lauantai 30. lokakuuta 2021

Muutto

Kun kaikki muut (ketkä muut?) kävivät kirjamessuilla, osallistuivat kustantamoiden illallisille ja ottivat kuvia itsestään, minä olin mukana muuttamassa iäkästä sukulaista omakotitalosta vanhuksille tarkoitettuun kerrostaloon. Kun lopulta eilen illalla suurin osa tavaroista oli paikoillaan, pelkäsin hänen sanovan, että hän haluaakin takaisin. 

Kaikkia huonekaluja yms. ei otettu mukaan vaan niihin, jotka otettiin, tökättiin pätkä maalarinteippiä. Ilalla sitten kirjoittelin Post it-lappuihin, mitä kaikkea puuttui, kuten tietty puurokuppi (H soitti myöhemmin, että puurokuppi oli löytynyt).  Uudessa asunnossa on turvahella, jota emme saaneet toimimaan, mutta sekin oli ratkennut lähdettyäni. Vanhuksille tarkoitetut asunnot ovat niin mutkikkaita, etten osaisi sellaisessa asua. Tarvittaisiin ainakin paksu manuaali. Olohuoneen seinällä roikkui joku juttu, josta emme ottaneet selvää, enkä oikeastaan jaksanut sitä enää selvitellä. Ehkä sillä tarkastetaan, onko asukas vielä elossa.

Iltamyöhällä ehdittiin vähän jutella ja H kertoi, että kansakoulussa samassa pulpetissa istunut poika pisteli häntä neulalla, eikä hän kertonut asiasta kenellekään. Maailma ei ole siis paljonkaan muuttunut, netti tosin on vienyt kiusaaminsen uudelle levelille. 

Olen kirjoittanut tämän tänne jo aiemminkin, mutta kummastelen ihmisiä, joiden mielestä lapsuus on onnellista aikaa, minusta se oli elämäni ehkä vaikein vaihe. No ei tuo vanhuuskaan näytä olevan kovin hääviä.


keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Kaikki kaikesta

Tämän aamun Hesarissa on laaja juttu Anja Snellmanista ja hänen uudesta romaanistaan Kaikki minun isäni, jossa Snellman kirjoittaa alkoholisoituneesta isästään ja suhteesta tähän sekä elämänsä miehistä, kaikista isistään. Onko puhtaalla fiktiolla enää sijaa kaunokirjallisuudessa?

Luin ihanan pienen autofiktiivisen romaanin Lapsuus (S&S 2020, suom. Katriina Huttunen), jossa tanskalainen Tove Ditlevsen kuvaa köyhää lapsuuttaan 30-luvun Kööpenhaminassa Istedgaden varrella. Kirja julkaistiin alun perin jo 1967, mutta romaani on suomennettu vasta nyt. Ditlevsenin isä sanoo tulevalle kirjailijalle, ettei tytöstä voi koskaan tulla runoilijaa, sellaisesta on turha edes haaveilla, mutta kyllä tuli. Lapsuus on romaanitrilogian ensimmäinen osa, joten lisää on tulossa.

Vietin vuosia sitten pidennetyn viikonlopun Köpiksessä ystävän kanssa. Olimme molemmat teinien yksinhuoltajia ja tarvitsimme irtautumista arjesta. Hotellimme sijaitsi Istedgaden varrella, jota kävellessämme saimme ihailla pornokauppojen ikkunoita ja pornoklubien sisäänkäyntejä. Hotelli oli täynnä meluavia tanskalaisia luokkaretkeläisiä. 

Minulle tuli aiemmin Image-lehti, mutta jossain vaiheessa kyllästyin koko lehteen. Nyt tuo aikakausilehti kiinnostaa minua taas ja päätin, että kun sopiva tarjous tulee, tilaan sen. Viime viikolla lehtimyyjä tarjosi kyseisen aviisin kuusi + kaksi numeroa hintaan 25 euroa, päälle vapaavalintaisen lehden kaksi numeroa ja jonkun joululehden (?). Sanoin heti, että otan tilauksen. Nainen ei saanut myyntipuhettaan millään poikki vaikka sanoin vielä "Ei tarvitse enää, otan tämän". 

