torstai 29. marraskuuta 2012

Tietoturvallaan

Osallistuin taas esimieskoulutukseen, olen sen verran erikoinen kouluttautuja, ettei minulla ole ainuttakaan alaista. Siksi olenkin oiva asiantuntija. Koulutuksessa on ollut luennoitsijoita omalta työpaikaltani sekä yksityisistä yhden naisen kouluttajafirmoista. Työpaikan asiantuntijat ovat olleet kuivan asiallisia, moneen kertaan on ehtinyt tarkistaa, milloin kahvitauko alkaa. Kaupalliset esimieskouluttajat ovat hehkuneet intoa, naiset kääntyilevät yleisön edessä sievissä mekoissaan, heidän silmänsä etsivät katsekontaktia ja he nojautuvat kohti yleisöä. Heidän diansa ovat lilan värisiä. Tämän päiväinen nainen muistutti meillä olevan vain yhden elämän, pitää miettiä mitä haluaa. Moni harkitsi heti työpaikan vaihtoa. Kun saliin astuu ulkopuolinen, puolueeton taho, alkaa sellainen tietojärjestelmien parjaus, ettei sille tahdo tulla mitään loppua, vaikka esiintyjä haluaisi siirtyä jo korkealentoisimpiin aiheisiin. "Täällä on niin paljon tietoa ja osaamista!" vaikersi  liladiainen nainen.

Ryhmässämme on vain lähiesimiehiä, joilla ei ole todellista valtaa, sillä sitä on taloudellinen valta, resurssit, joilla hommia tehdään. Merkittävät päätökset tulevat korkeammalta taholta ja esimiehen on vietävä ne eteenpäin, oli sitten näiden asioiden takana tai ei. Siitä hyvästä maksetaan tälle esimiehelle hieman parempaa palkkaa kuin muille.

Katsoin työpaikkani tietoturvakoulutuksen intrasta. Tulin siihen tulokseen, ettei nettiin pidä missään olosuhteissa mennä, ei varsinkaan älypuhelimella eikä etenkään FB:iin. Sieltä ne rikolliset ryömivät viattomalle kotikoneelle ja alkavat tehdä ties mitä ihmiskauppaa, kun ensin ovat vieneet rahat omalta ja sukulaisten pankkitileiltä.

Oikeasti potilaan yksityisyyden suurin uhka ovat lääkärinkierrot ja päivystys, jossa potilaat makaavat verhoilla toisistaan eroteltuina. Eräs lääkäri kertoi, että heillä muut potilaat sekä omaiset pitävät kuulosuojaimia, joista kuuluu musiikkia. Hieno idea päivystystä varten, odotusaikakin kuluisi rattoisammin Iskelmäradiota tai iltahartautta kuunnellen

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Ihana Sorin sirkus!

Ostin muutama viikko sitten Sokkarilta kolme lippua Sorin sirkuksen joulunäytökseen. Sain liput tälle päivälle. Tyttäreni laittoi töihin tekstarin, jossa hän kertoi joulusirkuksen ensi-illan olevan vasta huomenna. Soitin sirkuksen toimistoon, jossa luvattiin päästää meidät katsomaan kenraaliharjoituksia. Jos tytär ei olisi tätä huomannut, niin olisimme saattaneet ihmetellä, miksei ovella pyydetty lippua laisinkaan. Istuakin sai mihin lystäsi, vaikka lippuun (jota kukaan ei pyydellyt) oli nimetty meille paikat.

Esitys oli ihana. Ainoa, jota jäin aiemmilta vuosilta kaipaamaan, oli bändi, mutta menihän se näinkin. Nuorten intoa ja taitoa ei voi olla ihailematta. Se, joka ei tästä esityksestä ilahdu, on syvässä depressiossa.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Onko pupulla heinää?

Kävin eilen Hesassa. Junassa mies kailotti puhelimeensa "Onko pupulla heinää? Onko pupulla vettä?" Ilmeisesti oli, sillä mies tyytyi saamiinsa vastauksiin. Kävin HUS:ssa opettelemssa erään tutkimuksen suorittamista. Minulla oli runsaasti aikaa siirtyä rautatieasemalta sairaalalle, joten päätin kävellä. Lopulta etsin oikeaa sisäänkäyntiä hiki pinnassa.

Kävimme S:n kanssa kuntosalilla. Olemme päättäneet kehittää lihaksistoamme kerran viikossa. Minulla on vielä jonkin verran oppimista, sillä en osaa ähkiä äänekkäästi painoja nostaessani. Sitäpaitsi huomasin vasta tänään, että salin seinällä on nauloja, joihin ihmiset laittavat pukukopin avaimen roikkumaan, kun minä olen säilyttänyt avainta rintaliiveissäni. Juoksin kerran puolimaratonin seteli rintaliiveissä (juoksun aikana saattaa ilmaantua jotain ostettavaa). Urheilusuorituksen  jälkeen menimme uimahalliiin ja saunaan, suihkuhuoneessa eräs nainen huomautti tissiini liiskautuneesta viidenkymmenen markan rahasta.

Koska olemme käyneet kuntosalilla jo neljä kertaa, niin päätimme viettää pienen mutta kunnianhimoisen kuntosaliryhmämme pikkujoulut. Kävimme aherruksemme jälkeen syömässä hyvin kera viinilasin. Tarjoilija kävi kolmeen otteeseen kysymässä, ottaisimmeko lisää juotavaa, mutta pysyimme tiukkoina. Fitness-urheilijan ei kannata viiniä litkiä.

