lauantai 31. maaliskuuta 2018

Yökylässä

Isän ja äidin luona yökylässä katsoimme kun Maria Veitola kävi Sipilöillä yökylässä. Juha Sipilä ja hänen vaimonsa vaikuttivat tasapainoisilta ja sopuisilta, eikä tullut mieleen, että tuo mies vie leivän työttömän suusta. Sipilä kävi ostamassa illaksi kaikille salmiakkia.

Äitini näytti entistä viluisemmalta ja laihemmalta vaikka oli pukenut päälleen kaksi villapaitaa. Isä kysyi ”Lankutatko sinä?” He lankuttavat. Vanhempani kiistelivät kumpi oli valinnut ruoaksi ostetun lohen kaupasta. Tänään söimme lammaspataa. Eilen nautimme jälkiruoaksi mämmiä ja tänään sitten taas vaihteeksi mämmiä.

Isäni ei suostunut antamaan minulle television kaukosäädintä, että voisin tarkastaa millä kanavalla Veitolaa näytetään. Hetken ajan pidimme molemmat kiinni kapulasta ja vedimme kunnes isä irrotti otteensa. Katsoimme ensin Areenasta dokumentin 20-luvun USA:sta ja sitten Sipilöiden lauantai-iltaa.

Kaikkia pöytätasoja koristivat amaryllikset, joita isäni säilyttää ensin autotallissa kunnes siirtää sisälle asuntoon kukkimaan. 

Neuloin monta senttiä villapaitaa. Sisko ja sen mies kävivät eilen ja tänään kävi toinen sisko miehineen ja lapsineen.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pitkä perjantai

Vanhempieni kännykät soittavat välillä minulle ihan itsekseen. Kuuntelin viestin, jossa soi vaimea musiikki. Soitin heille ja isä sanoi "Kuuntelemme Johannes passiota".

Junassa viereeni istui arviolta kaksikymppinen nuori mies, joka osti kärrystä oluen eikä kello ollut vielä puolta kymmentäkään. Opetetaankohan nykyään koulussa, että krapularyyppy on alkoholismin merkki. Minulle ainakin opetettiin.

Meille näytettiin koulussa kammottava opetusfilmi heroiinista. Filmin myötä minulle selvisi, että sellaistakin olisi jossain tarjolla. Epäilen, että noihin aikoihin diilerin löytäminen olisi ollut Kuopiossa varsin työlästä. Filmi oli tehokas, sillä en ole ryhtynyt käyttämään heroiinia.

Kaunis ilma vaikka pitkään perjantaihin kuuluisi räntäsade.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Avaruus on minulle liian suuri

Keskustelimme tänään kirjoittajaystävien kanssa kahvilassa Higgsin hiukkasen massasta. Massa saattaa muuttua, jolloin syntyy laajeneva tyhjiö. Maapallo häviää tuohon aukkoon valon nopeudella. Sitä ei ehdi edes huomata, mikä on tietysti armeliasta. Aamukahvikuppi vaan lentää kädestä, katto pään päältä (meidän talon katto maalattiin ihan hiljattain) ja maa häviää jalkojen alta.

Milloin kaikki sitten varmasti loppuu? Viimeistään 10 potenssiin 139 vuoden päästä.  On 95 prosentin todennäköisyys siitä, että maailmankaikkeus säilyy 10 potenssiin 58 vuoden ajan, en jaksa naputtaa tähän kaikkia nollia. Yritä sitten nukkua ensi yönä tämän tiedon kanssa.

Lapsena avaruuden äärettömyys ja oma pienuuteni ahdistivat minua. En ole pitkään aikaan ajatellut koko asiaa, mutta nyt Higgsin hiukkanen aktivoi piilossa olleen avaruusahdistuksen. Jos asiaa ryhtyy liikaa pohtimaan, tulee hälläväliä olo. Tekee mieli jättää työpaikka, myydä asunto ja ryhtyä elämään holtitonta elämää.

Sain luettua Kalle Lähteen Loppuluisun ja tulin siihen tulokseen, että kadehdin raitistuneita juoppoja, jotka heräävät jokaiseen aamuun raittiuttaan ylistäen ja osaavat nauttia joka solullaan (niillä soluilla, jotka ovat selvinneet viinakuurista) viinattomasta elämästään. Pitäisikö meidän kaikkien ryhtyä hurraamaan joka aamu sitä, ettemme ole krapulassa?

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Prepääsiäinen

Kuuntelin tänään viimeisen luennon sarjasta "Renessanssin taide ja arkkitehtuuri Italiassa".