Anja Snellman käy aamuisin uimassa Allas Sea Poolissa ja juttelee pukukopilla muiden aamu-uimareiden kanssa. Hän nimittää sitä lyhytsosiaalisuudeksi ja pitää siitä. Minäkin tykkään lyhytsosiaalisuudesta, jota saan jumpan, kuntosaliryhmän ja vesijumpan jälkeen vaatteita päälle kiskoessani.  

Tilasin kirjastosta Anja Snellmanin romaanin Kaikki minun isäni (nimi on minusta ärsyttävän muodikas), onhan lähiaikoina noita Kaikki-romaaneja ilmestynyt paljon: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni), Satu Vasantola: Kaikki kadonneet, Juha Itkonen: Ihmettä kaikki, Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Laura Manninen: Kaikki anteeksi, Juha Itkonen: Kaikki oli heidän, Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme, Anthony Doer: Kaikki se valo, mitä emme näe... Osattiin sitä ennenkin: Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia (ihana nimi ja muistaakseni kustantajan ehdotus).

maanantai 25. lokakuuta 2021

Keskinkertainen mies


Luin Pauline Harmangen feministisen pamfletin Miksi vihaan miehiä (S&S 2020, suomennos Saana Rusi). Opin uuden sivistyssanan misandria. Harmangen ei oikeasti ole kuitenkaan miesvihaaja vaan kirjan nimi on luultavasti tehty hätkähdyttämään lukijoita. Voitaisiinko julkaista kirja, jonka nimi olisi Miksi vihaan naisia? Misogyniasta puhutaan useammin kuin misandriasta. 

Yksi asia kirjassa pysäytti: "Luota itseesi yhtä vankkumattomasti kuin keskinkertainen mies".  Lause kuuluu alunperin: "Daily prayer to combat impostor syndrome: God give me the confidence of a mediocre white dude." eli "Päivittäinen rukous huijarisyndrooman selättämiseksi: Luoja, anna minulle keskinkertaisen valkoisen miehen itseluottamus." ja sen on naputtanut Twitteriin Sarah Hagi 2015.

Kävin kampaajalla ja mieleeni tuli, että tiedämme toisistamme paljon, ehkä jopa liian paljon. 

Kampaajalta saamani kiinanruusun pistokas näyttää hyvinvoivalta. Kiinanruusu on periaatteessa kuolematon, sillä vaikka kampaajan viherkasvi kuolisi, minun kiinanruusuni saattaa jatkaa elämäänsä. 

Taidehistorian luentosarja alkoi taas. Aihekokonaisuuden nimi on Kuvataiteen murros impressionismista kubismiin. Luennoitsijan tie taiteeseen (kuten monen muunkin) kävi juuri impressionistien kautta. Hän innostui 15-vuotiaana nimenomaan Edgar Degas'n taiteesta. Muistatte varmaan ne ballerinat. 

Edelleen minusta tuntuu, ettei kuvataide ole minulle erityisen tärkeää. Miksi sitten opiskelen taidehistoriaa ja käyn taidenäyttelyissä? En tiedä, ehkä kuvataide on sittenkin tärkeämpää kuin luulen.

perjantai 22. lokakuuta 2021

Painosten kuningatar

Kuuntelin Areenasta kolmeosaisen sarjan Hilja -painosten kuningatar (linkki edellä).  Uneksin itsekin painosten kuningattaren tittelistä. Eräs kirjoittajaystäväni haaveilee Prisma-kirjailijan urasta. 

Ohjelmasarja kertoo kirjailija Hilja Valtosesta, joka syntyi 1897 Heinävedellä (väittää Wikipedia, Ylen mukaan syntymävuosi oli 1895), teki työtään kansakoulunopettajana eläkkeelle jäämiseensä asti ja oli suosittu viihdekirjailija. Hän kirjoitti chick litiä, vaikka sitä ei oltu vielä keksitty. Valtoselta julkaistiin kuusitoista romaania ja yhdeksästä romaanista tehtiin elokuva.

Kun Valtonen sai ensimmäisen ennakkonsa kustantamosta, se oli enemmän kuin naisopettajan vuoden palkka! Ilmari Kiantokin lähetti hänelle kerjuukirjeen.

Hilja Valtosen Neiti talonmies oli ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita luin. Romaani kuului mummolan kirjahyllyn suppeaan valikoimaan. Pidin siitä enemmän kuin Mathilda Wreden elämäkerrasta tai karhunmetsästystä kuvaavasta romaanista, jonka nimen olen unohtanut. 

