut prkl. Jos tämä ei auta, sytytän lampun ja luen.

Tiedän, että asiat pitäisi tehdä rennosti ja leikkisästi, silloin niistä nauttii ja ne onnistuvat, mutta en saa millään sovellettua tätä nukkumiseen. Tästä syystä on nykyään vaikea nukkua kylässä tai toisen ihmisen kanssa. Odotan lihakset jäykkinä, että saan herätä.

Luen amerikkalaisen Julia Cameronin kirjaa Tyhjän paperin nautinto - Tie luovaan kirjoittamiseen (Like 1998, suomentanut Juha Ahokas). Olen aiemmin vierastanut kirjoittajan tyyliä, josta tulee mieleen self help -kirjallisuus, johon suhtaudun coolin kyynisesti. Nyt löysin muutaman itselleni sopivan ohjeen (olen vasta sivulla 112, mutta eiköhän asian ydin ole jo tullut selväksi).

Pitää uskaltaa kirjoittaa huonosti (no sehän sinulta jo sujuu, saattaa moni ajatella), sillä rentous tekee kirjoittamisesta hauskaa ja täydellisyyteen pyrkiminen tappaa siitä kaiken ilon (tätä voisi soveltaa nukkumiseen, pitää uskaltaa nukkua huonosti niin sitten nukkuukin paremmin tai sitten nukkuu huonosti kuitenkin, saat sen mistä luovut ja muuta roskaa). Kun sekundaa pukkaa kuitenkin, niin kannattaa tehdä täysillä. Näinkin voisi Cameronia soveltaa (naisen kirjoja on myyty miljoonia).

Cameron suosittelee järjestämään itsensä kanssa taiteilijatreffit (treffeille pitää mennä yksin!). Treffit voivat olla elokuvanäytös, taidenäyttely tai haahuilu rauta- tai lankakaupassa. Ei voi suoltaa loputtomasti tekstiä täyttämättä varastoja. Tämä on kyllä minulla melko hyvin hallussa, mutta korona-aika lopetti taiteilijatreffit.

Cameron suosittelee aamusivuja. Ne kuuluisi kirjoittaa käsin ja heti herättyä. Itsekritiikki pitäisi unohtaa. Tämä teksti korvatkoon tänään aamusivut.

Siteeraan loppuun vielä Cameronia "Suosittelen koston takia kirjoittamista. Suosittelen näyttämisen takia kirjoittamista. Silloin luot pettymyksen kuonasta kultaa. Lopulta henkilö, jolle näytät, olet sinä itse."

torstai 9. heinäkuuta 2020

Punkki

Aloitan aamuni tarkastamalla huonekasvini, onko nuppuja, kasvua tai uusia lehtien alkuja. Löytyykö tuhoeläimiä. Tungen sormeni multaan. Suihkutan lehdille lempeän huoneenlämpöistä vettä. Juttelen, ihailen, säälin ja lannoitan. Kukaan ei vastaa. Välillä olen ylpeä kuin kyse olisi jälkeläisistäni eikä Tokmannilta hankituista kolme kahden hinnalla kasveista (tämä ei ole kaupallinen yhteistyö).

Kävin eilen UFF:lla ja poimin vaaterekeistä pari mekkoa ja hameen sovitettavakseni. Kun  riisuin oman mekkoni sovituskopissa, näin peilistä selkäpuoleni ja oikeassa kyljestäni pullottavan punkin, jonka ympäristö punoitti. Ilmankos iho tuolla alueella oli tuntunut kutiavalta ja epämiellyttävältä. Kiskaisin punkin iholtani ja liiskasi pukukopin lattiaan puukengälläni. Ei ollut punkkipinsettejä ulottuvilla, eivätkä ne edes tulleet mieleeni. Punkki oli luultavammin liittynyt minuun viikonlopun telttamajoituksessa lupaa kyselemättä. Nyt seurailen tilannetta ja syön antibiootin, jos iho vielä viikon kuluttua punoittaa  laajemmalta alueelta.  Viisi cm on kuulemma raja.

Vaatteiden riisumisesta tulee mieleen työaika. Jotta potilaan voi tutkia pitää hänet riisututtaa. Muutaman kerran on käynyt niin, ettei alusvaatteita ole ollutkaan ja tyyppi on yllättäen seisonut edessäni ilkosillaan. Onko niin, ettei henkilö (usein mies) käytä kalsareita vai onko hän innostunut alastomuuden herättämästä vaivaantumisesta? Vai onko henkilö läpikotaisin kehopositiivinen?