Opin uuden termin, manierismi. Jokaisen aikakauden taiteilijat ilmeisesti kapinoivat ja siksi pitää luoda  uudenlaista taidetta, jota vanhukset voivat paheksua. Nyt sitten liioiteltiin madonnan kaulan pituutta, mallit kierrettiin korkkiruuvimaisiin asentoihin, tungettiin tauluihin mahdottomasti väkeä vähemmän harmonisiin ryppäisiin ja käytettiin outoja värejä. Tämä tapahtui siis 1500-luvun alkupuolella. 

Juuri minun iässäni naiset kiinnostuvat taidehistoriasta. Se on jotenkin kliseistä, mutta ei se mitään.

Söin juuri pääsiäismunan, joten minulla on hieman etova olo, lisäksi kadun tekoani. Muna tarjosi yllätyksen, joka näytti pienikokoiselta avainrenksulta. Muistelen, että lapsuudessani pääsiäismunat oli valmistettu tummasta suklaasta ja niiden sisään oli piilotettu sormus, johon oli upotettu valtava timantti. Nyt pääsiäismunat maistuvat rasvalta ja sokerilta ja jättävät kitalakeen tahmean pinnan. Jostain varmaan saisi tummiakin suklaamunia. Pitääpä ottaa selvää mistä.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Näin unta

Lupaavasti alkanut meditaatioharrastukseni jäi yhteen kertaan. Tungin nappikuulokkeet korviini ja kuuntelin meditaatiotekstin kätevästi Youtubesta. Alan heti meditoida säännöllisesti kun lopulta keksitään meditaatio jota tehdessä voi käydä facessa, tyhjentää tiskikoneen ja lukea päivän Hesarin.

Kukaan ei valittanut töissä kesäaikaan siirtymisestä vaikka se on perinteinen työpaikoille sopiva keskustelunaihe. Kesäajasta voi puhua täysin turvallisesti, sillä harva moista kellon viisarien siirtelyllä toimitettua kidutusta kannattaa.

Herätessäni kuudelta mietin, että nyt kello on viisi ja kamalaltahan se tuntui. Kerttukaan ei herättänyt minua naukumalla kuten tavallisesti vaan havahduin kännykän  tunteettomaan kilinään. Kerttu ei ollut rukannut itseään kesäaikaan.

Miltä teistä tuntuu, kun joku kertoo nähneensä unta teistä itsestänne? Unijutut ovat tylsiä, mutta kun joku sanoo "Näin unta sinusta..." niin heti kiinnostaa. Ihmisen itsekeskeisyydellä ei ole mitään rajoja. Toisaalta on myös kiva sanoa jollekin "Näin sinusta unta viime yönä..." Ainakin jos uni on sellainen, että sen voi paljastaa. Joistakin ihmisistä ei näe koskaan unta vaikka heitä tapaa usein. Mikä on outoa sekin.



sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Mieleenpainuva nainen

Saatoin vieraani aamupäivällä rautatieasemalle. Kotiin palatessani vastaani käveli kirjailija H vaimonsa kanssa. Kirjailija osallistui viime kesänä seminaariin, jossa tusina esikoiskirjailijoita (minä myös!) vietti muutaman päivän tiiviisti yhdessä kolmen opettajan kanssa erossa katalasta maailmasta. Mies ei selvästikään tunnistanut minua. Pelastin hänet kertomalla seminaarista. Ei pidä kuvitella olevansa kovin tärkeä. Voin lohduttautua sillä, etten ollut myöskään mokannut pahasti, sillä sehän olisi varmasti jäänyt mieleen.

Kokeilin sähkökirjan lainaamista (helppoa). Luin puhelimeni näytöltä Kalle Lähteen romaanin Happotesti. Kirjassa ryypätään raskaasti, kustaan ja paskannetaan housuun, oksennetaan, käydään katkaisussa, syödään Oxepamia ja herätään vieraista paikoista. Aina saa jännittää ehtiikö päähenkilö ajoissa vessaan.

Vaikka alkoholistin elämän seuraaminen inhotti, sitä ei voinut lopettaa. Odotin, että kirjasta löytyisi käännekohta, mutta eihän sitä tullut. Olisin halunnut, että mies olisi raitistunut tai edes kuollut, omaiset olisivat tirauttaneet haudalla pienet itkut ja juoneet voileipäkakkukahvit. Varasin jatko-osan, jonka nimi on Loppuluisu. Odotan ratkaisua. Ymmärtääkseni Kalle Lähde on raitistunut alkoholisti.