Kun Valtonen aloitti opettajana, naisopettajat saivat pienempää palkkaa kuin miehet ja naisopettajien tehtäviin kuului myös koulun siivoaminen. 

Valtosen romaanihenkilöiden päätavoitteena ei ole naimisiin pääsy (sekin kyllä niissä onnistuu) vaan vaikkapa opiskeleminen. Neiti talonmieskin suorittaa työnsä ohessa lukion ja kirjoittaa ylioppilaaksi. 

Hilja Valtonen kirjoitti yhden "vakavan" romaanin Hiiliristi, joka sai murska-arviot. Nimikin kuulostaa luotaantyöntävältä. 

Ohjelmasarjassa on pätkiä kirjailijan vanhoista haastatteluista, joissa nainen puhuu leveää savon murretta. Kuullaan myös elokuvien ääniraitoja. Nämä elokuvat olivat aikoinaan supersuosittuja. 

Olisi hupaisaa lukea uudestaan Neiti talonmies. Olisiko romaani edelleen hauska ja innostava.

torstai 21. lokakuuta 2021

95 prosenttisesti vegaani

Mistä tietää, että joku on vegaani? Vegaani kyllä kertoo sen.

Vietämme lihatonta lokakuuta tai viettää kuka viettää. Olen sen tyyppinen kasvissyöjä, että kylässä syön mitä tarjotaan, kotona ja ravintolassa nautin mieluiten kasvisruokaa. Kotioloissa olen jättänyt maitotuotteet pois, mutta syön luomukananmunia. Onko se kana sitten jotenkin vähempiarvoinen eläin kuin muut? Ei. Kanat ovat ihania. 

Kävimme ystävän kanssa syömässä lounasta Rionissa, joka on georgialaista ruokaa tarjoileva ravintolaketju. Halusin kasvisruokaa ja eteeni tuotiin pieni salaattikippo (tomaattia, kurkkua ja paprikaa), ihanaa khachapuri-leipää, jonka sisällä on juustoa, valkoinen vehnäsämpylä ja kippo, joka sisälsi harmahtavaa öljyistä mössöä. Kaveri sai herkullisen näköistä lihapataa samojen lisukkeiden kera. Kasvisruoka ei ollut hääviä, mutta ehkäpä georgialainen keittiö ei ole sen suhteen maailman parhaita. 

Olen muuttanut ruokavaliotani, sillä se on järkevää. En ole edes suunnitellut asiaa sen kummemmin vaan ajautunut tähän. Kuten sanottu, kylässä syön mitä tarjotaan, sillä periaatteeni kuuluu "Ei mun takia tartte".

Yhdessä suihkuvaahtopullossa luki 95 prosenttisesti vegaanista. Kuulostaa vähän samalta kuin tuoremehutölkin kylkeen painettu No cholesterol -maininta. Tuskin missään shampoossa, hoitoaineessa tai suihkuvaahdossa on eläinperäisiä aineksia enempää kuin tuo viisi prosenttia. Suurin osa on vettä.

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Tää on vaikeaa

Ikkunan läpi arvioituna sää näyttää luotaantyöntävältä. Olen menossa ystävän kanssa lounaalle. Yritän kirjoittaa sitä ennen. 

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Erkka Mykkänen (syntyään savolainen kuten minäkin) julkaisi Instassa hauskan videon kirjoitusprosessista. Kuvitelkaa tähän taustalle musiikki ja Erkka Mykkänen napsuttelemaan sormiaan:

1. Tää on mahtavaa.

2. Tää on vaikeaa.

3. Tää on paska.

4. Mä oon paska.

5. Mä oon paska.

6. Mä oon paska.

7. Mä oon paska.

Prosessini on juuttunut kohtiin 4.-7.

Tampereella järjestetään kirjailijoiden työnohjaus, joka kiinnostaisi minua. Taakkanani on se, etten ole haaveillut kirjailijan ammatista kaksivuotiaasta, enkä julkaissut ensimmäistä kirjaani alle kolmekymppisenä. En tiedä voinko nimittää itseäni ammattikirjailijaksi. Tunnen huonommuutta kirjailijoiden joukossa.