Kesä on lääkärin kannalta hyvää aikaa, sillä ei tarvitse odottaa toppa- ja raappahousujen riisumista. Riisuutumisen aikana tutkittavalta ei saa kysyä mitään, sillä usein vastaaminen keskeyttää ja sekoittaa pahasti toimen. Tämä korreloi ikään. Monet napit olen aukonut ja sukat riisunut urani aikana ja sitten myös sulkenut ja pukenut. Muutaman kerran olen seurannut kun nuori ihminen on yrittänyt vetää tiukkoja stretch-housuja jalastaan, mutta homma on tyssännyt nilkan kohdalla.

Eipä muuta tänään. Laittakaa lääkärin vastaanotolle helposti riisuttavat vermeet. Syynätkää punkkeja.



tiistai 7. heinäkuuta 2020

Missä minä olen syntynyt?

Menin tänään kahdelta podcastin äänitykseen. Piti nukkua hyvät yöunet, että pysyisin nokkelassa podcast-vireessä, joten tungin korviini silikonikorvatulpat, jotka eristävät äänet niin, etten herää naapureiden tai kissan ääntelyyn, enkä edes palovarottimen ulinaan. Onneksi viime yönä ei syttynyt tulipaloa.

Suunnittelin mitä äänityksessä sanoisin ja kertasin sitä eilisillan ja koko aamupäivän mielessäni. Lähdin äänitysstudiolle erittäin ajoissa, lorvin kaupoissa ja sitten lopulta etsin studiota. Kun pääsin perille, istuivat muut jo odottamassa.

Lopulta oli tosi kivaa ja rentoa. En viitsi kertoa keitä muita oli paikalla, sillä en kysynyt siihen lupaa, todennäköisesti se ei ole salaisuus, sillä nimet mainittiin Facessa.

Tulipahan kerrottua, että kun kysyin pari vuotta sitten isältä missä olen syntynyt (siis tarkemmin kuin passissa lukee), hän vastasi "En minä muista." Kun ihmettelin, miten isäni ei muista lapsensa syntymäpaikkaa, alkoi hänen muistinsa hitaasti palata. Tuo muistamattomuus ei ollut minusta loukkaavaa vaan jotenkin vastustamattoman koomista.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Lentävä teltta

Vietin viikonlopun Luvialla ystäväpariskunnan hoivissa, vieraana oli myös pariskunta, jonka miespuolisen henkilön kanssa joudun (ihan omasta syystäni) toistuvasti tyhjänpäiväiseen jankkaustilanteeseen muun muassa sellaisista kysymyksistä, kuten kannattaako Venäjälle matkustaa, miksi joistakin ihmisryhmistä ei saa käyttää tiettyjä nimityksiä ja edistääkö tekonivel kihtikohtauksen puhkeamista.

Jälkeenpäin tekisi mieli hakata otsaansa matushkanukella. Mies puhuu aivan rauhallisesti ja minä intän naama punaisena. Tästä huolimatta kaikki viihtyivät.

Nukuin teltassa, jonka seinät paukkuivat ja lepattivat puuskaisessa tuulessa ja jonka pelkäsin kohoavan ilmaan kuin lentävä matto.

Meren katsomiseen ei väsy koskaan, sen väri vaihtelee harmaasta vihreään ja sinisestä turkoosiin.Välillä se on rauhallinen kunnes taas näkyy vaahtopäisiä aaltoja. Toisinaan merestä kasvavat tuulimyllyt näkyvät tarkasti ja sitten ne katoavat. Aurinko näyttää nousevan vedestä ja myöhemmin uppoavan siihen. Joutsenet ja sorsat perheineen lipuvat veden pintaa, lokit tekevät yllättäviä kalastusiskuja ja pääskyset pyrähtelevät silmien editse kuin se olisi heille silkkaa hupia.

Pääsin taas nauttimaan luvialaisista lauteista, savukalasta, kesäkeitosta ja grilliherkuista.
Kertaalleen kastuimme perusteellisesti.

Näin miten helposti vajan takana seisova vanha traktori lähtee käyntiin.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Varasto

Palaan vielä kerran (puuttuviin tai vääränlaisiin) kritiikkeihin vaikka olin jo luvannut itselleni, että jätän aiheen taakseni, eksytän Lapin erämaihin ötököiden syötäväksi ja näännytän nälkään. 

Kuuntelin Kari Hotakaisen haastattelun, jossa hän totesi, että kirjailijat, jotka eivät muka välitä kritiikeistä tai sanovat, etteivät edes lue niitä, valehtelevat tai eivät ole tehneet hommaansa tosissaan. Kun on monta vuotta istunut hartiat lysyssä läppärin ääressä niin toivoohan sitä, että joku aviisi reagoisi tulokseen jotenkin ja mieluiten tietysti positiivisesti.