Kiipesimme lauantaina vieraani kanssa TTT:n suuren näyttämön oikeanpuoleisen aition ylimmälle riville katsomaan Anneli Kannon romaaniin perustavaa musikaalia Tytöt 1918. Esityksen on ohjannut ja käsikirjoittanut Sirkku Peltola, säveltänyt Eeva Kontu ja laulujen sanat on tehnyt Heikki Salo. Hieno musikaali vaikka repliikit paikoittain puuroutuivat (johtui varmaan paikoista). Liput saimme vielä samana päivänä, mutta näytti, ettei esityksessä ollut yhtään tyhjää paikkaa vaikka saliin mahtuu yli seitsemänsataa katsojaa.

Nainen Kalpan paidassa halusi eilen välttämättä halata minua ja kahta luokkakaveriani kun hänelle selvisi, että olemme kotoisin Kuopiosta ja yksi meistä jopa asuu siellä edelleen. Hän piti minuakin kuopiolaisena. En ole kuopiolainen, enkä kunnolla tamperelainenkaan. Kai jotain pitäisi olla. Tunnustaa väriä tai ainakin jääkiekkojoukkuetta.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Rakastavalla ystävällisyydellä

Kerttu heräsi puoli kuudelta. Käydessään hiekka-astiallaan hän pöyhii hiekkaa hartaasti ja sen jälkeen kuopii lattiaa vielä viereisessä huoneessakin ja valittaa ääneen. Jatkaa tyytymätöntä vinkunaa kunnes herään ja hän taas käy nukkumaan.

Tampereen hotellit olivat tällä viikolla täyteen buukatut, joten minulla on vieras. Eilen illalla L kävi iltatilaisuudessa, joka oli järjestetty Manse-rock hengessä. Sanoin, että ole niin myöhään kuin viihdyt kunhan et tuo ketään tänne jatkoille. L tuli ennen kymmentä. Olemme tunteneet L:n kanssa viisikymmentä vuotta. En ole enää tottunut siihen, että joku lukee aamiaispöydässä aamun otsikoita. L on kovin vaivaton vieras, eikä tarvitse kuin aamukahvin.

Kommentoin vielä tapaus A. Louhimiestä sen verran, että asiaan paremmin perehdyttyäni pidän miehen toimintaa törkeänä. Ehkä saamme lopulta paremman maailman (tai voisimme aloittaa ihan lähipiiristä), jossa ketään ei kiusata, ehkä emme.

Luin erään bloggarin meditaatioharrastuksesta (Loving kindness) ja kuuntelin aiheeseen liittyvät Youtube-jutun. En osaa sanoa mikä siinä yksinkertaisessa tekstissä tällaista kyynikkoa ihan pikkuisen itketti. Jonkinlainen henkisyyden tarve piilee kovimmankin kuoren alla. Suosittelen Louhimiehelle.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Hyvin pukeutuneet miehet ja alastomat naiset

Miksi maailman taiteessa on niin paljon maalauksia, joissa miehet istuvat nurmella täydellisesti pukeutuneina, kun naiset taas ovat ilkosillaan eikä missään näy edes vaatekasoja?

Taidehistorian luennolla näytettiin maalaus, jossa kuvattiin bakkanaaleja ja meno oli hurjaa vaikka elettiin renessanssin (neljällä ässällä) aikaa.  En muista taiteilijan nimeä, joten mitä ihmettä edes kärvistelen niillä epämukavilla, ruskeilla muovituoleilla.

Luennon pitänyt nainen kiinnitti monessa maalauksessa huomiota taustalla hyppiviin oraviin, kaneihin, lampaisiin ja lammaspaimeniin. Taidetta voi katsoa niin monin tavoin ja on kiva kuulla, missä joku toinen näkee kauneutta.

Omiin näkemyksiin on ehtinyt jo kyllästyä.

Tänään kirjoittaminen on sujunut erinomaisesti, joten jätän tämän tekstin tyngäksi.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Saa lukea ihan vapaasti

Eräs vaihtoehtoista hoitoa tarjonnut taho oli sanonut potilaalle "En minä tässä paranna vaan Jeesus", silti hän laskutti 120 euroa.

Tänään kandi seurasi työtäni koko päivän (yleensä he viipyvät vain aamupäivän). Minusta se oli virkistävää, mutta aikataulut kusivat.