Ei minuun kannata enää satsata. Olen liian vanha! Kaikki ymmärtävät, että nuoruus on tavoiteltava ominaisuus. Jos jotakuta yli viisikymppistä sanotaan nuoren näköiseksi, hän kyllä kertoo sen kaikille. Etsin vanhojen tuttujen kasvoista ja vartaloista vanhenemisen merkkejä. Ilahdun kun näen sellaisia.  Minähän näytän nuoremmalta! En kuitenkaan sano sitä ääneen, eihän lihavallekaan sanota "Olet lihonut", mutta kun joku on saavuttanut normaalipainon, se toki mainitaan. Kehutaan itsekuria ja ulkonäköä. Edes tiukka itsekuri ei saa minua enää nelikymppiseksi (hekin muuten valittavat olevansa vanhoja).

Tähän loppuun pitäisi kirjoittaa jotain rakentavaa. Ottakaa koronarokote suojellaksenne itseänne ja samalla toisia. Isoja, tärkeitä leikkauksia ei tarvitse perua teho-osaston potilaspaikkojen puutteen vuoksi. Hoitajat eivät väsy (kukaan ei enää kalisuta kattilan kansia heidän kunniakseen). Vesisade taukoaa. Aurinko paistaa ja maailma pelastuu.  Huudetaan yhteen ääneen: Tää on mahtavaa!


maanantai 18. lokakuuta 2021

Ketä kiinnostaa

Työväenopiston jumpassa kaikki seinänvieruspaikat oli varattu ja keskilattia typötyhjä. Kantavan seinän vieressä onkin turvallisempaa, jos talo vaikka sattuu romahtamaan. Ja näin on aina toimittu. Olisi pöyhkeää mennä keskilattialle, jos kerran reunoillakin on tilaa. Yksityisissä liikuntakeskuksissa löytyy aina niitä kympin tyttöjä, jotka varaavat eturivin, mutta ei työväenopistossa, siellä ollaan nöyrän kiitollisia, kun saadaan osallistua. 

Minut valtasi eilen ajatus, joka kuuluu: Ketä kiinnostaa. Sellaisia mietteitä ei saisi päästää pintaan, jos haluaa liikuskella somessa. Toisaalta tuossa Ketä kiinnostaa on myös positiivinen puoli. Vaikka kuinka mokaisit, ei ketään oikeasti kiinnosta. Valokuvaa katsoessakin jokainen etsii ensin itsensä. Päätin tehdä ristipistotyön, johon kirjailen Ketä kiinnostaa. Pisteellä, ei kysysmysmerkillä.

Viime lukupiirissä söimme pöperöä, jonka päällä oli rucolan lehtiä. Muistin traumaattisen kokemuksen, jonka olen saattanut kertoa täällä. 

Lääketehdas tarjosi meille lounaan. Se oli ihan se sama lounas, jota kaikki sairaalassa syövät, ei mitään muuta ekstraa kuin haukotuttavaa (anteeksi) lääkeinformaatiota. Ruoan päällä oli rucolaa. Pistin tuota viheliäistä heinää suuhuni ja se juuttui kurkkuuni. Ajattelin, että jos meinaan oikeasti tukehtua, niin onneksi teho-osasto on lähellä (elvytysryhmä tulee sieltä). Rucola ei mennyt alas, eikä tullut ylös, joten nousin pöydästä ja kaivoin sen nielustani paljailla sormillani. Roikotin huojentuneena limaista rucolan lehteä sormissani ja lääke-esittelijä (pukumies) tuli luokseni roskakori kädessään. Mies ei sanonut mitään, ojensi vaan roskakoria minua kohti ja pudotin kauhean rucolan roskikseen ja mies vei roskakorin, jossa oli vain se yksi limainen salaatinlehti, takaisin seinän viereen. 


lauantai 16. lokakuuta 2021

Asko ja Esko

Ensi viikolla ei järjestetä vesijumppaa, sillä Tampereella vietetään syyslomaa. Miten selviän tästä? 

Vieressäni jumpannut kolmen naisen "tekonivelryhmä" pohti mistä miesohjaaja on kotoisin ja he epäilivät Savoa. En viitsinyt sanoa, että mies oli tuskin savolainen. Naiset lauloivat jumpatessaan Tapani Kansan kanssa "Äidin pikku poika menee muille maille, äidin pikku poika jää nyt lämpöäs vaille..." Opiskeluaikoina eräs nuori mies antoi minulle lapun, johon hän oli kirjoittanut nuo samat sanat. 