Tilasin nettifirmasta 30 kiloa kissanhiekkaa ja jotta ei tarvitsisi maksaa postimaksuja, niin päälle rätkäytettiin vielä neljä kiloa raksuja. Sain eilen pakettikortin (tarvikkeet luvattiin kylläkin kantaa kotiin saakka). Vääntäydyin kiireessä postiin ja sain pakettikortilla ainoastaan kissanmuonat. Kun tulin kotiin, makasi eteisen lattialla taas lappu, jossa kerrottiin, että loput tilaukset voi noutaa postista. Nyt minun on juostava siellä päivittäin. Hirvittää tuo kolmenkymmenen kilon hiekkalasti. Olisivat voineet avata paketin ja valuttaa hiekan postilaatikosta sisään.

Eräs potilas laittoi sähköspostia, jossa hän moitti minua. Hän ei halua diagnoosia, jota ehdotin "Olen mielummin ilman diagnoosia". Kunpa diagnoosinsa voisikin valita. Viestistä jai paska olo. Ehdotin, että vaihdamme lääkäriä, tai hän vaihtaa lääkäriä ja minä potilasta.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Nainen ja lääketiede

Osallistuin opiskeluaikanani seminaariin Nainen ja lääketiede. Seminaarin iltajuhlissa puhui ministeri, joka totesi  "Naiset ovat tärkeitä ja lääketiede on tärkeää". Miehellä ei ollut muuta sanottavaa.  Hänen avustajansa oli mahdollisesti lomalla.

Tuohon aikaan näin koko ajan Suomessa naisiin kohdistuvaa sortoa. En tiedä kertooko tämä jotain Suomesta vai minusta, nyt huomaan vain pyöräilijöihin kohdistuvat vääryydet. Onhan tietysti mahdollista, että meidän naisten asema on parantunut, ainakin naiset kouluttautuvat korkeammin kuin miehet. Tilasin aikoinaan jopa Naisliitto Unionin lehteä Akkaväki ja erosin kirkosta, sillä naisista ei voinut tulla pappeja. Nyt olen tyytyväinen jos pyöräteiltä luodaan lumet.

Istuin lauantai-iltana samassa pöydässä nuoren naisen kanssa, joka opiskelee ja tekee siinä samalla töitä myyjänä. Myyjiä kehotetaan tyrkyttämään kassalla asiakkaalle lisää tuotteita, eli jos ostat hameen niin myyjä kysyy "Tarvitsisitko sukkahousut?" tai jos ostat hanskat "Huomasitko, että alusvaatteet ovat nyt alennuksessa?". En ollut kiinnittänyt asiaan aiemmin huomiota, minusta oli tuntunut vain ärsyttävältä.

Lähden kohta Helsinkiin, tulen illalla takaisin. Melkein kuin olisi lomapäivä. Olen varannut junaan kaikenlaista työtä. Rentouttavaa.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Pikkujoulun jälkeen

Jos jatkuvasti olisi elämää, niin en ehtisi pitämään blogia. Jostain käsittämättömästä syystä silloin kun tapahtuu paljon, niin kirjoitettavaa tuntuu olevan vähiten, eikä sitäkään ehdi kirjoittaa.

Perjantaina vietimme yksikköni pikkujoulut. Juhlat pidettiin saunatiloissa Kehräsaaressa. Kuumilta lauteilta saattoi katsella Tammerkosken suvantoon. Pikkujoulut loppuivat jo kymmeneltä, mutta olihan sitten mentävä jatkoille. Miksi ihmiset jonottavat vapaaehtoisesti tilaan, jossa kaikki seisovat vieri vieressä kovassa metelissä siemailemassa haaleaa olutta?

Eilen luokkakaverini L saapui Savosta kylään, myöhemmin illalla mukaan tarttui toinen luokkakaveri tyttärineen. Oli oikein rattoisaa.

Tänään on lukupiirin pikkujoulu, pikkujoululahjaksi pitäisi hankkia pokkari, joka on vielä ostamatta.

Hesarin Nyt-liitteessä kirjailijat olivat kirjoittaneet Twitter-viestien pituisia romaaneja (140 merkkiä). Yritän kirjoittaa sellaista päässäni. L nousi ylös, pitänee alkaa emännöimään.

torstai 22. marraskuuta 2012

Pikkujoulut

Hyvät lukijat,

Emäntä käski kirjoittaa tänne jotain. Ei kuulemma itse jouda. Tuolla se istuu selkä rumasti köyryssä tietokoneella, tekee kuulemma referaattia ja esitystä huomiselle. Ei tee hyvää terveydelle tuollainen koneella nuokkuminen, sanon minä. Taukoja pitäisi pitää ja venytellä. Olisi kannattanut aloittaa aiemmin, eikä jättää viime tinkaan. Kun ihan asiallisesti asiasta huomautin, niin jostain syystä emäntä mulkaisi pahasti. Ihan kuin minä emäntää kun se pesee peräpäätäni.

Huomenna järjestetään  rotukissayhdistyksen perinteiset pikkujoulut. Pippalot alkavat myöhään, meikäläinen onkin parhaimmillaan vasta puolilta öin. Uroksia liimautuu taas jumalaiseen vartalooni niin, että rumimpia saa tassulla törkkiä edemmäksi. Muutama drinkkikin tulee ehkä nautittua, joten ennen aamua ei kannata odotella kotiin. Jätä visakortti vaikka eteisen pöydälle, kun lähdet töihin.

Huonosti se esitys menee, mutta pianhan se unohtuu. Ketä kiinnostaa? Jotain suhteellisuudentajua. Mene maate, muuten on aamulla silmien alla taas sellaiset rumat nestepussit.