Työmatkapyöräily on mielenkiintoista polanteiden takia. Epätasainen kova pyörätie tärisyttää pyörää niin, että pyöräilijä saa vähintäänkin virtsrakon laskeuman.

Kysyin muuten keskeneräisen käsikirjoitukseni lukeneilta tyypeiltä "Oliko liikaa pissajuttuja?" Ei kuulemma ollut.

Kirjoituskurssilla kuulin ensimmäisen kerran steampunk-kirjallisuudesta, jossa 1800-luku yhdistyy nykypäivään jollain tavalla (en ole lukenut yhtään alan teosta). Lähdetään ajatuksesta, ettei maailma toimi sähkön vaan höyryn voimalla. Sähköä ei ole jostain syystä keksitty.

Luin elämäni ensimmäisen sarjakuvaromaanin,  Ulla Donnerin kirjan Spleenish ja pidin siitä niin, että taidan lukea sen uudestaan. Erkka Mykkäsen romaani "Something not good" oli söpö (luulin, että kirjailija on synkkä henkilö). Molempia kirjoja voi suositella nuorille tai niille, jotka ovat joskus olleet nuoria. Onhan niitäkin, jotka ovat hypänneet nuoruuden epäonnistumisten yli kenkiään kastelematta.

Tästä postauksesta tuli kuin valmiiksi pussitettu surkea irtokarkkilajitelma. Onneksi meillä on vapaa blogikirjoitusten valintamahdollisuus!

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

???????

Käytin roskapostien yleisintä otsikointitapaa samasta syystä kuin hekin todennäköisesti sitä käyttävät (en muutakaan otsikkoa keksinyt).

Kirjoitin ja editoin eilen vielä iltamyöhään, jonka seurauksena nukuin huonosti. Tämähän tietysti kiinnostaa teitä. Lisäsin kässäriin lauseen, joka sai minut naurahtamaan ääneen. En mitenkään yritä naurattaa itseäni tai muita, mutta se lause putkahti tekstiin vähän vahingossa.

Luin erään kirjoituskurssilaisen kässäriä, jossa viljeltiin minun makuuni liikaa adjektiiveja. Lopulta huomioni kiinnittyi vain niihin, enkä pystynyt omaksumaan muuten sujuvasta tekstistä juuri mitään muuta.

Tämän päivän Hesarissa haastatellaan kiinnostavaa ruotsalaista kirjailijaa, Lena Anderssonia. Suosittelen hänen kirjojensa lukemista (Omavaltaista menettelyä ja Vailla henkilökohtaista vastuuta). Kirjailija suhtautuu kriittisesti metoo-kamppanjaan. Minäkään en ymmärrä sitkeää vaatimusta nimien julkaisemisesta. Miksei voitaisi keskittyä häirinnän ja seksuaalisen väkivallan kitkemiseen sen sijaan että kaivellaan jostain vanhoja ukkoja, jotka ovat toimineet sen aikaisen hiljaisesti hyväksytyn tavan mukaisesti, jossa valta antoi oikeuden hipelöidä alempiaan miten lystäsi. Tämä siis koskee niitä, jotka eivät ole varsinaisesti rikkoneet lakia.

Aamun lehden lukeminen ahdisti. Yritän nyt unohtaa.  Vaikka maailma on monin tavoin mennyt parempaan suuntaan maailmanpolitiikka ja jäätikköjen sulaminen pelottaa ja sai aikaan pienimuotoisen eksistentiaalisen kriisin. Pitäisi varmaan tilata aika filosofin vastaanotolle.


lauantai 17. maaliskuuta 2018

Ajatuksia äärilaidalta

Erään naamakirjaystäväni päivitykset tai vielä oikeammin päivitysten kommentit saavat minut välillä voimattoman raivon valtaan. Kommentit koskettelevat useinmiten maahanmuuttoa, mutta myös feminismiä (joka on kaiken pahan alku ja juuri). En minäkään nykyistä feminististä virtausta aina ymmärrä, mutta en pidä sitä kuitenkaan ihan suomalaisen yhteiskunnan syöpänä.  Hesaria he vihaavat ja muutakin "valtamediaa". Olen huomannut, että on turha reagoida. Heidän mielestään kuulun todennäköisemmin siihen "toiseen äärilaitaan". Miksi sitten luen noita päivityksiä, sillä voisinhan piilottaa ne? Haluan kai masokistisesti käydä kuplani ulkopuolella kitumassa.