Ohjelmassa Hotakainen kertoo, ettei hän puhunut vuosiin muuta kuin ihan pakolliset. Olen tavannut hänet kerran kun hän oli nuori aloitteleva runoilija, eikä hän tosiaankaan avannut suutaan. Hän rikkoi hiljaisuuden vasta kun Klassikko julkaistiin.

Haastattelussa Hotakainen suhtautuu epäillen kirjailijoihin joita mainitaan hyviksi keskustelijoiksi. Jos on hyvä puhumaan, ei voi olla kovin suuri kirjailija.

Kaikenlainen kommunikointi on ongelmallista, sillä siihen sisältyy väärinymmärryksen riski, joten Hotakaisen puhumattomuutta voi pitää ymmärrettävänä. Sanoilla voi saada paljon pahaa aikaan. Minäkin olen kerännyt varastoon vuosien ikävät nirhaisut. Niitä on niin paljon, että voisin vuokrata varaston. Oman kopin niille, jotka olen kuullut ja isomman tilan niille, jotka olen suustani päästänyt.

Siteeraan tähän loppuun vielä Jani Saxellin kirjoitusopasta Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020):  
Silti nykyajan aleksiskivet, Kelan ja työ-ja elinkeinotoimiston ahdistamat elämäntaiteilijat, ottaisivat mieluummin August Ahlqvistin vainoajakseen kuin täyden hiljaisuuden ja nimettömyyden osakseen.
Kirjallinen huomiotalous on nykyisin entistä polarisoituneempaa ja julmempaa. Toiset saavat kaiken ja vielä vähän päälle. Heitä juhlitaan naistenlehtien kansijutuissa ja Helsingin ja Turun kirjamessujen seinälakanoissa. Kustantamot nostavat yksiä sesongin "ilmiöiksi" ja "kärkikirjailijoiksi", sietävät toisia jotenkuten listoillaan...

Nyt unohdan taas hetkeksi ruikutuksen, jonka olen yrittänyt naamioida jonkinlaiseksi yleiseksi kirjallisuuden tilasta huolestuneisuudeksi.  Lähden käymään sallitun meren rannassa ja mahdollisesti merelläkin!

Lupauduin mukaan yhteen pieneen juttuun, jossa pitäisi olla nokkela ja hauska. Hieman stressaa vaikka tämä on kuulemma joku pilotti.  Eikös pilotti tarkoita lentäjää? Pelkään lentämistäkin.

P.S. Erikoiset asiantuntijat -blogi on kirjoittanut esikoiskirjastani Ei saa mennä ulos saunaiholla, (linkki) kiitokset erikoisille!

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Uusi postaus

Aiemmin bloggerissa luki "uusi teksti", mutta nyt tuo kaikin puolin asiallinen ilmaus on korvattu sanoilla "uusi postaus". Miksi? Kysyn vaan. Postaus on tympeä ja tunkkainen sana. Vihertävä peruna, johon on kasvanut pari valkoista itua. Tekstistä taas tulee mieleen valkoinen tahraton paperi.

Ostin K-kaupasta mansikoita. Nainen, joka niitä myy, poimii marjat isosta laatikosta kätösillään, joihin on vetänyt mustat muovikäsineet, tarkastaa jokaisen marjan, eikä kauho umpimähkään. Hän asettelee mansikat muoviseen kippoon, käy punnitsemassa marjat hedelmävaa'alla, pakkaa pieneen muovipussiin ja huolehtii marjojen säilyvyydestä sanomalla "ota mansikat kotona pussista, pysyvät parempina". Tämä toistuu kaikkien asiakkaiden kohdalla ja joka kerran.

Seikkailimme V:n kanssa Lielahden kirppareilla, tarkastimme Kierrätyskeskuksen, Pelastusarmeijan kirpputorin ja SPR:n Kontin. SPR voitti. Ostin kolme mekkoa, yksi niistä oli hennon vaaleansininen ja mekon kankaaseen oli painettu kukkia. Kotona se alkoi näyttää väsähtäneen väriseltä, joten värjäsin mekon. Jostain kumman syystä kuvittelin kukkasten säilyvän trikookankaassa, pitävän puolensa väriä vastaan, mutta mekosta tuli yksivärinen, tummansininen ja oudon ryhdikäs. 

Totesimme V:n kanssa, ettei kirppariostoksista tule samalla tavalla huono omatunto kuin ihan uusien vermeiden hankkimisesta. Rahaakaan ei saa juuri kulumaan. Tuotto menee usein hyvään tarkoitukseen. Tunnet itsesi tiedostavaksi kuluttajaksi ja esittelet leninkejäsi rinta rottingilla.