Ai niin, sinullakin on huomenna työpaikan pikkujoulut, joten muista:

1. Älä laita kimaltavaa meikkiä, tuossa iässä mattapinta on tyylikkäin.
2. Tasokkaat tukevat alusasut peittävät vartalon virheet.
3. Laita hame, joka ulottuu vähintään polviin, sillä et ole enää nuori tyttönen.
4. Kaksi drinkkiä on sopiva määrä.
5. Istu hiljaa, ei sinun juttujasi kukaan jaksa kuunnella. Hymyilet vaan silleen salaperäisesti.
6. Ei liian korkeita korkoja. Alkoholi ja piikkikorot tottumattomissa koivissa ovat tappava yhdistelmä.
7. Älä tuo tänne ketään jatkoille tai valitan isännöitsijälle.
8. Joka toinen lasi vettä ja joka toinen lasi vaikka vichyvettä.
9. Alkudrinkin voit ottaa, ettet näytä liian tönköltä.
10. Ota käteistä mukaan, minä vien Visan.
11. Hauskaa iltaa!

Kunnioittaen,
Kerttu


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Puuttuva pyöräilykypärä ja muita mietteitä elokuvista

Huomasin siskon syntymäpäivät FB:sta. Toivoisin, että iäkkäät vanhempanikin liittyisivät tiiviisti sosiaaliseen mediaan, ettei syntyisi unohtuneista merkkipäivistä johtuvia draamoja.

Unohdin tänään töihin lähtiessäni pyöräilykypärän eteisen hyllylle, enkä viitsinyt palata sitä hakemaan. Kypärä antaa minulle valheellisen turvallisuudentunteen, se rakentaa vankat seinät ympärilleni. Poljin reippaasti töihin ja takaisin kotiin YLE:n Arenan musiikkiohjelmia kuunnellen. Kuulokkeet korvilla on vaikea kääntää päätään, sillä ne tuppaavat irtoamaan korvista. Minulla on sellainen korvamalli, ettei niissä pysy mikään nappikuuloke. Jonkinlaisella pienellä plastiikkakirurgisella toimenpiteellä korvistani saattaisi saada kelvolliset. En työmatkalla näe enkä kuule mitään, mutta onhan minulla kypärä, joka suojelee kaikelta pahalta. Paitsi tänään ei siis ollut.

Kuuntelin Jake Nymanin ohjelmaa Tähtisumua, sillä se on sopivaa kuunneltavaa kroonisten sairauksien (ei omieni) rassaamille aivoilleni. Ohjelmassa Anki lauloi kammottavan suomennoksen Cherbourgin sateenvarjot elokuvan melodiasta. Tuo melodia on muistaakseni elokuvan ainut. Elokuvassa lauletaan kaikki vuorosanat. Kävin koululaisena katsomassa taideteoksen ystäväni Sarin kanssa. Pitkään huudahdimme toisemme nähdessämme Cherbourgin sateenvarjot, jolloin kuului muistaa tuo pieni sävelmä. Elokuvassa oli jatkuvasti romanttisen viheliäinen ilma.

tuuli kulkee poskiani viilentää
sumun jälkeen tähdet jälleen välkähtää
kysymykset vastausta vaille jää
missä kuljetkaan muistan vain sun

Vähän vanhempina katsoimme elokuvan Rakkauden kieli. Elokuvan valmistumisvuosi oli 1969, ja se oli aikoinaan hyvin suosittu ja pyrki olemaan "valistava". En tiedä minä vuonna se saapui Kuopioon, mutta olin hyvin todennäköisesti liian nuori katsoakseni sitä laillisesti.  Kotona sanoin meneväni katsomaan elokuvaa Navarronen tykit. Ilmeisesti mitään uskottavaa valhetta ei kaupungin suppeahko elokuvatarjonta tuolloin suonut. Kunpa televisio esittäisi tuon elokuvan ja mahdollisesti myös Navarronen tykit, jota en ole vieläkään nähnyt. Ne voitaisiin näyttää Teemalla vaikka peräkkäin.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Kilvoittelu

Kutsuin tänään potilaan huoneeseeni. Nainen lähti kävelemään minua kohti, mutta katosi. Kurkin turhaan tyhjään käytävään. Kohta hän ilmaantui vähän nolona: nainen oli jostain syystä vahingossa mennyt viereiseen tyhjään huoneeseen. Potilas sanoi ihmetelleensä, mihin lääkäri hävisi. Lohduttelin naista kertomalla, että olen kerran koputtanut reippaasti omaan oveeni, kun tarkoitus oli avata vastaanoton ovi ja pyytää sisään seuraava potilas.

Asetuimme aamulla jonoon sitä parjattua "flunssapiikkiä" varten. Lähdin rokotuksen jälkeen niin voimallisesti kohti työmaata, että minulle tuli huono olo ja hetken pelkäsin mäjähtäväni lattialle. Säilytin tahdonvoimalla pystyasennon.

Joku on arvellut ilmaisten influenssarokotteiden olevan työnantajan juoni, jolla estetään työntekijää nauttimasta saikusta. Muistuu hilpeänä mieleen sikainfluenssan tulo. Hygieniahoitajat kävivät neuvomassa meille, miten pukeudutaan kun joudutaan tautia sairastava kohtaamaan. Puku muistutti jonkinlaista avaruusasua (paperista tosin). Sen täysimittainen pukeminen ja riisuminen joka käänteessä tapahtuvine käsien desinfioimisineen vei parikymmentä minuuttia.  Muistelen, että "sikapiikin" jälkeen kiellettiin urheilu. Minä kävin töiden jälkeen kuntosalilla. Yksi karju oli jumittunut tangon luo, jota minun oli määrä nostella kapealla rahilla maaten ylös ja alas. Miehellä oli tangon molemmissa päissä valtavat keltaiset painot ja mies ähki. Minä olisin vaatimattomasti nostanut tyhjää tankoa.