Jatkan naamakirjasta. Rokotusvastaisten terveydenhuollon työntekijöiden (heitä on onneksi vähän) vastaliikkeeksi on perustettu "Minä suojaan potilasta"-ryhmä, johon on liittynyt parin päivän sisällä kuutisentuhatta terveydenhuollon ammattilaista. Rokotusvastaisuudelle ei ole tieteellisiä perusteita vaikka rokotuksesta kieltäytymisestä yritetään tehdä jonkinlainen kansalaisoikeus silloinkin kun työskennellään immuunipuutteisten potilaiden parissa.

Nyt kevyempää aineistoon. Eräästä ruokakaupasta saa tällä viikolla millä vain kortilla kymmenen prosenttia alennusta yli kahdenkymmenenviiden euron ostoksesta. Keskiviikkona ostokseni maksoivat vain kaksikymmentä euroa, joten alennusta ei herunut. Eilen päätin pelata varman päälle ja keräsin koriin vähän kaikenlaista, silti kassahenkilö laski ostosteni hinnaksi vain 24.95 e. Takanani kiemurteli tympiiintynyt jono. Hätäännyin, olinhan lähestulkoon saavuttanut tavoitteeni. Kassahenkilö ehdotti suklaapatukkaostosta ja jono takananani alkoi käydä levottomaksi.  Ilmassa väreili "mitä tuo akka säätää" -ajatus.  Hetken mietittyäni keksin, että otan yhden salmiakkiauton ja sain lopulta sen tavoittelemani kahden ja puolen euron alennuksen.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Ihmisoletettu

On ollut sen verran kiireistä, etten ole ehtinyt tehdä lähes päivittäistä julkista tilitystäni.

Kävin eilen R:n kanssa Hesassa, juoksimme lähinnä kirjakaupasta toiseen, kävimme syömässä ja kahvilla sekä tuttavani omistamassa taidegalleriassa. Galleristi halasi minua moneen kertaan, mikä oli kivaa vaikka en ole halailutyyppiä.

R aloitti toistuvasti keskustelun vieraiden ihmisten kanssa ja kun huomautin asiasta hän sanoi "Sinä teet samaa kun olet saanut pari viinilasillista." Hän oli väärässä: Minä puhun vieraille ainoastaan silloin kun minulla on jotain erityisen tärkeää asiaa.

Käväisimme vaatekaupassa, jossa samaan aikaan asioi tamperelaisjulkkis ystävättärineen. Kaikkien käsissä roikkui useita kalliin kenkäkaupan kasseja ja kaikilla kolmella oli ripsienpidennykset. Julkkis maksoi ripsenpidennyksiään räpäyttämättä viidensadan euron laskun.  Ostin housut, jotka ovat mielestäni kotihousut, mutta R oli sitä mieltä, että niitä voi käyttää kodin seinien ulkopuolellakin.

Viimeisimmällä taidehistorian luennolla puhuttiin Leonardo da Vincistä, joka oli taidemaalari, insinööri, matemaatikko, keksijä, arkkitehti, kirjailija, muusikko...ehkä kaikkeen ei kuitenkaan löytynyt tutkintotodistusta, en tiedä. Hän oli siis renessanssi-ihminen, joka eli renessanssiajalla.

Nyt kun kuuluu käyttää nimityksiä naisoletettu ja miesoletettu, voitaisiin ryhtyä käyttämään termiä ihmisoletettu. Kevään myötä puistonpenkeille kömpivät kohta hieman suttuiset ihmisoletetut alkoholiastioineen.

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Vartti

Virkistyin nukuttuani sohvalla pienet iltaunet (tarkoitukseni oli ihan vaan sulkea silmäni hetkiseksi), kun ensin olin aamupäivän pitänyt polia kandipojan kanssa ja iltapäivän ihan itsekseni, rämmittyäni kotiin pyörällä (pääasiassa taluttaen kulkuneuvoani), syötyäni salaatin ja pussillisen salmiakkijauholla päällystettyjä taateleita. Itselleni myöntämääni tietokoneaikaa on jäljellä enää vartti.

On siis kirjoitettava lyhyesti. Nyt aikaa on jäljellä kahdeksan minuuttia. Mitä siinä ajassa voi sanoa? Kannattaako aika käyttää siihen, että valittaa väsymystään tai kiroaa pyöräteitä peittävää sohjoa?

Kun aikaa on enää viisi minuuttia niin pitää sanoa jotain positiivista vaikka "Pidän teistä." tai "Salmiakkitaatelit ovat hyviä." En minä teitä tunne, eivätkä ne taatelit niin hyviä olekaan.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Camp!