Kävin katsomassa Eino Salmelaisen näyttämöllä näytelmän kaksi Paavia, joka perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin. Asko Sarkola esitti saksalaista Paavi Benedictus kuudettatoista ja Esko Roine argentiinalaista Franciscusta. Jotenkin näytelmää varjostivat katolisen kirkon viime vuosien skandaalit. Vääryydet, joita käsiteltiin tässä näytelmässä aika helläkätisesti. 

Näytelmä oli Askon ja Eskon juhlaa, ei siinä muita merkittäviä rooleja ollutkaan. Roolitusta ei olisi voinut tehdä toisin. 

Oli outoa istua täydessä teatterisalissa, josta poistuessa muodostui ruuhkaa. Kävin hiljattain Tampere-talossa konsertissa, jossa yleisö ohjattiin vähitellen ulos salista, eivätkä kaikki hengittäneet toistensa niskaan. Työvis ei tässä onnistunut.

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

"Timantit ovat ikuisia, mustikat voi syödä"

Ostin muutama vuosi sitten urheilukellon, joka jaksoi aikansa huomauttaa "Aika lähteä liikkeelle". Olin tottelematon, enkä noussut sohvalta, vaan jatkoin makoiluani. Sitten kello ryhtyi ilmoittamaan, että olen liikkunut riittävästi siinä vaiheessa kun olin juuri nukahtamassa yöunille. Nyt kellon akku tyhjenee jatkuvasti, vaikka käytän sitä enää vain kellona, en urheilukellona.

Luin valmistajan sivuilta (Polar), että tähän malliin ei saa uusia akkuja vaan on ostettava uusi kello. Nämä ovat siis jonkinlaisia kalliita kertakäyttötuotteita. 

En ole lukenut vuosiin "naistenviihdettä", mutta nyt ajattelin, että minusta olisi hienoa ryhtyä kansainväliseksi kirjalliseksi viihdetähdeksi. Lainasin opiksi Jojo Moyes'n järkäleen (jostain syystä viihdekirjat ovat melkein yhtä paksuja kuin Miki Liukkosen romaanit) Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, jonka pohjalta tehdyn elokuvan olin nähnyt. 

Alkuun innostuin romantiikasta ja nokkelasta dialogista, mutta sitten tuli huono olo, vähän kuin olisi syönyt liikaa irtokarkkia ja oli pakko lukea tasapainon vuoksi Anja Erämajan uutta proosarunokokoelmaa Olen nyt täällä metsässä. Anja Erämajan kirjan taakse on viisaasti kirjattu Timantit ovat ikuisia, mustikat voi syödä.

Lopuksi ilmoitan paheksuvani kulttuurimäärärahojen leikkauksia. 

maanantai 11. lokakuuta 2021

Kiukkua

Aamun Hesarissa oli juttu peurojen ja kauriiden metsästyksestä. Ne ovat vieraslajeja, jotka on tuotu tänne metsästäjien iloksi. Nyt niitä on liikaa ja ne tuhoavat maanviljelyksiä ja kotipuutarhoja ja aiheuttavat auto-onnettomuuksia. Kannan kasvamiseen ovat vaikuttaneet leudot talvet ja eläinten ruokkiminen. Eläimiä ruokkivat juuri nuo metsästäjät, jotka perustelevat metsästystä kasvaneilla kannoilla. Minun järkeeni tuo ruoan antaminen ei käy. Tavallaan siis metsästäjät ovat tuoneet ongelman (vieraslajin) Suomeen ja ruokkivat sen yksilöitä saadakseen niitä enemmän ja helpommin metsästettyä ja perustelevat metsästystä sillä, että niitä on liian paljon. Ehkä olen vaan tyhmä.

Kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmaa, jossa vieraili Elokapinan aktivisti Ville Saarinen ja Keskustan kansanedustaja Hannu Hoskonen. Hoskonen puhutteli koko ohjelman ajan Saarista nuoreksi mieheksi, joka tuntui minusta tahalliselta alistamiselta. Saarinen ei missään vaiheessa provosoitunut. Hoskosen mielestä Elokapinan tie johtaa sekasortoon ja demokratian tuhoon. Hoskonen korosti lakia ja sääntöjen noudattamista ja sitä miten vaarallista on katkaista liikenne (Elokapinan väki oli soittanut pelastuslaitokselle, joka oli sitä mieltä, ettei vaaraa aiheudu). 