Eräs hoitajamme tekee hengenpitimekseen kahta työtä. Iltaisin hän työskentelee vanhustenhuollossa. Hän visioi tänään vanhuuttaan. Kun hänestä tulee vanha ja jos hän jostain syystä lähtee levytansseihin ja tanssii hitaita Onnin kanssa (H ei piittaa tanssimisesta), niin hoitajat ottavat hänestä tietysti heti pissanäytteen. Vanhusten sekavuuden taustalla oletetaan aina olevan virtsatietulehduksen.Stiksi on tietysti kolmella plussalla.

Erään FB-kaverin lapset voittavat päivittäin kirjoitus- ja matematiikkakilpailuja (vähintään paikallistasolla, valtakunnallisen tason palkinnot tulevat hieman harvemmalla frekvenssillä). Minun kouluaikanani oli mahdollista osallistua vain raittiuskilpakirjoituksiin.


maanantai 19. marraskuuta 2012

Kuihin ja ytimiin

Sain kiskaistua itseni uimahalliin. Minusta melkein tuntui, että lopussa löysin uimisen rytmin. Liikunnassa on usein kyse rytmistä, se tekee liikkumisesta nautittavaa. Olen todennäköisesti säätänyt uimalasit liian kireälle, sillä silmäni kurkkivat vieläkin säännöllisten soikioiden sisältä, kaiken kruunuksi päässäni törröttävät tarrapapiljotit.

Luin eilen Pyynikillä Aamulehden Sunnuntailiitettä. Pihiyksissäni olen lopettanut aviisin tilaamisen (on muitakin syitä) ja luen sitä ilmaiseksi eri tahoilla. Lehdessä kerrottiin katoavasta ammattiryhmästä: televisiolupatarkastajista. Tarkastajat kertoivat ihmisistä, jotka ovat vuosia teipanneet ikkunoihinsa jätesäkit, ettei luvaton televisioaparaatti paljastuisi. Tuon piiloitellun television paljastuminen on monelle huojentavaa, kun vuosien jatkuvassa jännitystilassa  eläminen vihdoin loppuu.

Kävin eilen katsomassa ranskalaisen elokuvan "Luihin ja ytimiin". Kyse on hyvin epätodennäköisestä kahden ihmisen melodramaattisesta rakkaustarinasta. Elokuvan mies on toivoton macho, josta melkein vastentahtoisesti elokuvan edetessä alkaa pitää. Elokuvassa on jotain Kaurismäkeläistä, se on työläiskuvaus, joka on heikompien puolella. Aki Kaurismäen elokuvat eivät kuitenkaan ole voimakkaan fyysisiä kuten tämä. Elokuvassa nyrkkeillään niin, että veri roiskuu, uidaan, juostaan, käydään kusella ja naidaan. Se on kehitystarina, lopulta kaunis ja inhimillinen. Saan kai kertoa, että loppu on onnellinen. Elokuvissa pitää olla Happy End, sitä mieltä minä olen.

Otsikkoon tuli kirjoitusvirhe. En viitsinyt korjata.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kitkerä akka

Washingtonissa aamulla hotellihuoneen eteisen lattialla makaa lappu, jossa on hotelllin logo. Paperi on pujotettu oven alitse. Lapussa kerrotaan, että kaupungissa on lääketieteellinen kongressi, johon itsekin osallistun. Tekstin mukaan tällainen tapahtuma ja viikonloppu saattaa jopa houkutella juhlintaan. Huoneeseen kehoitetaan iltaisin ja öisin hiipimään hissun kissun. Kielletään myös juhlien järjestäminen tässä väliaikaisessa asumuksessa. Juhlista koituisi varoitus ja seuraavaksi minut viskattaisiin karusti kadulle. Muutkin saavat saman ukaasin. Me uskomme ja hiivimme nukkumaan kymmeneltä. Olisimme tehneet sen ilman lappusiakin.

Kävin eilen töissä. Pomoni huoneesta paistoi väsynyt valo. Luin sähköpostit ja vastailin kiireellisimpiin. Juttelin muutaman sanan pomoni kanssa, jolloin aukesi apulaisosastonhoitajan ovi, hänkin oli siis paikalla. Mitä tämä kertoo meistä ja työpaikastamme? Vapaapäivää ei kuuluisi viettää työmaalla. Löysin tarvittavat artikkelit ja tänään on väsättävä jonkinlainen referaatti huomiseksi.

M (tai oikeastaan hän on minulle J) kävi hakemassa petauspatjan, joka on minulle tarpeeton. M julkaisee pian toisen romaaninsa, nyt suuri kustantamo on kustantanut teoksen. Julkaisu hermostuttaa kuulemma kenties vielä enemmän kuin ensimmäinen. M pelkää (turhaan) teilausta, toisaalta hän on huojetunut kun työ on ohi.

Kuusikymppinen Mattiesko Hytönen kirjoittaa jossain iltalehdessä (luin kahvilassa), että hänen ikäisensä mies saa nuoren naisen jos on treenattu, tyylikäs ja hyvässä asemassa. Kolumnisti Hytönen katsoo jostain syystä olevansa kaikkia näitä. Näillä avuilla hän myös pitää nuoren naisen. Kuusikymppinen Hytönen ei saisi ikäistään naista, sillä nainen pitäisi Hytöstä lähinnä naurettavana. Onneksi Hytöselle löytyy nuori nainen, ne eivät aina ole niin tarkkoja seuralaisistaan.