Tänään en katso enää yhtään elokuvaa. Näin kolmen päivän aikana kuusi n. 90 minuutin kestoista lyhytelokuvakokonaisuutta. Olikohan se liikaa? Mitä minä tänään teen?

Viimeisessä sessiossa esitettiin suomalaista Camp-elokuvaa, tekijöinään Rosa Liksom, Anssi Kasitonni,Teemu Keisteri, Tero Puha, Petra Innanen ja Anneli Nygren. Jos joku ei tiedä genreä niin miehet puetaan naisiksi, juonta ei ole ja elokuva kuvataan tuhruisesti käsivaralla. Näytöksen alussa saattoi kuulla muutaman anarkistisen suhauksen, Sodankylässä tuo kollektiivinen suhaus kuului aina asiaan.

Suunnittelin heti näytöksen jälkeen elokuvauraa, sillä onhan minulla kännykkä, jolla kuvata.

Filkkarit olivat taas kerran hieno kokemus. Lyhytelokuvissa on sekin hyvä puoli, että jos jostain filmistä ei pidä, niin ei se kestä kauan, sen aikana voi ottaa vaikka pienet unet ja kohta alkaakin jo uusi. Kerrankin kulttuuritapahtuma, jossa käy muitakin kuin keski-ikäisiä naisia. Elokuvat tulevat sitäpaitsi eri puolilta maailmaa, kun elokuvatarjonta on yleensä keskittynyt yhdysvaltalaiseen tuotantoon (kansainvälisessä kilpailussa ei ollut yhtään elokuvaa USA:sta, toki moni muukin maa sieltä puuttui). Nuorille tekijöille tapahtuma on tärkeä verkostoitumistilaisuus ja suomalaiset elokuvatyypit pääsevät ryypiskelemään.

Kansaivälisestä kilpailusta mieleen jäivät erityisesti venäläisten tekijöiden hyytävä Merry-go-round ja ruotsalaisten söpö I will always love you Kingen ja moni muu. Hienoja animaatioita näin myös.

Olen melko varma, että Juho Kuosmasen (ja Juha Hurmeen) Salaviinanpolttajat palkitaan jollain pystillä, sillä Hurme on nyt niin suuressa kurssissa. En pitänyt elokuvasta. Minusta idea oli tylsä ja elokuva huono, joten ennustan sille menestystä.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Lyhäri

Filkkarit alkoivat eilen (siis minun osaltani, avajaiset taisivat olla jo toissapäivänä). Näin kaksi näytöskokonaisuutta (kansainvälinen kilpailu), joiden nimet olivat Pakkomielteitä ja Perhesuhteita. Nyt yleisöarviot on tehtävä netissä, joten pisteytykset jäivät ainakin minun osaltani suorittamatta. Muistin taas kerran miksi jaksan käydä katsomassa lyhytelokuvia. Jos elokuva olisi romaani niin lyhäri olisi novelli.

Näin kollegatuttavani, kävimme kahvilla ja myöhemmän näytöksen jälkeen Plevnassa oluella ja kotimatkalla Gastropub Tuulensuussa viinilasillisella. Join 12 cl alkuviiniä (menikö oikein), joka näytti kotiviiniltä, sillä juoma oli sameaa. Kyllä se alas meni. Päivällä keskustelimme lääkäreistä, joista jotkut ovat mulkkuja (seuralaiseni käyttämä sana) ja illalla keskustelimme lyijykynistä. New Yorkissa toimii kuulemma myymälä, jossa myydään ainoastaan kyseistä artikkelia.

Imuroin ja siivoilin hieman, sillä kohta saapuu filkkarivieras. Korjailin eilen käsikirjoitustani. Sain ohjeen, jonka mukaan tekstiä kannattaa lukea ääneen, joten töitä oli pakko tehdä kotona. Ääneenluku osoittautui toimivaksi tavaksi edetä projektissa.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Pilasteri

Eilisellä taidehistorian luennolla opin mitä eroa on pylväällä, pilarilla ja pilasterilla.

Munkki ja taidemaalari Fra Filippo Lippi karkasi nunnan kanssa (naisesta tuli hänen mallinsa kun hän maalasi kuuluisan kuvan madonnasta ja lapsesta). Tämä siis tapahtui renessanssiajalla. Olen käynyt Uffizzin galleriassa, joten minun on pitänyt nähdä tuo kaunis taideteos.