Tämän aamun Hesarissa oli juttu siitä, etteivät autoilijat kunnioita suojateitä, eivätkä siis noudata lakia ja aiheuttavat toistuvasti vaaratilanteita ja pahimmillaan jalankulkijoiden vammautumisia ja kuolemia (toki suurin osa varmaan noudattaa). Kuljin kymmenen vuotta pyörällä töihin ja jouduin päivittäin väistelemään pyörätielle pysähtyneitä autoja, mutta en silti huutanut autoilijoille tappouhkauksia, joita Elokapina saa. Yhden kerran huusin avoimesta auton ikkunasta etupenkeillä istuville miehille "Tämä on pyörätie!" mutta sitä ei voine kutsua tappouhkaukseksi.

Nyt olen purkanut kiukkuni ja voinen siirtyä taas kivoihin kissajuttuihin, jos joku vielä haluaa lukea blogiani.


perjantai 8. lokakuuta 2021

Vaara ohi?

Vesijumpassa oikealla puolellani jumppaa ryhmä naisia, jotka kutsuvat itseään nimeltä tekonivelryhmä. Vasemmalla vettä polkee mies, jonka nivelistä en tiedä mitään. Hän toivottaa aina hymyilevät hyvät huomenet. 

Teimme liikettä, jossa kädet vietiin suorina alas ja varpaat pintaan. Käsissämme puristimme hymynaamoja (muovisia lisävastuksia). Tekonivelryhmä ihmetteli miten saan jalateräni veden pinnalle. "Oletko joku voimistelija?"

Luen Pakopistettä, kirjaa johon on koottu eri kirjailijoiden esseitä korona-ajalta. Yllättäen pidin Juha Seppälän esseestä Myrskyn mentyä.

En voi sanoa kohdanneeni erityistä pysähtymistä viruksen ja sen seurauksien myötä. Jos elää vapaaehtoisesti kuin todistajansuojeluohjelmassa, muutos ei ole sanottava, kuten ei edes tarve siihen.

Miksi muuten on niin kamala kiire palata entiseen? Tuntuu, ettemme ole oppineet mitään. Varaamme lentoja ja kulutamme uudella innolla. Olemmehan tässä jo riittävästi kärvistelleet. Kuin palaisimme puolison hautajaisten jälkeisenä päivänä ja hakemaan uutta Tinderistä.

Nyt Tampereella iloitaan reittilentojen alkamisesta. Miksi Tampereelta pitää päästä lentämään? Eikö voi matkustaa junalla Helsinkiin ja lähteä sieltä jos lentäminen on välttämätöntä? Minun on helppo kirjoittaa kriittisesti lentämisestä, sillä olen jo lentänyt maailmaa ristiin rastiin ihan omiksi tarpeiksi. Miten voisin kieltää ne kokemukset muilta?

Juha Seppälä siteeraa Daniel Defoen romaania Ruttovuosi (1722)

Kaikki oli muuttunut pahemmaksi-- karaistuneena tuosta kokemastaan vaarasta, kuten merimiehet myrskyn mentyä ohi, ihmiset olivat nyt entistä häijympiä ja paatuneimpia paheissaan ja siveettömyyksissään...

Nyt on pakko laittaa tähän jotain ystävällistä: Mukavaa viikonloppua kaikille! Lukekaa kirjoja. Lukekaa ne kaksi kirjoittamaani romaania.

tiistai 5. lokakuuta 2021

Puuton saari

Hesarissa oli juttu Jussi Isoahosta, jolle Raaskan saari Keurusselällä on ollut rakas. Hän ei siis omistanut saarta vaan retkeili siellä. Nyt pieneen saareen on tehty avohakkuu. Ilmakuvassa näyttää siltä kuin saaren keskelle olisi läikähtänyt happoa ja rantaan olisi jäänyt puurivin piirtämä ohut vihreä rantu.

Kuvan nähtyäni minulle tuli mieleen, ettei ihmisen ahneudella ole mitään rajoja. Kaikki tärkeä ja kaunis voidaan tuhota rahan vuoksi. 

Mummoni muisti vielä vuosien päästä, kun joku vieras oli katkaissut oksan hänen rantakoivustaan. Vaari säästeli metsiä ja puita kaadettiin vasta viimeisessä hädässä. Talvella metsään ajettiin hevosella ja reellä, kaadettiin muutama puu ja ne myytiin eteenpäin tai niistä tehtiin polttopuita. Kun mummo ja vaari sitten kuolivat, parturoitiin metsä ja rahat jaettiin. En edes tiedä, kuka ne maat nyt omistaa, serkut varmaan (he eivät olleet osallisia puiden kaatamiseen). 