Tähän perään kypsän naisen runo (tekijänoikeuksista piittaamatta). Arja Tiainen Lapsilta kielletty (WSOY 2012)

Sen jälkeen

Remakoitten vuosien jälkeen
seuraavat avioliitot olivat Kotiliedestä.
Nyt luettiin lasten kanssa ja pysyteltiin
rattiina. Lapsista tuli järkeviä;
isänsä ja äitinsä vastakohtia.
Kokoomuslaisia. Golfinpelaajia.
Ja mitä hylätylle vaimolle tapahtui.
Artikkeli ei kerro.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Paluu

Kerttu palasi kotiin. Se vaikuttaa väsyneeltä. Kerttu oli matkani aikana hoidossa tyttäreni ja hänen kumppaninsa luona. Kerttu kurkki siellä maailmaa turvallisesti kirjojen takaa tutusta Lundia-hyllyköstä. N ei pidä kissoista, siispä Kerttu tietysti erityisesti pitää hänestä.

Tyttärelle tarjottiin työtä, jonka hän nimenomaan halusi. Olen hyvin iloinen tyttäreni puolesta.

Näin unta, jossa odotin keskellä yötä ex-miestäni kotiin joltain kapakkareissulta. Herätessäni olin iloinen, että se oli vain uni. Olimme hyvin lapsellisia tuolloin. Joidenkin kuuluisi saada lapsia vasta 50-vuotiaina.

USA:ta ravistaa CIA-johtajan salarakasskandaali. Eräs tuttuni kertoi, ettei hänen isoisänsä saanut korkeaa suomalaista armeijan virkaa, sillä hänellä oli rakastajatar. Kyse ei ole ainakaan pelkästään moraalista, vaan  arvellaan, että huikentelevaiseen elämään liittyy turvallisuusriski. Korkeassa asemassa olevilla miehillä lienee enemmän mahdollisuuksia rakkausseikkailuihin kuin tavallisilla kansalaisilla. Onko kyse rakkaudesta, ainakin seikkailusta. Nyt kun minusta tulee pienen ammattiryhmäni puheenjohtaja, on minun tietysti omattava rikkumaton moraali. Marssin pystypäisenä eteeni heittäytyvien kiusausten ohi.

On lähdettävä kaupungille, mentävä töihin etsimään artikkeleita, joista laatia referaatit. Toinen pitäisi esittää maanantaina ja toinen perjantaina. Keskiviikkona on päivystys. Väärin säädetty biorytmini yrittää edelleen viestittää, että nyt olisi aika mennä nukkumaan. Siksi onkin parasta lähteä liikkeelle.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Ikärasismi

Eilen Kööpenhamina-Helsinki koneessa en saanut selvää, onko istuinpaikkani ikkunan vai käytävän puolella. Katsoin ylähyllyn kirjaimia kuin Mensan pääsykoetehtävää, eikä se selvinnyt minulle. On sellainen vaihtoehto, että vähäinen älyni unohtui Atlantin väärälle puolelle. Onneksi lentoemäntä auttoi minua. Kehoni sanoo tälläkin hetkellä: "Sinun kuuluu maata peiton alla, eikä istua nojatuolissa!".

Otin aamulla takin, kaulaliiinan ja hatun pakastimesta, ravistelin hyptermiaan menehtyneet luteet lattialle ja lähdin uimaan. Tuijotin kaukaisuudessa näkyvää turkoosia altaan pohjaa ja mietin pysynkö pinnalla vai vaivunko alas. Radalla ui lisäkseni kaksi miestä, toinen eteni verkkaisesti kuin lossi ja toinen pärski kuin ylimittaiseksi paisunut hauki. Toista sai pelätä samalla kun yritti ohittaa toista.

Uimahallissa järjestetään vesijumppaa kolmena päivänä viikossa, yksi ryhmä on tarkoitettu hyväkuntoisille ja iäksi oli rajattu 17-50 vuotta. Päätin mennä tuohon ryhmään, kunnes tajusin, että minähän olen liian vanha. Tampereen kaupunki harrastaa törkeää ikärasismia!

Aamulehti lähestyi minua sähköpostilla. Lehti haluaa tietää miksi lopetin tilauksen. Syvähaastattelusta saisin 40 euron lahjakortin Sokkarille. Kuulostaa jotensakin epätoivoiselta.

torstai 15. marraskuuta 2012

Luteet ja kuteet

Ensin sitä odottaa matkalle lähtöä kunnes huomaa, ettei siellä matkalla ole sen kummoisempaa ja alkaa odottaa innokkaasti kotiin pääsyä.

Netistä voi tarkistaa, missä hotelleissa on esiintynyt luteita ja meidän Washingtonin hotellistamme noita syöpäläisiä on löytynyt. Luteet voi murhata lämmöllä (sauna 60 astetta). Vaatteet käsketään pakkaamaan mustiin jätesäkkeihin. Minulla ei ole saunaa, enkä tiedä miten Pyyynikin uimahallisssa suhtauduttaisiin tuholaistorjuntayrityksiini. Luteet voi yrittää  tappaa kylmällä: vahinko kyllä, ulkona ei ole riittävästi pakkasta, eikä minulla ole parveketta. Matkalaukun säilyttäminen kerrostalon pihalla ei tunnu hyvältä idealta. Pakastin on täynnä mustikoita.

Minulla ei ole ollut minkäälaisia vaikeuksia herätä aamuisin kuudelta, aamiainen alkoi 6.30 ja luennnot 7.30. Luennot olivat sitä mitä ne yleensä ovat. Ei siitä enempää. Parilla luennolla luennoitsijalle luovutettiin palkinto. Hauska katsoa, miten palkinnon antaja ja saaja tarrautuivat lasiseen pystiin, nostivat sen esille ja automaattisesti pysähtyvät poseerausilmeeseen. Ilme valahti heti kuvauksen loputtua.