Firenzestä on painunut ikuisesti mieleen käynti eräässä kahvilassa, joka sijaitsi kyseisessä kaupungissa. Menin A:n kanssa kuppilaan juomaan lasilliset valkkaria, jonka ostimme tiskiltä ja kannoimme pöytään. Kahvilan matroona herjasi meitä erittäin kovaäänisesti ja monisanaisesti. Myöhemmin minulle selvisi, että juomat tiskillä ovat halvempia kuin pöydässä nautitut. Eipä ole tullut mieleen tehdä samaa virhettä enää toisten.

Luennot tulevat muokkaamaan tapaani katsoa renessanssiajan rakennuksia, niiden pilareita ja pilastereita, mittasuhteita, ikkunoita ja kattoja. Matematiikka oli tuolloin kurssissaan, joten rakennusten mittasuhteet olivat kovin matemaattisia. Maalauksiin tuli perspektiivi ja ihmiset sijoitettiin maisemaan.

Luentojen kesto on ihan maksimissa, sillä luentotilan muovituolit ovat epämukavat. Yritin ensin pitää yllä fustrassa oppimaani ryhdikästä asentoa, asetin vasemman jalan oikean päälle, vaihdoin oikean jalan vasemman päälle, kurottauduin kohti luennoitsijaa ja lopulta rönötin takakenossa jalat seuraavan penkin alla. Fustrasta ei ollut tietoakaan.

Näin viime yönä unta, jossa käsikirjoitukseni painettiin kirjaksi ihan sellaisenaan. Näin myös unia, joissa olin hyvin vihainen entiselle miehelleni. Unen viha oli ylitsepursuavaa ja raivoisaa, sellaista vihaa en ole koskaan valveilla kokenut, enkä edes tunnusta olevani mistään vihainen. Piti nyt tämäkin tänne laittaa.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Ei saa

Eilisessä kirjoitusryhmässä puitiin käsikirjoitustani. Ajatella, että kaikki jaksoivat lukea koko paskan, eivätkä pitäneet sitä kuitenkaan paskana. Sain paljon kehuja, mutta kritiikkiä myös ja järkeviä korjausehdotuksia. Ostin kirjoitusryhmään karkkipussin, mutta en uskaltanut avata sitä ja jakaa sen sisältöä, etteivät opettaja ja kurssilaiset pitäisi tarjoamustani lahjontana. Näiden asioiden kanssa kannattaa olla tarkkana.

Opettaja sanoi, että voisin olla rohkeampikin (kirjoittamisessa siis). Illalla kotona tapaamisen jälkeen sain monta hyvää ideaa. En enää muista niitä.

Käsikirjoituksellani ei ole nimeä. Ehdotin nimeä, jonka ymmärtämiseksi lukija kuulemma tarvitsee googlea. Ryhmäläiset ehdottivat nimen suomalaista käännöstä, joka alkaa Ei saa ... Voisin profiloitua kirjoittajaksi, jonka romaanien nimet alkavat toistuvasti sanoilla Ei saa. Sehän sopisi hyvin, olen tottunut kieltämään kaiken, mistä ihmiset pitävät kuten tupakan, oluen ja rasvaiset juustot.

Työhuoneeni alla tehdään remonttia. Tänään ne vissiin porasivat kattoa, joten sanelu oli pakko välillä keskeyttää helvetillisen metelin vuoksi. Remontti kestää enää vaivaiset kolme viikkoa.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Karkkikauppa

Oikeasta silmästäni noruu suolaista vettä, joka kirvelee ihoa valuessaan poskeani pitkin. Sieraimeni tuntuvat ahtailta ruosteisilta putkilta. Oikeanpuoleista sierainta vihloo. Pääni vaikuttaa liian täydeltä, mutta ajatuksia siellä ei ole. Kylmät väristykset nousevat ajoittain selkääni pitkin (johtunee residenssini matalasta lämpötilasta).

Nousin eilen ylös sen verran, että kävin ruokakaupassa. Ensin käyntini tuntui huteralta, sitten tulin siihen tulokseen, etten lopulta ole kovinkaan sairas ja liikuinkin ongelmitta. Sairastaminen on jossain määrin myös päätettävä asia. Tai oikeastaan sairauksiaan ei voi valita, mutta niihin voi suhtautua monella tavalla. Flunssa ei tietenkään ole mikään vakava sairaus, pieni harmi vain, mutta monien oikeiden sairauksien kohdallakin tämä pitää ainakin osittain paikkansa. 