Luin Suvi Auvisen esseekokoelman Kaltainen valmiste (Kosmos 2021). Kirjoittajan sukupuolielämää käsiteltiin melko laajasti, kuten viime aikoina on ollut muodikasta. Ei se minua haitannut. Kirja oli virkistävän innostunut anarkismin puolustuspuhe. Hyvin henkilökohtaisissa esseissä käsiteltiin mm. veganismia, dyykkausta, ruoan varastamista ja kansalaistottelemattomuutta. Tuli vaan mieleen, että jos saaria saa kohdella noin väkivaltaisesti, ilman että siihen puututaan, niin olisi totisesti tarvetta anarkismille.

maanantai 4. lokakuuta 2021

Kukkakimppu

Vanha ystävä kävi kylässä. Sain kukkakimpun ja ajattelin, että kimppu menee hukkaan, jollei sen kuvaa julkaise somessa. Se on vielä pahempi kuin menisi teatteriin, tai syömään hyvää ruokaa hyvässä seurassa, eikä mainitsisi siitä 359:lle ystävälleen. 

Kumpi on parempi: 

1. Pahaa ruokaa hyvässä seurassa.

2. Hyvää ruokaa huonossa seurassa.

Ottaisin ykkösen. Voisihan sitten valittaa keittiöön ja saada korvaukseksi ilmaisen pahan jälkiruoan.

Seuraan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Yleensä arvaan heti, mistä parista tulee jotakin. "Onnistunut pariskunta" ei käytä aikaansa parisuhteen ruotimiseen, vaan molemmat tapittavat toisiaan kuin arpajaisvoittoa. Tälläkin kertaa tiedän ketkä sietävät toisiaan yli sen kuuden viikon. Tiedän myös parin, josta ei todellakaan tule mitään, ei vaikka asiantuntijat muuttaisivat heidän kanssaan samaan kaksioon. Olen tyhmä kun katson ohjelmaa, mutta kun se on niin mahtava ihmiskoe.

Kävelimme viikonloppuna Pyynikillä, Näsijärven rantaa ja muutenkin kaupunkia ristiin rastiin. Kävimme Näsinneulassa syömässä ja Sara Hildenillä katsomassa Marcel Dzaman näyttelyn. En jaksa kirjoittaa, sillä jalat ovat maitohapoilla, vaikka en jaloilla kirjoitakaan.

perjantai 1. lokakuuta 2021

Käytä harkintaa

THL antoi uudet maskisuositukset, joissa kehotetaan käyttämään omaa harkintaa. Harkinnan tueksi on laadittu riskipotentiaalin arviointitaulukko, joka on jaettu kolmeen osaan: merkittävän, kohtalaisen ja vähäisen riskin tilanteisiin. Harva viitsii taulukkoon paneutua. Kirjastoissa riskipisteitä kertyy vain yksi ja baareissa yhdeksän. Tämän mukaan harkitsisin, ettei kirjastossa maskia tarvita ja baarissa sitä ei pysty käyttämään.

Saan tänään uuden lieden.  Kuka muuten käyttää arkikielessä sanaa liesi? Usein sanotaan hella, mutta minulla on kuitenkin liesituuletin, eikä hellatuuletin. 

Kärsin tyypillisestä ostoskatumuksesta. Ostinko hellan liian vähäisen harkinnan jälkeen? En lukenut testejä, enkä kysellyt kavereilta. Menin vaan kauppaan ja kuuntelin myyjää, jolla oli epäilyttävän korrekti asu: mustat suorat housut, valkoinen kauluspaita ja asialliset silmälasit. Otin sen, joka näytti päällepäin suhteellisen pätevältä.  

Liikkeessä luvattiin tällä viikolla tuonti ja asennus ilmaiseksi.  Jonotin kassalle maksaakseni tuotteen ja huomasin, että alennus oli unohdettu. Palasin myyjän luo, joka korjasi hinnan. Jonotin taas kassalle. Tämmöiset jutut ärsyttävät, vähän kuin olisin itse tehnyt virheen ja joutuisin sen vuoksi seilaamaan niiden pesukoneiden ja hiustenkuivaajien keskellä edestakaisin.