Kävin L:n kanssa Kennedy Centerissä kuuntelemassa nuorta pianistineroa, joka on nimeltään Lang Lang. Mies soitti Beethovenin teoksen Emperor (toivottavasti nimi meni oikein) upeasti ja yleisö taputti seisaallaan. Yleisö taputti myös silloin kun ei kuulunut taputtaa. Pianistia moititaan puuttuvasta tulkinnan kypsyydestä, miksei sitä saata uupuakin, onhan Lang Lang vasta 30-vuotias. Konserttiyleisö oli varsin rennosti pukeutunutta ja eräällä naisella oli korvillaan sellaiset lämpimät karvaiset korvaläpät. Nainen virkkasi jotain valkoisesta langasta.

Kävin Kramer kirjakaupassa, joka on viikonloppuisin auki ympäri vuorokauden. Kaupassa on baari sekä ravintola. Eilen haahuilimme Arlingtonin hautausmaalla. Käsitykseni innostavasta matkaohjelmasta pitää sisällään hautausmaa- ja kirjakauppakäynnit. Arlingtonissa koulutytöt katselivat Kennedyn hautaa haikeat kyyneleet silmissään.

Liikenne oli järjetöntä. Jokaisessa autossa istui yksi mies ja yhteen suuntaan kaistoja kulki välillä kuusikin kappaletta. Metrossa matkustimme me köyhät ja tilaa löytyi runsaasti. Minulle ei oikein selvinnyt paljonko lippu maksoi, välillä riitti 2.70 välillä ei. Lippuun piti toisinaan ostaa lisää voimaa päästäkseen ulos. Kerran yksinkertaisesti hyppäsimme portin yli.

Ostoskeskuksessakin tuli käytyä. Sovituskoppiin mennessä myyjä kysyi nimeni ja sen jälkeen huuteli oven läpi "Heidi, is everything okay?" Myös myyjä kertoi oman nimensä, joten asiakas saattoi vastavuoroisesti huudella myyjälle, jos tarvetta oli.  

Lentokone ei varmoista merkeistä huolimatta tippunut. Minut oli muiden kateudeksi ylennetty paluumatkalla Economy Extra luokkaan, jossa jaloille tarjoutuu hieman enemmän tilaa kuin karvalakkipuolella. En minä kuitenkaan nukkunut vaan vääntelehdin ja valvoin Islannnin ilmatilaa. Turhaa sinne on niitä sotilaskoneita toimittaa, rauhalliselta näytti.

P.S. Kuvat on napattu kännykkäkameralla.

torstai 8. marraskuuta 2012

Musikaali

Vietin eilen Tyky-iltaa Palatsi-musiikkiteatterissa katsomalla musikaalin "Simply the Best". Musikaali kertoo Tina Turnerista ja oli tarinaan ympätty Mick Jagger ja David Bowiekin. Musikaali on vaikein teatterilaji, siinä kun pitäisi osata sekä laulaa että näytellä ja mielellään myös tanssia. Marika Krook osaa laulaa, mutta hänen näyttelemistään on vaikea katsoa ja kuunnella. Kimmo Blom Mick Jaggerina ei tihkunut seksiä, kuten esikuvansa. Miro Honkanen näytti autokauppiaalta, eikä David Bowielta. Miro Honkanen onnistui kyllä laulunumeroissaan hyvin, China Girl oli hänen versionaan ihan mainio. Miksi ei voida yksinkertaisesti vain esittää vetävää musiikkia? Miksi sen ympärille on väännettävä kökkö tarina?

Palatsi-teatterin sali on kaunis ja juhlava (entinen elokuvateatteri). Illan aloittaminen ruokailulla noissa olosuhteissa on hieno idea. Ruokailemaan piti saapua 17.15, ruokaa saimme kuuden maissa, esitys alkoi 19.30 ja loppui kymmeneltä. Viisi tuntia on liikaa, varsinkin kun ruoka oli kehnoa.

Tänään iskee ahdistus. Niin vähän olen saanut tällä viikolla aikaiseksi. Huomenna lähden Washingtoniin. Tapaamme vasta ensi viikon lopulla. Luultavasti pärjäätte. Tulen takaisin, jos lentokone ei satu taas tippumaan. Ovet ovat monissä säpeissä ja vaikka omistan hopeoidun porokynttilänjalan, niin vakuutan, ettei rikos lopulta kuitenkaan kannata.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Itsestäänselvästi yksin

Yritän välttää itsestäänselvyyksien kirjoittamista. Sellaisten, että on se vaan hyvä, että Obama voitti. Tai omituinen tuo Yhdysvaltojen äänestysjärjestelmä, kun vähemmän ääniä saanut voi voittaa. Pois se minusta. Kirjoitan vain erittäin korkealaatuisia ja omintakeisia ajatuksia.

Mistä johtunee, että kaikki ihmiset alkavat ärsyttää, jos heidän seurassaan on riittävästi. Ihmettelen aviopareja, jotka tekevät kotona yhdessä töitä. Miksi he eivät tapa toisiaan?