Kirjastolaitos on loistava, sillä siellä voi asioida sairassohvalta käsin. Luin aamun Hesarin ja kiinnostuin Max Porterin kirjasta Surulla on sulkapeite, joten varasin kirjan lähimmästä kirjastosta (ei maksa mitään!) ja olen nyt kolmantena jonossa, odotan myös Elena Ferranten kirjaa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, Erkka Mykkäsen romaania Something not good ja Rafael Donnerin esseekokoelmaa Ihminen on herkkä eläin. Saan kirjojen vapautumisesta tekstiviestin ja noudan teokset. Helppoa, houkuttelevaa ja koukuttavaa. Voin mennä myös paikan päälle kirjoja hiplaamaan. Kirjastot ovat kuin karkkikauppoja, melkein yhtä puoleensavetäviä.

Huomenna pitäisi olla terve. Aion keittää keittoa, johon suunnittelen laittavani ainakin tuoretta inkivääriä, sitruunaa, chiliä ja kookosmaitoa. Ei se minua paranna, mutta maistuu hyvältä.



lauantai 3. maaliskuuta 2018

Lunssa

Kävin Duactin voimalla jumpassa vaikka minulla on flunssa. Liikuntasuorituksen  jälkeen päätin ryhtyä sairastamaan. Heittäydyin sohvalle, kääriydyin peittoon, lueskelin Elena Ferranten Napoli -sarjan toista osaa, nukuin, luin, nukuin ja taas luin (sain kirjan loppuun). Menin nukkumaan.

Kirjasarja on rakennettu kuin saippuasarjat. Uuden nimen tarina loppui jännään kohtaan, joten on pakko lukea kolmaskin osa. Tilasin romaanin kirjastosta. Jonotusnumeroni on 98.

Join ennen joulua saamani glögin jämät (maistui kitkerälle kuten lääkkeen kuuluukin).

Tänään aion jatkaa sairastamista ja lukea Laura Gustafssonin romaania Anomalia. Nenä on tukossa, päätä särkee ja paleltaa. Kuumetta ei ole sillä kuumemittaria en omista.  Jokainen lääkäri on kuullut lukuisia uskomattomia väitteitä  kuumeesta, "alilämmöstä", flunssasta, hengitystieinfektioiden hoidosta, rokotteista ja influenssasta. En jaksa niitä tähän luetella.

Siirryn vaaka-asentoon. Kiitos ja näkemiin.


perjantai 2. maaliskuuta 2018

Pasi oli täällä

Kävin eilen lämmittelemässä Työviksessä (asuntoni on p-leen kylmä).  Eino Salmelaisen näyttämöllä esitettiin Veikko Nuutisen kirjoittama ja Milko Lehdon ohjaama Pasi was here. Näytelmässä palataan 35-vuotiaan Hemmon lapsuuteen ja nuoruuteen Savonlinnalaisessa lähiössä. Näytelmä oli jonkinlainen sukupolvikokemus ja nauratti eniten ensimmäistä tietokonepelisukupolvea ja Pantera-faneja. Nauratti se minuakin vaikka en ole Panteraa kuunnellut.

Pidin kovasti Tuukka Huttusen Pasista ja Tommi Raitalehdon tarhatäti Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka oli mahtava. Sinikan peitellyn agressiivinen lastenhoito oli riemastuttavaa katsottavaa. Tuli mieleen, että lapset ovat lopulta meidän hullujen aikuisten armoilla.  Muutenkin näyttelijät pärjäsivät hyvin ja yleisö tykkäsi. Lopun tunteellisemmat osat olivat ehkä näytelmän heikointa antia, eikä loppu minua oiken koskettanut.

Pasin ja Hemmon ystävyys oli kuvattu suurella lämmöllä. Näiden nuorten ihmisten elämästä löytynee jokaiselle samaistumiskohtia. Miten tärkeää olikaan olla samanlainen kuin muut. Minäkin olisin halunnut, että joulupöydässä luettaisiin jouluevankeliumi kun kaverillakin niin tehtiin. Niin ja miksi äitini ei koskaan käskenyt pukea villahousuja, miksei.

Kannatti katsoa ja teatterissa oli lämpimämpää kuin kotona. Saituuksissani jätin ulkovaatteeni ilmaiseen naulakkoon, enkä näytelmän jälkeen pakkaseen lähtiessäni löytänyt rukkasiani sieltä mihin olin ne jättänyt. Löytyivät ne kuitenkin lopulta, mutta eivät narikasta vaan teatterin aulan pöydältä.