Solsidanissa eräs pariskunta majoittaa mukavan miehen, jota kutsutaan lempinimellä Klisee-Kjell. Mies ei osaa laukoa muuta kuin itsestäänselvyyksiä. Tänä aamuna mies sanoisi "On siellä pimeää, tähän aikaan vuodesta pitäisi päästä etelän aurinkoon.  Kesällä en halua Suomesta mihinkään. Tulisi lunta niin olisi valoisampaa. Näin pimeällä tarvitsee enemmän unta. Valoisalla sitä jaksaa valvoa pidempään. Talvella tekee mieli pataruokia, kesällä maistuvat salaatit ja uudet perunat. Syön minä kesällä grillimakkaraakin, vaikka on siinä noita eläinrasvoja. Ei toisaalta pari grillimakkaraa kesässä haittaa. Monella  menee nykyään kesäloma sellaiseksi juopotteluksi. Suomalaiset juovat nykyään kuin keski-eurooppalaiset, viiniä ruoan kanssa ja lisäksi viikonloppuisin juodaan humalahakuisesti. Kohta alkaa joulumyynti. Joka vuosi aloittavat aiemmin. Joulusta on tullut niin kaupallinen juhla." Tässä vaiheessa mieleni tekee sanoa "Vihaan lunta. Joululahjat ovat ihania, mitä kalliimpia ja enemmän sen parempi. Suomen kesässä on hienointa työnteko, kun kaikki idiootit ovat mökeillään. "

Entäs ihmiset, jotka toistavat jotain hokemaa jokaisessa välissä. Sitä alkaa oikein odottaa, milloin se "pitkässä juoksussa" tulee seuraavan kerran.

Tätä mietin ja yksin istuskelen, viereisessä nojatuolissa nuokkuu Kerttu. Välillä Kerttu naukaisee vivahteikkaan aina erilaisen naukaisun.  Ai niin miksiköhän me olemme täällä kahdestaan?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Pöydän jalka

Muistin eilen miksi en katso elokuvia kaupallisilta kanavilta. Fani-palat hyppäsivät silmille kesken Revolutionary Roadin intensiivisen kohtauksen. Minusta alkoi muutenkin tuntua, ettei tässä elokuvassa käy hyvin. Nuoren parin elämä alkoi ahdistaa siinä määrin, että suljin television. Elokuvateatterissa on pakko sietää ahdistusta. Tuo sietäminen usein palkitaan elokuvan lopussa. Ja tarvitseeko kaiken olla helppoa? Toisaalta voisihan joku olla helppoakin.

Luin eilen loppuun Riikka Ala-Harjan romaanin Maihinnousu. Kirja kertoo ranskalaisesta Juliesta, joka opastaa turistiryhmiä Normandian maihinnousun maisemissa. Julien kahdeksanvuotias tytär sairastuu leukemiaan ja samalla nainen käy läpi avioeroa. Kirja herätti huomiota, sillä kirjailijan sisko väitti kirjailijan käyttäneen härskisti hyväkseen perheensä elämää. Teos on pienimuotoinen ja jotenkin karsittu, siinä liikutaan oikeastaan vain Julien päässä. Romaani on jotenkin hyvin keski-eurooppalainen, suomalaiseksi sitä ei osaisi asettaa, jos ei tietäisi. On ollut hupaisaa lukea Turkka Hautalan kirjaa Salo Riikka Ala-Harjan  kirjan kanssa rinnakkain. Turkka Hautalan kirja on rönsyilevä ja siinä käytetään osin murretta. Salo on myös humoristinen kirja, Maihinnousussa taas ei ole huumoria ollenkaan. Romaanit ovat hyvin erilaisia ja ehkä siksi tämä maailmasta toiseen pomppiminen on onnistunut. Minusta tuo kohu Maihinnousun kohdalla on ihan turha. Kirjailijat ovat kautta aikojen lainanneet ja varastaneet ja monesti huomattavasti härskimmin kuin tässä tapauksessa.

Olen käynyt sen verran kirjoituskursseilla, että voisin kirjoittaa pienen pätkän ihan mistä vaan, vaikka pöydän jalasta. Mietin pöydänjalkaa eilen pyöräillessäni töihin. Kysyin Saksassa asuneelta hoitajalta "onko pöydänjalka feminiini vai maskuliini?" Pohdin Ikean pöytiä, mistä materiaalista pöytä olisi valmistettu? Kuka olisi koonnut pöydän? Mitä kaikkea pöydänjalka voisi nähdä (pöydän alla saattaa tapahtua vaikka mitä)? Kaikkea ihminen miettii vältellessään sitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä.

Maksan mielelläni veroja. Jos olisimme USA:ssa niin heikompien auttaminen perustuisi paljolti vapaaehtoisuuteen. En varmaan raaskisi tuolloin luopua tuloistani. Haluaisin kenties antaa rahaa syöpäsairaiden lasten hoitoon, mutta en vättämättä tulisi auttaneeksi mielenterveyspotilaita tai asunnottomia alkoholisteja.  Työssäni näen sairaita ja köyhiä, mutta myös niitä, joita tekisi mieli potkaista persiille. Ehkäpä heilläkin on syynsä, jonka vuoksi he eivät viitsi kävellä edes postilaatikolle asti. Olen onnekas: olen globaalisti ajatellen rikas ja jaksaisin hyvin kävellä postilaatikolle katsomaan olisiko siellä postia, ellei postinkantaja ystävällisesti kantaisi laskujani ihan kynnykselleni asti.

Kävin eilen kuntosalilla. Tytär ohjasi minua ja hyvin sen tekikin. Tänään aistin kehoni, yleensähän sitä ei edes huomaa.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Näennäinen vapaus

Olen taas vapaalla. Minun täytyisi tehdä yhtä ja toista, erityisesti minun pitäisi kirjoittaa pieni artikkeli, jota varten sain jo pienen apurahan, mutta jokin minua estää. En tiedä mikä. Tyhjän word-tiedoston kammo. Tänään on onneksi yksi esitelmä ja kuntosalikäynti ohjelmassa. Huomenna tapaan erään opiskelijan. Nämä aktiviteetit on järjestetty keskelle päivää, joten ennen en oikein osaa mihinkään ryhtyä ja jälkeenpäin en muka enää ehdi. Osaisiko joku selittää, mistä tämä aloittamisen välttely johtuu?

Kävin viikonloppuna vanhempieni sekä siskoni  ja hänen perheensä tykönä (tykönä on niin söpö sana, että se oli pakko tähän istuttaa). Osallistuin myös kahden päivän kirjoituskurssiin, jonka aiheena oli autofiktio. En uskallla kurssia tai sen osallistujia kommentoida (sen verran olen oppinut). Sain pari ideaa ja saatan taas kerran lyödä pääni betoniseinään kirjoittamalla tekstin siihen kirjoituskilpailuun, jossa en ole koskaan menestynyt, enkä tule menestymään.

Ainoa kilpailu, jonka olen voittanut, on raittiuskilpakirjoitus. Osasin jo koululaisena olla sopivan tekopyhä.


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Kirje presidentti Urho Kekkoselta

Mäntyniemi 4.11.2012

Hyvä Heidi X,

Seurasin kehitystänne Pohjois-Haagan kansakoulun seinältä neljän vuoden ajan. Jatkoin tarkkailuani T:n yhteiskoulun ja K:n yhteislyseon valkoiseksi maalatuilta betoniseiniltä. Sellaiseen seinään taulukoukun saaminen vaati ammattilaisen vehkeet.

Toivon, että olin teille jonkinlainen hyvä isä, ankara, mutta oikeudenmukainen. Olitte tunnollinen koululainen. Totteliaisuutenne oli minulle mieluisaa seurattavaa. Teistä tuskin tuli mitään kovin merkittävää, mutta todennäköisesti maksatte nurkumatta veronne, ettekä pysäköi autoanne sakkopaikalle. Parhaassa tapauksessa teistä tuli farmaseutti tai ala-asteen opettaja.

Minua jäi vaivaamaan, mistä tulikaan teidän elämänuranne? Pyydän teitä vastaamaan lyhyesti, sillä ette ollut ainut, jota seinältä käsin seurasin.

Terveisin,
Urho Kekkonen, tasavallan presidentti

Tampere 4.11.2012

Arvoisa Herra Presidentti,

Olen hyvin otettu kiinnostuksestanne vaatimatonta elämääni kohtaan. Olitte minulle kuin Jumala tai Joulupukki. Vietin monta tärkeää vuotta ankaran mutta oikeudenmukaisen katseenne alla.

Olette taas kerran oikeassa: minusta ei kehkeytynyt mitään kovin merkittävää. Olen kantanut korteni tämän maan hyväksi sen terveyden huollon ahkerana työmyyränä. Pärjään kohtalaisesti (sain yhdeltä potilaalta viime viikolla kukkia ja edellisen kukkapuskan sain joulukuussa 2010).

Kiinnostavatko teitä muut elämäni yksityiskohdat (kuten toteatte, meitä oli monta)?  Kuten muutkin ikäluokkani kansalaiset, menin naimisiin, sain lapsia ja erosin. Tämä Herra Presidenttiä tuskin enää kiinnostaa, mutta kerron kuitenkin: makaan usein sohvalla torkkupeiton alla ja heiluttelen intensiivisesti varpaitani.

Kunnioittaen,
kansalainen Heidi X

lauantai 3. marraskuuta 2012

Ilmoitus

Täten ilmoitan, etten ole syönyt emäntääni, vaaa hän on teknisten vimpainten ulottumattomissa ja palaa huomen illalla. 

Kunnioittaen  Kerttu

torstai 1. marraskuuta 2012

Ruukkukasvikatsaus nro 2

Sain tänään potilaalta valtavan kukkapaketin. Mies varmaan luuli, että kuljen töihin farmari-Volvolla. Paketin kuljettaminen pyörän tarakalla oli hankalaa. Kerroin miehelle, että tapoin vuosi sitten hänen antamansa atsalean viikossa. Tämä uusi kasvi osoittautui orkideaksi, jossa on neljä kukkavanaa, yhdeksän kukkaa ja kahdeksantoista nuppua. Suositut ruukkukukkakatsaukseni saavat uutta sisältöä, mikä onkin tarpeen, sillä toinen orkidea pudotti viimeisen kukkansa tänään ja näyttää nyt karulta. Saan potilailta lahjoja todella harvoin, eikä se todellakaan haittaa, sillä minusta nuo lahjat ovat kiusallisia.

Ilmoitin eilen FB:ssa lähteväni ensi viikon loppupuolella Washingtoniin. Minulla on eräs FB-ystävä Arja, joka on jotenkin vahingossa sujahtanut ystäväkseni. Luulin ensin hänen olevan luokkakaverini, mutta havaitsin myöhemmin, että sukunimi oli väärä. Tämä tuntematon Arja on kotoisin Kuopiosta, mahdollisesti samasta koulusta ja meillä on yhteisiä kavereita. Arja asuu Washingtonissa ja lähetti minulle viestin, jonka mukaan olisi kiva tavata, kun kerran tulen lähistölle. Vastasin hänelle, että olisi oikein mukava nähdä, mutten tiedä kuka hän on. Arja vastasi, ettei hänkään muista minua, vaan yhteinen tuttumme oli ehdottanut minua hänen kaverikseen. Voi olla, että Arjalta saisi jotain neuvoja siitä, missä Washingtonissa kannattaisi käydä, jos ehtisi.

Tänään eräs miespotilas, jonka kanssa on ollut hyvin vaikeaa, kertoi lopettaneensa tupakoinnin, vähentäneensä alkoholin käyttöä ja aloittaneensa treenaamisen. Sanoin hänelle ihan spontaanisti "Olen ylpeä sinusta!". Huomasin, että tuolla synkeäilmeisellä miehellä on kaunis hymy.